Miten puhua lapsuuden epäkohdista aikuisena?

Ei ole vain taakseen jättämistä, jos sama toistuu aina.

Vierailija kirjoitti:

Olen pitkälti samoilla linjoilla kuin nro 3. Vanhempasi kantavat mukanaan omaa historiaansa. Mietipä vähän, millainen heidän lapsuutensa ja nuoruutensa on ollut. Heidän vanhempansa ovat eläneet sota-ajan, isä ainakin on ollut rintamalla, ehkä äitikin lottana. Oletko koskaan ajatellut, miten isovanhempiesi kokemukset ovat vaikuttaneet vanhempiisi? Harva sodan käynyt ihminen on palannut sieltä sielultaan ehjänä, moni myös fyysisesti rikkinäisenä. Sen on täytynyt heijastua lapsiinkin.

Toisaalta otapa selvää, millaiset kasvatusihanteet olivat vallalla silloin, kun vanhempasi olivat lapsia. Ja ota huomioon, että vanhempiesi lapsuudessa elettiin pula-aikaa. Pääsivätkö vanhempasi ns. kouluun? Tarkoitan siis, että saivatko he käydä muutakin kuin kansakoulun, jonka jälkeen joutuivat töihin varsin nuorena? Todennäköisesti heiltä on jäänyt lukematta niin kasvatusoppi kuin psykologiakin. Kirjoitat itse, että he tekivät parhaansa. Niin varmaan tekivätkin. Ja siksipä minusta olisi väärin heitä kohtaan, jos nyt aikuisena hyökkäisit henkisesti heidän kimppuunsa ja pyrkisit romuttamaan kaiken sen, mitä he ovat pyrkineet parhaan kykynsä mukaan tekemään.

Ei se paha olo ole aina lähtöisin vanhemmista. Kyllä siinä saa katsoa itsekin peiliin monta kertaa. Tämä aika vaan on sellaista, että omat pahat olot halutaan sälyttää edellisen polven niskoille. Mene toki terapiaan, jos koet sen tarpeelliseksi, mutta muista, että vain itseään voi yrittää muuttaa, ei muita. Ole armollinen vanhemmillesi ja itsellesikin. Terapiassa muuten varmasti käsitellään myös sinun aikuiselämääsi ja tekemiäsi ratkaisuja, joihin vanhemmillasi ei ole osaa eikä arpaa. Minä luulen muuten, että vanhempasi ovat saaneet jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea ihan riittävästi syyllistämistä, sillä se oli tapa silloin, kun he ja myös minä olimme lapsia ja nuoria.

Noita olen miettinyt ja aiemmin kovasti (ja vieläkin) on käynyt heitä sääliksi enkä ole syyllistänyt heitä/sanonut mitään näistä asioista mm. just noiden juttujen takia. Pari vuotta sitten vain tapahtui ikäviä asioita eräälle meidän läheiselle ja äitini oli mm. kovin kärkkäästi arvostelemassa ja haukkumassa häntä ja hänen perhettään ja puuttumassa heidän asioihin, niinkuin aina yrittää puuttua muiden asioihin. Silloin mulla paloi se pinna, koska nuo asiat, joista äiti syytteli muita oli samanlaisia / lievempiä kuin joita oli itse tehnyt. Ehkä sekin oli joku mekanismi, jolla käsitteli asiaa/projisoi asiansa muihin. Mä en vain enää kestänyt olla hiljaa. Siitä alkoi sitten se vuoden kestänyt yhteyden pitämättömyys, kun kaikki palautui mieleen ja ajattelin, että olisi parempi olla omissa oloissa, että saisin itseni kasaan enkä sanoisi hänelle pahemmin ja pääsisin aloittaan sen terapian.

Mulla alkoi muutama vuosi sitten myös olla pakko-oireista häiriötä tai jotain yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä tai mitä lie, ja sitä oli jo joskus nuorena. En nyt tiedä, mikä sen tarkalleen ottaen on aiheuttanut, mutta luulen, että lapsuudella on ollut iso osa siinä, vaikkei kai tosiaan saisi syytellä ketään. Kun olin ulkomailla aikoinani eikä oltu yhteydessä juurikaan kuin harvemmin, niin voin paljon paremmin. Samoin nyt kun ei oltu yhteydessä.

