Miten puhua lapsuuden epäkohdista aikuisena?

Minä yritin selittää isälleni, että hän on syyllinen minun henkisiin ongelmiini. Yritin selittää, että pienen lapsen lyöminen, kouluikäisen koulutyön haittaaminen ja lopulta teinin huorittelu ja sosiaalinen eristäminen johtaa siihen, että tulee rikkinäinen terapian tarpeessa oleva aikuinen.

Toistin hänelle hänen itse latelemansa vaatimukset, että olen isälleni velkaa rahassa hänen kasvatustyöstään ja että ajan koko suvun häpeään jossen pääse oikeustieteelliseen. Kysyin häneltä suoraan, että onko oikein vaatia jotain tällaista kaiken tämän kurmuuttamisen ja sadismin jälkeen ja millainen vanhempi kohtelee lastaan näin.

Voit ap arvata että mitään järkeenkäypää vastausta en saanut. Kuulemma "väritän" asioita koska äitini on niin käskenyt toimimaan (ei ole) ja "kuvittelen" valtaosan asioista (en kuvittele). Sanoin isälleni, että en halua enää koskaan olla hänen kanssaan tekemisissä - reaktio tähän oli tokaisu, että "kyllä routa porsaan kotiin ajaa". Sen jälkeen vaihdoin puhelinnumerot, osoitteen, koko nimen, ulkonäön ja työpaikan, eikä ole isäni saanut minuun yli 10 vuoteen mitään yhteyksiä.

Lakaise sinäkin pahat ihmiset pois elämästäsi ja huomaat pian voivasi paljon paremmin!

Kiitos vastauksestasi! Ai kamala... :-( Onneksi pääsit kuitenkin eroon hänestä.

Minulla on se ongelma, että meillä ei sikäli ollut mitään "oikeasti kamalaa" taustalla, ei siis fyysistä väkivaltaa, ei alkoholismia meidän ollessa alaikäisiä jne. Ehkä se oli enemmän sellaista "henkistä heitteillejättöä", vähättelyä, ei tuettu ja kannustettu niinkään, yritetään edelleen puuttua kaikkeen, varoitellaan ihan kaikesta jne. Nyt kun toiselle sanoin mm. tuosta ainaisesta kaikesta varoittelusta ja siitä kuinka se aiheuttaa sen, että itsekin pelkään pääni sisällä melko jatkuvasti ja elämää häiritsevässä määrin kaikkia skenaarioita ja mietin oonko varmasti tehnyt kaiken tarpeeksi hyvin/tarpeeksi oikein, niin hän vain sanoi, että kun ei sitten oikein tiedä miten pitäisi olla ja mistä saisi puhua... En oikein tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa... Toinen vanhempi alkaa syyttelemään takaisin ja aloittaa sen kovan itsensä puolustelun ja sitten itsellekin tulee taas samanlainen olo kuin pienenä, että olenko ihan hölmö turhista vinkuva itkupilli -juuri se olo, miksi ei lapsena/nuorena koskaan kehdannut mitään sanoa. Olenko vain kuvitellut kaiken omassa päässäni ja liioitellut asioita?

Tekisi mieli vain antaa olla ja poistua hiljaa takavasemmalle... Onko joku onnistunut hyvässä hengessä keskustelemaan vanhoista asioista? Onko se edes mahdollista? Siis niin, että ne asiat saataisiin oikeasti läpi käytyä?

Hmmm.

Mieti, mitä odotat tai toivot saavuttavasi sillä, että puhut vanhempien kasvatusvirheistä? Onko toive realistinen vai onko todennäköisempää, että saat aikaan vain riidan?

Mennyt on mennyttä, olennaisempaa on, että itse tiedostat vanhempiesi virheet ja sen, mitä ne ovat aiheuttaneet. Siitä alkaa tietoinen käännösliike, eli voit pyrkiä toimimaan toisin, kun ymmärrät esimerkiksi, miten paljon heität hukkaan energiaa pelkäämällä ja stressaamalla turhista.

Jotenkin koen myös, että sinulta nyt puuttuu vähän sellaista armeliaisuutta, että ymmärrät, ettei kukaan ole täydellinen. Et sinä, eivätkä vanhempasi. Sinun vanhempasikin ovat OMAN lapsuutensa tuotoksia, eli heille on todennäköisesti pienenä opetettu, ettei saa "kehua liikaa, ettei lapsi ylpisty", ja "viisas varautuu pahimpaa, niin ei sitten ylläty ikävästi". Pitäisikö heidän syyttää omia vanhempiaan?

Koeta sinä irtautua tuosta ketjusta, ja pidä kanssakäyminen vanhempiisi vähäisenä, jos he ärsyttävät sinua. Et heitä kumminkaan enää saa tuossa iässä muuttumaan, käytä se energia mieluummin ITSESI muuttamiseen, niin että pääset turhan pelkäämisestä vähitellen eroon.

