Erilaiset perheet : Erityisherkät

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen erityisherkkä ja lapsena traumatisoitunut ja olen ollut todella herkkä, ujo ja ankara itselleni lapsesta asti, mutta silti pahinta mitä olisi voinut tehdä olisi se ongelmien pakoilu ja eristys. Vaikeaa ja rankkaa on ollut lapsuus ja nuoruus mutta mitään en vaihtaisi koska olen joka päivä tuhannesti vahvempi kuin eilen. En ole samassa tahdissa kuin ikäiseni elämässä, en halua elää sitä stereotyyppistä elämää (opiskelut, naimisiin, lapset, työ ja asettuminen) ja tahdon kokea ja oppia niin paljon kuin voin koska kauaa ei täällä olla. Mikä ikinä onkaan jokaisella elämäntavoitteena, mitään ei kyllä saavuta tai koe istumalla kotona ja voivottelemalla miten vika on kaikissa muissa ja voi että miten herkkä olen.

Tämä saa luultavasti valtavasti yläpeukkuja mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Olet hienosti kyennyt annostelemaan itsellesi sopivan määrän kuormitusta ja hyvä niin. Sinulla on selvästi jollain tasolla sen verran itsetuntoa että olet pystynyt siihen. Voi käydä toisinkin ja parempi olisi ollut nii sanotusti jäädä istumaan kotiin, ei toki voivottelemaan. Erityisherkkydestä maksaa lopulta eniten keho. Se voi olla keski-iässä jo niin kortisolin, adrenaliinin jne loppuun ajama, että elämä muuttuu tosi hankalaksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän psyyke kestää ja sitä vähemmän keho. Tämä kantapään kautta opittuna. Olen itse yrittänyt iha liikaa. Muiden mielestä en varmaankaan tarpeeksi.

Kirjoita vielä esimerkin. Olen joutunut rajoittamaan edes lievästi jännittävät ja kuormittavat asiat yhteen viikossa ja sekin alkaa olla liikaa. Eilen oli tällainen tilanne, olen edelleen valtavan ylivirittynyt vaikka lepäsin koko loppupäivän ja eilisillan. Lisäksi henkeä ahdistaa, närästää ihan karmeasti ja ihossa on sellainen jännä sähköistynyt tunne joka liittyy juuri ylivirittyneisyyteen. Niin kuin kylmät väreet tekisivät koko ajan tuloaan. Ja pahoinvoinnin tunne tietysti, se tulee ensimmäisenä aina. Tekisi mieli itkeä kun tämä on mennyt tällaiseksi. Olen puskenut kehoa vastaan ihan liian kauan 😞. Eikä eilen ollut edes kurjaa. Kaikki meni hyvin ja niinkuin odotin. Kaikki alkaa vaan jo olla minun loppuun ajetulle systeemille liikaa. Sori epätoivo. Kyllä tämä tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen erityisherkkä ja lapsena traumatisoitunut ja olen ollut todella herkkä, ujo ja ankara itselleni lapsesta asti, mutta silti pahinta mitä olisi voinut tehdä olisi se ongelmien pakoilu ja eristys. Vaikeaa ja rankkaa on ollut lapsuus ja nuoruus mutta mitään en vaihtaisi koska olen joka päivä tuhannesti vahvempi kuin eilen. En ole samassa tahdissa kuin ikäiseni elämässä, en halua elää sitä stereotyyppistä elämää (opiskelut, naimisiin, lapset, työ ja asettuminen) ja tahdon kokea ja oppia niin paljon kuin voin koska kauaa ei täällä olla. Mikä ikinä onkaan jokaisella elämäntavoitteena, mitään ei kyllä saavuta tai koe istumalla kotona ja voivottelemalla miten vika on kaikissa muissa ja voi että miten herkkä olen.

Tämä saa luultavasti valtavasti yläpeukkuja mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Olet hienosti kyennyt annostelemaan itsellesi sopivan määrän kuormitusta ja hyvä niin. Sinulla on selvästi jollain tasolla sen verran itsetuntoa että olet pystynyt siihen. Voi käydä toisinkin ja parempi olisi ollut nii sanotusti jäädä istumaan kotiin, ei toki voivottelemaan. Erityisherkkydestä maksaa lopulta eniten keho. Se voi olla keski-iässä jo niin kortisolin, adrenaliinin jne loppuun ajama, että elämä muuttuu tosi hankalaksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän psyyke kestää ja sitä vähemmän keho. Tämä kantapään kautta opittuna. Olen itse yrittänyt iha liikaa. Muiden mielestä en varmaankaan tarpeeksi.

