Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä tästä helvetillisestä masennuksesta? Työttömyys...
23.11.2016 |
Olen ollut nyt 8kk työttömänä ja maailmastani on tullut musta. Todella musta. Ja pakko-oireinen. Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta ja tänään aloitin CV:n muokkaamisen klo 6:40 ja lähetin sen yhdelle headhunterille.
En usko enää mihinkään, en halua enää mitään. Rahat on loppu, minnekään en voi lähteä ja mitään ei voi ostaa. En välitä joulustakaan, mitä väliä yhdellä kulutusjuhlalla.
Kaikki tämä on itselleni ok mutta puolisoni takia mun on jaksettava. Eilen romahdin ja kerroin, että toivon linja-auton vain ajavan ylitseni koska musta ei ole henkeäni ottamaan. Mies suuttui eikä ihme. Puoliso on itselleni erittäin rakas enkä halua hänen kärsivän. Oma paha oloni lyö vain yli kaikkien yksinäisten päivien, viikkojen ja kuukausien jälkeen.
Oma perheeni ja sukuni asuu kaukana eivätkä ystävät käy. En pääse kaupungille kun rahat on tosi tiukoilla, joudun säästämään ruuassakin joten kahvittelu-kutsut saavat mut vain nauramaan ilottomasti. Kukaan ei tule jos pyydän kylään. Enää en pyydä, koska häpeän itseäni niin paljon. Katkaisin puhelimesta netin ettei whatsapp enää häiritse.
Mun on jaksettava puolisoni vuoksi, mitä helvettiä mä teen? Tarvitsen oikeasti jotain mielipidettä, yksin en enää osaa mitään. Ja rahallisesti en apua voi hakea. Tukinetit ym on jo käytössä.
Huh helvetti, oikeesti elämä on tuskaa. Anteeksi sekava viesti.
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
> Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta
Kantsisko hakee vähän fiksummin? Oletko nirso ja haet liian hyviä paikkoja, joihin rahkeesi ei riitä, vai spämmäätkö kökköjä hakemuksia? Joksikin minimipalkkasiivoojaksi kyllä aina pääsee. Mene töihin!
En tiedä, miksi vastaan tähän. Ehkä siksi, että yritän vakuutella jotakuta, joka ei ymmärrä tällaista elämäntilannetta siitä, ettei työnsaanti ole helppoa. Olen hakenut liitolta CV ja hakemusapua, olen kaikissa CV-pankeissa joita tiedän, haen töitä, jotka yhtään osuvat itselleni. Ylöspäin ja alaspäin. Soitan ja kyselen. Työllä ei ole väliä vaan sillä, että pääsisin tekemään. Olen hakenut vapaaehtoistöihin, mutta paikat ovat täynnä, ehkä huhtikuussa mahdollisuus päästä.
Ehkä työttömyys ei enää ole se pääongelma vaan se, ettei mulla kestä kypärä.ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, hae itsellesi apua jooko? Sinun elämä arvokas. Voimia ja jaksamista, älä luovuta!
Ap, sun olisi mielestäni tärkeätä, erittäin tärkeätä, pystyä karistamaan se ajatus, että sun pitäisi selvitä yksin. Se on tuhoisa paitsi tässä tilanteessa, myös sitten kun joskus taas olet töissä ja mahdolliseesti jossain uraputkessa. Ihminen voi just ja just selvitä yksin, mutta menestyy AINA paremmin osatessaan jakaa, pyytää ja ottaa vastaan myös muiden panosta. Laumaeläin. Tälle huomiolle perustuu se, että ylipäänsä on yhteiskunta.
Eli lakkaa ajattelemasta, miten SINÄ tästä selviät, ja ala miettiä, miten TE, teidän perhe tai pariskunta, voi tehdä tilanteesta parhaan mahdollisen. Ota sinä enemmän kotitöistä ja mahdollisista lapsista harteillesi ja hyväksy sen vastapainoksi taloudellista tukea mieheltäsi. Hae itsellesi hyödyllisiä tai edes mielenterveyttä ylläpitäviä harratuksia. Lue vaikka kirjoja, ne ovat ilmaisia kirjastossa ja se kehittää sekä, jos kirjat ovat oikeita, saa mielen paremmaksi. Jos edes muutama euro riittää, osta sukkapuikot ja lankaa ja opettele neulomaan tumppuja ja pipoja. Kyllä te molemmat parit kappaleet tarvitsette. Käy lenkillä, se on terveellistä.