Vierailija kirjoitti:

Hmmm.

Mieti, mitä odotat tai toivot saavuttavasi sillä, että puhut vanhempien kasvatusvirheistä? Onko toive realistinen vai onko todennäköisempää, että saat aikaan vain riidan?

Mennyt on mennyttä, olennaisempaa on, että itse tiedostat vanhempiesi virheet ja sen, mitä ne ovat aiheuttaneet. Siitä alkaa tietoinen käännösliike, eli voit pyrkiä toimimaan toisin, kun ymmärrät esimerkiksi, miten paljon heität hukkaan energiaa pelkäämällä ja stressaamalla turhista.

Jotenkin koen myös, että sinulta nyt puuttuu vähän sellaista armeliaisuutta, että ymmärrät, ettei kukaan ole täydellinen. Et sinä, eivätkä vanhempasi. Sinun vanhempasikin ovat OMAN lapsuutensa tuotoksia, eli heille on todennäköisesti pienenä opetettu, ettei saa "kehua liikaa, ettei lapsi ylpisty", ja "viisas varautuu pahimpaa, niin ei sitten ylläty ikävästi". Pitäisikö heidän syyttää omia vanhempiaan?

Koeta sinä irtautua tuosta ketjusta, ja pidä kanssakäyminen vanhempiisi vähäisenä, jos he ärsyttävät sinua. Et heitä kumminkaan enää saa tuossa iässä muuttumaan, käytä se energia mieluummin ITSESI muuttamiseen, niin että pääset turhan pelkäämisestä vähitellen eroon.

Tämä se ongelma tavallaan onkin. Kun olen aina ymmärtänyt tuon, että heillä on ollut elämässään vaikeaa eivätkä ole omilta vanhemmiltaan mitään hyviä eväitä elämäänsä todellakaan saaneet ja ovat tosiaan yrittäneet parhaansa eivätkä ole täydellisiä kuten ei kukaan. Tässä on vain oma paha olo kasvanut ajan mittaan niin suureksi, että tuntuu kuin hyvä kun pystyy itsekseen olemaan jotenkuten, saatii jatkaa yhteydenpitoa, jos kaikki on samanlaista kuin ennen. Koin aina lapsenakin, että pahaa oloani en saanut ikinä näyttää, ettei vanhemmille vain tule paha olo myös ja tuntuu, että sama jatkuu aina vain. Yritin tuota etäisyyden ottoa toiseen vanhempaani ja se toimikin jotenkin tämän viimeisen vuoden, mutta nyt hän taas kärttää, että ei voi ymmärtää miksi en ole yhteydessä ja nyt on kuulemma sydänvaivojakin...

Itse olen niellyt kaiken ja sopeutunut. Pelkään, että kupla puhkeaa joskus. Ikää kohta lähemmäs 40 ja itsellä nyt oikein hyvä elämä. Sellainen tietty varmuus itsestä puuttuu, se estää etenkin työelämässä etenemisistä.

Vanhemmat oli molemmat (kuolleet jo kumpikin) tahoillaan kyllä kannustavia ja rohkaisevia, en koskaan pelännyt nuorena maailmaa tms. Nyt kuitenkin uskon joidenkin asioiden johtuvan lapsuudesta. Esim. lapsuudessani ei ollut hellyyttä tai luonnollista vanhemman ja lapsen välistä läheisyyttä. Teininä otin voimakkaasti yhteen isäni kanssa (lähivanhempi), mutta pidän sitä normaalina teinikäytöksenä.

Nyt kun aikaa on kulunut, niin välillä mietin ihan päivittäin terapiaan hakeutumista. Pelkään kuitenkin sen mahdollisesti esiin tuomia asioita, haluaisin vain painaa villaisella. En kuitenkaan haluaisi olla rikki loppuikääni.

Olen muutaman kerran koittanut ottaa puheeksi, vastauksina joko "muistat väärin" tai "höpö höpö". No ei olla enää juuri ollenkaan tekemisissä, viettäkööt vanhuudenpäivänsä yksin. Tuo terapiakorvaus kyllä kelpaisi..

Kannustan puhumaan,itse kävin ensin 2v psykoterapian ja sitten puhuin äidilleni minkälaisena minä koin lapsuuteni,miehelläni vielä sirpaleisempi lapsuus kuin minulla,ei voi puhua kuin minulle ja psykoterapiaan hänkin lähtee,hän on 43v ja yhä lojaali äitiään kohtaan ja arastelee puhua lapsuudestaan.