En kerta kaikkiaan enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Jos puhun asioista, satutan pahasti. Jos en ole tekemisissä, enkä selittele mitään, satutan varmaan vielä enemmän. Jos olen tekemisissä muina miehinä ja kaikki on kuin ennenkin, satutan itseäni ja oma perheenikin kärsii.

Te, jotka käskette ymmärtämään vanhempia, niin oletteko itse kokeneet samanlaista? Mitä jos nämä aikuiset lapset on jo koko ikänsä yrittäneet vain ymmärtää vanhempiaan ja nielleet sen kaiken pahan? Pitääkö heidän ikuisesti olla vanhemmilleen mieliksi ja pistää oma paha olonsa toiselle sijalle ja kätkeä se?

Olen joskus yrittänyt ottaa asioita puheeksi äitini kanssa, mutta tämä sanoo aina ettei muista. Saattaa pitää paikkansa, sillä taustalla on mielenterveysongelmia, ja luonnollisesti minunkin kurjimmat kokemukset ajoittuvat hänen huonoimpiin vuosiinsa. Ei myöskään muista isoja konkreettisia juttuja, esim. sitä että minulla oli mopo, vaikka ajelin sillä tosi paljon kolmen vuoden ajan.

Tämä on vähän sääli, sillä on asioita jotka äitini käytöksessä ovat satuttaneet hurjasti ja joiden jäljet näen yhä itsessäni. Välit ovat huonot, ollaan kyllä tekemisissä, mutta emme puhu mistään pintapuolisia kuulumisia kummemmasta. Tuntuu, että äiti ei pidä minusta vieläkään, tämä tulee esiin kummallisena kautta rantain vittuiluna ja ivana.

Tuntuu vain niiin vaikealta hyväksyä että asiat jäävät näin, eikä äitini tule todennäköisesti ikinä suhtautumaan minuun lämpimästi.

En ole yrittänyt puhua enkä yritä. Äitipuolelle laitoin riidan yhteydessä viestin, että se on pilannut minun elämäni ja rikkonut minut ihmisenä. Tavallaan hän pyysi anteeksi. Mutta kokemani asiat ovat sellaisia, että niitä on ihmisten varmasti vaikea myöntää tehneensä. Jos minä olisin kohdellut jotain isäni ja äitipuoleni tavalla, haluaisin tappaa itseni enkä voisi koskaan antaa itselleni anteeksi.

Joten olen hyväksynyt, että en voi näitä asioita asianomaisten kanssa selvitellä. Olen selvittänyt ja selvitän edelleen sen sijaan terapeutin kanssa ja itsetutkiskelulla. Olen ottanut selvää isäni menneisyydestä ja elämästämme silloin ja ymmärtänyt, ettei rikkinäiset ja itseään pakoilevat pahoinvoivat ihmiset voi tarjota lapselle parempaa. Niin karua kun se onkin. En hyväksy, mutta olen oppinut ymmärtämään ja olen löytänyt rauhaa siitä ymmärtyksestä. Ja pääsen vähitellen irti vihasta ja katkeruudesta ja voin katkaista kierteen.

En ole juurikaan tekemisissä isäni ja äitipuoleni kanssa, en vain pysty. Se on tässä se hinta. Terve itsekkyys on valttia ja sääli sairautta silloin, jos muiden sääliminen ajaa oman hyvinvoinnin ja omien etujen yli. Vaikka tämä kuulistaa karulta, mutta et auta ketään sillä, että romutat itsesi, joten kannattaa miettiä, mikä määrä yhteydenpitoa on jätkevää jaksamisesi kannalta.