Ja luulen myös, että sun kannattaa alkaa suhtautua työnhakuun vähän toisin. Nyt vaikuttaa siltä, että haet epätoivoisesti mitä vain ja aivan kaikkea. Ei siitä ole tuloksia juuri koskaan. Päinvastoin, sun kannattaa hakea vähemmän, mutta täsmemmin: mieti, mihin paikkoihin oikeasti sopisit, ja kirjoita hakemus sitten huolella, mietitysti ja panostaen, aikaa ottaen niin, että se sopivuus tulee hakemuksesta joka tavalla ilmi. Näin et ehkä saa haettua kuin yhtä tai kahta paikkaa viikossa, mutta voi olla, että mahdollisuutesi kasvavat silti verrattuna siihen, että lähetät sata standardihakemusta - vaikka ne ois teknisesti miten oikein ja virheettömiä. Useimmissa työpaikoissa nimittäin katsotaan sitä sisältöä, pätevyyttä ja sopivuutta, eikä pelkkää hakemuksen pintaa kuten palstarekryäjät sanovat. Ei tämäkään heti mitään simsalabim-tyyppistä työpaikkaa tuo, mutta sitten kun tuo, se on ehkä pysyvämpi kuin nuo satunnaisarvotut hakemukset tuottasivat.
Itse kärvistelin VUOSIA pahan olon kanssa, jotenkin odottelin, että kyllä kohta helpottaa. No sitten tuli burn out, aivot ihan solmussa eikä mistään tullut enää mitään. Silloin tajusin vihdoin hakea apua. Joten hae apua nyt, ennen kuin tilanne pahenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ihan ekana mielenterveys puolekta pahaan oloosi.Mun mies aikoinaan sanoi vaikeassa tilanteessa,et toivoin että rekka ois tänään ajanut mun yli kaupungilla.Sovittiin että hakee apua,jos vielä tuntee noin.No,siitä pari kuukautta yritti itsemurhaa pariin otteeseen.Pääsi hoitoon ja nyt kaikki loistavasti.
Itse et ehkä tajua täysin kuinka syvissä vesissä uit jo.Toivon että tuo mun kertomus auttaa sinua jaksamaan hakea apua ajoissa.En toivo kellekkään sitä helvettiä mitä kävin omaisena läpi.Enkä kenellekkään toivo sitä helvettiä mitä mieheni joutui käymään läpi.
Sitten tuohin rahattomuuteen...Eikö miehesi anna rahaa,että pääsisit joskus käymään vaikka kahvilla.Asutte kuitenkin yhteistä taloutta....Lähtisitte yhdessä käymään kotipaikkakunnallasi ja hän maksaisi kulut?Tai kävisi kaupassa ja toisi ruokatarpeita?Meillä mennään niin et kummalla on rahaa niin se hoitaa kaupassa käynnit ym...Tämä oli ensimmäinen asiallinen vastaus, kiitos kovasti.
Mulla on valitettavasti sellainen ajatus, että mun on selvittävä rahallisesti itse. Jotenkin ajattelen, että jos joudun tähän tilanteeseen joskus uudestaan ilman mitään tukea, selviän koska selviän nytkin. Tosissaan en usko enää että tämä loppuu ikinä. En pysty ottamaan sitä kahvikuppi+bussirahaa vastaan. Rupean jo ajatuksestakin itkemään.
Kiitos miehesi tarinasta, saanko kysyä miten hän käyttäytyi tuossa olotilassaan ja miten koit sen? Itsellehän tämä on raskasta mutta oman tuskan kestän, toisen en. ap.
