Miten puhua lapsuuden epäkohdista aikuisena?

Mitä se hyödyttäisi? Olet jo aikuinen, lopeta itsesäälissä rypeminen. Ei se elämäsi siitä miksikään muutu vai mitä odotat keskustelulta? Jotakin taikasanaa jolla saat uuden lapsuuden? Menneet on menneitä.

Jokainen voi tehdä elämästään omansa. Jos et pysty elämään muistojesi keskellä,lopeta ajattelu.

Kuka hyötyy siittä että sinulla oli vaikea lapsuus.

Ketä edes kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmalle voi myös kirjoittaa kirjeen, jos ei pysty puhumaan. Kirjeen voi myös jättää antamatta, mutta se pelkästään helpottaa, että saa sen asian ikään kuin ulos itsestään. Itse en koskaan pystynyt puhumaan isäni kanssa, mutta se kirjeen kirjoittaminen ja sen jälkeen taisin sen vielä polttaakin, niin helpotti. Ymmärsin, ettei isäni kanssa keskustelu olisi auttanut mitään- hän ei vaan pystynyt puhumaan mistään. Annoin myös anteeksi, sillä tiedän miten hirveän lapsuuden isäni itse koki. Hän teki parhaansa, tai niin haluan uskoa.

Sähköpostin itse asiassa sainkin häneltä ja siihen vastasin. Se taisi vain olla virhe, että painoin sitä lähetä-nappia. Hirveän helpottunut olo tuli, kun olin sen lähettänyt, kuin olisi taakka tippunut harteilta, mutta äidin vastauksen lukeminen vei sen helpotuksen ja tilalle tuli taas melkein kaikki mahdolliset muut tunteet... Tavallaan olenkin kyllä antanut nuo vanhat jutut anteeksi ja ymmärrän, se vain surettaa itseäni, kun minulla ei olisi ikinä/vieläkään oikeutta olla surullinen tai vihainen mistään. Vaikea selittää.

Yritin, ei onnistunut hyvällä. Mikään ei muuttunut, paitsi että sain osakseni lisää vähättelyä, mustamaalausta ja sontaa. Tuhlasin vain elämääni yrittäessäni. Ohi on kaikki huonot ihmissuhteet, myös narsistiäidin vaikutuspiiriläisten kanssa. En enää välitä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se hyödyttäisi? Olet jo aikuinen, lopeta itsesäälissä rypeminen. Ei se elämäsi siitä miksikään muutu vai mitä odotat keskustelulta? Jotakin taikasanaa jolla saat uuden lapsuuden? Menneet on menneitä.

Lapsuus on ohi, onneksi. Traumat ovat tätä päivää eikä ne poistu taikasanalla vaan piiiitkällä työllä, asioiden käsittelemisellä ja ymmärtämiselle kohti omaa vahvuutta. Jos tätä ulkopuolinen ei ymmärrä, voi silti lopettaa vähättälemisen.

Vertaistukea:

http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen muutaman kerran koittanut ottaa puheeksi, vastauksina joko "muistat väärin" tai "höpö höpö". No ei olla enää juuri ollenkaan tekemisissä, viettäkööt vanhuudenpäivänsä yksin. Tuo terapiakorvaus kyllä kelpaisi..

Itse myös yrittänyt joskus, mutta turhaa on ollut, joten näillä mennään. Pääosin oma elämä ok, mutta välillä paska puskee pintaan ja sitten miettii, että tajuaako se vanhempi edes, että ei nyt se ns. kasvatus ym. perhe-elämä mennyt ihan nappiin? Eli niinku joku tuossa kommentoi, että jättää se menneisyys taakse, niin varmaan sitä jokainen yrittää, mutta toisille se on vaikeampaa ja siihen varmaan apua/neuvoja ja vahvistusta kaipaa. Jos kokee, että siitä vanhemmille puhumisesta on apua, niin sehän on hyvä tämän henkilön kannalta ja jos se vanhempi vihdoin ymmärtää omat virheensä, niin se suhdekin voi siitä parantua.

Kyllä mä luulen, että ainakin osa varmasti tajuaa edes jollain tasolla alitajuisesti, ettei oo mennyt nyt ihan nappiin kaikki, munkin vanhemmat ehkä jopa. Se on varmasti kuitenkin niin kova paikka, ettei sitä halua ajatella eikä tunnistaa/tunnustaa, saati myöntää. Näin kieltämällä koittavat pitää oman mielensä edes jotenkin kasassa, etteivät vallan pirstaloidu?

Siksi tässä onkin nyt vaikeaa, että yrittääkö puhua, kun sitä vielä pyydetään vai antaako olla...