Saman kokenut kirjoitti:

Kannustan puhumaan,itse kävin ensin 2v psykoterapian ja sitten puhuin äidilleni minkälaisena minä koin lapsuuteni,miehelläni vielä sirpaleisempi lapsuus kuin minulla,ei voi puhua kuin minulle ja psykoterapiaan hänkin lähtee,hän on 43v ja yhä lojaali äitiään kohtaan ja arastelee puhua lapsuudestaan.

Miten onnistuit puhumaan äidillesi / miten asiat esitit ja miten hän ne otti?

Koitko, että se auttoi tai välinne paranivat?

Tähän asti kun on käynyt vanhempia sääliksikin enkä ole heitä halunnut rasittaa ja mietin, että pitäisikö antaa heidän elää omassa kuplassaan edelleen, mutta kun tuntuu, ettei vaan pysty... Nuorena viiltelin itseäni pahan olon takia ja nyt se on taas alkanut nostaa päätään esiin, en kylläkään vielä ole tehnyt niin, mutta mieli teki kerran.

Vierailija kirjoitti:

Olen muutaman kerran koittanut ottaa puheeksi, vastauksina joko "muistat väärin" tai "höpö höpö". No ei olla enää juuri ollenkaan tekemisissä, viettäkööt vanhuudenpäivänsä yksin. Tuo terapiakorvaus kyllä kelpaisi..

Minkälaisia sinun vanhempasi olivat?

Onko kenelläkään ollut niin, että äiti on nokkinut sinun äitiyttäsi äidiksi tultuasi ja kun olet koittanut puhua lapsuudestasi, on vain alkanut vielä pahempi oman äitiytesi arvostelu?

Mitä jos jättäisitte menensyyden taaksenne ja eläisitte tätä päivää.

Tehkää niin kuinka olisitte halunnut elää, miksi muistella kaikkea pahaa.

No minä olen nyt kännissä, mutta en ymmärrä mitä hyötyä on olla katketa asioista jolle ei enää. voi mitään.

En muuten jaksanut lukea juttujanne.

Mä luulen että vanhempasi ei koskaan pysty ottamaan vastaan sitä mitä sulla on sanottavaa eikä pyytämään aidosti anteeksi. Saatat vain rikkoa itseäsi enemmän jos toivot ja yrität sitä. Minusta parasta olisi ottaa etäisyyttä vanhempaan ja käsitellä asiaa terapiassa ja omassa mielessä. Ajattelen asiasta niin, että tuollainen vanhempi on niin sairas ettei häneltä kannata odottaa normaalia käytöstä.

Olen pahoillani sinun ja sisarustesi puolesta. Älä ole tekemisissä tämä vanhempasi kanssa äläkä tunne syyllisyyttä. Sinun täytyy olla itsellesi se hoivaaja ja suojelija mitä hän ei koskaan ollut. Älä selittele liikaa, hän vain loukkaa sinua lisää, älä vaan enää suostu yhteydenpitoon.

Neenneläie kirjoitti:

Mitä jos jättäisitte menensyyden taaksenne ja eläisitte tätä päivää.

Tehkää niin kuinka olisitte halunnut elää, miksi muistella kaikkea pahaa.

No minä olen nyt kännissä, mutta en ymmärrä mitä hyötyä on olla katketa asioista jolle ei enää. voi mitään.

En muuten jaksanut lukea juttujanne.

Tässä juuri sitä yritetään, että pystyisi elämään tätä päivää ja omaa elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa... Ettei tarvitsisi myöskään alkoholilla turruttaa todellisuutta häivyksiin kuten oman vanhempani täytyy tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että vanhempasi ei koskaan pysty ottamaan vastaan sitä mitä sulla on sanottavaa eikä pyytämään aidosti anteeksi. Saatat vain rikkoa itseäsi enemmän jos toivot ja yrität sitä. Minusta parasta olisi ottaa etäisyyttä vanhempaan ja käsitellä asiaa terapiassa ja omassa mielessä. Ajattelen asiasta niin, että tuollainen vanhempi on niin sairas ettei häneltä kannata odottaa normaalia käytöstä.

Olen pahoillani sinun ja sisarustesi puolesta. Älä ole tekemisissä tämä vanhempasi kanssa äläkä tunne syyllisyyttä. Sinun täytyy olla itsellesi se hoivaaja ja suojelija mitä hän ei koskaan ollut. Älä selittele liikaa, hän vain loukkaa sinua lisää, älä vaan enää suostu yhteydenpitoon.

Tätä olen juuri pohtinut todella paljon! Kun toisaalta sanotaan ja olen itsekin sitä mieltä, että asioista pitäisi voida puhua. Mutta se edellyttäisi sitä, että molemmat osapuolet olisi siihen aidosti kykeneväisiä. Äitini kovasi nyt yrittää myös, että puhuttaisiin, mutta tuntuu, ettei halua oikeasti kuunnella. Se taitaa olla juuri noin kuin kirjoitit. Mutta miten olla syyttämättä itseään, kun hän kertoo itkevänsä joka yö, todennäköisesti alkaa vain juoda lisää, saa sen sydänkohtauksen lopulta... Tiedän, ettei ole minun syyni oikeasti, mutta tavallaan kuitenkin tuntuu, että on...