Koulutuksesi perusteella kuulut ryhmään, jolla on taipumusta ajatella noin julmasti. Kauniista itsenäisyyden ideaalista onkin tullut vankila, joka estää hyväksymästä toisen laillistakin velvollisuutta osallistua elatukseesi. Perheissä tulee ongelmia siitäkin pitemmän päälle, jos siellä vallitsee elintasokuilu. Sillä rikkaammallakin menee ilo elämästä ja keskinäisen huolenpidon sijaan aletaan jakaa henkistä anoreksiaa. Kun kuitenkin olet noin empaattinen ainakin sen suhteen, miltä toisesta mahtaa tuntua se, että sinusta onkin tullut vaunu veturin sijaan, niin yritähän miettiä asiaa toisin päin. Suhtautuisitko samalla vaativuudella mieheesi, jos hän olisi se työtön?
Valtaosa tuntemuksistasi ei ole oikeastaan masennusta, vaan maailmankuvan romahtamista. Toki se oireilee masennuksena niin kauan kunnes olet valmis luopumaan itseriittoisuusvaatimuksestasi. Se on kyllä varmasti vaikea luovutettava, koska joudut silloin selvittämään itsellesi, mikä on pakottanut sinut olemaan noin kova. Olet lapsena käsitellyt kipua kieltämällä oikeutesi saada hoivaa ja huolenpitoa, ja nyt joudut sen kivun käsittelemään voidaksesi hyvin. Niin, tai tietysti jos saat töitä, voit jatkaa entiseen tapaan.
Tuskin olet kuitenkaan niin kova ihminen, että sinusta olisi oikein, että kenestäkään ei kanneta huolta ja hoivata. Kaatunutta lohdutetaan ja laitetaan polveen laastari, ja taputetaan selkään lopuksi, jotta kokee ansaitsevansa olla olemassa, ja saa jatkettua matkaa. Miksi sinä et kuulu huolenpitoa tarvitsevien joukkoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ihan ekana mielenterveys puolekta pahaan oloosi.Mun mies aikoinaan sanoi vaikeassa tilanteessa,et toivoin että rekka ois tänään ajanut mun yli kaupungilla.Sovittiin että hakee apua,jos vielä tuntee noin.No,siitä pari kuukautta yritti itsemurhaa pariin otteeseen.Pääsi hoitoon ja nyt kaikki loistavasti.
Itse et ehkä tajua täysin kuinka syvissä vesissä uit jo.Toivon että tuo mun kertomus auttaa sinua jaksamaan hakea apua ajoissa.En toivo kellekkään sitä helvettiä mitä kävin omaisena läpi.Enkä kenellekkään toivo sitä helvettiä mitä mieheni joutui käymään läpi.
Sitten tuohin rahattomuuteen...Eikö miehesi anna rahaa,että pääsisit joskus käymään vaikka kahvilla.Asutte kuitenkin yhteistä taloutta....Lähtisitte yhdessä käymään kotipaikkakunnallasi ja hän maksaisi kulut?Tai kävisi kaupassa ja toisi ruokatarpeita?Meillä mennään niin et kummalla on rahaa niin se hoitaa kaupassa käynnit ym...Tämä oli ensimmäinen asiallinen vastaus, kiitos kovasti.
Mulla on valitettavasti sellainen ajatus, että mun on selvittävä rahallisesti itse. Jotenkin ajattelen, että jos joudun tähän tilanteeseen joskus uudestaan ilman mitään tukea, selviän koska selviän nytkin. Tosissaan en usko enää että tämä loppuu ikinä. En pysty ottamaan sitä kahvikuppi+bussirahaa vastaan. Rupean jo ajatuksestakin itkemään.
Kiitos miehesi tarinasta, saanko kysyä miten hän käyttäytyi tuossa olotilassaan ja miten koit sen? Itsellehän tämä on raskasta mutta oman tuskan kestän, toisen en. ap.
Mieheni koitti kestää tilanteen ja olla täysin normaalisti.Näin että joku painaa mutta ei suostunut puhumaan.Missään vaiheessa en älynnyt että on nuin pahassa tilanteessa,ennen ekaa yritystä.Tai siis joo jälkikäteen oli niitä merkkejä ilmassa mutta en huomannut.
Ainut mikä helpotti omantunnon tuskia oli se että toista yritystä ei ammattihenkilöstökään osannut ennustaa.Eli yritti toisen kerran ku oli jo sairaalassa,oli ns.vapaaehtoisessa hoidossa eli sai liikkua vapaasti.No,sit olikin liki parikuukautta pakkohoidossa...
