Ystävä lopettaa kesken keskustelun puhumasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta normaalilta. Siis että ensin juttelee normaalisti ja yhtäkkiä muuttuu täysin poissaolevaksi eikä pysty edes vastaamaan kysymykseen, onko vielä puhelimessa. Suosittelisin käymään varmuuden vuoksi lääkärissä, koska voi olla jotain neurologista tai aivojen verenkiertoon liittyvää häiriötä. Noin muutoin puhumattomuus ei kuitenkaan ole mitenkään kummallista, jos keskustelukumppani on puhelias. Mä voin viettää monta tuntia siskoni kanssa ilman, että sanon juuri muuta kuin "aha". Siskoni ei tosin huomaa, että en puhu mitään, koska hänellä on niin kiire puhua itse :D 

Itse tykkään puheliaista ihmisistä juurikin sen vuoksi, että en tykkää kauheasti puhua. Siinä suupaltti saa puhua sielunsa kyllyydestä  ja minä enemmänkin kuuntelija luonne  saan kuunnella luontevasti. Molemmat voittavat.

Vierailija kirjoitti:

Miten edes onnistuit tutustumaan tuollaiseen outoon tyyppiin. Itse kiertäisin kaukaa tuollaiset tyypit. En jaksaisi tuollaista käytöstä hetkeäkään.

Työn kautta ollaan tutustuttu. Ja yllätti kyllä minutkin se, että alettiin ystävystymään. Eikä se hetkessä käynytkään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis aivan kokonaan. Keskustellaan joko kasvotusten tai puhelimessa ihan arkipäiväisiä juttuja sekä siitä, että mitä kuuluu, miten menee, millaiset on tunnelmat. Ja joskus sitten vain tajuan, että toinen ei vastaa enää ollenkaan. Ei katso myöskään kohti, jos ollaan kasvotusten. On aivan kuin lähtenyt jonnekin toiseen maailmaan, vaikka kyllä kuulee minun puheeni. Tai puhelimessa ei enää edes vastaa, että onko hän siellä toisessa päässä.

Mistä tuossa voi olla kyse? Onko se jokin ahdistuskohtaus? Vai onko se jokin muu pakokeino jostakin? Vai meneekö jotenkin muuten lukkoon, jos vaikka asiat menee liian vaikeiksi?

Tietenkin yritän kysyä, että mikä sinulle tuli, mutta enhän saa vastausta, kun ei hän sano kerta kaikkiaan mitään. Mistä on kyse? Ja mitä minun pitäisi tuolle tehdä - miten voisin auttaa häntä?

Epilepsia?

Mutismissa olisi kyllä järkeä. Ja dissosiaatiostakin luin. Siinäkin saattaa olla järkeä, mutta sen sisäistäminen vaatii vähän työstämistä. Ap

Jos kyseessä olisi muuten psyykkisesti terve ihminen ja joku epilepsian kaltainen sairaus, niin en ymmärrä miksei kaveri olisi jo kertonut siitä? Kuulostaa enemmän joltain psykologiselta oireelta (ehkä traumaperäistä) tai siltä että on jotenkin puutteelliset sosiaaliset taidot esim. kehityshäiriön takia. 

Vierailija kirjoitti:

Mutismissa olisi kyllä järkeä. Ja dissosiaatiostakin luin. Siinäkin saattaa olla järkeä, mutta sen sisäistäminen vaatii vähän työstämistä. Ap

Teetpä sitten minkälaisia tulkintoja tahansa, älä anna sen vaikuttaa käyttäytymiseesi kaveriasi kohtaan. Käyttäytymisen ja suhtautumisen muuttumisen huomaa ja se saa helposti menemään entistä enemmän lukkoon.

Ap tainnut keksiä koko jutun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutismissa olisi kyllä järkeä. Ja dissosiaatiostakin luin. Siinäkin saattaa olla järkeä, mutta sen sisäistäminen vaatii vähän työstämistä. Ap

Teetpä sitten minkälaisia tulkintoja tahansa, älä anna sen vaikuttaa käyttäytymiseesi kaveriasi kohtaan. Käyttäytymisen ja suhtautumisen muuttumisen huomaa ja se saa helposti menemään entistä enemmän lukkoon.