Kirjoita vielä esimerkin. Olen joutunut rajoittamaan edes lievästi jännittävät ja kuormittavat asiat yhteen viikossa ja sekin alkaa olla liikaa. Eilen oli tällainen tilanne, olen edelleen valtavan ylivirittynyt vaikka lepäsin koko loppupäivän ja eilisillan. Lisäksi henkeä ahdistaa, närästää ihan karmeasti ja ihossa on sellainen jännä sähköistynyt tunne joka liittyy juuri ylivirittyneisyyteen. Niin kuin kylmät väreet tekisivät koko ajan tuloaan. Ja pahoinvoinnin tunne tietysti, se tulee ensimmäisenä aina. Tekisi mieli itkeä kun tämä on mennyt tällaiseksi. Olen puskenut kehoa vastaan ihan liian kauan 😞. Eikä eilen ollut edes kurjaa. Kaikki meni hyvin ja niinkuin odotin. Kaikki alkaa vaan jo olla minun loppuun ajetulle systeemille liikaa. Sori epätoivo. Kyllä tämä tästä.

Annas kun arvaan: mielialalääkitys "ei toimi".

En voi ymmärtää, miksi joidenkin ihmisten on niin vaikea myöntää että erilaisia ihmisiä todella on olemassa.

On olemassa herkkiä ja vähemmän herkkiä, se on vaan fakta.

Erityisherkälle sen oman herkkyytensä tiedostaminen on suuri voimavara ja apu, ei siksi että voisi narsististisesti leijailla omassa erityisyydessään vaan siksi että olisi helpompi elää.

Erityisherkkä kuormittuu herkemmin kuin keskiverto ihminen ja tätä ei saa pois millään asenteenmuutoksella tai päätöksellä olla "reippaampi" tai "vähemmän kuormittuva".

Käytännössä se tarkoittaa että ihminen menee helposti "kierroksille", oli asia sitten surullinen tai iloinen.

Jos jatkuvasti tykittää elämäänsä kuormittavia tilanteita, niin aika äkkiä palaa nuorikin ihminen loppuun.

Miksi PITÄISI edes tykittää, kun ei ihan totta ole pakko?

Voi valita asuinpaikkansa ja työpaikkansa,harrastuksensa,elämäntapansa sen mukaan että ne tukevat omaa jaksamista ja persoonaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen erityisherkkä ja lapsena traumatisoitunut ja olen ollut todella herkkä, ujo ja ankara itselleni lapsesta asti, mutta silti pahinta mitä olisi voinut tehdä olisi se ongelmien pakoilu ja eristys. Vaikeaa ja rankkaa on ollut lapsuus ja nuoruus mutta mitään en vaihtaisi koska olen joka päivä tuhannesti vahvempi kuin eilen. En ole samassa tahdissa kuin ikäiseni elämässä, en halua elää sitä stereotyyppistä elämää (opiskelut, naimisiin, lapset, työ ja asettuminen) ja tahdon kokea ja oppia niin paljon kuin voin koska kauaa ei täällä olla. Mikä ikinä onkaan jokaisella elämäntavoitteena, mitään ei kyllä saavuta tai koe istumalla kotona ja voivottelemalla miten vika on kaikissa muissa ja voi että miten herkkä olen.

Tämä saa luultavasti valtavasti yläpeukkuja mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Olet hienosti kyennyt annostelemaan itsellesi sopivan määrän kuormitusta ja hyvä niin. Sinulla on selvästi jollain tasolla sen verran itsetuntoa että olet pystynyt siihen. Voi käydä toisinkin ja parempi olisi ollut nii sanotusti jäädä istumaan kotiin, ei toki voivottelemaan. Erityisherkkydestä maksaa lopulta eniten keho. Se voi olla keski-iässä jo niin kortisolin, adrenaliinin jne loppuun ajama, että elämä muuttuu tosi hankalaksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän psyyke kestää ja sitä vähemmän keho. Tämä kantapään kautta opittuna. Olen itse yrittänyt iha liikaa. Muiden mielestä en varmaankaan tarpeeksi.