Hoitava lääkäri sanoi,että osaa peittää tunteensa ja mietteensä harvinaisen hyvin.Ei mitään normaali merkkejä yrityksestä,joita yleensä seuraavat osastolla.Itselle tuo kaikki ennen nuita yrityksiä oli tosi rankkaa.On tosi vaikea katsoa vierestä kun puoliso kamppailee jonkun asian kanssa,josta ei halua puhua mutta näkee et toisella on paha olo.
Todennäköisesti myös miehesi on huomannut sun pahan olon ja on huolissaan ja haluaisi auttaa,mutta ei tiedä miten.
Tuo osasto jakso oli rankka itsellekin mutta toisaalta helpottava kun tiesi,että saa avun.Lähinnä rankkuuden tuohon osasto aikaan toi anoppi,joka syytti mua ihan kaikesta.Mutta niistäkin selvittiin...Joten ole kiltti ja hae apua!
Mitä sitten kun on vuosia ollut avun piirissä , vuosia ollut työtön ja hoitohenkilökunta lyö hanskat tiskiin? masennuksen syy on työttömyys eikä he voi sitä parantaa. Kaikki on koitettu terapiat, lääkkeet yms.
Sitten pitää mennä filosofin vastaanotolle keskustelemaan arvoistaan. Niitä voi ihminen muuttaa kun alkaa hahmottaa, ettei niiden ole pakko pysyä samoina, kun ne osoittautuvat elämälle vihamielisiksi.
Ja siinä taas yksi, jonka koko aiempi minä-kuva on rakentunut vain työnteon varaan.
Joudut nyt määrittelemään itsesi uudelleen. Ei pakosti huono asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ihan ekana mielenterveys puolekta pahaan oloosi.Mun mies aikoinaan sanoi vaikeassa tilanteessa,et toivoin että rekka ois tänään ajanut mun yli kaupungilla.Sovittiin että hakee apua,jos vielä tuntee noin.No,siitä pari kuukautta yritti itsemurhaa pariin otteeseen.Pääsi hoitoon ja nyt kaikki loistavasti.
Itse et ehkä tajua täysin kuinka syvissä vesissä uit jo.Toivon että tuo mun kertomus auttaa sinua jaksamaan hakea apua ajoissa.En toivo kellekkään sitä helvettiä mitä kävin omaisena läpi.Enkä kenellekkään toivo sitä helvettiä mitä mieheni joutui käymään läpi.
Sitten tuohin rahattomuuteen...Eikö miehesi anna rahaa,että pääsisit joskus käymään vaikka kahvilla.Asutte kuitenkin yhteistä taloutta....Lähtisitte yhdessä käymään kotipaikkakunnallasi ja hän maksaisi kulut?Tai kävisi kaupassa ja toisi ruokatarpeita?Meillä mennään niin et kummalla on rahaa niin se hoitaa kaupassa käynnit ym...Tämä oli ensimmäinen asiallinen vastaus, kiitos kovasti.
Mulla on valitettavasti sellainen ajatus, että mun on selvittävä rahallisesti itse. Jotenkin ajattelen, että jos joudun tähän tilanteeseen joskus uudestaan ilman mitään tukea, selviän koska selviän nytkin. Tosissaan en usko enää että tämä loppuu ikinä. En pysty ottamaan sitä kahvikuppi+bussirahaa vastaan. Rupean jo ajatuksestakin itkemään.
Kiitos miehesi tarinasta, saanko kysyä miten hän käyttäytyi tuossa olotilassaan ja miten koit sen? Itsellehän tämä on raskasta mutta oman tuskan kestän, toisen en. ap.
Mieheni koitti kestää tilanteen ja olla täysin normaalisti.Näin että joku painaa mutta ei suostunut puhumaan.Missään vaiheessa en älynnyt että on nuin pahassa tilanteessa,ennen ekaa yritystä.Tai siis joo jälkikäteen oli niitä merkkejä ilmassa mutta en huomannut.
