Työkaverin lapsi menehtyi, hän repi tekemämme osaanottokortin

Itselläni kuoli vain lemmikkieläin, mutta otin raskaasti ja itketti. Sanoin työkavereille että näin kävi mutten halua sen enempää puhua asiasta että kestän työpäivän parkumatta. No eihän kaikki sitä ymmärtäneet ja joku tuli kyselemään ja lohduttamaan ja tarkoitti varmaan hyvää, mutta itse toivoin että kyseinen henkilö olisi lopettanut.

Joku toinen olisi varmaan halunnut nimenomaan niitä lohdutuksia. Meitä on erilaisia.

Mikäli on vielä niin shokissa tapahtuneesta, niin ei pidä tulla töihin vaan hakea sairaslomaa. Adressi tai kortti on mun mielestä ihan asiallinen antaa työkavereilta.

Mielestäni kortteja annetaan vain iloisista asioista, on tökeröä antaa kortti muistuttamaan elämän kauheimmasta asiasta. Adresseja on tapana antaa, mutta mielestäni senkin tavan voisi lopettaa.

Ootteko tosiaan sitä mieltä, että äidin kuolema olisi pahempi kuin lapsen? Ootte kyllä jollain tapaa alikehittyneitä, ja todennäköisesti kyvyttömiä kasvattamaan tasapainoista lasta.

Tässä surevan sisaren kanta: minulle merkitsi perheellemme tulleet osanottokortit. Tuntui, että kuolleesta sisarestani välitettiin, tai että nämä kortin lähettäneet olivat muistaneet häntä edes jouluisin. Osanottokortit ovat kyllä kuin lohdutus omaisille, samalla myös surevilta kuin muistoviesti vainajalle, omaisten kautta.

Sisarellani oli läheisiä ystäviä. He olivat tehneet osanottokortteja ja olivat antaneet ne äidilleni. Äitini oli heittänyt ne roskiin, näin hän kertoi minulle. Teko oli mielestäni sairas ja itsekeskeinen. Kortteja en päässyt näkemään  ollenkaan. Äiti on ollut aina itsekeskeinen, ilkeä lapsilleen, ei välitä lasten tunteista. Hautajaisissa oli esillä ja luettiin vain äidin tuttavien ja sukulaisten osanottokortit, voin pahoin. Ainuttakaan vainajan läheistä ystävää äiti ei ollut kutsunut hautajaisiin, vaikka sitä olin toivonut. Vainajasta äiti oli valinnut esille kuvan, jota vainaja inhosi yli kaiken. Tuntui, että hautajaiset olivat äidin juhlat, ei sisareni hautajaiset.

Meillä äiti ei välittänyt perheenjäsenistään, se oli syy kyseisten osanottokorttien hävittämiseen. Muilla voi olla muita syitä.

Toivottavasti työkaverisi pääsisi lomalle! Ei ole ollenkaan tavatonta tuossa tilanteessa sairastua psyykkisesti, pahimmillaan psykoosiin.. Toisaalta jonkun mielestä voi olla helpompi pysyä järjissään jos on paljon tekemistä. Ainakin ois hyvä jos häneltä kysyttäis haluaako lomaa.

Vierailija kirjoitti:

Älkää puhuko asiasta. Asia ei teille kuulu,hän on shokissa eikä ehkä tajua todellisuutta vielä ja kieltää sen. Ei kestä todellisuutta eikä halua kuulla suru valitteluja. Ihmettelen miksi hän on töissä eikä sairaslomalla.. En osaa edes kuvitella tuskaa ja kipua jota hän tällä hetkellä käy läpi. Voimia hänelle jaksaa joka sekuntti kerrallaan ja päästä joskus normaaliin arkeen takaisin kiinni. ;(  

Ei kortteja,sanallinen osanotto olisi riittänyt ja ehkä halaus. Itse olen niin empaattinen että olisin alkanut varmaan itkemään jos työykaverin lapsi menehtyy ja osanotot hänelle ilmaisen. Kyllä ihminen tunnistaa kenen puoleen voi kääntyä jos ja kun haluaa puhua tapahtuneesta. En minäkään tuossa tilassa laumalle työtovereita kertoisi tapahtuneesta vaan jollekkin joka tuntuu luotettavalta ja kahden kesken. 

Yleensä olen se jolle avaudutaan ja uskalletaan kertoa ne synkimmätkin salaisuudet koska osaan pitää ne omana tietonani.

Osanottoni hänelle lähetän..

Mä menin töihin heti lapseni hautajaisten jälkeen, 2 viikkoa kuoleman jälkeen, koska en kestänyt vaan istua kotona yksin ilman mitään muuta tekemistä kuin itkeä lapsesta muistuttavien asioiden keskellä. Töissä oli sentään 8 tuntia pakko tehdä jotain muuta kuin pillittää sohvalla.

Muistan aina kun kerroin silloiselle pomolleni että äitini kuoli juuri (olin päälle parikymppinen, juuri saanut esikoiseni ja äitini vielä suhteellisen nuori), niin hän ei sanonut mitään. Tuijotti vaan sanomatta mitään "evvk, jos luulet minulta saavasi sääliä, olet väärässä" katseella.  Vielä sairaanhoitaja kyseessä. Huhhuh...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.

