Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten puhua lapsuuden epäkohdista aikuisena?
03.12.2016 |
Miten olette puhuneet lapsuutenne ja nuoruutenne epäkohdista ja ikävistä kokemuksistanne aikuisena vanhempienne kanssa? Onko edes oikein yrittää niistä enää puhua, kun vanhemmatkin on jo +/- 60-vuotiaita ja itse on yli kolmekymppinen? Vanhemmilla myös lieviä sydänvaivoja, toisella mahdollisesti jonkinlaista "lievää" tai ei niin lievää alkoholiongelmaa, halu heillä kyllä on ollut tehdä parhaansa, mutta kaikki ei silti ole mennyt ihan "putkeen" ja kaikki on silti voineet huonosti. Yksi sisaruksista on yrittänyt itsemurhaa ja ollut psykiatrisessa hoidossa ja toinenkin ollut psykoterapiassa lähinnä lapsuuskokemuksien takia. Lapsena ja nuorena ei koskaan kiukuteltu, ei edes murrosiässä ja luulen, että ne kaikki asiat purkautuu nyt vasta.
Lapsena ja nuorena (ja edelleen) aina kaikki painettiin villaisella, piti olla poraamatta, ymmärtää vanhempia ja kuunnella heidän murheitaan. Toisen vanhemman kanssa on pystynyt paremmin puhumaan, mutta toinen (jonka kanssa muutenkin ollut enemmän ongelmia) sanoo kaikkeen, että ei se ollut niin / ei hän ole tarkoittanut mitään ja on yrittänyt tehdä oikein. Ja niin hän varmasti onkin yrittänyt. Toisaalta tuo on varmaan ihan luonnollinen reaktio. On niin paljon pahoja asioita tapahtunut ja hän yrittää varmaan tuolla tavalla suojata itseään. Onko edes järkeä yrittää käydä mitään läpi hänen kanssaan? Pitäisikö vain antaa olla ja mennä itse terapiaan (olen jo menossa)? Hän vain haluaisi olla tekemisissä ja kärsii kovasti, kun ei nyt olla oltu. En vain pysty olemaan niinkuin mitään ei olisi. Kerroin, etten jaksa olla hänen likasankonsa, jonne voi vain raivoten aina kaataa huonon olonsa (uuden parisuhteensa ongelmat, työongelmat, muiden ihmissuhteiden ongelmat...) enkä voi olla hänen terapeuttinsa. Vastaus oli vain, että on hänkin kuunnellut puhelimessa joskus juttujani erääseen asiaan liittyen (yleensä kyllä keskeyttää aina juttuni ja alkaa puhua omia asioitaan, jos nyt on edes ollut aikaa kuunnella mitään).
Jotenkin on nyt ihan sekava olo (ja varmaan sekava sepustus). Toisaalta en halua olla hänen likasanko, mutta teenkö nyt sitten samanlailla hänelle, kun kaadan koko monen vuoden asiat sisältäni?
Ajatuksia, kokemuksia?
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelottaa aina muiden puolesta, kun ratkaisuksi ehdotetaan välien katkaisua. Ennen kun solmussa olevat ovat jutelleet tilanteesta, että sen on loputtava ja apua on haettava. En soisi kenenkään jäävän sellaiseen tilanteeseen, että toinen vain katoaa kuin tuhka tuuleen, eikä toinen ymmärrä miksi. Mielestäni sekin on ensimmäinen hyvä askel, että kertoo toiselle vaikka sen viimeisen kerran tilanteen mahdottomuudesta ja tulevasta "katoamisesta", suht lempeästi.
Tätä on jo kokeiltu joitakin kertoja, mutta kun ei tunnu auttavan. Apua kun ei tarvitse, alkoholin kanssa ei ole ongelmaa, mummit nyt vain on tällaisia, hänellä on ollut vaikeaa, töissä on vaikeaa, muut on häntä kohtaan törkeitä (työkaverit, sukulaiset, lapset, mies...).... Ehkä mun tosiaan täytyy vielä kerran yrittää viimeisen kerran lempeästi mutta tiukasti kertoa, että hakee apua ja että mä haen apua ja että yritetään tahoillamme ensin saada itsemme kuntoon. Mutta arvaan jo aika satavarmasti, että hän ei suostu edelleenkään apua hakemaan.
