Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muilla ollut tällaista, ekan lapsen jälkeen todella herkkänä ja itketti
02.11.2016 |
Nyt lapsia on jo useampia, mutta muistelen aikaa esikoisen syntymän jälkeen. Silloin en edes ihmetellyt asiaa, luulin että on normaalia, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli aika outoa aikaa. Menin esim. ensimmäistä kertaa johonkin äitikahvilaan tms. kun vauva oli noin 3-4kk ja muistan että mua jotenkin jännitti kauheasti ja itketti vain koko ajan. Kukaan ei mulle mitään puhunut, eikä varmaan huomannut että mua itketti. Jotenkin se, kun näin oman vauvan siellä lattialla muiden kanssa. Ja oltiin kuitenkin sitten niin yksinäisiä. Minä ja vauva.
Jitenkin siitä vain sitten arki meni eteenpäin ja töihinkin palasin. Toisten lasten kohdalla ei ole ollut tällaista. Onko muilla esikoisen syntymä vaikuttanut näin?
Kommentit (4)
Itsekin itkeskelin ja olin epävarma ja kauhuissani ekan lapsen syntymän jälkeen. Olin varma etten osaa hoitaa sitä jne. Olin ihan lamaantunut, ja toimin robottimaisesti. Jälkikäteen ajateltuna kyseessä oli varmaan jonkinlainen synnytyksen jälkeinen masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, mulla on ollut kyllä tälläistä herkkyyttä kaikkien neljän kanssa. Mies sanoo sitä jo kokemuksella " vauvsitkuiksi"
Mulla oli raskausaikana valtavaa itkuisuutta, kaikki lastenlaulutkin sai itkemään liikutuksesta ihan hullun lailla. Itkin kaupungillakin ja ties missä, kyyneleet vaan valuivat. Ruokakaupassa aloin itkeä kun näin rakkaan tutun pitkästä aikaa ja halattiin. Neuvolassa määrättiin jo aloittamaan mielialalääkitys, mutta en tehnyt niin kun en tuntenut olevani varsinaisesti masentunut enkä halunnut altistaa lasta niille.
Liikutus paheni loppua kohti, ehkä käsittelin sitä elämänmuutosta samalla. Varmaan hormoneillakin oli jotain vaikutusta koska heti kun olin synnyttänyt niin oloni parani välittömästi ja tunsin olevani elämäni kunnossa. Herkkä olen muutenkin, mutta kyllä positiivisiinkin asioihin täytyy käydä läpi joku prosessi kun elämä muuttuu rasikaalisti.
Alue: Aihe vapaa
No kyllä! Itku oli herkässä koko ajan. Näin jälkeenpäin tulkitsen sen paitsi hormonitoiminnan muutoksella, myös suurella elämänmuutoksella. Olin elänyt 30 vuotiaaksi asti pelkästään itseäni varten. Yhtäkkiä olin äiti. Hyvin lyhyen ajan sisään elämäni mullistui: aviomies, muutto, lapsi. Kaikki samaan syssyyn. Pistän aika paljon suurten, äkillisten muutosten piikkiin itkuni - vaikka superonnellinen olinkin.
Myöhemmin elämässäni olen tajunnut, että minä tarvitsen aikaa sopeutumiseen. En ole nopea missään. Niinpä nämä suuret elämänmuutokset, jotka siis nopeasti tapahtuivat, jotenkin kuormittivat mieltäni. Puhumattakaan, että yhtäkkiä, minä virkanainen, olin kotona yksin lapsen kanssa - mies töissä.
Kaikkea mahdollista piti nopeasti opetella, selviytymään totaalisesti päivät yksin vauvan kanssa. Ei turvaverkkoa, vain minä, lapsi ja mies. Ei tuttavia, kavereita, sukulaisia paikkakunnalla.
Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsista, hoitamisesta, mistään. Ei siis ihme, että vähän väliä itketti.
Yksi asia oli varma. On edelleen. Reagoin musiikkiin voimakkaasti. Varmuudella itken, kun kuulen esim. Hectorin Yhtenä iltana, tai Anna Puun Mestaripiirros....Mainitakseni viimeaikaiset itkut. (Tää itkuherkkyys nykyää taitaa mennä keski-iän piikkiin. Vähän olen miettinyt, että olenko sittenkin pohjimmiltani masentunut. Työasiat - työttömyys - ovat pahassa jamassa. Se surettaa kovasti.)