Kirjoita vielä esimerkin. Olen joutunut rajoittamaan edes lievästi jännittävät ja kuormittavat asiat yhteen viikossa ja sekin alkaa olla liikaa. Eilen oli tällainen tilanne, olen edelleen valtavan ylivirittynyt vaikka lepäsin koko loppupäivän ja eilisillan. Lisäksi henkeä ahdistaa, närästää ihan karmeasti ja ihossa on sellainen jännä sähköistynyt tunne joka liittyy juuri ylivirittyneisyyteen. Niin kuin kylmät väreet tekisivät koko ajan tuloaan. Ja pahoinvoinnin tunne tietysti, se tulee ensimmäisenä aina. Tekisi mieli itkeä kun tämä on mennyt tällaiseksi. Olen puskenut kehoa vastaan ihan liian kauan 😞. Eikä eilen ollut edes kurjaa. Kaikki meni hyvin ja niinkuin odotin. Kaikki alkaa vaan jo olla minun loppuun ajetulle systeemille liikaa. Sori epätoivo. Kyllä tämä tästä.

Annas kun arvaan: mielialalääkitys "ei toimi".

Annas kun arvaan, otit sitten helpoimman tavan potkaista ihmistä joka osoittaa hekkoutta? Jotain tyydytystä sait sitten. Mihin tarvitsen mielialalääkitystä? En ole masentunut, pöin vastoin mulla on moni asia hyvin ja olen tyytyväinen esim siihen mitä töissä teen. Vai sosiaalisten tilanteiden pelkoonko tarvitsen lääkityksen? En pelkää sosiaalisia tilanteita koska olen hyvä ihmisten kanssa. Vaikka esim eilinen tilanne oli semijännittävä, en hermoillut sitä etukäteen juurikaan, vaan vasta samana päivänä. Nukun hyvin tällaisia juttuja ennen, ongelmat alkaa jälkikäteen kun koko jutun aiheuttama paine jotenkin purkautuu ja valvon pahimmillaan seuraavana yönä kolmeen koska olen niin ylivireessä etten saa nukuttua, tulee närästystä ja sen aiheuttamaa hengenahdistuksen tunnetta, mitä milloinkin. Tunnen itsessäni sen että se nuorena ollut tsemppivara on kulunut pois täysin koska tsemppasin yhteen menoon 30 vuotta. Tuntuu todella pahalta se että haluaisin kovasti tehdä vaikka mitä mutta keho ei enää jaksa yhtään mitään ilman että menee yli. Jos vaikka lähdetään läheisten kanssa syömään jonnekin ravintolaan ja odotan sitä hyvässä mielessä, huulia saattaa ruveta kihelmöimään. Parikymmentä vuota sitten tuo reaktio tuli vasta kunnon ylirasituksesta, nykyään pienimmästäkin. Pitäkää ihmiset huolta siitä ainoasta mikä teillä on, se ei jaksa loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

En voi ymmärtää, miksi joidenkin ihmisten on niin vaikea myöntää että erilaisia ihmisiä todella on olemassa.

On olemassa herkkiä ja vähemmän herkkiä, se on vaan fakta.

Erityisherkälle sen oman herkkyytensä tiedostaminen on suuri voimavara ja apu, ei siksi että voisi narsististisesti leijailla omassa erityisyydessään vaan siksi että olisi helpompi elää.

Erityisherkkä kuormittuu herkemmin kuin keskiverto ihminen ja tätä ei saa pois millään asenteenmuutoksella tai päätöksellä olla "reippaampi" tai "vähemmän kuormittuva".

Käytännössä se tarkoittaa että ihminen menee helposti "kierroksille", oli asia sitten surullinen tai iloinen.

Jos jatkuvasti tykittää elämäänsä kuormittavia tilanteita, niin aika äkkiä palaa nuorikin ihminen loppuun.

Miksi PITÄISI edes tykittää, kun ei ihan totta ole pakko?

Voi valita asuinpaikkansa ja työpaikkansa,harrastuksensa,elämäntapansa sen mukaan että ne tukevat omaa jaksamista ja persoonaa.

Eipä näyttänyt paljoa hetkauttavan, kun vastoin lakia irrallaanpidetty koira puri jäniksen lopetuskuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Ristiriitainen oli tuo pupukohtaus, ei mitenkään tuntunut järkyttävän pupun kohtalo paitsi tyttöä. Kuitenkin piti sitten mainita erityisherkkyys siinä kohtaa kun se mies jäi ampumaan sitä. En ymmärtänyt laisinkaan, se ei hetkauta kun koira vahingoittaa kania mutta siinä kohtaa hurskastellaan kun pitäisi kituva kani päästää hengiltä. Tai sitten olivat niin noloina ja siitä tuo jähmeä reaktio?

