Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä tästä helvetillisestä masennuksesta? Työttömyys...
23.11.2016 |
Olen ollut nyt 8kk työttömänä ja maailmastani on tullut musta. Todella musta. Ja pakko-oireinen. Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta ja tänään aloitin CV:n muokkaamisen klo 6:40 ja lähetin sen yhdelle headhunterille.
En usko enää mihinkään, en halua enää mitään. Rahat on loppu, minnekään en voi lähteä ja mitään ei voi ostaa. En välitä joulustakaan, mitä väliä yhdellä kulutusjuhlalla.
Kaikki tämä on itselleni ok mutta puolisoni takia mun on jaksettava. Eilen romahdin ja kerroin, että toivon linja-auton vain ajavan ylitseni koska musta ei ole henkeäni ottamaan. Mies suuttui eikä ihme. Puoliso on itselleni erittäin rakas enkä halua hänen kärsivän. Oma paha oloni lyö vain yli kaikkien yksinäisten päivien, viikkojen ja kuukausien jälkeen.
Oma perheeni ja sukuni asuu kaukana eivätkä ystävät käy. En pääse kaupungille kun rahat on tosi tiukoilla, joudun säästämään ruuassakin joten kahvittelu-kutsut saavat mut vain nauramaan ilottomasti. Kukaan ei tule jos pyydän kylään. Enää en pyydä, koska häpeän itseäni niin paljon. Katkaisin puhelimesta netin ettei whatsapp enää häiritse.
Mun on jaksettava puolisoni vuoksi, mitä helvettiä mä teen? Tarvitsen oikeasti jotain mielipidettä, yksin en enää osaa mitään. Ja rahallisesti en apua voi hakea. Tukinetit ym on jo käytössä.
Huh helvetti, oikeesti elämä on tuskaa. Anteeksi sekava viesti.
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
> Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta
Kantsisko hakee vähän fiksummin? Oletko nirso ja haet liian hyviä paikkoja, joihin rahkeesi ei riitä, vai spämmäätkö kökköjä hakemuksia? Joksikin minimipalkkasiivoojaksi kyllä aina pääsee. Mene töihin!
Taas tämä! No kun ei pääse edes siivoojaksi. Kuulemma häivyn heti parempiin hommiin, joten ei kannata palkata. On vain lähes mahdotonta pimittää aikaisempi työkokemus ja erityisesti koulutus, jotka ainoastaan haittaavat työn saantia kun ajatellaan aina että lähden heti koulutustani vastaaviin hommiin. Aivan kuin niitä olisi - en kai hakisi muita töitä jos oman alan töitä olisi saatavilla!
ei-ap mutta työtön myös
Tähän viestiketjuun tartun: älkää hemmetissä hakeko töitä asenteella "ihan mitä tahansa, kunhan töitä on". Tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä: se "mikä tahansa" saattaa nimittäin vallan hyvin sisältää sen, että annat itsestäsi yritykselle koko hereilläoloaikasi ja olet valmis jäsentelemään parin työtunnin perusteella koko arkesi, ehkä myös viikonloput, uuteen uskoon. Olen itse kokeillut nollasopimuksia ja täysin alaani vastaamattomia töitä, ja on todella resursseja - niin taloudellisia kuin henkisiä - syövää ajella pitkiäkin matkoja satasen tai parin tähden mihin kellonaikaan tahansa, saati opetella kerta toisensa jälkeen töitä, joihin ei ole koulutusta, ja joihin ei sovellu. Tällä "mitä tahansa" kikalla löytää myös takuuvarmasti ihan rehelliset kusetusyritykset, joiden kanssa saa asioida vielä pitkään työsuhteen jälkeenkin liiton avustuksella.
Tietenkin tässä työllisyystilanteessa kenen tahansa eteen tulee realiteetit vastaan, että omaa koulutusta vastaavaa toistaiseksi voimassaolevaa kokoaikatyötä ei välttämättä ole. Joskus pitää astua hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle löytääkseen mahdollisuudet edetä kohti taloudellista vakautta, mutta mihin tahansa lutakkoon ei tarvitse astua. Jos työ vie enemmän kuin tuo, se ei ole sen arvoista. Oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommentoijille (asiallisille). Toivon, ettei tällä vitsailtaisi, koska jokaisella meistä on varmasti ollut joskus elämässä kova hätä, jolloin kaikki tuntuu raskaalta eikä valoa näy.