Ainut mikä helpotti omantunnon tuskia oli se että toista yritystä ei ammattihenkilöstökään osannut ennustaa.Eli yritti toisen kerran ku oli jo sairaalassa,oli ns.vapaaehtoisessa hoidossa eli sai liikkua vapaasti.No,sit olikin liki parikuukautta pakkohoidossa...
Hoitava lääkäri sanoi,että osaa peittää tunteensa ja mietteensä harvinaisen hyvin.Ei mitään normaali merkkejä yrityksestä,joita yleensä seuraavat osastolla.Itselle tuo kaikki ennen nuita yrityksiä oli tosi rankkaa.On tosi vaikea katsoa vierestä kun puoliso kamppailee jonkun asian kanssa,josta ei halua puhua mutta näkee et toisella on paha olo.
Todennäköisesti myös miehesi on huomannut sun pahan olon ja on huolissaan ja haluaisi auttaa,mutta ei tiedä miten.
Tuo osasto jakso oli rankka itsellekin mutta toisaalta helpottava kun tiesi,että saa avun.Lähinnä rankkuuden tuohon osasto aikaan toi anoppi,joka syytti mua ihan kaikesta.Mutta niistäkin selvittiin...Joten ole kiltti ja hae apua!
Kiitos rehellisestä vastauksesta, en voi kuvitella mitä olette joutuneet käymään läpi. Kysyn kuitenkin, onko rakkautesi mieheesi vähentynyt kaiken tämän jälkeen? Varmasti muuttanut muotoaan. Pahin pelkoni on, että puoliso lähtee lätkimään, vaikka toisaalta sitä toivon että hän saisi kivusta vapaamman elämän.
Kuvailin eilen, että elämäni on kuin olisin pullossa, liukkaat reunat joita ei voi kiivetä ja valo jossain kaukana korkealla ulottumattomissa. Joskus joku vahingossa heittää köyttä avuksi pullon pohjalle, mutta huomatessaan että siellä olen minä, se vedetään äkkiä pois.ap.
Rakkaus on tietyllä tavalla vain syventynyt ja vahvistunut.Saimme sairaalan puolesta perheterapeutin,jonka kanssa kävimme tiettyjä asioita läpi.Itse pyysin ja vaadin saada yhteistä keskusteluapua.Siitä oli paljon apua.Itse pelkäsin että rupean hysteerisesti seuraamaan miestäni ja pelkäämään et millon tapahtuu uudestaan...Myös hoitavan lääkärin "lupa"olla huolissaan ja tietyllä tavalla vahtiakkin helpotti.Hän sanoi viellä miehelle,että sinun on vain se hyväksyttävä.Se mitä olet tehnyt on semmoinen asia että sen jälkeen on normaalia,että vahditaan ja kysellään vointia.
Kesti oman aikansa ennen kuin pystyin luottamaan ettei ehkä mitään tapahdukkaan.Tietysti takaraivossa on koko ajan se,että mikä sen voi laukaista uudestaan...Mutta se on ehkä samanlailla kuin esim.syövästä selviytyneellä.Et uusikohan se joskus?Eli loppuelämän kannamme uusiutumisen pelkoa mukanamme,mutta se miten siihen suhtautuu on jokaisesta itsestään kiinni.
Se pysyykö kumppani vierellä riippuu kumppanista.Sitä ei pysty ennustamaan miten kukakin käyttäytyy tosi tilanteen edessä.
Itse en ehkä olisi uskonut siihen miten pystyn toimimaan ja hoitamaan tälläisen myllerryksen elämässäni.Ja olemaan niin vahva mitä tilanne vaatii.Mutta ilman omia vanhempia,ystäviä ja työkavereita se olisikin ollut mahdotonta.Sekä se että kävin itse psykologin juttusilla viitisen kertaa.
Ystäväni sanoi että hän ei olisi uskonut miten järkevästi osasin suhtautua asioihin ja hoitaa eteen tulevat tilanteet.
Minusta myös se,että uskaltaa hakea apua,on vahvuutta.Ei heikkoutta.
Kai sä sit vaan oot niin luuseri. Minkäs sille voi. Ihan oma syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
> Olen hakenut n. 160 paikkaa mitään saamatta
Kantsisko hakee vähän fiksummin? Oletko nirso ja haet liian hyviä paikkoja, joihin rahkeesi ei riitä, vai spämmäätkö kökköjä hakemuksia? Joksikin minimipalkkasiivoojaksi kyllä aina pääsee. Mene töihin!
