Miksi opetatte lapsenne kutsumaan teitä etunimellä, ettekä sanomaan isäksi/äidiksi

Tjaa,a. Eipä tuosta ole itselläni ole ikinä ollut mitään erityistä haittaa, että olen kutsunut vanhempiani sekä isäksi että äidiksi että heidän etunimillään. - Toisinaan myös heidän lempinimillään. Toisinaan on vain luontevampaa kutsua vanhempaa nimellä kuin puhua äiditsä - tai isästä. Itseäni sen sijaan kummeksuttaa toisinaan kun puolisot puhuttelevat toisiaan tyyliin sinä äitinä varmaan sitten tai toi meidän perheen isä..  

Kertokaa joku, joka on ihan omasta tahdostaan opettanut oman etunimen lapsilleen. Haluan palavasti tietää miksi :D

Lapseni ovat ihan opettamatta oppineet kutsumaan minua etunimellä. Varmaan ovat huomanneet, että isänsäkin kutsuu ;)

Tarhassa selittävät kovaan ääneen: "Tuolta tulee Marja, Marja on meidän äiti..." Ja onhan se hyvä tarkentaa etunimellä, kenestä on kysymys, kun siellä on monta muutakin äitiä.

Asia ei vaikuta itsetuntooni niin paljon, että alkaisin uhkailla tai kiristää. Ja meilläkin kyllä helähtää "äiti", jos päähän tulee pipi.

Mun poika kutsuu minua etunimellä. Oppinu sen miehen lapsilta, ne kun luonnollisesti puhuttelevat minua etunimellä. 2,5 vuotias kun on ja kova matkimaan toisia. Enemmän kuulee puhuttavan "Minnasta" kuin äidistä, niin ei ihmekään, että tarttunut.

Meillä puhuttiin myös usein äitistä ja isästä etunimillä. :D En tiedä miksi.

Ja yhtä onnellista perhettä ollaan edelleen. <3

Mutta meiltäkin kyseltiin tätä, miksi ei sanota äiti ja isä. :'D

En mä tiedä, ehkä se liittyy siihen että äitini ja isäni puhuivat paljon toisilleen ja aina omilla nimillään. Ei mitään "kysy isältä" tai "missä äiti on?"

Ja ovat jo lähemmäs 40v. olleet yhdessä muuten.

Mun 2v kutsuu mua lempinimellä välillä 😂 Kun haluaa hauskuuttaa tai jos en kuule kun hän kutsuu äitiä

Ei välttämättä ole opetettu millään tavalla.

Lapsi on oppinut etunimen käytön toiselta vanhemmalta. Näin ainakin meillä, lapset kutsuvat minua etunimellä että äidiksi. En tiedä mitä pahaa siinä on?

Aloin aika pienenä kutsua äitiäni etunimellä ihan sattumalta. Se alkoi siitä kun telkkarissa lapsi siteerasi toista lasta: "Äiti, ...", ja se kuulosti minusta tyhmältä. Pikkusisko, myös aikuinen, kutsuu sen sijaan äitiä vieläkin äidiksi.

Minä haluan että lapseni kutsuvat minua äidiksi eikä "Saaraksi". Mies käyttää etunimeäni ja kaksivuotias papukaija sen sieltä joka kerta poimii. Kostoksi alan kutsia miestä nimellä "mulkku", kummasti haluaa mies ettei häntä sillä nimellä kutsuta ja sanoo minuakin välittömästi äidiksi.

Meillä näin. Äiti on äiti ja isä on isä. Kyllä nuo lapsoset myöhemmin oppivat että meiltä löytyy myös etunimet.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa joku, joka on ihan omasta tahdostaan opettanut oman etunimen lapsilleen. Haluan palavasti tietää miksi :D

En ole koskaan tykännyt sanasta "äiti" ja mies sanoi heti aluksi kun vauva oli syntynyt, että outoa sanoa mua äidiksi. Kun siis leperteli lapselle. Ja mun mielestä oli outoa että se sanoi mua äidiksi. Joten se vain jäi, ajateltiin että sitten myöhemmin lapselle puhutellaan äidiksi, mutta ei se sitten koskaan tullut luontevasti, ei mulla eikä miehellä. Joten lapsetkin oppi puhuttelemaan etunimellä vaikka kyllä ne osasi esim. tarhakavereille kertoa, että "toi on mun äiti" vaikkei muuten puhutellut äidiksi. (Tai sisaruksesta että se on mun veli, vaikkei tietenkään puhutellut veljeksi)

Mies kyllä puhutteli itseään lapsille isäksi ja minäkin joskus, joten isä on vaihtelevasti joko isä tai "Hermanni".

Minunkin lapseni kutsui minua nimellä, varmaan koska mies tekee niin. Mutta minä sanoin lapselle, että koska olen sinun äitisi niin sinä voit kutsua minua äidiksi, ja etten halua edes, että lapsi kutsuu nimellä. Lapsi oli silloin noin 3-vuotias. Kutsuu äidiksi. Ja isää isäksi.

Minä olen aina kutsunut puolisoani etunimeltä ja hän myös minua. Emme ole siis puheissa "äiti ja isä" vaan "Maija ja Matti". En ole myöskään itse kutsunut itseäni äidiksi. Olen alusta asti puhunut lapselle kuin ihmiselle enkä ole puhunut itsestäni kolmannessa persoonassa "äiti auttaa". Olen siis lapselle ollut omissa puheissani "minä" ja miehen puheissa "Maija". 