Kyllä on vintit mustana, ei omaa vastuuta

Vierailija kirjoitti:

Olen muutaman kerran koittanut ottaa puheeksi, vastauksina joko "muistat väärin" tai "höpö höpö". No ei olla enää juuri ollenkaan tekemisissä, viettäkööt vanhuudenpäivänsä yksin. Tuo terapiakorvaus kyllä kelpaisi..

Itse myös yrittänyt joskus, mutta turhaa on ollut, joten näillä mennään. Pääosin oma elämä ok, mutta välillä paska puskee pintaan ja sitten miettii, että tajuaako se vanhempi edes, että ei nyt se ns. kasvatus ym. perhe-elämä mennyt ihan nappiin? Eli niinku joku tuossa kommentoi, että jättää se menneisyys taakse, niin varmaan sitä jokainen yrittää, mutta toisille se on vaikeampaa ja siihen varmaan apua/neuvoja ja vahvistusta kaipaa. Jos kokee, että siitä vanhemmille puhumisesta on apua, niin sehän on hyvä tämän henkilön kannalta ja jos se vanhempi vihdoin ymmärtää omat virheensä, niin se suhdekin voi siitä parantua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on vintit mustana, ei omaa vastuuta

Nyt on pakko varmistaa ja kysyä, että siis kellä on vintit mustana: vanhemmilla vai lapsilla?

Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää.

Vanhemmalle voi myös kirjoittaa kirjeen, jos ei pysty puhumaan. Kirjeen voi myös jättää antamatta, mutta se pelkästään helpottaa, että saa sen asian ikään kuin ulos itsestään. Itse en koskaan pystynyt puhumaan isäni kanssa, mutta se kirjeen kirjoittaminen ja sen jälkeen taisin sen vielä polttaakin, niin helpotti. Ymmärsin, ettei isäni kanssa keskustelu olisi auttanut mitään- hän ei vaan pystynyt puhumaan mistään. Annoin myös anteeksi, sillä tiedän miten hirveän lapsuuden isäni itse koki. Hän teki parhaansa, tai niin haluan uskoa.

Täällä myös yksi nuoruudestaan/lapsuudestaan ahdistunut/masentunut aikuinen. Pitkä terapia takana ja meneillään, mutta koen että se ei vain riitä, tarvitsen vastauksia joltakin joka on osin vastuussa kaikesta tapahtuneesta. Onnekseni olen pystynyt äitini kanssa keskustelemaan aiheesta, vuosia, vuosia yritin ja yritin mutta se ei vain johtanut keskusteluun vaan pelkkään "olen ollut huono öiti ja mulla oli niin vaikeaa"-itsensä syyttelyyn. Nyt viimeisimmällä kerralla menin kotiin kylään kun aika oli sopiva, otin varovaisesti ja aikuismaisesti puheeksi asian, kerroin etten syytä mistään mutta haluan vastauksia siihen miksi äitini toimi miten toimi ja minkälaisena hän kokee meneet asiat. Me saatiin onneksemme hyvä keskustelu aiheesta, kaikkea en voi hyväksyä, ymmärtää enkä antaa anteeksi, mutta välimme ovat nyt hyvät ja lämpimät joten toivon että pääsen joskus traumoistani. Välejä en voisi enkä haluaisi katkaista koska tiedän että äitini on pohjimmiltaan hyvä ihminen. Meidän elämäntilanteemme vain oli todella vaikea kun isäni kuoli vaikeaan sairauteen ollessani alle kouluikäinen, eikä tuolloin 90-luvulla ymmärretty lapsen masennusta, vaan sain aina kuulla olevani hankala nuori. Alkoholismia tms. meillä ei onneksi ollut, mutta tunteitani ei ymmärretty, niistä rangaistiin ja kodissa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. 

Kyllä se vain on työlästä ja vaikeaa näin aikuisena korjata rikkinäistä lapsuutta. 

Ja itse olen sitä mieltä että tällainen asioiden ohittaminen, unohtaminen ja eteenpäin meneminen ei vain kaikkien kohdalla toimi, luulen että monen ongelmat johtuu juuri siitä että perheessä ei olla koskaan käsitelty ja siedetty niitä vaikeita tunteita. Tunteitaan kun ei vain pääse pakoon, tarpeeksi traumaattista elämää kun on takana, on ne pahanolon tunteet joku päivä vain pakko käsitellä. Sitähän se sairastuminen monen kohdalla on, että ne haudatut ja unohdetut asiat eivät voi enää olla siellä piilossa vaan ne on pakko kohdata.