Otatko huomioon kun sanot näin mahdollisesti suisidaaliseselle ihmiselle, että sulla voi olla toisen henki tunnollasi ? Kusipäänkin tulisi joskus käyttää sitä ainoaa aivosoluaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ihan ekana mielenterveys puolekta pahaan oloosi.Mun mies aikoinaan sanoi vaikeassa tilanteessa,et toivoin että rekka ois tänään ajanut mun yli kaupungilla.Sovittiin että hakee apua,jos vielä tuntee noin.No,siitä pari kuukautta yritti itsemurhaa pariin otteeseen.Pääsi hoitoon ja nyt kaikki loistavasti.
Itse et ehkä tajua täysin kuinka syvissä vesissä uit jo.Toivon että tuo mun kertomus auttaa sinua jaksamaan hakea apua ajoissa.En toivo kellekkään sitä helvettiä mitä kävin omaisena läpi.Enkä kenellekkään toivo sitä helvettiä mitä mieheni joutui käymään läpi.
Sitten tuohin rahattomuuteen...Eikö miehesi anna rahaa,että pääsisit joskus käymään vaikka kahvilla.Asutte kuitenkin yhteistä taloutta....Lähtisitte yhdessä käymään kotipaikkakunnallasi ja hän maksaisi kulut?Tai kävisi kaupassa ja toisi ruokatarpeita?Meillä mennään niin et kummalla on rahaa niin se hoitaa kaupassa käynnit ym...Tämä oli ensimmäinen asiallinen vastaus, kiitos kovasti.
Mulla on valitettavasti sellainen ajatus, että mun on selvittävä rahallisesti itse. Jotenkin ajattelen, että jos joudun tähän tilanteeseen joskus uudestaan ilman mitään tukea, selviän koska selviän nytkin. Tosissaan en usko enää että tämä loppuu ikinä. En pysty ottamaan sitä kahvikuppi+bussirahaa vastaan. Rupean jo ajatuksestakin itkemään.
Kiitos miehesi tarinasta, saanko kysyä miten hän käyttäytyi tuossa olotilassaan ja miten koit sen? Itsellehän tämä on raskasta mutta oman tuskan kestän, toisen en. ap.
Mieheni koitti kestää tilanteen ja olla täysin normaalisti.Näin että joku painaa mutta ei suostunut puhumaan.Missään vaiheessa en älynnyt että on nuin pahassa tilanteessa,ennen ekaa yritystä.Tai siis joo jälkikäteen oli niitä merkkejä ilmassa mutta en huomannut.
Ainut mikä helpotti omantunnon tuskia oli se että toista yritystä ei ammattihenkilöstökään osannut ennustaa.Eli yritti toisen kerran ku oli jo sairaalassa,oli ns.vapaaehtoisessa hoidossa eli sai liikkua vapaasti.No,sit olikin liki parikuukautta pakkohoidossa...
Hoitava lääkäri sanoi,että osaa peittää tunteensa ja mietteensä harvinaisen hyvin.Ei mitään normaali merkkejä yrityksestä,joita yleensä seuraavat osastolla.Itselle tuo kaikki ennen nuita yrityksiä oli tosi rankkaa.On tosi vaikea katsoa vierestä kun puoliso kamppailee jonkun asian kanssa,josta ei halua puhua mutta näkee et toisella on paha olo.
Todennäköisesti myös miehesi on huomannut sun pahan olon ja on huolissaan ja haluaisi auttaa,mutta ei tiedä miten.
Tuo osasto jakso oli rankka itsellekin mutta toisaalta helpottava kun tiesi,että saa avun.Lähinnä rankkuuden tuohon osasto aikaan toi anoppi,joka syytti mua ihan kaikesta.Mutta niistäkin selvittiin...Joten ole kiltti ja hae apua!
Mitä sitten kun on vuosia ollut avun piirissä , vuosia ollut työtön ja hoitohenkilökunta lyö hanskat tiskiin? masennuksen syy on työttömyys eikä he voi sitä parantaa. Kaikki on koitettu terapiat, lääkkeet yms.