Voi herranjumala.

Kyllä tuo spekulointi kertoo enemmän itsestäsi, kuin tästä perheenäidistä.

On erittäin HYVÄ ja TOIVOTTAVA reaktio ettei äiti rupea kauhistelemaan, itkeskelemään ja draamailemaan kun näkee kituvan kanin silloinkun on lastensa kanssa liikenteessä.

Jos vielä tietää lastensa olevan herkkiä ja järkyttyvän tuollaisista asioista, äidin nimenomaan KUULUU olla rauhallinen,jämerä ja olla näyttämättä sitä omaa järkytystään lapsille!

Äiti opetti todella hienosti, että sellainen kuuluu elämään ja koitti ohjata lapsiaan pois siitä ampumistilanteesta.

Turha sitä ampumista olisi ollut jäädä katsomaan ja asialla mässäilemään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä näyttänyt paljoa hetkauttavan, kun vastoin lakia irrallaanpidetty koira puri jäniksen lopetuskuntoon.

Itse herkkänä ihmisenä kyllä järkytyn vastaavista asioista, mutta en minä sitä näytä avoimesti samantien ulospäin.

Vaikka olisi kuinka järkyttynyt, surullinen, iloinen tai innoissaan niin ei kaikki ihmiset vuolaasti näytä tunteitaan.

Varsinkaan vieraille ihmisille, tai tv-kameroille.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä tunteita olisi olemassa.

Kyllä kai kaikki ihmiset tunnistaa sen tilan jossa on niin ylikierroksilla ettei pysty oikein ajattelemaan järkevästi tai rauhoittumaan. Viimeistään lottovoitto saisi vastaava olon aikaan varmaankin tämän ketjun pahimmille besserwissereillekin. Se voi tulla sekä hyvästä tai pahasta asiasta ja myös innostavia asioita tekemällä voi polttaa itsensä loppuun. Minun näkökulmasta tässä on kyse ensisijaisesti siitä, mutta toki sitten tämä ominaisuus kerää ihmiselle muutakin painolastia, kun siitä ominaisuudestaan saa niin valtavasti kuraa niskaan. Jo jossain päiväkodissa toisen ääripään jimijarmo tuskin malttaa odottaa pääseväsä meluavaan ja rämisevään possujunaan ja saa kuulla olevansa niin reipas lapsukainen ponnistelematta vähääkään, kun taas herkkä lapsi tsemppaa jo pystyäkseen olemaan räminälaitteen lähellä ja saa osakseen tuskastuneen ja nolostuneen aikuisen ahdistuksen siitä miten tuo on tuollainen. Vaikuttaahan se toki itsetuntoon ja lisää tilanteiden jännitettä kun jo pienestä pitäen tottuu siihen että se mitä minä olen on huonoa.

Minun isä on erityisherkkä joka pärjäsi elämässään hyvin koska saattoi tehdä ahkerasti töitä hyvin itsensä muusta maailmasta eristäen maanviljelijä. Minä olen erityisherkkä joka ei saanut mitään tukea ja olen joutunut tämän takia kantamaan ihan tarpeettoman isoa painolastia. Minun lapsi on erityisherkkä joka on saanut olla just sellainen kuin on. Kovan metelin tilanteisa hän on saanut seisoa pää minun vatsaa vasten ja kädet korvilla muiden lasten riemuitessa ja minun salaa nolostellessa. Yhdestä sukujuhlasta vietettiin tunti niin että lapsi roikkui minussa kuin apina pää piilossa niin ettei nähnyt ketään. Hävettikö? Kyllä. Näytinkö sitä, en. Yritinkö patistaa rohkeammaksi? En. Nykyään lapsi on ihana muksu joka on herkkä mutta samalla vahva. Tietää minkälainen on ja sanoo sen myös kavareille tiedonantona eikä kukaan kiusaa häntä vaikka hän on poika. Minä en tule tuonne koska se on mulle liikaa ja thäts it. Kuitenkin on rohkea niissä asioissa jotka hänelle sopii.

Kyllä tuo spekulointi kertoo enemmän itsestäsi, kuin tästä perheenäidistä.