Jotain juuri tuollaisen oloista tämä kaikki taitaa olla kuin 58 kirjoitti hyvin. Vähän pelkään/luulen myös, että jos jäämme tekemisiin, minä livun taas olemaan hänen "terapeuttinsa" ja tukikeppinsä. Ja niin sen ei missään nimessä kuulu mennä, se en voi enkä saa olla.
Joku kirjoitti myös jossain aiemmin, että haen kostoa tms. Ei, sitä en hae enkä halua. Mulla on tähän asti ollut ehkä naiivi toive, että meillä voisi vielä joskus olla oikeasti hyvä äiti-tytär-suhde tai edes ylipäätään hyvä suhde. Mutta enää en ole varma, onko se tuskin koskaan mahdollista. Vanhoista asioista en kanna kaunaa sikäli (mielestäni ainakaan, ne tosiaan on mitä on eikä enää voi mitään), mutta toivoisin vain, että hän ymmärtäisi, että muillakin voi olla vaikeaa ja muillakin saa olla negatiivisia tunteita.
Hyvä sitten, jos ratkaisukeskeiset keskusteluyritykset on käyty lävitse. Silti voit ilmoittaa, että seinä on nyt edessä ja sinä jatkat omaa matkaasi. Ja kun hän yrittää ottaa kontaktia, et vastaa, et reagoi, pysyt lujana ja huolehdit itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
61: Totta tuokin, tuota myös olen miettinyt ja taidan tosiaan olla myös tavallani läheisriippuvainen. :-( Mutta sitten jää juuri tää ongelma, kun pitäisi olla joko tekemisissä kuin ei mitään olisi (johon en pysty, ainakaan juuri nyt) tai sitten olla olematta tekemisissä selittelemättä juuri mitään ja sekin on väärin(?).
Mistä näitä sekopäisiä terapiassa laukkaavia teini-iässä mielensäpahoittajia riittää?
Aikuistukaa aikuisten oikeesti!
"Ku mua kiusattiin tarhassa..."
Vierailija kirjoitti:
Minusta se ajatus että asioita lähtee vanhojen vanhempien kanssa selvittelemään ja puhdistamaan puhumalla on epärealistinen ja osoittaa, että jotenkin ihminen vielä riippuu siinä tarpeessa saada vanhemmiltaan hyväksyntää. Roikkuu kynsin hampain menneisyydessä ja ei ole tyytyväinen siihen että on itse oivaltanut asiat, vaan vielä pitää isillle ja äidille mennä tivaamaan että olihan se näin. Läheisriippuvuus sen kuin jatkuu ja tavallaan olet siinä kahleessa, että en ole tyytyväinen ennen kuin vanhemmat tunnustavat tehneensä väärin.
Toisiko se jonkin helpotuksen, en tiedä. Etenkin jos vanhempi on jo sairas ja avuton.
Vaikka tajuaisi, että vanhempien käytös ja lapsia kasvattaessa tekemät virheet ovat ymmärrettävät suhteessa heidän omaan taustaansa, niin ei sitä tarvitse hyväksyä. Minä olen ajatellut paljon tätä, miten tuska ja virheet siirtyvät sukupolvelta toiselle kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta. Alkoholi on kuulunut vahvasti kuvioon omilla vanhemmillani. Näen heidät tunnetaitojen puolesta eksyneinä ja heikkoina yksilöinä alun alkujaan. Minä selviydyin heistä, siinä on minulle tarpeeksi ilonaihetta, en koe minkäänlaista tarvetta mennä tilittämään heille tuntojani.