No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.

Mulle ainakin oma äiti on kaikista rakkain, no mummosta toki oon samaa mieltä, että sen kanssa nyt harvalla niin hyvää sidettä on, että kauheesti surettaisi.

Omat vanhemmat on ne rakkaimmat niin kauan kunnes löytää elämänkumppanin. Silloin elämänkumppanista tulee se tärkein (tai siis ainakin pitäisi tulla). Kun saa oman lapsen, siitä tulee se tärkein. Ihminen jolla on lapsia, pelkää niiden menettämistä eniten. Omien vanhempiensa menettäminen on jollakin tapaa "normaalia" ja  "kuuluu" elämään. Oman lapsen hautaaminen ei. Ihminen , jolla ei ole "omaa" perhettä pitää vanhempiaan kaikista rakkaimpina, eikä kestä ajatusta heidän menettämisestään.  Vanhemmat ovat rakkaita ja heitä suree todellakin paljon, mutta oman lapsen kuolema on kauheinta, mitä voi joutua kokemaan. Vanha sanonta: Puolisiso otetaan viereltä, mutta lapsi sydämestä pitää paikkansa. (Vanhempia ei tässä edes mainita).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.

Otan osaa. Meidän työpaikalla sama homma. Joillekin annetaan kukkia ja skumppaa kun täyttää tyyliin 43. Minä sain lapsen ja kerrottiin suoraan, että piti tuoda kukkia, mutta ei muistettu hakea...

Jonkinlaista nokittelua ja kiusaamista tuo on.

Ymmärrettävä reaktio.

Siinä olisi kyllä niin sydän revitty jos oma lapsi kuolisi, etten haluaisi mitään kortteja tai muutakaan.

Antakaa hänen olla.

Vierailija kirjoitti:

Miksi asiaa pitäisi käydä läpi työkavereiden kanssa?

Tismalleen. Työpaikan ei pidä olla mikään sururyhmä. Vaikka työtoveri ei halua puhua teidän kanssanne, hän voi puhua siitä muualla. Kunnioittakaa hänen valintaansa.

Hommatkaa työpaikalle psykologi keskustelemaan asiasta. 

Kuten tässä on todettu, ei kannata nyt pahemmin puuttua asiaan. Puhuminen helpottaa, mutta selvästikään sen aika ei ole vielä. Suruaika on yksilöllinen ja kun on omasta lapsesta kyse, ei tuska katoa koskaan.

Itse haen läheisen kuollessa pikemminkin työstä sitä arkea. Työpaikalla voin puurtaa ilman surua. Voin hukuttautua työhön ja olla hetken ajattelematta surua ja tuskaa.

ehkäpä asia olikin täysi päinvastainen. Itse menetin läheisen, kaikkenin ikävintä oli se ettei jotkut edes vaivautuneet vähän kyselemään asiasta, tai miten minä jaksan. Ettekö mitään muuta yrittäneet kuin vain kortin annoitte? Ei halausta, tai vaikka kukkakimppua? Tosin jos ette olleet kovin läheisiä niin kortti varmaan riittää. Mutta ehkä hän olikin pettynyt teihin ja pelkkään kylmään korttiin, jos oletti että olitte parempia ystäviä.

Tässä on nimen omaan tärkeintä se, että sinä saat tahtosi läpi ja että sureva toimii, kuten sinä haluat.

Ehkä hän koki sen sillä tavalla, että olette piirissä juorunneet hänen lapsensa kuolemasta ja väkerrellyt jonkin kortin "lohdutukseksi" ja juorunnut lisää hänet ulkopuolelle sulkien ja nyt kaikki  tulevat oikein tuijottamaan häntä  säälivästi.. minulle tuo olisi kamala paikka! Reagoisin varmasti täysin samoin. 

Mikset voi antaa toisen olla ja surra rauhassa. Miksi sinä siihen tunkeat puhumisvaateinesi? Miten itsekkäistä jotkut ihmiset voi olla?

Vierailija kirjoitti:

Onpa huonokäytöksinen työkaveri...

NIinpä. Kyllä nyt käytöstavat voi olla. Pakkoko se oli repiä. Olis laittanu vaan vaikka laatikkoon tms. Tai vähin äänin heittäny pois. Tuohan oli jo mielenosoitusta repiä kortti, jolla muut osoittavat välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Mikset voi antaa toisen olla ja surra rauhassa. Miksi sinä siihen tunkeat puhumisvaateinesi? Miten itsekkäistä jotkut ihmiset voi olla?

No huh huh! Eipä mulle tullut mieleen, että ap:n toiminta olis itsekästä. Surijan toiminta on itsekästä, mikä on ymmärrettävää ja luonnollista. 

Mutta se on myös sitten eri asia kuinka itsekäs surija voi olla. Esimerkiksi ei surijakaan voi mitä tahansa tehdä ja miten tahansa toimia, vaikka kokeekin kovia.