Lue keskustelun säännöt.
Ihmetyttävätkö teitäkin lapsia hankkineiden oudot valitukset itsensä hukkaamisesta?
30.11.2016 |
Jos lapsiperhe-elämä kiireineen tekee sen, ettei pysty elämään "itsensä näköistä elämää", kuten äiti toisessa ketjussa asian ilmaisi, miksi niitä lapsia on sitten hankittu? Minulle on lapsettomanakin ihan selvää, että omat tarpeet joutuu laittamaan monessa asiassa sivuun, jos vanhemmaksi ryhtyy. Koska oma aika, itseeni panostaminen ja henkilökohtainen hyvinvointini ovat minulle tärkeämpiä asioita kuin geenieni jatkaminen, en ole lapsia hankkinut. Enhän valita töistäkään, kun olen kouluttautunut sellaiselle alalle, joka minua kiinnostaa ja koska olen valmis nostamaan elintasoani töissä käymällä.
Minä kun ajattelen, että elämässä kannattaa tehdä sellaisia valintoja, jotka vähentävät valituksen tarvetta, eivät lisää sitä.
Muita, jotka ajattelevat samalla tavalla?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät pääsääntöisesti edes tiedä mitä tarkoittaa se että on arvot.
Ei sellaisia monetkaan pohdi.
Suurin osa vaan menee massan mukana ja katsoo että tuolla on noita asioita, mäkin haluan.
Minun pitää saada sitä ja minun pitää saada tätä.
Monet kyllä heräävät keski-iässä pohtimaan näitä asioita. Silloin downshiftataan, vaihdetaan alaa, erotaan, hankitaan tatuointeja ja aletaan suunnittelemaan maailmanympärimatkaa. Moni uskaltaa toteuttaa esimerkiksi hedonistisia arvoja vasta viisikymppisenä, kun sitä ennen energia on mennyt oikeinelämiseen. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1) ei ole osattu varautua
2) odotetaan, että lapsi kasvaa isommaksiMonet eivät oikeasti tunne omia arvojaan eivätkä ole valmiita myöntämään, että esimerkiksi oma aika, ulkonäkö tai terveys on tärkeämpi juttu kuin vanhemmuus, vaikka on ihan selvää, että monella joku muu arvo kiilaa edelle. Kulttuurissamme kuuluu arvostaa vanhemmuus ja etenkin äitiys ykköseksi ja hankkia lapsia. Mutta sitten, kun oma elämä on ristiriidassa arvojen kanssa, tulee kurja olo ihan väistämättä. -ap
No aika mustavalkoinen olet koulutetuksi ihmiseksi. Huomaa, ettei sulla ole lapsia. Luuletko tosiaan että se elämä on samanlaista koko ajan lapsiperheissä? Kävikö mielessä että en ruuhkavuodet on erilaisia kuin esim. koululaisten kanssa? Olisko sitten luovuttava koko elämänmittaisesta vanhenmuuden ilosta vain siksi, että ärsyttää muutaman vuoden ajan se,ettei ulkonäkö ole parhaimmillaan? Voishan sitä tietysti olla valittamattakin, mut ihmettelen syvästi sun kiinnostusta tätä aihetta kohtaa ja voisin veikata et itsekin joskus sorrut johonkin turhanpäiväiseen valittamiseen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät pääsääntöisesti edes tiedä mitä tarkoittaa se että on arvot.
Ei sellaisia monetkaan pohdi.
Suurin osa vaan menee massan mukana ja katsoo että tuolla on noita asioita, mäkin haluan.
Minun pitää saada sitä ja minun pitää saada tätä.
Monet kyllä heräävät keski-iässä pohtimaan näitä asioita. Silloin downshiftataan, vaihdetaan alaa, erotaan, hankitaan tatuointeja ja aletaan suunnittelemaan maailmanympärimatkaa. Moni uskaltaa toteuttaa esimerkiksi hedonistisia arvoja vasta viisikymppisenä, kun sitä ennen energia on mennyt oikeinelämiseen. -ap
No kylläpä sä tiedät ihmisistä!! Vau. Tuosta noin vaan tulee analyysia ku apteekin hyllyltä...
Mun villi veikkaus on et ne itsekkäästi koko elämänsä keski-ikään saakka elävät tekee tasan samoja valintoja ku "oikein eläneet".