Päällimmäisenä olen tuntenut häpeää ja selviytymisen pelkoa. Nyt tunnen vain painoa ja haluaisin mennä sinne bussin alle, jotta voisin saada tämän kaiken katki.
Läheiseni valitettavasti suuttuvat aina kun kerron että mä en enää vain jaksa. Asenteeni on huono (kuultu monta kertaa) ja tiedän tämän järjellisellä tasolla itsekin. Mustat tunteet vain peittävät terävän ja kirkkaan järjen alleen. Herään öisin ahdistukseen laskuista (selviän kyllä niistä), saatan valvoa tunnin-kaksi. Päivisin en voi katsoa ikkunasta ulos, etten näe töihin lähteviä/tulevia tai lounastauoilla kulkevia ihmisiä. Olen tehnyt itselleni häkin, josta en pääse pois mutta puolisoani en sinne halua. Pelkään hänen puolestaan.
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentoijille (asiallisille). Toivon, ettei tällä vitsailtaisi, koska jokaisella meistä on varmasti ollut joskus elämässä kova hätä, jolloin kaikki tuntuu raskaalta eikä valoa näy.
Päällimmäisenä olen tuntenut häpeää ja selviytymisen pelkoa. Nyt tunnen vain painoa ja haluaisin mennä sinne bussin alle, jotta voisin saada tämän kaiken katki.
Läheiseni valitettavasti suuttuvat aina kun kerron että mä en enää vain jaksa. Asenteeni on huono (kuultu monta kertaa) ja tiedän tämän järjellisellä tasolla itsekin. Mustat tunteet vain peittävät terävän ja kirkkaan järjen alleen. Herään öisin ahdistukseen laskuista (selviän kyllä niistä), saatan valvoa tunnin-kaksi. Päivisin en voi katsoa ikkunasta ulos, etten näe töihin lähteviä/tulevia tai lounastauoilla kulkevia ihmisiä. Olen tehnyt itselleni häkin, josta en pääse pois mutta puolisoani en sinne halua. Pelkään hänen puolestaan.
Hae apua, ole kiltti. Ei Sun asenteessa ole vikaa, läheisesi vaan ovat hölmöjä eivätkä ymmärrä että olet masentunut. Soita nyt heti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentoijille (asiallisille). Toivon, ettei tällä vitsailtaisi, koska jokaisella meistä on varmasti ollut joskus elämässä kova hätä, jolloin kaikki tuntuu raskaalta eikä valoa näy.
Päällimmäisenä olen tuntenut häpeää ja selviytymisen pelkoa. Nyt tunnen vain painoa ja haluaisin mennä sinne bussin alle, jotta voisin saada tämän kaiken katki.
Läheiseni valitettavasti suuttuvat aina kun kerron että mä en enää vain jaksa. Asenteeni on huono (kuultu monta kertaa) ja tiedän tämän järjellisellä tasolla itsekin. Mustat tunteet vain peittävät terävän ja kirkkaan järjen alleen. Herään öisin ahdistukseen laskuista (selviän kyllä niistä), saatan valvoa tunnin-kaksi. Päivisin en voi katsoa ikkunasta ulos, etten näe töihin lähteviä/tulevia tai lounastauoilla kulkevia ihmisiä. Olen tehnyt itselleni häkin, josta en pääse pois mutta puolisoani en sinne halua. Pelkään hänen puolestaan.
Erittäin vahva merkki siitä, että sinun tulee soittaa apua heti. Tai, jos tuntuu ettet pysty, pyydä jotakuta läheistäsi soittamaan puolestasi. Siis saman tien lääkäriin ja teet selväksi tämän, että olet viittä vaille valmis heittäytymään bussin alle (älä tee sitä! Nyt tarvitset erittäin kipeästi keskusteluapua ja hoitosuhteen, eikä sinun tarvitse kestää näitä ajatuksia yksin).