On erittäin HYVÄ ja TOIVOTTAVA reaktio ettei äiti rupea kauhistelemaan, itkeskelemään ja draamailemaan kun näkee kituvan kanin silloinkun on lastensa kanssa liikenteessä.

Jos vielä tietää lastensa olevan herkkiä ja järkyttyvän tuollaisista asioista, äidin nimenomaan KUULUU olla rauhallinen,jämerä ja olla näyttämättä sitä omaa järkytystään lapsille!

Äiti opetti todella hienosti, että sellainen kuuluu elämään ja koitti ohjata lapsiaan pois siitä ampumistilanteesta.

Turha sitä ampumista olisi ollut jäädä katsomaan ja asialla mässäilemään![/quote]

Ymmärrän kyllä pointtisi,noinhan sen pitääkin mennä. Voi olla että ymmärsin väärin kyseisen kohtauksen kun äiti puhui siitä miten jotkut ovat erityisherkkiä ja jotkut toiset sitten jotain muuta, se oli hyvin sanottu jos tarkoitus oli rauhoitella pikkutyttöä mutta se etteikö herkkäkin voisi pystyä lopettamaan eläimen jos pakko olisi niin siihen en oikein usko. -Kaikkea hyvää toivon perheelle, suloiset tytöt, symppis isä, äidin toivoisi saavan apua ja pystyvän sitä ottamaan myös vastaan, on liian kauan ehkä paininut ongelmiensa kanssa yksin.

Olen sitä mieltä,että näitä erityisherkkiä tulee sairaitten äitien lapsista. Äiti ottaa lapsen siipiensä alle ettei lasta vaan satu. Lasta pidetään nukkena.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä,että näitä erityisherkkiä tulee sairaitten äitien lapsista. Äiti ottaa lapsen siipiensä alle ettei lasta vaan satu. Lasta pidetään nukkena.

Kannattaisi perehtyä asiaan.

Neurologisella erityisherkkyydellä ei ole yhtään mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.

Toisten aivot reagoivat ärsykkeisiin voimakkaammin kuin toisten ja tästä syystä toiminnanohjaus voi olla hankalaa, sama kuin tarkkaavaisuushäiriössä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä Kuopiossa oli tällainen äiti! Tapasin hänet muutaman kerran ja hänestä tuli vahvasti samat fiilikset kuin tästä Ninasta.

Tarinakin oli sama, burn-out töistä ja sen jälkeen enkelihoitoja yms. hihhulointia.

Luittekin varmaan uutisista kuinka hän hukutti lapsensa kylpyammeeseen. Missä lie nykyään, varmaan ehtinyt hankkia jo uudet lapset tilalle? Tietääkö kukaan?

Tuskinpa on uusia lapsia, ikää naisella tais olla jo päälle 40 ja lisäksi hän on edelleen pakkohoidossa. 

En mä kyllä ymmärrä, miksi äiti veti herneen nenään siitä että kuopus olis laitettu vuotta alemmalle luokalle steinerkoulussa. Ihan selvästikään lapsi ei ole vitosluokan tasolla. Äidin piti auttaa tätä kirjoittamaan sana ketunleipä. Just tuolla tavoin mä autan mun kakkosluokkalaista, jos joku sana on vaikea. Vanhempi poika on nelosella, eikä mun tarvi enää autella tuollaisessa. Vanhin lapsi alkoi vitosella opiskella toista vierasta kieltä, se ei olis millään onnistunut jos äidinkieli olis takkuillut. Vanhimmilla lapsilla se peruskirjoittaminen tulee jo ihan selkäytimestä. On sitä jo niin monta vuotta harjoiteltu.

Tyttö käy kotikoulua ja etenee siellä hitaammin kuin ikäisensä koulussa. Eihän se mikään häpeä ole, eikös se juuri ollut vanhempien tavoite. Antaa lapsen olla lapsi ja edetä omaa tahtiaan. Vai kävikö tilanne sittenkin kotiopettajana toimineen äidin itsetunnolle? Hän koki epäonnistuneensa kun lapsi oliskin mennyt neloselle vitosen sijaan. Hän olis silloin myöntänyt olevansa huono opettaja. 