Tätä olenkin nyt miettinyt, että miten saan ilmapiirin pidettyä niin rentona, että keskusteleminen onnistuu. Ja ei ole keksitty juttu. Mutta uutta ja tuntematonta minullekin. Ap

Up

Ahdistushäiriö sekä pakko-oireet, joihin liittyy pakonomaista tarvetta käydä jokin ajatusrituaali läpi pään sisällä - siiheen saattaa liittyä myös tiettyjä liikkeitä.

Mulla on kokemuksia lopettavana osapuolena olemisesta. Olen introvertti ja jotenkin aina väsyn sosiaalisissa tilanteissa. Lähden aina hyvin itsevarmana keskusteluun, että nyt mä jaksan jutustella pirtsakasti loppuun asti, mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan. Se väsymys on myös ihan fyysistä omalla kohdallani, kurkku jotenkin käheytyy, enkä saa sanoja ulos.

En myöskään kehtaa tunnustaa, mistä vaikenemiseni johtuu, joten annan varmasti hyvin oudon kuvan itsestäni. Kaikesta huolimatta kaipaan ystävien läsnäoloa. Yritä Ap ymmärtää ystävääsi, ei hän välttämättä mitään pahaa tarkoita, vaan saattaa arvostaa seuraasi enemmän kuin uskotkaan.

Mulla tulee mieleen jonkin sortin poissaolokohtaukset... Saan niitä itse harvakseltaan, ympäristö ikään kuin "katoaa" noin puoleksi minuutiksi ja tuntuu aivan siltä, kuin nukahtaisin hetkeksi. En osaa sanoa varmasti, miten käyttäydyn muiden seurassa kohtauksen iskiessä, sillä en jälkikäteen koskaan muista, mitä kohtauksen aikana tapahtui. Veikkaanpa kuitenkin, että muiden näkökulmasta alan tuijotella ohi, seinille, ja muutun etäiseksi. En muista, olenko kertaakaan saanut kohtausta esim. kesken lauseen, mutta luulen, että jos näin kävisi, lakkaisin kanssa puhumasta ja olisin hetken aikaa ihan tillin tallin. Kerran havahduin kohtauksesta niin, että tuijotin veljeäni suoraan silmiin, suu auki kuin kalalla :D Aivokäyrät on katsottu, enkä sairasta esim. epilepsiaa. 

Kynnys kertoa kohtauksista muille on ainakin minulle aika korkea, eli jos ap:n ystävällä jotain vastaavaa on ja hän tietää sen itse, niin en kyllä hirveästi ihmettele, miksei puhu asiasta. 

Lopettaa puhumisen tai lakkaa puhumasta.

Ei lopeta puhumasta.

Ei voi olla noin vaikeaa perkele.

Vierailija kirjoitti:

Ei ilmeisesti kenelläkään ole ihan samanlaisesta kokemusta. Tämäpä mystistä... Olen aika ymmälläni itsekin. Ja luulen, että ystävänikin on. Luulen nimittäin, että kun kysyn häneltä asiasta, niin hän ei tiedä mitä hänelle tapahtuu eikä osaa kertoa mitä hän tuon tapahtuessa kokee. Ap

Voisiko kyseessä olla jonkinasteista masennusta? 

Virtahepo kirjoitti:

Mulla tulee mieleen jonkin sortin poissaolokohtaukset... Saan niitä itse harvakseltaan, ympäristö ikään kuin "katoaa" noin puoleksi minuutiksi ja tuntuu aivan siltä, kuin nukahtaisin hetkeksi. En osaa sanoa varmasti, miten käyttäydyn muiden seurassa kohtauksen iskiessä, sillä en jälkikäteen koskaan muista, mitä kohtauksen aikana tapahtui. Veikkaanpa kuitenkin, että muiden näkökulmasta alan tuijotella ohi, seinille, ja muutun etäiseksi. En muista, olenko kertaakaan saanut kohtausta esim. kesken lauseen, mutta luulen, että jos näin kävisi, lakkaisin kanssa puhumasta ja olisin hetken aikaa ihan tillin tallin. Kerran havahduin kohtauksesta niin, että tuijotin veljeäni suoraan silmiin, suu auki kuin kalalla :D Aivokäyrät on katsottu, enkä sairasta esim. epilepsiaa.