Sinun asenteesi ei ole huono, vaan olet syvästi ahdistunut ja mahdollisesti myös masentunut, jotka saavat ajatukset kiertämään kehää toivottomuuden ympärillä. Viis siitä, mitä läheisesi sanovat asenteestasi - nyt tarvitset apua ja heti. Menethän sinne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
> Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta
Kantsisko hakee vähän fiksummin? Oletko nirso ja haet liian hyviä paikkoja, joihin rahkeesi ei riitä, vai spämmäätkö kökköjä hakemuksia? Joksikin minimipalkkasiivoojaksi kyllä aina pääsee. Mene töihin!
Otatko huomioon kun sanot näin mahdollisesti suisidaaliseselle ihmiselle, että sulla voi olla toisen henki tunnollasi ? Kusipäänkin tulisi joskus käyttää sitä ainoaa aivosoluaan.
Tuohan oli tosi sievästi sanottu, varmaan siksi, kun ap on nainen. Miehelle olisi sanottu OLe MIES ja mene töihin tai vedä ittes hiryteen. ÄLÄKÄ täällä turhaan itke, ei ihme ettrt mitään saa.
Semmosta, se elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Ala ap sijoittajaksi? Kohta saat varmasti oikeuden uuden tutkintoon. Sitten vaöitse sellainen mikä työllistää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Olen vain keittiöpsykologi (ja itse masennuksen sairastanut), mutta ajatuksesi kuulostavat hyvin siltä, miltä omani pahimpana masennusaikanani: ajatukset kiersivät vain sen toivottomuuden ja mustuuden ympärillä, järjettömätkin ajatukset tuntuivat täysin päivänselviltä ja loogisilta, heräsin kesken yön ahdistukseen ja itkukohtauksiin ja kuolema oli alati läsnä kuolemanpelkona, vaikka toisaalta olisi halunnut kuolla, että saisi edes hetken olla rauhassa (nukkua ilman niitä ahdistavia ajatuksia). Ja juuri siksi jankutan, että hae apua nyt, kun vielä voit. On inhimillistä, että työttömyys ahdistaa, mutta älä anna suistaa sinua näin pohjalle. Apua on saatavilla.
Vapaaehtoistöitä varmasti löytyy, ja laajalta alalta. :) Nuorisotyötä (4H, Walkers -toiminta...), MLL, SPR, kaupunkiseuroja ja harraste- ja ammattijärjestöjä, jotka kenties virkistyisivät saadessaan "uutta verta" jäsenistöönsä.
Vierailija kirjoitti:
omia ajatuksia --- niissä ei ole enää järkeä.
No ei tosiaan ole. Kun jo kerran itse tajuat, että ajatuksissasi ei ole järkeä, LOPETA IHMEESSÄ NIIDEN AJATTELEMINEN!
Kyllä, ihminen voi ohjata ajatuksiaan. Et voi pakottaa itseäsi ajattelemaan positiivisesti (ainakaan kovin nopeasti) mutta voit pakottaa itsesi olemaan ajattelematta negatiivisesti, yksinkretaisesti sillä, että korvaat ajatukset jollain muulla, joka ei jätä niille tilaa. TÄhän erittäin hyvä on se, että lukee. Kirjan lukeminen vaatii ajatuksilta niin paljon tilaa, että negatiiviset pakkoajatukset eivät yksinkertaisesti mahdu päähän samaan aikaan. Niinpä kirjan lukemisella voi katkaista pakkoajatusten kehän. Tee se. Nyt heti.
Toinen asia on, kuten yllä on jo moneen kertaan kehotettu, hae apua. Nyt heti. Apua saat ihan sillä tavalla, että soitat terveyskeskukseen ja alat puhelimessa itkemään kun selität, että et saa nukuttua, masentaa ja mietit itsetuhoisia. Lääkäri määrää sulle unilääkettä ja/tai mielialalääkettä, ja on äärimmäisen tärkeää, että käytät lääkettä annetun ohjeen mukaan. Et siis jätä sitä ottamatta, vaikka se ei välittömästi tuokaan sulle työpaikkaa. Jos suostuisin ottamaan mieheltäsi rahaa, homman saisi nopeammin hoidettua yksityisellä lääkärillä (vie noin satasen).