Paljon halauksia, sinä selviät kyllä <3.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka käskette ymmärtämään vanhempia, niin oletteko itse kokeneet samanlaista? Mitä jos nämä aikuiset lapset on jo koko ikänsä yrittäneet vain ymmärtää vanhempiaan ja nielleet sen kaiken pahan? Pitääkö heidän ikuisesti olla vanhemmilleen mieliksi ja pistää oma paha olonsa toiselle sijalle ja kätkeä se?

Ei kannata olla mieliksi, vaan ottaa etäisyyttä. Mutta nämä ihmiset eivät juuri koskaan ole kykeneviä ottamaan vastuuta teoistaan, ovat liian rikki. Eli ymmärrystä kannattaa hakea oman mielenterveyden takia. Että ymmärtää, miksi kaikki paska on tapahtunut ja että se ei johdu itsestä, vaan on sukupolvelta toiselle siirtynyt mätäpaise, joka pitää pysäyttää.

Ei kuitenkaan kannata alistua, vaan aikuisena vaatia asiallista kohtelua. Ihan sama, onko sukua vai ei, mutta paskoja ihmisiä ei kannata pitää lähietäisyydellä ollenkaan. Vaikka paskuus johtuisi mistä. Aikuisena kannattaa valita seuransa tarkoin.

Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia kuin ap:llä ja samaa ikäluokkaa. Parhaimmaksi keinoksi selviytyä olen kokenut etäisyyden ottamisen ja asioiden käsittelyn. Esim yhdessä vaiheessa näin unia missä raivosin äidilleni ja koin tämän eheyttävänä. Omien lasten myötä on vahvistunut kuinka kamala lapsuus ja nuoruus oli ja olen tehnyt töitä jotta en siirrä asioita omiin lapsiin. Kuinka helppoa olisikaan jos nyt olisi lämpimät välit omiin vanhempiin. Nyt elän lapsiperhearkea ja käsittelen lapsuutta. Tässä lapset menettävät isovanhemmat ja toisinpäin.

Ymmärrän että vanhempien lapsuus oli rankka mutta pahinta on kun he tiedostavat toimineen väärin ja silti toimivat niin. Myös sukulaiset huomasivat vääryydet mutta ei niihin puututtu.

Saman kokenut kirjoitti:

Kannustan puhumaan,itse kävin ensin 2v psykoterapian ja sitten puhuin äidilleni minkälaisena minä koin lapsuuteni,miehelläni vielä sirpaleisempi lapsuus kuin minulla,ei voi puhua kuin minulle ja psykoterapiaan hänkin lähtee,hän on 43v ja yhä lojaali äitiään kohtaan ja arastelee puhua lapsuudestaan.

Miten äitisi suhtautui? Sattuu nämä asiat, miten monella elämä menee terapioihin ja tuntuu, etteivät äidit mitenkään ymmärrä. Olemme myös pariskunta, joilla molemmilla on traumat omilta tahoiltammme äitiemme itsekkyydestä ja empatiakyvyttömyydestä perheen mustia lampaita kohtaan, jota on ollut lapsesta tähän päivään asti. Olemme olleet hiljaisia, liiankin kilttejä, vetäytyviä, arkoja, joita aina on syytetty joka asiasta ja varsinkin muiden virheistä. Narsistiäitien lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia kuin ap:llä ja samaa ikäluokkaa. Parhaimmaksi keinoksi selviytyä olen kokenut etäisyyden ottamisen ja asioiden käsittelyn. Esim yhdessä vaiheessa näin unia missä raivosin äidilleni ja koin tämän eheyttävänä. Omien lasten myötä on vahvistunut kuinka kamala lapsuus ja nuoruus oli ja olen tehnyt töitä jotta en siirrä asioita omiin lapsiin. Kuinka helppoa olisikaan jos nyt olisi lämpimät välit omiin vanhempiin. Nyt elän lapsiperhearkea ja käsittelen lapsuutta. Tässä lapset menettävät isovanhemmat ja toisinpäin.

Ymmärrän että vanhempien lapsuus oli rankka mutta pahinta on kun he tiedostavat toimineen väärin ja silti toimivat niin. Myös sukulaiset huomasivat vääryydet mutta ei niihin puututtu.