Riippuu vanhemmista ja minkälainen suhde heillä on lapsiinsa. Kaikki ovat erilaisia. Jos jossain perheessä ei ole puhuttu vaikeista asioista, eikö se ole hyvä että joku avaa vihdoinkin suunsa. Ei se tarkoita läheisriippuvuutta tai tivaamista, se on omien tunteiden ilmaisua ja sen jälkeen tsoronoo, jos touhussa on saman kaavan jatkumisen merkit.
Vierailija kirjoitti:
61: Totta tuokin, tuota myös olen miettinyt ja taidan tosiaan olla myös tavallani läheisriippuvainen. :-( Mutta sitten jää juuri tää ongelma, kun pitäisi olla joko tekemisissä kuin ei mitään olisi (johon en pysty, ainakaan juuri nyt) tai sitten olla olematta tekemisissä selittelemättä juuri mitään ja sekin on väärin(?).
Itse olen tehnyt niin että olen ottanut jonkin verran etäisyyttä äitiin ja paljon enemmän isään, koska ei niin läheisiä oltukaan ja hän nyt oli mitä oli, pidän toivottomana tapauksena. Tekosyyt siihen miksi en voi nähdä toimivat aina. Äidin kanssa ollessa en lähde väittämään kyllästyneesti vastaan hänen höpötyksiinsä (vaikka se olisi ensireaktio) enkä ruokkimaankaan niitä. Esitän tyhmää ja annan mennä juttujen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En myöskään lähde passaamaan häntä turhissa asioissa. Jos alkaa ärsyttää/ahdistaa tai jos hän loukkaa minua, mitä hän kyllä silloin tällöin tekee niin olen sulkeutunut enkä kommentoi mitään tai menen pois tilanteesta. Ei se yksikseen saa riitaa aikaa, itse asiassa on pyytänyt sanomisiaan anteeksikin. En sitten tiedä toimiiko sinulla joku tuollainen, en ole lukenut nyt kovinkaan tarkkaan tätä ketjua. Mutta periaatteena kuitenkin, sulje häntä henkisesti itsesi ulkopuolelle, ota itsellesi toimiva työrooli ja periaatteet, ikään kuin hän olisi höperö potilas jota olet avustamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä näitä sekopäisiä terapiassa laukkaavia teini-iässä mielensäpahoittajia riittää?
Aikuistukaa aikuisten oikeesti!
"Ku mua kiusattiin tarhassa..."
Kuulostat punsiin menevältä, jolla on tapana puhua läheisilleen noin. Täällä rouva 57 vuotta kiittää nuorennuksesta ja käsittelee ongelmia ilman terapioita. Haluaisitko avautua omasta ongelmastasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
61: Totta tuokin, tuota myös olen miettinyt ja taidan tosiaan olla myös tavallani läheisriippuvainen. :-( Mutta sitten jää juuri tää ongelma, kun pitäisi olla joko tekemisissä kuin ei mitään olisi (johon en pysty, ainakaan juuri nyt) tai sitten olla olematta tekemisissä selittelemättä juuri mitään ja sekin on väärin(?).
Itse olen tehnyt niin että olen ottanut jonkin verran etäisyyttä äitiin ja paljon enemmän isään, koska ei niin läheisiä oltukaan ja hän nyt oli mitä oli, pidän toivottomana tapauksena. Tekosyyt siihen miksi en voi nähdä toimivat aina. Äidin kanssa ollessa en lähde väittämään kyllästyneesti vastaan hänen höpötyksiinsä (vaikka se olisi ensireaktio) enkä ruokkimaankaan niitä. Esitän tyhmää ja annan mennä juttujen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En myöskään lähde passaamaan häntä turhissa asioissa. Jos alkaa ärsyttää/ahdistaa tai jos hän loukkaa minua, mitä hän kyllä silloin tällöin tekee niin olen sulkeutunut enkä kommentoi mitään tai menen pois tilanteesta. Ei se yksikseen saa riitaa aikaa, itse asiassa on pyytänyt sanomisiaan anteeksikin. En sitten tiedä toimiiko sinulla joku tuollainen, en ole lukenut nyt kovinkaan tarkkaan tätä ketjua. Mutta periaatteena kuitenkin, sulje häntä henkisesti itsesi ulkopuolelle, ota itsellesi toimiva työrooli ja periaatteet, ikään kuin hän olisi höperö potilas jota olet avustamassa.