Ekassa viestissä puhuit tukineteistä. Näissä vertaitukipalstoissa on yleensä se vika, että niissä on samanlaisia masentuneita negailijoita kuin sinäkin. Vaikka niiden on tarkoitus antaa voimia jakamalla kokemuksia, ne yleensä päätyvät viemään voimia jakamalla negatiivisia kokemuksia, jostain syystä vertaistuki-ihmiset oikein yllyttävät toisiaan negailemaan ja vellomaan masennuksessa. Itselleni niistä ei koskaan ole ollut mitään hyötyä. yllämainituista kirjoista ja lääkkeistä (ohjeen mukaan käytettynä, ei enempää eikä vähempää) sen sijaan on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Olen vain keittiöpsykologi (ja itse masennuksen sairastanut), mutta ajatuksesi kuulostavat hyvin siltä, miltä omani pahimpana masennusaikanani: ajatukset kiersivät vain sen toivottomuuden ja mustuuden ympärillä, järjettömätkin ajatukset tuntuivat täysin päivänselviltä ja loogisilta, heräsin kesken yön ahdistukseen ja itkukohtauksiin ja kuolema oli alati läsnä kuolemanpelkona, vaikka toisaalta olisi halunnut kuolla, että saisi edes hetken olla rauhassa (nukkua ilman niitä ahdistavia ajatuksia). Ja juuri siksi jankutan, että hae apua nyt, kun vielä voit. On inhimillistä, että työttömyys ahdistaa, mutta älä anna suistaa sinua näin pohjalle. Apua on saatavilla.
Vapaaehtoistöitä varmasti löytyy, ja laajalta alalta. :) Nuorisotyötä (4H, Walkers -toiminta...), MLL, SPR, kaupunkiseuroja ja harraste- ja ammattijärjestöjä, jotka kenties virkistyisivät saadessaan "uutta verta" jäsenistöönsä.
Kiitos keittiöpsykologille kun viitsit vastata. Saanko kysyä, mistä hait apua ja saitko sitä? Miten voit nyt? Pelkään kustannuksia, koska rahani ovat tosi tiukoilla. Olen soittanut tukipuhelimeen pari kertaa (sain näistä n. 6€ lisän puhelinlaskuun ja sekin jo kaduttaa) ja nyt olen netissä tukiryhmässä. Siellä vastausten saaminen kestää jonkin aikaa ja silloin pahin ahdistus on käytävä yksin läpi.
Mulla on jo kehä valmis enkä näe, että elämää on jos olen lopunikää työtön. Tai kun olen. En näe enää muuta. Näen vain kaksi vaihtoehtoa; hetihetiheti työtä (täysi malttamattomuus) tai bussin pohjaksi. Ja kun työtä ei löydy niin jää vain yksi vaihtoehto. Huh, että mä inhoan tätä. En tunne itseäni.ap.
Ensihätään kannattaa ottaa etäisyyttä tilanteeseen. Unohda työnhaku hetkeksi, kasaa itsellesi uutta energiaa ja positiivista asennetta. Harrasta vaikka liikuntaa, lue mielenkiintoisia kirjoja, ota uusi harrastus tai mikä nyt parantaa oloasi ja antaa tilaa ja perspektiiviä. Tieteellinen tutkimuskin todistaa, että negatiivinen ajattelu ruokkii lisää negatiivista ajattelua. Yksilötasolla jopa niinkin pitkällä, kuin aivorakenteen fyysisissä muutoksissa. Positiivinen ajattelu tietysti taas ruokkii positiivista ajattelua ja vaikka kelkan kääntäminen tähän suuntaan on hankalaa, niin se maksaa itsensä takaisin monin verroin. Muutenkin oman arvomaailmansa, ja itsensä, uudistaminen on hankalaa, mutta useimmiten kannattavaa.
Jos millään uuden alan opiskelu innostaa, niin IT-osaajien perään huudetaan useassa maailmankolkassa, myös Suomessa. Jos innostaa, niin työviisumia voi saada aika kivuttomasti esim. Australiaan (minimipalkka noin 17+ paikallista dollaria, helpoimmat työt saada: raksahommat ja viinirypäleiden poiminta, mutta paljon muutakin tarjolla) tai Kanadaan (esim. laskettelukaudelle juuri nyt) jne. Avoimia ovia on aina ellei niitä itse sulje. Tilanteessasi varmasti parisuhde tuottaa oman kysymysmerkkinsä, mutta rajoitteet luot ihan itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
omia ajatuksia --- niissä ei ole enää järkeä.