Onko sähköhoito myös kokeiltu.Jos ei niin kannattaa pyytää.
On, aivan kaikki on kokeiltu.
Sit voikin olla huonompi tilanne...Mutta toivon että sinullekin apu löytyy!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua ihan ekana mielenterveys puolekta pahaan oloosi.Mun mies aikoinaan sanoi vaikeassa tilanteessa,et toivoin että rekka ois tänään ajanut mun yli kaupungilla.Sovittiin että hakee apua,jos vielä tuntee noin.No,siitä pari kuukautta yritti itsemurhaa pariin otteeseen.Pääsi hoitoon ja nyt kaikki loistavasti.
Itse et ehkä tajua täysin kuinka syvissä vesissä uit jo.Toivon että tuo mun kertomus auttaa sinua jaksamaan hakea apua ajoissa.En toivo kellekkään sitä helvettiä mitä kävin omaisena läpi.Enkä kenellekkään toivo sitä helvettiä mitä mieheni joutui käymään läpi.
Sitten tuohin rahattomuuteen...Eikö miehesi anna rahaa,että pääsisit joskus käymään vaikka kahvilla.Asutte kuitenkin yhteistä taloutta....Lähtisitte yhdessä käymään kotipaikkakunnallasi ja hän maksaisi kulut?Tai kävisi kaupassa ja toisi ruokatarpeita?Meillä mennään niin et kummalla on rahaa niin se hoitaa kaupassa käynnit ym...Tämä oli ensimmäinen asiallinen vastaus, kiitos kovasti.
Mulla on valitettavasti sellainen ajatus, että mun on selvittävä rahallisesti itse. Jotenkin ajattelen, että jos joudun tähän tilanteeseen joskus uudestaan ilman mitään tukea, selviän koska selviän nytkin. Tosissaan en usko enää että tämä loppuu ikinä. En pysty ottamaan sitä kahvikuppi+bussirahaa vastaan. Rupean jo ajatuksestakin itkemään.
Kiitos miehesi tarinasta, saanko kysyä miten hän käyttäytyi tuossa olotilassaan ja miten koit sen? Itsellehän tämä on raskasta mutta oman tuskan kestän, toisen en. ap.
Mieheni koitti kestää tilanteen ja olla täysin normaalisti.Näin että joku painaa mutta ei suostunut puhumaan.Missään vaiheessa en älynnyt että on nuin pahassa tilanteessa,ennen ekaa yritystä.Tai siis joo jälkikäteen oli niitä merkkejä ilmassa mutta en huomannut.
Ainut mikä helpotti omantunnon tuskia oli se että toista yritystä ei ammattihenkilöstökään osannut ennustaa.Eli yritti toisen kerran ku oli jo sairaalassa,oli ns.vapaaehtoisessa hoidossa eli sai liikkua vapaasti.No,sit olikin liki parikuukautta pakkohoidossa...
Hoitava lääkäri sanoi,että osaa peittää tunteensa ja mietteensä harvinaisen hyvin.Ei mitään normaali merkkejä yrityksestä,joita yleensä seuraavat osastolla.Itselle tuo kaikki ennen nuita yrityksiä oli tosi rankkaa.On tosi vaikea katsoa vierestä kun puoliso kamppailee jonkun asian kanssa,josta ei halua puhua mutta näkee et toisella on paha olo.
Todennäköisesti myös miehesi on huomannut sun pahan olon ja on huolissaan ja haluaisi auttaa,mutta ei tiedä miten.
Tuo osasto jakso oli rankka itsellekin mutta toisaalta helpottava kun tiesi,että saa avun.Lähinnä rankkuuden tuohon osasto aikaan toi anoppi,joka syytti mua ihan kaikesta.Mutta niistäkin selvittiin...Joten ole kiltti ja hae apua!
Kiitos rehellisestä vastauksesta, en voi kuvitella mitä olette joutuneet käymään läpi. Kysyn kuitenkin, onko rakkautesi mieheesi vähentynyt kaiken tämän jälkeen? Varmasti muuttanut muotoaan. Pahin pelkoni on, että puoliso lähtee lätkimään, vaikka toisaalta sitä toivon että hän saisi kivusta vapaamman elämän.