Ap

26: kiitos, tuota ketjua joskus luinkin ja se onkin näköjään kehittynyt megapitkäksi... Vanhempani on muuten juurikin 50-luvulla syntyneitä ja mun vanhempi sisarus 70-luvulla, itse 80-luvulla. Isovanhemmat oli sodassa ja sieltähän sitä on kaikenlaista jäänyt, mikä vaikuttaa vielä meissä tänäänkin.

Miksi ap:n kokemus on oikeampi kuin hänen vanhempiensa kokemus samasta asiasta?

Jotenkin hullua märehtiä koko elämänsä sitä, että vanhemmat tekivät väärin sen sijaan, että ryhtyisi elämään omaa elämäänsä täysillä ja kantaisi siitä vastuu. Ap:n kertomus on malliesimerkki ihmisestä, joka syyttää muita siitä, että itse ei ole koskaan uskaltanut todeta, että jokainen päättää itse, miten asioihin reagoi. Sitä voi jäädä rypemään kokemiinsa vastoinkäymisiin tai sitten voi jättää ne taakseen ja päättää elää hyvän elämän.

Ap - elät vain kerran. Jos käytät elämäsi sen miettimiseen, miten voit kostaa vanhemmille lapsuudenkokemuksesi, niin olet menettänyt mahdollisuuden nauttia kaikista niistä vuosista, jolloin olet märehtinyt kokemuksiasi. Usko tai älä, vanhempasi eivät ole syyllisiä siihen, mitä tunnet ja millaisena näet itsesi. SInä olet itse vastuussa itsestäsi.

Ap kaikesta päätellen rauhoittuu vasta sitten, kun vanhemmat ryhtyvät valehtelemaan, että kyllä oli sinulla kamalaa. Totuus on toisenlainen, mutta se ei ap:ta kiinnosta.

Mielestäni teet tyhmästi, jos yrität kaataa nämä asiat vanhempiesi niskaan nyt. En halua puolustella heitä, mutta ovat varmasti yrittäneet tehdä parhaansa. Itse menin kerran pari suutuspäissäni haukkumaan äitiäni jostain lapsuuden/nuoruudenkokemuksista, vaikka osasyyllinen olin myös itse. Tämä satutti häntä todella paljon. On meidänkin perheessä ollut ongelmia niinkuin jokaisella on omat ongelmansa ja kaikki tekevät virheitä, vaikka nämä kuulostavatkin kliseiltä. Mielestäni fiksuinta on mennä puhumaan psykologin kanssa, ei psykiatrisen sairaanhoitajan vaan ihan psykologin, jotta saat asialle ns. rauhan ja päätepisteen, pystyt käsittelemään sen ja jatkamaan elämääsi levollisemmin mielin. 

Tämä tosiaan taisi olla virhe ja tyhmästi tehty, kun aloin avautua vanhemmilleni enää. Mutta miten sitten jatkaa yhteiseloa tai olla olematta tekemisissä, jollain sekin täytyy heille selittää? Näyttelemäänkään en pysty, enkä halua.

Psykologilla kävin monta kertaa vuosi sitten juttelemassa ja terapiaan olen menossa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on se ongelma, että meillä ei sikäli ollut mitään "oikeasti kamalaa" taustalla, ei siis fyysistä väkivaltaa, ei alkoholismia meidän ollessa alaikäisiä jne. Ehkä se oli enemmän sellaista "henkistä heitteillejättöä", vähättelyä, ei tuettu ja kannustettu niinkään, yritetään edelleen puuttua kaikkeen, varoitellaan ihan kaikesta jne....

Mä niin tunnistan tuon "ongelman". Meilläkään ei ollut fyysistä väkivaltaa ja vanhemmat oli toisaalta ihan hyviä vanhempia. Veivät rannalle kesällä, antoivat harrastaa, rakennettiin puumajaa, kävivät hymyilemässä koulun joulujuhlissa ymsyms.

Mutta sitten oli se toinen puoli. Isällä oli oikeus vetää perjantaina raskaan työviikon jälkeen kunnon kännit, koska ei lyönyt meitä tai hajottanut paikkoja. Äiti kuulemma näytti tämän takia nyrpeää naamaa eikä antanut pillua, joten sen takia oli pakko aina kännätä myös lauantai. Ja vähän sunnuntainakin.