Totta kai kun lapsi puhuu kavereilleen, jotka eivät välttämättä tunne meitä, hän puhuu isästä ja äidistä. Mutta keskenäisessä kanssakäymisessä ja muutenkin tuttujen kesken hän puhuu "Matista" ja "Maijasta". 

Joskus ihan pienenä hän kyllä käytti äitiä ja isiä, mutta ei enää ensimmäisten vuosien jälkeen.

Kuten täältä käy ilmi, äiti on jonkinlainen kunnianimi ja lasta rangaistaan, kun hän puhuttelee etunimellä. Meillä vanhemmat eivät puhuneet itsestään kolmannessa persoonassa eivätkä hokeneet "äiti tekee..." "isä hakee...", joten opimme käyttämään etunimiä kuten kaikki muutkin. Minusta se on maailman luonnollisin tapa. 

En tiedä mistä tuli mieleeni, että meitä on vielä "vanhempia lapsia" jotka muistamme ajan, jolloin kaikilla ei ollut esimerkiksi henkilökohtaista kännykkää, jolloin jos oli akuutti tarve saada äiti tai isä kiinni, esimerkiksi töistä, kodin ulkopuolelta saattoi soittaa ja kysyä. - Oli, ainakin itselleni luontevampaa kysyä, että onko etunimi sukunimi mahdollista saada puhelimeen kuin sanoa vain oma nimi ja kysyä, että voisinko saada mun isän tai äidin puhelimeen. - Toki jos asia oli oikein tärkeä ja erityinen varmaan saatoin itseni esittelemisen jälkeen käyttää muotoa: voinko saada isäni taai äitini ja tämän  jälkeen hänen etunimensä sukunimensä  - puhelimeen (tai ellei se ole mahdollista saanko jättää soittopyynnön)  - Kiitos.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa joku, joka on ihan omasta tahdostaan opettanut oman etunimen lapsilleen. Haluan palavasti tietää miksi :D

En ole koskaan tykännyt sanasta "äiti" ja mies sanoi heti aluksi kun vauva oli syntynyt, että outoa sanoa mua äidiksi. Kun siis leperteli lapselle. Ja mun mielestä oli outoa että se sanoi mua äidiksi. Joten se vain jäi, ajateltiin että sitten myöhemmin lapselle puhutellaan äidiksi, mutta ei se sitten koskaan tullut luontevasti, ei mulla eikä miehellä. Joten lapsetkin oppi puhuttelemaan etunimellä vaikka kyllä ne osasi esim. tarhakavereille kertoa, että "toi on mun äiti" vaikkei muuten puhutellut äidiksi. (Tai sisaruksesta että se on mun veli, vaikkei tietenkään puhutellut veljeksi)

Mies kyllä puhutteli itseään lapsille isäksi ja minäkin joskus, joten isä on vaihtelevasti joko isä tai "Hermanni".

Aika jännä et mies on sitä mieltä että outoo sanoa äidiksi, mutta haluaa silti ite olla isä. Kuulostaa vaan tyhmälle ajatukselle. Miksi itse saa olla isä mutta äiti ei saa olla äiti?

^

Muistelen itselleni selvinneen melko myöhään, että myös äidillä ja isällä oli omat erilliset nimet. :D Minulle isä puhua aina äidistä äitinä ja äiti isästä isinä, molempien etunimi kuulostaa edelleen korviini jotenkin vieraalta. Uskon, että jos perheessä vanhemmista olisi puhuttu nimillä, olisin itsekin saattanut innostua sanomaan Anna ja Keijo, mutta kun se vain ei ole ikinä ollut tapa.

Heh, muuta vuosi sitten paheksuttiin kun vanhemmatkin puhuivat toisistaan isänä ja äitinä eli saisi puhutella vain nimellä. Mitä hemmetin väliä! Eiköhän jokainen saa tehdä ihan juuri niin kuin heidän perheelleen sopii.

Meillä lapset puhuttelee sekä etunimellä että isäksi/äidiksi. Pienempänä käyttivät ainoastaan etunimeä. Ei sitä erikseen heille opetettu. Oppivat ihan luonnostaan, koska emme puhuneet heille "äiti laittaa sinulle sukat" jalkaan kieltä vaan käytimme ihan normaaleja persoonapronomineja.

Mieheni kanssa käytämme toisistamme etunimiä. Meistä kummastakin tuntuisi todella oudolta puhutella toisiamme isäksi ja äidiksi tai huudella mies/vaimo, ei sen puoleen.

Ja meillä on läheiset ja tiiviit perhesuhteet eli siitä ei ole kyse. Minusta vaan oman etunimen käyttö on luontevampaa kaikin puolin. En puhuttele lapsianikaan yleisnimillä poika/tyttö vaan käytän heistä heidän omaa nimeään.

Jos puhun ulkopuolisille perheestäni, niin sitten käytän termejä esikoistytär tms.

Minusta tämä tuntuu täysin luonnolliselta tavalta, omaan korvaani särähtää kummallinen tapa, joka monilla tuntuu olevan, että puhuttelevat aviopuolisoaan isäksi tai äidiksi.