Kuvailin eilen, että elämäni on kuin olisin pullossa, liukkaat reunat joita ei voi kiivetä ja valo jossain kaukana korkealla ulottumattomissa. Joskus joku vahingossa heittää köyttä avuksi pullon pohjalle, mutta huomatessaan että siellä olen minä, se vedetään äkkiä pois.ap.
Sulla on yhteys tunteisiisi ja kyky kuvailla niitä. Älä häpeile tai pidä viallisena tuota pullonpohjaoloa, vaan ota siitä kiinni. Miksi sinä et kelpaisi ilman, että teet itsesi mahdollisimman vaivattomaksi toiselle?
Onko puolisosi vaativainen nettosaaja, vai voisiko suhteenne lujittua siitä, että sinä et aina ole nettomaksaja? Usein kai näinkin käy, että vaikeudet yhdistävät. Suuttuiko mies siis hulluille bussihaaveillesi jotka tulevat teidän väliinne ja uhkaavat riistää sinut häneltä, vaiko sinulle siitä että pilaat hänen elämäänsä olemalla rasittava?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti hyvääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää keskustelua http://www.vauva.fi/keskustelu/2715982/tallaista-koulukiusaaminen-nykya…
Sinulla on hyvä koulutus, saat kyllä jotain. Tsemppiä.
Emme, ap, paini tämän ongelman kanssa yksin: ehkäpä me olemme vain todiste siitä, että perinteinen suomalainen työelämä on tullut tiensä päähän. Ja kun tähän muutokseen ei ole vielä keksitty uutta suuntaa, tuloksena on työelämä, joka sulkee koko ajan isomman joukon syrjään, ja kuluttaa ne sisällä olevat tyystin loppuun resurssien puutteessa. Elämme tällä hetkellä kerta kaikkiaan mahdotonta yhtälöä, jota hallituskin tuntuu ratkovan kyseenalaisella askartelulla. Suurin huoleni on se, että nyt, kun tarve erilaisille mielenterveyspalveluille olisi valtava, näistäkin palveluista nipistetään resursseja.
Ap: työ ei määritä sinua. Se määrittää taloudellisen tilanteesi, mutta ei sinua persoonana tai edes ammattilaisena. Sinulla ei ole mitään hävettävää tässä tilanteessa, jossa työttömiä on hirveä ja julkisesti kerrottua suurempi määrä, kun mukaan lasketaan osa-aikatyöläiset ja tilastoista keinotellut työttömät. On ymmärrettävää, että tämä yksittäinen asia vie kaiken jaksamisesi, mutta yritä uskoa, että ne elämän prioriteetit ovat jotakin paljon työtä isompaa. Jos ihminen pystyy elämään onnellista, mielekästä ja tasapainoista elämää reppureissaten pienillä rahoilla maailmalla, sinäkin pystyt koostamaan nykyisestä elämästäsi mielekkään.
... Mielekkään siis siinä tapauksessa, että pääset välittömästi keskustelemaan ongelmistasi ihan kasvotusten terapiaan. Et selviä noista ajatuksista yksin, eikä sinun kuulukaan. Tarvitset keskusteluapua, ja jos tuntuu, ettet osaa sitä itse hakea, pyydä vaikka puolisoasi auttamaan avun etsimisessä. Ensin tulee terveytesi ja jaksamisesi - vasta sitten mahdolliset uudet suunnitelmat, joilla löytää jalansijaa työmarkkinoilta.
Vierailija kirjoitti:
Provikkapalkkainen myyntityö enkä tarkoita lehtipuhelinmyyntiä. Myyntiedustajat tienaavat paremmin kuin palkolliset. Ota selvää näistä. Osa näistä töistä voi vaatia firman perustamista mutta kuten sanoin tulot voi olla 50.000-100.000 e netto. Tiedän näitä aloja.
Erityisen tuottavia ovat sellaiset nigeriasta tulleet tarjoukset. Päivän sana on myös hirsitalojen myynti kiinaan, myt on hyvät markkinat siinä, koska niin monet kilpailijat on menny konkkaan.
On, aivan kaikki on kokeiltu.