Hällä ei ollut kavereita, joiden kanssa jutella ongelmistaan, koska äiti katsoi niitä kuulemma aina niin rumasti, etteivät uskaltaneet tulla. Yksinäisyys oli hyvä lisäsyy juomiseen. Hän päätti siis vuodattaa mulle, ala-asteikäiselle lapselle, KAIKKI ongelmansa. Parisuhteen seksiasiat, kun äiti vaan kääntää selän ja hänellä kyrpä seisoo ja olis sonnin halut ja kunto ja miltä se näin miehisestä näkökulmasta tuntuu (nuorena miehenä naikin puolen kylän tytöt ja tuhat kertaa kertoi mulle, miltä ne niiden pillut tuntui ja kuka otti suihin ja kuka ei... hyihyihyi..). Työpaikan ongelmat, kun pomo huutaa. Kun hirveä tyhjyys ja turhuuden tunne kalvaa sielua. Kuinka tekis mieli tappaa itsensä, kun ei ole ketään, kuka ymmärtäisi.

Mua ahdisti niin, että tuntui kuin keuhkot ei olis täyttyneet kunnolla, vaikka yritti vetää ilmaa. Näin hulluja painajaisia, joissa olin unohtanut tulla kotiin ja isä oli tappanut itsensä ja  perheen, kun ei saanut purkaa sydäntään. Lopulta nukuin ovi lukossa. Jos yöllä pissatti ja oven alta kajasti valo, tiesin, että isä on hereillä ja synkissä mietteissä. Aluksi riensin apuun kuuntelemaan. Myöhemmin pissasin pimeässä huoneessani tyhjään pulloon, ettei tarvinut mennä vessaan ja paljastaa, että olin hereillä ts. mars pöydän ääreen kuuntelemaan. Tunsin tästä(kin) hirveää syyllisyyttä, kun jätin isän yksin.

Muilla ei ollut oikeutta tunteisiin. Paitsi positiivisiin. Jos mua ahdisti ne jutut, se oli väärin. "No mutta, ajatelepa minun näkökulmasta. Miten paljon tämä ahdistus MINUA masentaa, kun kaikkeni teen sinun eteen enkä itselleni mitään vaadi..." Ei ihan noilla sanoilla ehkä, mutta selväksi tuli, kiitos.

Aikuisena näistä puhumisessa ei ole tullut mitään. Hän ei koe tehneensä mitään väärää, vaan minun olisi pitänyt vain olla kuuntelematta (MITÄ?! Kerrot 10v lapsellesi, että tekispä mieli ampua aivoni tuohon seinälle, kun olen ihan yksin, ja kuvittelet, että lapsi kykenee suojelemaan itseään ja lähtemään? Ei. Se muksu istuu kitisti siinä vieressä aamuyöhön asti ja toivoo ihan helvetisti, että se riittää, etkä tapa itseäsi vielä tänään). Jatkaa edelleen samojen asioiden läpikäymistä. Ovat muuten äidin kanssa eronneet ja jännästi se kääntyi niin, että nythän isä voi juoda joka päivä, kun ei ole akka kyttämässä :D Kavereita sillä ei jostain syystä ole vieläkään, vaikka akka ei ole ollut katsomassa niitä pahasti yli kymmeneen vuoteen....

Terapiassa en ole käynyt, vaikka olisi varmasti ollut ihan fiksua niiden kaikkien ahdistusten ja painajaisten takia... Jatkuivat pitkään, mutta nyt olen päässyt sinuiksi asioiden kanssa. Ehkä eniten on auttanut omien lasten kasvun näkeminen...Kun katsoi omaa 8v lasta ja ajatteli, että tuon ikäisenä minä olen kantanut mukanani kaikkea sitä mustuutta ja kokenut järjetöntä syyllisyyttä pahasta olostani, kun eihän meillä kotona mitään OIKEASTI PAHAA tapahdu. Ihan järkyttävää! Syyllisyys alkoi haihtua ja enimmäkseen kävi sääliksi omaa, pientä "itseä". Siinä pystyi tavallaan antamaan itselleen anteeksi oman riittämättömyyden ja tajuamaan, että mussa ei ollut mitään vikaa. Lapsen niskaan ei dumpata tuollasta paskaa, että oma olo kevenisi.

Kirjoitinpa sitten romaanin tähän, sori :D

Ei tuommoinen menneiden vatvominen ole muuta kuin ajan ja oman energian hukkaamista. Jotkut asiat on parempi jättää taaksensa.

Omat välini vanhempiini ovat niin huonot ettemme paljoa ole yhteyksissä. Keskustelu ei auta mitään. Roolit ovat tiukassa. Olen alamainen.

Tuota jota täällä otetaan esille, et vanhemmilla ollut rankkaa jne. Niin miksi sitten samassa perheessä on normaalejakin. Lisäksi näitä on passanneet edeltävä sukupolvi ihan viimeiseen vielä 80 v juuri ennen kuolemaansa.