Tiesin että lapsen kanssa joutuu valvomaan. Tiesin että imettäessä on koko ajan kiinni vauvassa. Tiesin että en ehdi harrastamaan 5x viikossa, tiesin että kävelemään opettelevan perässä pitää kulkea. Tiesin että hormoonit vaikuttavat mielialaan. En tiennyt tippaakaan miltä se TUNTUU. Tunsin hukanneeni itseni, valitin siitä ja ihmettelin ääneen. Muita kysymyksiä?
Yksi sana: vertaistuki. Sitä niissä ketjuissa haetaan, joissa äidit avautuvat väsymyksestään. On työ, lapset, harrastukset, ulkonäköpaineet, halu pysyä kunnossa jne. Se on se elämänvaihe, ns. ruuhkavuodet. Se vaihe menee ohi nopeasti ja lapset kasvaa. Kaikki sen tietää. Silti joskus haluaa jakaa tuntemuksiaan (turhautumista, väsymystä ym) muiden, samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa. Ei se tarkoita sitä, että lasten saaminen kaduttaa tai haluaisi vaihtaa elämänsä lapsettomaan elämään. Vain aika mustavalkoisella ajatusmaailmalla varustettu henkilö saa asian käännettyä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulen et niin ap ku muutkin omia valintoja korostavat valittaa joskus jostain joka on täysin omaa valintaa. Lomakohteessa on kuuma, työ stressaa, väsyttää kun tuli valvottua, huono olo kun joi liikaa, ihmissuhteet (itse valitut) päin persettä.... jne. Se on sellasta tämä elämä, et joskus valintoihin liittyy sekä hyviä ja huonoja puolet ja suurin osa ihmisistä tän kyllä tajuaa.
Jostain kumman syystä vanhemmuus ei kuulu tähän kategoriaan. Siis nimenomaan lapsettoman mielestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myos vallalla ollut "women can have it all"-muoti on varmasti myos vaikuttanut asiaan niin, etta monet ehka luulevat, ettei elaman TARVITSE muuttua lasten saannin myota. Tai jos se muuttuu, se muutos on vain parempaan suuntaan. Aitiydesta tai vanhemmuudesta valittaminen tai tyytymattomyyden ilmaisut ovat viela aikamoisia tabuja.
Tämä on hyvä pointti. Olen usein miettinyt, kenen etuja tällaisen harhan ylläpitäminen oikein palvelee, ja miksi se on niin suosittu. Elämässä kun ei voi millään saada kaikkea, mitä haluaa, vaan on pakko tehdä välillä kipeitäkin valintoja eri asioiden välillä. Yhden asian saaminen tarkoittaa jostakin luopumista. Kun tuntee omat arvonsa, ei tule niin herkästi luopuneeksi sellaisesta, joka on oikeasti tosi tärkeää. -ap
Miten niin elämässä ei voi saada kaikkea mitä haluaa? Mulla ainakin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1) ei ole osattu varautua
2) odotetaan, että lapsi kasvaa isommaksiMonet eivät oikeasti tunne omia arvojaan eivätkä ole valmiita myöntämään, että esimerkiksi oma aika, ulkonäkö tai terveys on tärkeämpi juttu kuin vanhemmuus, vaikka on ihan selvää, että monella joku muu arvo kiilaa edelle. Kulttuurissamme kuuluu arvostaa vanhemmuus ja etenkin äitiys ykköseksi ja hankkia lapsia. Mutta sitten, kun oma elämä on ristiriidassa arvojen kanssa, tulee kurja olo ihan väistämättä. -ap
No aika mustavalkoinen olet koulutetuksi ihmiseksi. Huomaa, ettei sulla ole lapsia. Luuletko tosiaan että se elämä on samanlaista koko ajan lapsiperheissä? Kävikö mielessä että en ruuhkavuodet on erilaisia kuin esim. koululaisten kanssa? Olisko sitten luovuttava koko elämänmittaisesta vanhenmuuden ilosta vain siksi, että ärsyttää muutaman vuoden ajan se,ettei ulkonäkö ole parhaimmillaan? Voishan sitä tietysti olla valittamattakin, mut ihmettelen syvästi sun kiinnostusta tätä aihetta kohtaa ja voisin veikata et itsekin joskus sorrut johonkin turhanpäiväiseen valittamiseen...