Kuulostaa tutulta. Meilläkin kaikki tiesi naapureista ja sukulaisista lähtien. Osasta asioista tiesi jopa lastensuojelun työntekijät, mikä omalla kohdalla on ollut kaikista vaikeinta hyväksyä ja ymmärtää.

Minusta on huimaa ajatella, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat kuin ap. Heidän elämällään ei ole mitään merkitystä, he ovat jo valmiiksi kuolleita. On vain yksi ajatus ja kaikki pyörii sen ympärillä.

On varmaan kamala kuolinvuoteella tajuta, mitä kaikkea olisi voinut tehdä, mutta ei katkeruudeltaan viitsinyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen muutaman kerran koittanut ottaa puheeksi, vastauksina joko "muistat väärin" tai "höpö höpö". No ei olla enää juuri ollenkaan tekemisissä, viettäkööt vanhuudenpäivänsä yksin. Tuo terapiakorvaus kyllä kelpaisi..

Minkälaisia sinun vanhempasi olivat?

Pahoinpitelyä ja henkistä poissaoloa näin tiivistetysti.

En lähtisi syyllistämään vanhempia / avautumaan heille. Sen sijaan katkaisisin välit vanhempiin / olisin heihin etäisempi, sillä en itse voisi hyväksyä tollasia ihmisiä elämääni, oli ne sitten omat vanhemmat.

Teitä on kuitenkin sisarusparvi, keskustelkaa keskenänne, te ymmärrätte toisianne, olette kokeneet samat asiat. Menkää vaikka yhdessä terapeutille avautumaan ja keskustelemaan lapsuuden epäkohdista.

Miksi noita lapsuuden aikoja pitäisi aikuisena märehtiä? Minä elin erittäin köyhän lapsuuden 50- ja 60-luvun maaseudulla mutta en syytä siitä vanhempiani, heillä oli ihan tarpeeksi tekemistä 9-lapsisessa perheessä. Tai isäni kuoli kun olin koulussa alaluokilla ja siitä lähtien äitini sinnitteli yksin.

Jos minä olisin äiti, tai isä, joka lukee näitä aikuisten ajatuksia ja kertomuksia, mitä he ovat kokeneet ja minkä kanssa joutuvat elämään, tuntisin syvän pistoksen sydämessäsi.  Kun miettisin, että tunnenko todella lapseni vai en. Kun myönnän itselleni, että en sittenkään tunne niin kuin äitinä pitäisi, sattuu. Se pistos on erilainen, kuin myötätunnon suru toisen puolesta, se pistos osuu omaantuntoon. Jos sinulla äidillä tai isällä on tämä pistos sydämessäsi, laske kilpeäsi ja anna lapsesi tulla lähellesi, oli lapsi sitten minkä ikäinen tahansa, vaikka 70 -vuotias. Jokainen lapsi kärsii sisimmässään siitä, että vanhempi tai vanhemmat eivät välitä, oikeammin eivät ole tutustuneet lapseensa, eivät arvosta niinkuin pitäisi, asettavat lapsen alapuolelleen -se on väärin ja lapsi tiedostaa sen.. Lapsen rakkaus ei katoa, se on vain lapsuuden jälkeen  verhoutunut, suojamuuriksi, jonka vain vanhempi voi avata. Aloita sanoilla, että jutellaan kaikesta, haluan että elämämme on yhteistä.

Olisikohan ok, jos ehdottaisin äidille, että katsotaan yhteydenpitoa sitten, kun olen käynyt terapian ja hän myös hakeutunut sellaiseen (ja johonkin hoitoon juomisen takia myös)?

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan ok, jos ehdottaisin äidille, että katsotaan yhteydenpitoa sitten, kun olen käynyt terapian ja hän myös hakeutunut sellaiseen (ja johonkin hoitoon juomisen takia myös)?