Ja mitä tulee tuohon leikkimiseen. Meillä koulu ei ole millään tavalla haitannut leikkimistä. Koulupäivät on niin lyhyitä Suomessa, että leikille jää hyvin aikaa. Voin kertoa, että meillä vielä (12v.) kutosluokkalainen leikkii. On leikkinyt koko alakoulun ajan.

Olin lapsena todella ujo,enkä tahtonut koulussa kestää ympärilläni olevaa hälinää,jumiuduin omiin ajatuksiini jne. Koulupäivien jälkeen olin täysin uupunut. Viihdyin paljon itsekseni ja minua pidettiin outona. Jäin pitkään murehtimaan jotain pientäkin vastoinkäymistä,enkä voinut ymmärtää miten toiset saattoivat olla niin julmia muita kohtaan. Nuoruus iässä ja vielä parikymppisenäkin olin sinisilmäinen ja minua oli helppo käyttää hyväksi. Nyt iän myötä olen karaistuneempi,itsevarmempi ja oppinut pitämään puoliani. Pahinta olisi ollut jos minut olisi eristetty muista lapsista,kuten tuo perheen äiti tekee. Olisin varmaan samanlainen "hissukka" edelleen,jos en olisi saanut kasvaa muiden joukossa. Elämä on kovaa ja pettymykset ovat osa sitä. Edestään sen löytää,minkä taakseen jättää...

Perheellä oli kyllä ihan harhainen käsitys Steiner -koulusta. Ihan yhtä lailla siellä on lapsia, jotka nauravat toisilleen ja pitäisi oppia muutakin kuin joogaa (ei kuulu opetukseen) ja piirtämistä, joita nyt näkyi tutön lukujärjestyksessä olevan. Steiner -koulu on erilainen kuin ns. tavallinen koulu, mutta ei kyllä niin erilainen kuin monet luulevat. Samat ylioppilaskokeet siellä lopussa odottavat ihan kaikkia, jotka niin pitkälle opiskelevat.

Nuoremmalla nolla kaveria koska kotikoulussa.

Naapureita ei haluta.

Ollaan vain perheenä, ei normaalia eikä hyväksyttävää.

Nuorempi tiedollisesti aivan varmasti jäljessä.

Tuleva viides luokka onkin sitten vaativa. On historiaa, bilsaa ja fyssaa.

Koealueetkin isoja.

Niin ja kutosella alkaa jo Ruotsin opiskelu.

Niin naurettiin munkin pojalle, kun lausui väärin. Harjoittelu sitten vaikeat sanat etukäteen kotona. Sanoi itse että hän harjoittelee ettei kukaan naura.

Nuorin tyttö sopeutuu kyllä oikein hyvin tavalliseen kouluun. Ihan tavallinen lapsi.

Itkin muuten kanin ampumista mutta lapsesi eivät eli missä se erityisherkkyys?

Ja kyllä olet äitinä tosi outo.

Lapsesi pärjäävät missä vain jos annat heille sen mahdollisuuden.

Viides luokka on tosi vaativa. Ihan vaikein luokka ala-asteella.

Nyt poika kutosella ja tuntuu helpolta paitsi uutena oppiaineena nyt Ruotsi,

Sai vitosella ekasta historian kokeesta vitosen.

Nyt kutosella jo 8 puol ja tottunut hyvin jo historian lukemiseen.

Monella meni mönkään eka historian koe.

Tuo nuorin tyttö ei olisi koskaan pärjännyt vitosella. Sanoisin että vaikutti lähinnä siltä että kotikoulu ei riitä edes kolmannen luokan tasolle.

Niin nyt kutosella koealue 50 sivua, näin siis historian koe.

Vitosella kirjoitetaan jo nopeasti eikä jumiuduta sanaan ketunleipä.

Tein juuri tutkimusta erityisherkkyydestä ja löysin hyvän kokemuksen täältä http://www.oosiellajossainmun.fi/2015/01/hsp-eli-erityisherkkyys-se-tun…

Erityisherkkä ja erityisen herkkä on eri asia.

Erilaiset perheet-ohjelman äiti oli erikoinen, hyvinkin, taustalla jotain traumaa, käsittelemättömiä asioita, mielenterveyspuolen juttuja. Suuria haaveita ja luuloja kaikesta. Lapsille tekisi hyvää irrottaa napanuora äidistään , ja toimia erillisinä yksilöinä, itsenäisinä, jos äiti vain antaisi mahdollisuuden. Äiti terapiaan, ettei vahingoita ketään henkisesti eikä fyysisesti.