Eipä tässä ollut kyse mistään pikkuärsytyksistä eikä edes valittamisesta sinäsä vaan siitä, että "elämä ei ole omannäköistä" eli ei vastaa ollenkaan sitä, mitä elämältä haluaa. -ap
Vierailija kirjoitti:
Tiesin että lapsen kanssa joutuu valvomaan. Tiesin että imettäessä on koko ajan kiinni vauvassa. Tiesin että en ehdi harrastamaan 5x viikossa, tiesin että kävelemään opettelevan perässä pitää kulkea. Tiesin että hormoonit vaikuttavat mielialaan. En tiennyt tippaakaan miltä se TUNTUU. Tunsin hukanneeni itseni, valitin siitä ja ihmettelin ääneen. Muita kysymyksiä?
Osaatko yhtään sanoa, mistä tämä johtui? Minulle kun on, anteeksi vain, täysi itsestäänselvyys, että tuollaisessa tilanteessa kokisin hukkaavani itseni, että päiväkausien valvominen tekee minusta itsetuhoisen ja että oman ajan puute saa minut inhoamaan elämääni.
Koetko, että sinulla oli ennen lapsen hankkimista hyvä, huono vai keskinkertainen itsetuntemus? (Tämä on tietysti vähän hölmö kysymys, koska mistäpä huonon itsetunnon ihminen tällaista osaisi arvioida.) -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1) ei ole osattu varautua
2) odotetaan, että lapsi kasvaa isommaksiMonet eivät oikeasti tunne omia arvojaan eivätkä ole valmiita myöntämään, että esimerkiksi oma aika, ulkonäkö tai terveys on tärkeämpi juttu kuin vanhemmuus, vaikka on ihan selvää, että monella joku muu arvo kiilaa edelle. Kulttuurissamme kuuluu arvostaa vanhemmuus ja etenkin äitiys ykköseksi ja hankkia lapsia. Mutta sitten, kun oma elämä on ristiriidassa arvojen kanssa, tulee kurja olo ihan väistämättä. -ap
No aika mustavalkoinen olet koulutetuksi ihmiseksi. Huomaa, ettei sulla ole lapsia. Luuletko tosiaan että se elämä on samanlaista koko ajan lapsiperheissä? Kävikö mielessä että en ruuhkavuodet on erilaisia kuin esim. koululaisten kanssa? Olisko sitten luovuttava koko elämänmittaisesta vanhenmuuden ilosta vain siksi, että ärsyttää muutaman vuoden ajan se,ettei ulkonäkö ole parhaimmillaan? Voishan sitä tietysti olla valittamattakin, mut ihmettelen syvästi sun kiinnostusta tätä aihetta kohtaa ja voisin veikata et itsekin joskus sorrut johonkin turhanpäiväiseen valittamiseen...
Eipä tässä ollut kyse mistään pikkuärsytyksistä eikä edes valittamisesta sinäsä vaan siitä, että "elämä ei ole omannäköistä" eli ei vastaa ollenkaan sitä, mitä elämältä haluaa. -ap
Nii? Se elämä ei ole hetkeen omannäköistä, mut vuosikymmenet on. Siinä on katsos se puntari, jonka toisessa päässä on ihana, pitkäkestoinen vanhemmuus ja toisessa se ajoittain stressi ja väsymys. Kiva et sun kaikissa valinnoissa on vaan ollu hyviä puolia. Tai sit oot osannu olla valittamatta. Good for you. Voi olla että sinä mummona valitat kun kukaan ei tule sun luona käymään ja naapurin ovi käy senkin edestä. Esimerkiksi. Muista sitten, et tuo on sitä sinunnäköistä elämää.. Et saa hetkeäkään tuntea muuta kuin vastuuntuntoa siitä omasta valinnasta.