Tee niinkuin sinusta tuntuu hyvältä ja oikealta. Ehkä olet vahvempi ja ehjempi terapian jälkeen, osaat ottaa arvosi. Se varmaan on tavoitteesikin. Äitisi on hallinnut ja hallitsee sinua niinkauan kun itse siihen alistut. Itse sinun pitää arvosi näyttää, pääsi kohottaa ja arvostaa itseäsi sekä uskaltaa ajatella ääneen, oli terapiaa ym. tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan ok, jos ehdottaisin äidille, että katsotaan yhteydenpitoa sitten, kun olen käynyt terapian ja hän myös hakeutunut sellaiseen (ja johonkin hoitoon juomisen takia myös)?

Tee niinkuin sinusta tuntuu hyvältä ja oikealta. Ehkä olet vahvempi ja ehjempi terapian jälkeen, osaat ottaa arvosi. Se varmaan on tavoitteesikin. Äitisi on hallinnut ja hallitsee sinua niinkauan kun itse siihen alistut. Itse sinun pitää arvosi näyttää, pääsi kohottaa ja arvostaa itseäsi sekä uskaltaa ajatella ääneen, oli terapiaa ym. tai ei.

Vielä tuosta ehdotuksestasi, se kuulostaa hyvältä, että molemmat haette apua tilanteeseen. Parhaimmillaan siitä voisi tulla yhteinen matka. Mutta ellei äitisi halua lähteä sille tielle, käy se ilman häntä, olet silloin jo vahvempi ja viisaampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että vanhempasi ei koskaan pysty ottamaan vastaan sitä mitä sulla on sanottavaa eikä pyytämään aidosti anteeksi. Saatat vain rikkoa itseäsi enemmän jos toivot ja yrität sitä. Minusta parasta olisi ottaa etäisyyttä vanhempaan ja käsitellä asiaa terapiassa ja omassa mielessä. Ajattelen asiasta niin, että tuollainen vanhempi on niin sairas ettei häneltä kannata odottaa normaalia käytöstä.

Olen pahoillani sinun ja sisarustesi puolesta. Älä ole tekemisissä tämä vanhempasi kanssa äläkä tunne syyllisyyttä. Sinun täytyy olla itsellesi se hoivaaja ja suojelija mitä hän ei koskaan ollut. Älä selittele liikaa, hän vain loukkaa sinua lisää, älä vaan enää suostu yhteydenpitoon.

Tätä olen juuri pohtinut todella paljon! Kun toisaalta sanotaan ja olen itsekin sitä mieltä, että asioista pitäisi voida puhua. Mutta se edellyttäisi sitä, että molemmat osapuolet olisi siihen aidosti kykeneväisiä. Äitini kovasi nyt yrittää myös, että puhuttaisiin, mutta tuntuu, ettei halua oikeasti kuunnella. Se taitaa olla juuri noin kuin kirjoitit. Mutta miten olla syyttämättä itseään, kun hän kertoo itkevänsä joka yö, todennäköisesti alkaa vain juoda lisää, saa sen sydänkohtauksen lopulta... Tiedän, ettei ole minun syyni oikeasti, mutta tavallaan kuitenkin tuntuu, että on...

Hei, sori en ehtinyt enää vastata eilen. Onpa kurja tilanne. En tiedä auttaako mitään, mutta näin ulkopuolisen silmin äitisi käytös on kohtuutonta ja jopa häiriintynyttä ja manipuloivaa*, ja minusta edelleen oikea ratkaisu olisi katkaista välit (tai rajoittaa yhteydenpitoa radikaalisti).