No ei tosiaan ole. Kun jo kerran itse tajuat, että ajatuksissasi ei ole järkeä, LOPETA IHMEESSÄ NIIDEN AJATTELEMINEN!
Tässä viestissä oli paljon asiaa. Lopetan ajattemisen useasti päivässä, mutta ne hiipivät mieleeni kun teen muuta. Luen erittäin paljon, käyn monta kertaa viikossa kirjastossa. Joskus pää on niin jumissa etten edes näe tekstiä edessäni vaan ajattelen elämäni hirveyttä ja maksimoin kurjuuttani tahallani. Joskus toivon jopa että joku vaikka löisi minua, jolloin heräisin tästä maailmastani realistiseen maailmaan, jossa ehkä olisi vielä mahdollisuuksia. Nyt ei ole mitään. Puolisoni takia pidän päätäni veden pinnan yläpuolella niin paljon kuin pystyn.ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Olet hyvä ilmaisemaan itseäsi, eikä täällä ole ihan pahinta kieltä käytetty, monta rakentavaakin kommenttia tullut. Miehenä tuo juttu on vähän kovempi, mutta sitä ei täällä palstalla suvaita ilmaista. Olen tuon kertomasi kokenut, hyvänä lisänä vaimo lähti koska olin riippakivi. Mutta en tullut valittamaan, vaan ajattelin antaa yhden vinkin. Koska olen havainnut että terveydenhuollon kautta ei pääse (ainakaan mies) , ilman kuukausien jonotusta mihinkään. Siispä, kannattaa nakittaa joku pappi, keksi joku keino millä pääset ensin puheisiin ja kerro heti että olet ajatellut alkaa liikkuvan bussin alusta-asentajaksi. Silloin yleensä saa ajan päästä puhumaan suhteellisen järkevän ihmisen kanssa kaikenlaisesta. Tsemppiä.
Vuoden työtön kirjoitti:
Ensihätään kannattaa ottaa etäisyyttä tilanteeseen. Unohda työnhaku hetkeksi, kasaa itsellesi uutta energiaa ja positiivista asennetta. Harrasta vaikka liikuntaa, lue mielenkiintoisia kirjoja, ota uusi harrastus tai mikä nyt parantaa oloasi ja antaa tilaa ja perspektiiviä. Tieteellinen tutkimuskin todistaa, että negatiivinen ajattelu ruokkii lisää negatiivista ajattelua.
Hei - näin, että olet ollut vuoden työtön. Mä jotenkin (typerästi) ajattelen, että ihan sama onko positiivinen vai negatiivinen jos lopputulos on sama = työttömyys. Tämä ajatuskehä on jo niin tiukka, etten näe positiivisuudessa mitään hyvää, koska se voi olla valheellista iloa. Ja sitten kun tajuan, ettei positiivisuus auta työnhaussa, tipun vielä korkeammalta kuin silloin, jos olisin vain negatiivinen eikä se tuntuisi niin pahalta. Muka suojelen itseäni.ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Olen vain keittiöpsykologi (ja itse masennuksen sairastanut), mutta ajatuksesi kuulostavat hyvin siltä, miltä omani pahimpana masennusaikanani: ajatukset kiersivät vain sen toivottomuuden ja mustuuden ympärillä, järjettömätkin ajatukset tuntuivat täysin päivänselviltä ja loogisilta, heräsin kesken yön ahdistukseen ja itkukohtauksiin ja kuolema oli alati läsnä kuolemanpelkona, vaikka toisaalta olisi halunnut kuolla, että saisi edes hetken olla rauhassa (nukkua ilman niitä ahdistavia ajatuksia). Ja juuri siksi jankutan, että hae apua nyt, kun vielä voit. On inhimillistä, että työttömyys ahdistaa, mutta älä anna suistaa sinua näin pohjalle. Apua on saatavilla.
Vapaaehtoistöitä varmasti löytyy, ja laajalta alalta. :) Nuorisotyötä (4H, Walkers -toiminta...), MLL, SPR, kaupunkiseuroja ja harraste- ja ammattijärjestöjä, jotka kenties virkistyisivät saadessaan "uutta verta" jäsenistöönsä.