Mulle tulee jotenkin surullinen olo ap:n kaltaisesta ihmisestä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1) ei ole osattu varautua
2) odotetaan, että lapsi kasvaa isommaksiMonet eivät oikeasti tunne omia arvojaan eivätkä ole valmiita myöntämään, että esimerkiksi oma aika, ulkonäkö tai terveys on tärkeämpi juttu kuin vanhemmuus, vaikka on ihan selvää, että monella joku muu arvo kiilaa edelle. Kulttuurissamme kuuluu arvostaa vanhemmuus ja etenkin äitiys ykköseksi ja hankkia lapsia. Mutta sitten, kun oma elämä on ristiriidassa arvojen kanssa, tulee kurja olo ihan väistämättä. -ap
No aika mustavalkoinen olet koulutetuksi ihmiseksi. Huomaa, ettei sulla ole lapsia. Luuletko tosiaan että se elämä on samanlaista koko ajan lapsiperheissä? Kävikö mielessä että en ruuhkavuodet on erilaisia kuin esim. koululaisten kanssa? Olisko sitten luovuttava koko elämänmittaisesta vanhenmuuden ilosta vain siksi, että ärsyttää muutaman vuoden ajan se,ettei ulkonäkö ole parhaimmillaan? Voishan sitä tietysti olla valittamattakin, mut ihmettelen syvästi sun kiinnostusta tätä aihetta kohtaa ja voisin veikata et itsekin joskus sorrut johonkin turhanpäiväiseen valittamiseen...
Eipä tässä ollut kyse mistään pikkuärsytyksistä eikä edes valittamisesta sinäsä vaan siitä, että "elämä ei ole omannäköistä" eli ei vastaa ollenkaan sitä, mitä elämältä haluaa. -ap
Nii? Se elämä ei ole hetkeen omannäköistä, mut vuosikymmenet on. Siinä on katsos se puntari, jonka toisessa päässä on ihana, pitkäkestoinen vanhemmuus ja toisessa se ajoittain stressi ja väsymys. Kiva et sun kaikissa valinnoissa on vaan ollu hyviä puolia. Tai sit oot osannu olla valittamatta. Good for you. Voi olla että sinä mummona valitat kun kukaan ei tule sun luona käymään ja naapurin ovi käy senkin edestä. Esimerkiksi. Muista sitten, et tuo on sitä sinunnäköistä elämää.. Et saa hetkeäkään tuntea muuta kuin vastuuntuntoa siitä omasta valinnasta.
Kestikin yllättävän kauan, ennen kuin tuo kliseinen lapsettomien pelottelu yksinäisellä vanhemmuudella tuli mukaan ketjuun. :D Sinua toivottavasti huojentaa tieto, etteivät lapsettomat ole tutkimusten mukaan eläkeikäisinä yhtään sen yksinäisempiä kuin vanhemmatkaan. Toivottavasti kukaan ei tuon takia tee arvojensa vastaista päätöstä lisääntyä... -ap
Omasta puolestani voin vastata, että halusin useita lapsia. Nämä olivat ykkösprioriteettini. Se ei muuta päivittäistä tilannetta, että haluaisin niin monia muitakin asioita. Tunnit eivät vain riitä. Haluaisin esimrkiksi enmmän tyhjää vapaa-aikaa, enemmän aikaa ystävien kanssa, enemmän aikaa korkeakulttuurille sekä hartastaa liikuntaa ja pitää huolta kodista.
Kaikkea ei voi saada, mutta saahan sitä haikailla ja harmitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuus on myös se, että sitä omaa roolia vanhempana ei täysin voi kuvitella etukäteen. Se on olla aivan eri mitä on odottanut. Se oma jaksaminen, resurssit, jopa piirteet ja ominaisuudet, jotka nousee esiin. Ja näin voi käydä vaikka kuinka tuntisi itsensä noin muuten ja olis kuinka lukenu av:ta muiden elämästä.
Minua jäi kiinnostamaan, ap, etkö sinä ole koskaan sanonut mitään seuraavista lauseista (tai vastaavia):
"Huhhuh miten raskas viikko töissä, en ehtinyt lenkkille yhtään kertaa! Loppuisipa tämä projekti jo"
"Tämä harjoitustyö on niin turha ja rasittava, motivaationi on ihan nollassa"
"Koira oli järsinyt parhaat kenkäni hajalle ja jouduin menemään pikkujouluihin kesäsandaaleissa"
Oletko? Miksi tuollaisia typeriä valintoja sitten teit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesin että lapsen kanssa joutuu valvomaan. Tiesin että imettäessä on koko ajan kiinni vauvassa. Tiesin että en ehdi harrastamaan 5x viikossa, tiesin että kävelemään opettelevan perässä pitää kulkea. Tiesin että hormoonit vaikuttavat mielialaan. En tiennyt tippaakaan miltä se TUNTUU. Tunsin hukanneeni itseni, valitin siitä ja ihmettelin ääneen. Muita kysymyksiä?