Tää voisi muutoin toimia, mutta mulla on tullut sellainen iso ongelma, että en enää pysty päästään toisesta korvasta ulos. Ne jutut jää pitkäksi aikaa pään sisään pyöriin ja häiritseen, ihan sellaisen pakko-oireisen murehtimisen tasolle, missä ei vain pysty antaan niiden ajatusten vain olla ajatuksia, joista ei tarvi oikeasti välittää ja sitä jää jumittaan niihin. Vaikka saankin sanottua takaisin, että joku on asiatonta ja antaa olla eikä puutu johonkin asiaan, niin silti mun oma pää jää jatkamaan, että onko se sittenkin niin, olisiko pitänyt sittenkin, olenko tehnyt oikein/väärin/tarpeeksi jotain jne. Ei järin aikuismaista ja oikeasti itsenäistä... Tää vuoden erossa olo teki sikäli hyvää, että vähän pääsin irti noista tollaisista, mut pelkään, että ne taas pahenee, kun/ jos ollaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
61: Totta tuokin, tuota myös olen miettinyt ja taidan tosiaan olla myös tavallani läheisriippuvainen. :-( Mutta sitten jää juuri tää ongelma, kun pitäisi olla joko tekemisissä kuin ei mitään olisi (johon en pysty, ainakaan juuri nyt) tai sitten olla olematta tekemisissä selittelemättä juuri mitään ja sekin on väärin(?).
Itse olen tehnyt niin että olen ottanut jonkin verran etäisyyttä äitiin ja paljon enemmän isään, koska ei niin läheisiä oltukaan ja hän nyt oli mitä oli, pidän toivottomana tapauksena. Tekosyyt siihen miksi en voi nähdä toimivat aina. Äidin kanssa ollessa en lähde väittämään kyllästyneesti vastaan hänen höpötyksiinsä (vaikka se olisi ensireaktio) enkä ruokkimaankaan niitä. Esitän tyhmää ja annan mennä juttujen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En myöskään lähde passaamaan häntä turhissa asioissa. Jos alkaa ärsyttää/ahdistaa tai jos hän loukkaa minua, mitä hän kyllä silloin tällöin tekee niin olen sulkeutunut enkä kommentoi mitään tai menen pois tilanteesta. Ei se yksikseen saa riitaa aikaa, itse asiassa on pyytänyt sanomisiaan anteeksikin. En sitten tiedä toimiiko sinulla joku tuollainen, en ole lukenut nyt kovinkaan tarkkaan tätä ketjua. Mutta periaatteena kuitenkin, sulje häntä henkisesti itsesi ulkopuolelle, ota itsellesi toimiva työrooli ja periaatteet, ikään kuin hän olisi höperö potilas jota olet avustamassa.
Tää voisi muutoin toimia, mutta mulla on tullut sellainen iso ongelma, että en enää pysty päästään toisesta korvasta ulos. Ne jutut jää pitkäksi aikaa pään sisään pyöriin ja häiritseen, ihan sellaisen pakko-oireisen murehtimisen tasolle, missä ei vain pysty antaan niiden ajatusten vain olla ajatuksia, joista ei tarvi oikeasti välittää ja sitä jää jumittaan niihin. Vaikka saankin sanottua takaisin, että joku on asiatonta ja antaa olla eikä puutu johonkin asiaan, niin silti mun oma pää jää jatkamaan, että onko se sittenkin niin, olisiko pitänyt sittenkin, olenko tehnyt oikein/väärin/tarpeeksi jotain jne. Ei järin aikuismaista ja oikeasti itsenäistä... Tää vuoden erossa olo teki sikäli hyvää, että vähän pääsin irti noista tollaisista, mut pelkään, että ne taas pahenee, kun/ jos ollaan tekemisissä.