Kiitos keittiöpsykologille kun viitsit vastata. Saanko kysyä, mistä hait apua ja saitko sitä? Miten voit nyt? Pelkään kustannuksia, koska rahani ovat tosi tiukoilla. Olen soittanut tukipuhelimeen pari kertaa (sain näistä n. 6€ lisän puhelinlaskuun ja sekin jo kaduttaa) ja nyt olen netissä tukiryhmässä. Siellä vastausten saaminen kestää jonkin aikaa ja silloin pahin ahdistus on käytävä yksin läpi.
Mulla on jo kehä valmis enkä näe, että elämää on jos olen lopunikää työtön. Tai kun olen. En näe enää muuta. Näen vain kaksi vaihtoehtoa; hetihetiheti työtä (täysi malttamattomuus) tai bussin pohjaksi. Ja kun työtä ei löydy niin jää vain yksi vaihtoehto. Huh, että mä inhoan tätä. En tunne itseäni.ap.
Olin itse tosiaan tilanteessa, jossa olin liian ahdistunut hakeakseni itse apua, joten äitini soitti minulle lääkäriajan (kunnalliseen). Tarjoutui myös viemään minut paikalle ja tulemaan mukaan - minä menin itse, mutta kannattaa ottaa tämä apu vastaan ihan siksi, että auton ratti ei ole se paras paikka ahdistuneelle. :) Lääkäri sopi minulle heti ajan psykologille ennen lääkereseptin kirjoittamista, ja kävin psykologin jutuissa hetken aikaa. Myöhemmin masennuksen uhatessa uusiutua minut ohjattiin ottamaan yhteyttä kunnalliseen mielenterveysyksikköön, jossa kävin runsaan vuoden terapiassa, ja osallistuin jonkin verran myös pieniin ryhmäterapiamuotoihin. Tämä kaikki siis oli minulle kunnallista vuosimaksua lukuun ottamatta ilmaista. Tiedostan toki, että joillakin paikkakunnilla jonot ovat tolkuttomat, joten kannattaa oikeasti painottaa tilanteen vakavuutta ja pitää kiinni siitä, että aikaa ei ole odotella.
Oloni lähti lääkityksen myötä kohenemaan hyvin nopeasti, mikä auttoi aikanaan akuuteimpaan tilaan. Myöhemmin isompi rooli oli nimenomaan keskustelulla (en enää ottanut lääkitystä myöhemmin), jolla sai oikaistua vanhoja ajatusmallejaan. Olen töiden suhteen aika samassa kurimuksessa kuin sinäkin, joten ymmärrän täysin tunteesi - mutta nyt, kun sain masennuksen hoidettua, pystyn puntaroimaan ratkaisujani realistisesti ja löytämään sellaisia ratkaisuja, joita en ikinä olisi löytänyt masentuneena. Olen siis kouluttautumassa uudelleen ja olen saanut uskon tulevaisuuteen takaisin, pystyn nukkumaan yöni hyvin ja löydän elämästä pieniä onnen hetkiä, joita työttömyys ei varjosta. :)
Vierailija kirjoitti:
Hei - näin, että olet ollut vuoden työtön. Mä jotenkin (typerästi) ajattelen, että ihan sama onko positiivinen vai negatiivinen jos lopputulos on sama = työttömyys. Tämä ajatuskehä on jo niin tiukka, etten näe positiivisuudessa mitään hyvää, koska se voi olla valheellista iloa. Ja sitten kun tajuan, ettei positiivisuus auta työnhaussa, tipun vielä korkeammalta kuin silloin, jos olisin vain negatiivinen eikä se tuntuisi niin pahalta. Muka suojelen itseäni.ap.
Positiivinen ajattelu on sinua itseäsi varten. Yleensäkin oman mielenterveyden ylläpito on itseäsi varten. Tässä tapauksessa kannattaa olla rehellisen itsekäs, sillä olotilasi säteilee myös läheisiisi oli se hyvä tai huono.