Osaatko yhtään sanoa, mistä tämä johtui? Minulle kun on, anteeksi vain, täysi itsestäänselvyys, että tuollaisessa tilanteessa kokisin hukkaavani itseni, että päiväkausien valvominen tekee minusta itsetuhoisen ja että oman ajan puute saa minut inhoamaan elämääni.
Koetko, että sinulla oli ennen lapsen hankkimista hyvä, huono vai keskinkertainen itsetuntemus? (Tämä on tietysti vähän hölmö kysymys, koska mistäpä huonon itsetunnon ihminen tällaista osaisi arvioida.) -ap
Ihan hyvä itsetuntemus minulla on ollut. Suurin syy oli varmaan hormoonit ja henkinen kriisi/kasvu. Oman ajan puute ei saa minua tavallisesti inhoamaan elämääni. Ei tämä mielestäni liity siihen mitä odotin tai osasin/en osannut ennakoida. En kadu lapsen tekemistä vaikka rankka ensimmäinen vuosi olikin. Harkitsen nyt toista lasta tiedostaen että tulen hukkaamaan itseni taas vuodeksi pariksi. Hyvä jos osaat arvioida analyyttisesti ettet halua lasta. Mutta se ei ole vastakohta sille että kokee vauva-ajan raskaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos ajattelisit asiaa hieman laajemmin kuin vain "mitäs läksit, kikkelis kokkelis" -pohjalta. Yrittäisit vaikka ujuttaa ajatteluusi hieman harmaan sävyjä, etkä näkisi asiaa noin mustavalkoisesti vain sen takia, ettet itse halua lapsia.
Eihän tämä tietystikään pelkästään vanhempiin liity. Kyllä monet ei-vanhemmatkin tekevät valintoja, joissa ei ole prioriteettien näkökulmasta mitään järkeä, ja joiden seurauksista he sitten valittavat. Vanhemmat ovat vain suurin ja äänekkäin ryhmä, ja lapsen hankkiminen merkittävin ja pysyvin tällainen valinta. Omakotitalosta voi muuttaa takaisin kerrostaloon ja koiran palauttaa kasvattajalle, mutta lapsesta ei oikein pääse eroon. -ap
Kai se valittaminen vain kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Valintojen mukana tulee myös vastuuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1) ei ole osattu varautua
2) odotetaan, että lapsi kasvaa isommaksiMonet eivät oikeasti tunne omia arvojaan eivätkä ole valmiita myöntämään, että esimerkiksi oma aika, ulkonäkö tai terveys on tärkeämpi juttu kuin vanhemmuus, vaikka on ihan selvää, että monella joku muu arvo kiilaa edelle. Kulttuurissamme kuuluu arvostaa vanhemmuus ja etenkin äitiys ykköseksi ja hankkia lapsia. Mutta sitten, kun oma elämä on ristiriidassa arvojen kanssa, tulee kurja olo ihan väistämättä. -ap
No aika mustavalkoinen olet koulutetuksi ihmiseksi. Huomaa, ettei sulla ole lapsia. Luuletko tosiaan että se elämä on samanlaista koko ajan lapsiperheissä? Kävikö mielessä että en ruuhkavuodet on erilaisia kuin esim. koululaisten kanssa? Olisko sitten luovuttava koko elämänmittaisesta vanhenmuuden ilosta vain siksi, että ärsyttää muutaman vuoden ajan se,ettei ulkonäkö ole parhaimmillaan? Voishan sitä tietysti olla valittamattakin, mut ihmettelen syvästi sun kiinnostusta tätä aihetta kohtaa ja voisin veikata et itsekin joskus sorrut johonkin turhanpäiväiseen valittamiseen...
Eipä tässä ollut kyse mistään pikkuärsytyksistä eikä edes valittamisesta sinäsä vaan siitä, että "elämä ei ole omannäköistä" eli ei vastaa ollenkaan sitä, mitä elämältä haluaa. -ap
Nii? Se elämä ei ole hetkeen omannäköistä, mut vuosikymmenet on. Siinä on katsos se puntari, jonka toisessa päässä on ihana, pitkäkestoinen vanhemmuus ja toisessa se ajoittain stressi ja väsymys. Kiva et sun kaikissa valinnoissa on vaan ollu hyviä puolia. Tai sit oot osannu olla valittamatta. Good for you. Voi olla että sinä mummona valitat kun kukaan ei tule sun luona käymään ja naapurin ovi käy senkin edestä. Esimerkiksi. Muista sitten, et tuo on sitä sinunnäköistä elämää.. Et saa hetkeäkään tuntea muuta kuin vastuuntuntoa siitä omasta valinnasta.