Ehkä sinun sitten olisi hyvä tehdä selväksi siinä tilanteessa ettet hyväksy sitä jatkuvaa negatiivista puhetta ja että se väsyttää sinua. Mikset voisi kertoa, että se oli syy mikset halunnut enää olla tekemisissä, kun ne jutut väsyttivät sinut.
Kaukaista menneisyyttä ei kannata silti kaivaa esiin ellei hän sitä itse ota puheeksi. En usko että on tapaa, jolla saisit arpiset haavat parannettua, se kipu tulee aina olemaan olemassa vaikka saisitkin hänen kanssaan käytyä vanhat asiat läpi/kerrottua millaista se sinulle oli.
Voit vaikuttaa ainoastaan itseesi, omaan toimintaasi, häneen et voi vaikuttaa. Et voi olla ikuisesti uhri, jokin tie on oltava ulos siitä asemasta suhteessa äitiisi. Sinun pitää hakea apua automaattisesti alkavaan ahdistukseesi siellä pään sisässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lasten kestettävä vanhemmiltaan aina ihan mitä vain ja osattava vain muka antaa olla? Siksi, että vanhemmat on heidän vanhempiaan ja ovat jo vanhoja?
Vierailija kirjoitti:
Onko lasten kestettävä vanhemmiltaan aina ihan mitä vain ja osattava vain muka antaa olla? Siksi, että vanhemmat on heidän vanhempiaan ja ovat jo vanhoja?
Ei todellakaan. Lapsena vaan mm. henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan ei voi vaikuttaa, kun on vanhempien vallan alla. Mutta aikuisena voi lapsuudenkin edestä. Kyllä vanhuksetkin pystyvät ajattelemaan ja ymmärtämään, jos haluavat. Taitaa olla monasti kyse vain siitä, että ei haluta luopua likasangosta, kun sinne on aina ollut niin helppo tyrkätä liat, kun kukaan ei näe. Eikä sitä ämpäriä haluta vaihtaa tuntevaan ihmiseen, omaan lapseen, vaikka kuinka näkisi ämpärin pursuvan laidoilta yli ja olevan räjähdystä vaille eli lapsen voivan pahoin.
Alue: Aihe vapaa
Minusta se ajatus että asioita lähtee vanhojen vanhempien kanssa selvittelemään ja puhdistamaan puhumalla on epärealistinen ja osoittaa, että jotenkin ihminen vielä riippuu siinä tarpeessa saada vanhemmiltaan hyväksyntää. Roikkuu kynsin hampain menneisyydessä ja ei ole tyytyväinen siihen että on itse oivaltanut asiat, vaan vielä pitää isillle ja äidille mennä tivaamaan että olihan se näin. Läheisriippuvuus sen kuin jatkuu ja tavallaan olet siinä kahleessa, että en ole tyytyväinen ennen kuin vanhemmat tunnustavat tehneensä väärin.
Toisiko se jonkin helpotuksen, en tiedä. Etenkin jos vanhempi on jo sairas ja avuton.
Vaikka tajuaisi, että vanhempien käytös ja lapsia kasvattaessa tekemät virheet ovat ymmärrettävät suhteessa heidän omaan taustaansa, niin ei sitä tarvitse hyväksyä. Minä olen ajatellut paljon tätä, miten tuska ja virheet siirtyvät sukupolvelta toiselle kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta. Alkoholi on kuulunut vahvasti kuvioon omilla vanhemmillani. Näen heidät tunnetaitojen puolesta eksyneinä ja heikkoina yksilöinä alun alkujaan. Minä selviydyin heistä, siinä on minulle tarpeeksi ilonaihetta, en koe minkäänlaista tarvetta mennä tilittämään heille tuntojani.