Näitä on passanneet siis omat vanhemmat ja nyt sitten omat lapset. Voiko olla niinkin että sodan jälkeen osa hemmoteltiin piloille kusipäiksi?

Ainahan voi yrittää hyvässä hengessä puhua. Mutta ei kannata pettyä, jos vanhemmat puolustautuvat tai lyövät villaisella koko asian. Vain harvat vanhemmat ovat tietoisesti pahoja lapselleen, toki heitäkin on.

Omien vanhempieni pahat teot olen antanut antanut anteeksi, enkä syytä heitä mistään. Tärkeämpää on käydä asiat selviksi itsensä kanssa tai terapiassa, kuten itse olen käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Ainahan voi yrittää hyvässä hengessä puhua. Mutta ei kannata pettyä, jos vanhemmat puolustautuvat tai lyövät villaisella koko asian. Vain harvat vanhemmat ovat tietoisesti pahoja lapselleen, toki heitäkin on.

Omien vanhempieni pahat teot olen antanut antanut anteeksi, enkä syytä heitä mistään. Tärkeämpää on käydä asiat selviksi itsensä kanssa tai terapiassa, kuten itse olen käynyt.

Tietoisesti harva on ylipainoinenkaan. Ei sitäkään aiota. Miksi niin käy, niin näihin on tuhat syytä. Eikä ne ole aina hyviä syitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuommoinen menneiden vatvominen ole muuta kuin ajan ja oman energian hukkaamista. Jotkut asiat on parempi jättää taaksensa.

Niin totta! Ikävät asiat olisi paras karistaa harteiltaan. Mutta se ongelma onkin siinä, että aina ei pysty. Ei vaan pysty.

Tai vaikka voisikin tietoisesti päättä, että "en ajattele koskaan enää sitä, että kaikki piirrustukseni poltettiin nauraen ja mut aina haukuttiin laiskaksi paskaksi", niin esim. tapahtumista aiheutunut arvottomuuden ja tuomituksi tulemisen tunne ei katoa taustalta ihan niin simppelisti. Ne asiat pitää käsitellä jotenkin ja siinä jotkut onnistuu yksin, toiset ei.

Olen pitkälti samoilla linjoilla kuin nro 3. Vanhempasi kantavat mukanaan omaa historiaansa. Mietipä vähän, millainen heidän lapsuutensa ja nuoruutensa on ollut. Heidän vanhempansa ovat eläneet sota-ajan, isä ainakin on ollut rintamalla, ehkä äitikin lottana. Oletko koskaan ajatellut, miten isovanhempiesi kokemukset ovat vaikuttaneet vanhempiisi? Harva sodan käynyt ihminen on palannut sieltä sielultaan ehjänä, moni myös fyysisesti rikkinäisenä. Sen on täytynyt heijastua lapsiinkin.

Toisaalta otapa selvää, millaiset kasvatusihanteet olivat vallalla silloin, kun vanhempasi olivat lapsia. Ja ota huomioon, että vanhempiesi lapsuudessa elettiin pula-aikaa. Pääsivätkö vanhempasi ns. kouluun? Tarkoitan siis, että saivatko he käydä muutakin kuin kansakoulun, jonka jälkeen joutuivat töihin varsin nuorena? Todennäköisesti heiltä on jäänyt lukematta niin kasvatusoppi kuin psykologiakin. Kirjoitat itse, että he tekivät parhaansa. Niin varmaan tekivätkin. Ja siksipä minusta olisi väärin heitä kohtaan, jos nyt aikuisena hyökkäisit henkisesti heidän kimppuunsa ja pyrkisit romuttamaan kaiken sen, mitä he ovat pyrkineet parhaan kykynsä mukaan tekemään.

Ei se paha olo ole aina lähtöisin vanhemmista. Kyllä siinä saa katsoa itsekin peiliin monta kertaa. Tämä aika vaan on sellaista, että omat pahat olot halutaan sälyttää edellisen polven niskoille. Mene toki terapiaan, jos koet sen tarpeelliseksi, mutta muista, että vain itseään voi yrittää muuttaa, ei muita. Ole armollinen vanhemmillesi ja itsellesikin. Terapiassa muuten varmasti käsitellään myös sinun aikuiselämääsi ja tekemiäsi ratkaisuja, joihin vanhemmillasi ei ole osaa eikä arpaa. Minä luulen muuten, että vanhempasi ovat saaneet jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea ihan riittävästi syyllistämistä, sillä se oli tapa silloin, kun he ja myös minä olimme lapsia ja nuoria.