Totta kai tästä herää syyllisyyttä, mutta: se ei ole tervettä syyllisyyttä vaan traumoihin perustuvaa. Mulle on ollut valtava oivallus, että tiettyjen kokemusten (koulukiusaaminen) takia mun tunteet ovat tietyissä tilanteissa vääriä, antavat väärää viestiä, ja mun ei kuulu toimia niiden mukaan. Silloin mä hyväksyn, että mullao n näitä tunteita, ja että en eivät perustu käsillä olevaan tilanteeseen vaan traumoihin, mä ikään kuin koteloin ne ja jatkan käyttäytymistä tilanteen, en tunteen ohjaamana, ja odotan, että väärä tunne menee ohi. Ehkä tämä suhtautuminen voisi auttaa sinuakin äitiäsi kohtaan tuntemasi syyllisyyden kanssa? Tai se ajatus, että oli väärin tai oikein, niin sä tarvitset nyt etäisyyttä, se on selviytymisen ehto, ja jokaisen on pidettävä itsestään huolta ensin. Eihän välien katkaisun taevitse olla lopullinen...

*Siis varmasti siellä hänenkin käytöksensä takana on lopulta hätää ja traumoja, mutta sinä et voi olla se ihminen, joka ne ratkaisee. Tuo että suostut emotionaalisen kiristyksen alla pitämään välejä yllä ei auta häntäkään. Ei hänkään muutu jos kaikki jatkuu samanlaisena, eikä hän vaikuta kovin onnelliselta nykytilassaan.

Pelottaa aina muiden puolesta, kun ratkaisuksi ehdotetaan välien katkaisua. Ennen kun solmussa olevat ovat jutelleet tilanteesta, että sen on loputtava ja apua on haettava. En soisi kenenkään jäävän sellaiseen tilanteeseen, että toinen vain katoaa kuin tuhka tuuleen, eikä toinen ymmärrä miksi. Mielestäni sekin on ensimmäinen hyvä askel, että kertoo toiselle vaikka sen viimeisen kerran tilanteen mahdottomuudesta ja tulevasta "katoamisesta", suht lempeästi.

Vierailija kirjoitti:

Pelottaa aina muiden puolesta, kun ratkaisuksi ehdotetaan välien katkaisua. Ennen kun solmussa olevat ovat jutelleet tilanteesta, että sen on loputtava ja apua on haettava. En soisi kenenkään jäävän sellaiseen tilanteeseen, että toinen vain katoaa kuin tuhka tuuleen, eikä toinen ymmärrä miksi. Mielestäni sekin on ensimmäinen hyvä askel, että kertoo toiselle vaikka sen viimeisen kerran tilanteen mahdottomuudesta ja tulevasta "katoamisesta", suht lempeästi.

Tätä on jo kokeiltu joitakin kertoja, mutta kun ei tunnu auttavan. Apua kun ei tarvitse, alkoholin kanssa ei ole ongelmaa, mummit nyt vain on tällaisia, hänellä on ollut vaikeaa, töissä on vaikeaa, muut on häntä kohtaan törkeitä (työkaverit, sukulaiset, lapset, mies...).... Ehkä mun tosiaan täytyy vielä kerran yrittää viimeisen kerran lempeästi mutta tiukasti kertoa, että hakee apua ja että mä haen apua ja että yritetään tahoillamme ensin saada itsemme kuntoon. Mutta arvaan jo aika satavarmasti, että hän ei suostu edelleenkään apua hakemaan.

Jotain juuri tuollaisen oloista tämä kaikki taitaa olla kuin 58 kirjoitti hyvin. Vähän pelkään/luulen myös, että jos jäämme tekemisiin, minä livun taas olemaan hänen "terapeuttinsa" ja tukikeppinsä. Ja niin sen ei missään nimessä kuulu mennä, se en voi enkä saa olla.

Joku kirjoitti myös jossain aiemmin, että haen kostoa tms. Ei, sitä en hae enkä halua. Mulla on tähän asti ollut ehkä naiivi toive, että meillä voisi vielä joskus olla oikeasti hyvä äiti-tytär-suhde tai edes ylipäätään hyvä suhde. Mutta enää en ole varma, onko se tuskin koskaan mahdollista. Vanhoista asioista en kanna kaunaa sikäli (mielestäni ainakaan, ne tosiaan on mitä on eikä enää voi mitään), mutta toivoisin vain, että hän ymmärtäisi, että muillakin voi olla vaikeaa ja muillakin saa olla negatiivisia tunteita.