Kestikin yllättävän kauan, ennen kuin tuo kliseinen lapsettomien pelottelu yksinäisellä vanhemmuudella tuli mukaan ketjuun. :D Sinua toivottavasti huojentaa tieto, etteivät lapsettomat ole tutkimusten mukaan eläkeikäisinä yhtään sen yksinäisempiä kuin vanhemmatkaan. Toivottavasti kukaan ei tuon takia tee arvojensa vastaista päätöstä lisääntyä... -ap
No mä arvasin ettet tajua tuota esimerkkiä oikein ja mikä sen idea oli. Siksi oikein pyrin korostamaan sen luonnetta yksittäisenä esimerkkinä, mut meni silti pointti ohi.
Voi olla että olet yksinäinen, voi olla että et. Et voi tietää etukäteen varmuudella tuletko kaipaamaan jälkeläisiä vanhempana vai et. Mun mielestä ihmiset saa tuntea myös haikeutta, jopa surua ja vihaakin omien valintojensa vuoksi, koska asiat ei todellakaan ole niin yksikertaisia. Minä en ole sua silloin sormella osoittelemassa sun valinnoista.
Onko sellaisia ihmisiä olemassa, jotka eivät joskus valittaisi,, olisi väsyneitä, kyllästyneitä jne? Itse en tunne yhtään. Elämä on valintoja ja harvoin, jos koskaan voi saada kaikkea. Itse olen aina tuntenut, että elämäni todella vasta alkoi esikoisen syntymästä, siihen asti elämäni oli vain oikean elämän odottelua. Tämä siis omalla kohdallani, enkä ole sitä mieltä, että muillakin pitäisi olla näin.
Olen ollut itse väsynyt kolmen pienen lapsen äiti, ja ihan varmasti valitin mm. unenpuutetta pahimpaan aikaan; työskentelin perhepäivähoitajana, rakensimme taloa ja olin aina kotona, nukuin liian vähän, rahaa oli niukasti jne. Samaan aikaan isäni sairastui vakavasti ja äidistäni tuli isän omaishoitaja, siinä meni ainoa tukemme ja turvamme. Silti olin lapsistamme onnellinen ja kiitollinen, mitään en voisi enempää rakastaa. Oman henkeni antaisin heidän puolestaan silmää räpäyttämättä, enkä odota heiltä mitään rakkauteni vastineeksi.
Lapsettomuuden valinnut tätini itkee nyt vanahana perheettömyyttään, kun miehensäkin kuoli. Aina kun näemme, hän valittaa yksinäisyyttään ja elämänsä harmautta ja sanoo katuvansa lapsettomuuttaan. Hän sai kuitenkin elää valitsemaansa hyvää elämää kymmeniä vuosia, nyt loput vuodet ovat ikäviä ja yksinäisiä.
Ystäväni on myös valinnut lapsettomuuden. Lauma koiria hänellä on, oikein ihania koiria, jotka ovat hänelle todella tärkeitä ja rakkaita. Silti hän joskus valitaa; ei jaksaisi harrastaa koirien kanssa, koirien tarpeet rytmittävät elämää, yhden koiran sairastminen maksaa maltaita, koirat syövät hänet perikatoon, jatkuva lenkkeily kyllästyttää ja väsyttää.
Sellaisia me ihmiset olemme; valitamme. Se ei silti tarkoita, että haluaisimme luopua valitsemastamme elämästä. ja on ihan hyvä vähän purkaa väsymystään ja pahaa oloaan. Mieluummin ystäviin tai vaikka nettilukijoihin kuin lapsiin tai vaikka koiriin.
Ihmiset eivät pääsääntöisesti edes tiedä mitä tarkoittaa se että on arvot.
Ei sellaisia monetkaan pohdi.
Suurin osa vaan menee massan mukana ja katsoo että tuolla on noita asioita, mäkin haluan.
Minun pitää saada sitä ja minun pitää saada tätä.