Työnantajaa ei kiinnosta pätkääkään oletko positiivinen vai negatiivinen. Työnantajaa kiinnostaa vain se, voitko tuottaa odotettua tai haluttua lisäarvoa yritykselle huolimatta asenteestasi tai ajattelutavastasi. Toki yltiönegatiivisuus ja lannistuneisuus näkyy päältäpäin, että siinä mielessä työnantaja ottaa sen huomioon negativiisesti.
Positiivinen ei tipu korkealta epäonnistuessaan työnhaussa koska on, parempien sanojen puutteessa, positiivinen. Työpaikkoja on maailmassa aina ja jos et yhtä saa, niin oikeastaan ihan hyvä. Jos pomo ei sinusta pitänyt, niin et olisi todennäköisesti pitänyt työpaikasta/pomosta.
Työttömyyttä on myös monenlaista. On sellaista, jossa odotetaan kotona muiden antavan sinulle armosta töitä (jossa asetut heti oma-alotteisesti alisteiseen asemaan jne). On sellaista, jossa maataan nihilistisesti kotona ja trollataan välillä nettifoorumeilla niitä, jotka "vielä yrittävät" (karkeasti ottaen antanut periksi ja kostaa muille). On myös olemassa sellaista, jossa otetaan hyöty irti siitä, että joku ei syö noin 8 tuntia päivittäisestä ajastasi. Vaikkapa kehittämällä itseään, kouluttamalla itseään, harrastamalla, luomalla suunnitelmat ja strategiat tulevaisuutta varten jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit, että olet hakenut myös vapaaehtoistöihin mutta et ole päässyt. Taidat siis ennen kaikkea tuntea tarvetta olla hyödyksi ja kuulua johonkin. Mitä jos kysyisit, tarvitaanko paikkakuntasi vanhainkodissa tai vastaavassa ulkoiluttajaa/lukijaa/juttelijaa vanhuksille? Luulisi, että näistä on aina pulaa ja apua otettaisiin mieluusti vastaan. Saisit muuta ajateltavaa. Anna miehesi auttaa sinua rahallisesti. Hän varmasti haluaa vilpittömästi tehdä niin. Kuka tähansa normaali puoliso haluaa. Tekisit varmasti saman hänelle(?) Tsemppiä!
Kiitos tästä - olen juuri em. tyyppisiin hommiin hakenut, keväällä sitten tosiaan ehkä mahdollisuus päästä. Luulin todella, että noihin pääsisi heti.
Tekisin puolisoni eteen kaikkeni, jos hän olisi tässä tilanteessa. Nyt tuntuu, että kieltäydyn kaikesta avusta ja kaikista ideoista vain siksi, että ne eivät tuota minulle työpaikkaa. En halua, että puoliso keittää minulle teetä, pesee pyykkejä tai yhtikäs mitään. En voi matkustaa katsomaan ystäviä, koska maksaa vaikka toinen lupaisi rahat. Olen vain lukossa.
Tuntuu jo jotenkin todella hullulta lukea omia ajatuksia (ja kiitos kun peilaatte niitä), koska niissä ei ole enää järkeä. Tai niissä ei ole järkeä jos tämä tapahtuisi jollekin muulle, mutta koska se tapahtuu itselleni, kaikki hyvän kieltäminen on ok. Itsetunto on nollassa, kaikki mielihyvä on poissa ja jäljellä vain pakonomainen työnhaku ja toisaalta halu vain venyä niin ohueksi, että katkeaa pois.ap.
Olen vain keittiöpsykologi (ja itse masennuksen sairastanut), mutta ajatuksesi kuulostavat hyvin siltä, miltä omani pahimpana masennusaikanani: ajatukset kiersivät vain sen toivottomuuden ja mustuuden ympärillä, järjettömätkin ajatukset tuntuivat täysin päivänselviltä ja loogisilta, heräsin kesken yön ahdistukseen ja itkukohtauksiin ja kuolema oli alati läsnä kuolemanpelkona, vaikka toisaalta olisi halunnut kuolla, että saisi edes hetken olla rauhassa (nukkua ilman niitä ahdistavia ajatuksia). Ja juuri siksi jankutan, että hae apua nyt, kun vielä voit. On inhimillistä, että työttömyys ahdistaa, mutta älä anna suistaa sinua näin pohjalle. Apua on saatavilla.