Kynnys kertoa kohtauksista muille on ainakin minulle aika korkea, eli jos ap:n ystävällä jotain vastaavaa on ja hän tietää sen itse, niin en kyllä hirveästi ihmettele, miksei puhu asiasta. 

Tutullakin mitattiin aivosähkökäyrät ja kaikki mahdolliset arvot, mutta niistä ei ilmennyt mitään. Myös erilaisia persoonallisuushäiriöitä epäiltiin. Hänen tapauksensa ei kuitenkaan kuulunut mihinkään diagnoosi luokkaan. Niimpä asian annettiin olla. Pitää vain oppia sietämään outoa käytöstä, vaikka se joskus turhauttaakin.

Mun ystävä on lapsesta asti ollut tuollainen. Todella ärsyttävää joskus. Samoin harrasti eksyttämistä kaupungilla, en nyt tiedä liittyvätkö toisiinsa. Saa aina tahtonsa myös läpi sillä, että on vaan hiljaa.

Mulla oli teini-iässä samalla tavalla käyttäytyvä kaveri, alkoi  vaan kesken juttelun silmät lasittuneena tuijottamaan  ilmaan ja sitten jossain vaiheessa ikään kuin "heräsi", hymyili semmoista kummaa hymyä joka ei ulottunut silmiin asti. Kovin kummoista juttuseuraa hänestä ei saanut, mitä tutummaksi käytiin, sitä enemmän näitä poissaolokohtauksia tuli, joskus saattoi tulla kylään ja istua tuntikausia puhumatta mitään.

Tää nainen joka tätä teki, kertoi että oli lapsena joutunut oman pappansa hyväksikäyttämäksi. Vanhemmat oli eronneet, äiti alkoholisti. Isä hylkäsi tytön omille vanhemmilleen hoidettavaksi. Siellä tytön pappa juotti mummon tainnoksiin (alkoholisti tämäkin) ja sitten hiippaili yläkertaan tytön kimppuun.

En tiedä mitä hän näki noiden "kohtauksien" aikana, toivottavasti ei mitään takaumia. Yritin saada häntä lähtemään ammattiauttajalle, muttei halunnut mennä.  Nykyään tällä naisella on lapsia, saa noita kohtauksia edelleenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävä on lapsesta asti ollut tuollainen. Todella ärsyttävää joskus. Samoin harrasti eksyttämistä kaupungilla, en nyt tiedä liittyvätkö toisiinsa. Saa aina tahtonsa myös läpi sillä, että on vaan hiljaa.

Joskus sitä miettii, eikö tuota käyttäytymistä mitenkään tietoisesti pysty hallitsemaan. Joskus kun on itse väsynyt ja turhautunut, ei jaksaisi outoa käytöstä. Silloin tulee sanottua pahasti. En tosin oikein saa selkoa, hetkauttaako ystävääni edes se, jos haukun hänet pystyyn. Jälkikäteen tulee paha mieli suuttumisesta. Ystäväni sanoo olevansa pahoillaan, muttei muka voi mitään käytökselleen. Kertoisi, edes mistä on kyse.

Mulla on yksi kaveri, jonka kanssa menen jumiin. Hän puhuu aika usein asioista, joista hän voisi mieluummin mielestäni puhua terapiassa kun sellaisessakin käy. Siis puhuu, kun häntä on suhteessa pahoinpidelty, kuinka on sairaalassa meinannut kuolla siihen ja tähän jne... Mun kanssa voi puhua kyllä mistä vaan, mutta ne samat traumakertomukset lamaannuttaa, koska en sen takia ole jonkun kaveri että joka kerta puhutaan hänen vanhoista asioistaan, joihin kaipaa tukijaa. On mullakin pahoja ongelmia, mutta joskus voi olla kevyttä ja hauskaakin.

Mä olisin ainakin vaan tyytyväinen, jos kaverini ei valittaisi ongelmistaan, vaan olisi hiljaa niiden suhteen. Liikaa löytyy myös niitä, jotka kaatavat kaikki asiat niskaani. Eihän kenenkään elämä nyt täysin ongelmatonta ole.