Vapaaehtoistöitä varmasti löytyy, ja laajalta alalta. :) Nuorisotyötä (4H, Walkers -toiminta...), MLL, SPR, kaupunkiseuroja ja harraste- ja ammattijärjestöjä, jotka kenties virkistyisivät saadessaan "uutta verta" jäsenistöönsä.
Kiitos keittiöpsykologille kun viitsit vastata. Saanko kysyä, mistä hait apua ja saitko sitä? Miten voit nyt? Pelkään kustannuksia, koska rahani ovat tosi tiukoilla. Olen soittanut tukipuhelimeen pari kertaa (sain näistä n. 6€ lisän puhelinlaskuun ja sekin jo kaduttaa) ja nyt olen netissä tukiryhmässä. Siellä vastausten saaminen kestää jonkin aikaa ja silloin pahin ahdistus on käytävä yksin läpi.
Mulla on jo kehä valmis enkä näe, että elämää on jos olen lopunikää työtön. Tai kun olen. En näe enää muuta. Näen vain kaksi vaihtoehtoa; hetihetiheti työtä (täysi malttamattomuus) tai bussin pohjaksi. Ja kun työtä ei löydy niin jää vain yksi vaihtoehto. Huh, että mä inhoan tätä. En tunne itseäni.ap.
Olin itse tosiaan tilanteessa, jossa olin liian ahdistunut hakeakseni itse apua, joten äitini soitti minulle lääkäriajan (kunnalliseen). Tarjoutui myös viemään minut paikalle ja tulemaan mukaan - minä menin itse, mutta kannattaa ottaa tämä apu vastaan ihan siksi, että auton ratti ei ole se paras paikka ahdistuneelle. :) Lääkäri sopi minulle heti ajan psykologille ennen lääkereseptin kirjoittamista, ja kävin psykologin jutuissa hetken aikaa. Myöhemmin masennuksen uhatessa uusiutua minut ohjattiin ottamaan yhteyttä kunnalliseen mielenterveysyksikköön, jossa kävin runsaan vuoden terapiassa, ja osallistuin jonkin verran myös pieniin ryhmäterapiamuotoihin. Tämä kaikki siis oli minulle kunnallista vuosimaksua lukuun ottamatta ilmaista. Tiedostan toki, että joillakin paikkakunnilla jonot ovat tolkuttomat, joten kannattaa oikeasti painottaa tilanteen vakavuutta ja pitää kiinni siitä, että aikaa ei ole odotella.
Oloni lähti lääkityksen myötä kohenemaan hyvin nopeasti, mikä auttoi aikanaan akuuteimpaan tilaan. Myöhemmin isompi rooli oli nimenomaan keskustelulla (en enää ottanut lääkitystä myöhemmin), jolla sai oikaistua vanhoja ajatusmallejaan. Olen töiden suhteen aika samassa kurimuksessa kuin sinäkin, joten ymmärrän täysin tunteesi - mutta nyt, kun sain masennuksen hoidettua, pystyn puntaroimaan ratkaisujani realistisesti ja löytämään sellaisia ratkaisuja, joita en ikinä olisi löytänyt masentuneena. Olen siis kouluttautumassa uudelleen ja olen saanut uskon tulevaisuuteen takaisin, pystyn nukkumaan yöni hyvin ja löydän elämästä pieniä onnen hetkiä, joita työttömyys ei varjosta. :)
Olen ajatellut kunnallisen olevan kallis ja tehoton, mutta ehkä tämän viestin rohkaisemana voisin harkita. Pelkään toki leimautumista, sekä sitä että tietoni leviävät ties minne sekä lääkkeitä. Kuitenkin näen viestistäsi, että olet saanut niistä apua. Apuahan mä tarvitsen, mutta olen liian pitkään yrittänyt selviytyä yksin, koska kuvittelen tarvitsevani ''selviytymiskokemuksen''. Tässä on tosiaan kokemusta kerrakseen, muttei selviytymisestä tietoakaan. Lupaan miettiä tätä.ap.
Haloo! Ap kertoi, että siivoaisi vaikka bajamjoja, mutta ei kelpaa siihenkään. Onko kiva lyödä jo lyötyä? On varmaan mukava tuntea olevansa ns parempi ihminen, joka voi jaella terveisiä suolesta ohjeita onnettomalle. Häpeä!