Työkaverin lapsi menehtyi, hän repi tekemämme osaanottokortin

Tarkkuutta pronominien käytössä! Viittaako tuo otsikon "hän" työkaveriisi vai hänen lapseensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikset voi antaa toisen olla ja surra rauhassa. Miksi sinä siihen tunkeat puhumisvaateinesi? Miten itsekkäistä jotkut ihmiset voi olla?

No huh huh! Eipä mulle tullut mieleen, että ap:n toiminta olis itsekästä. Surijan toiminta on itsekästä, mikä on ymmärrettävää ja luonnollista. 

Mutta se on myös sitten eri asia kuinka itsekäs surija voi olla. Esimerkiksi ei surijakaan voi mitä tahansa tehdä ja miten tahansa toimia, vaikka kokeekin kovia.

Jos on lapsensa menettänyt, niin ei varmaan ihan päällimmäinen ajatus tai huoli ole se, mitä työkaverit ajattelee. Ja että käyttäytyykö korrektisti työkavereiden edessä.  Antakaa surevan surra tavallaan.  Kyllä sureva saa kortin repiä jos siltä tuntuu.

Viet baarikierrokselle kaverin, siitä piristystä iltaan. Kuuma bööna ehkä kainaloon sieltä tuliaisina.

Hän käy nyt monia tunteita läpi joten kannattaa vain osoittaa myötätuntoa parhaansa mukaan ja tarjoutua kuuntelemaan jos tahtoo puhua. Hän tuskin tahtoi loukata ketään repimällä korttia. Voithan toki varovasti koittaa aloittaa keskustelua sillä ettei kukaan ainakaan pahallaan tahtonut korttia antaa, ja että kaikki tahtoisi olla tukena eikä ole vihainen kortin repimisestä. Ja voit myös kysyä että jos vain on jotain mitä voi tehdä, teet sen parhaasi mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tarkkuutta pronominien käytössä! Viittaako tuo otsikon "hän" työkaveriisi vai hänen lapseensa?

Ihan samaan kiinnitin huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ymmärrä kortteja tuollaisessa tapauksessa. Eri asia, jos ne tulee vainajan ystäviltä perheelle, koska niissä on jotain henkilökohtaista, mutta työkavereilta, jotka tuskin on koskaan edes sitä vainajaa tavanneet? Ihan turhaa. Suullisesti voi ilmaista surunvalittelut ja sitten antaa toisen jatkaa töitään. Mitä sen työkaverin olisi pitänyt sillä kortilla tehdä? Pistää työpöydälle kököttämään, ettei varmasti pääse unohtumaan sekunniksikaan, että lapsi on poissa? Hän ei selvästikään halua minkään sortin muistutusta asiasta. Kortin repiminen voi vaikuttaa radikaalilta, mutta ehkä se ajatus, että te olette yhdessä kortin tekoa suunnitelleet ja sitten oikein omin kätösin sen väkertäneet, pisti vihaksi. Siis että olette tuhlanneet aikaanne kuvitellen, että jostain pahvinpalasta on apua tuossa tilanteessa, kun oikeasti mistään ei ole. Älkää nyt hyvänen aika tuhlatko enää enenpää aikaa loukkaantumalla asiasta tai vaatimalla jotain keskustelua.

Mietin alkuun että koko aloituksen on oltava provo, mutta muistin sit yhden entisen työpaikan kollegan. Tällä rouvalla oli jonkintasoinen lukihäiriö eikä sitten niin minkäänlaista taiteellista silmää, paitsi omasta mielestään. Joka ikiseen työkaverin nimipäivään, syntymäpäivään, jopa silloin kun tiesi jonkun kollegan parisuhteen vuosipäivän ajankohdan tms ja kyllä, myös silloin kun jonkun läheinen oli kuollut, niin silloin löytyi toimistosta iso "kortti" (askartelukartonki täynnä glitteriliimaa, tarroja, kirjoitusvirheitä viliseviä runonpätkiä ym. söherrystä.) Mikäs siinä, jos rouva olisi tehnyt näitä ihan vaan toisia ilahduttaakseen mutta ketunv*tut, "kortti" löysi tiensä toimistoon aina juhlakalun jäädessä vapaille, eli siellä oli sitten kaikilla muilla pari päivää aikaa kehua kuinka rouva oli taas tehnyt upean kortin, voi että! Jos yritit olla huomaamatta/kehumatta niin rouva itse otti puheeksi kuinka oli monta iltaa kortintekoon käyttänyt, kuinka oli raskas homma... Ja auta armias jos kortin saaja ei kehunut ja kiitellyt tarpeeksi kortin saadessaan, korttirouva kävi viikkoja supisemassa selän takana kaikkia piiloilkeyksiä tästä "kiittämättömästä". Mutta kaikkein hauskin juttu oli se, että tämä rouva oli vähän väliä sairaslomalla esim. niska-hartiaseudun ongelmien vuoksi jolloin työt kaatui toisten niskaan, mutta kortteja, niitä pystyi aina väsäämään :D

Että ap vois jättää kortit jatkossa tekemättä ja antaa työkaverin olla rauhassa. Vaikka nyt varmaan kyllä harmittaa kun kuolleen lapsen vanhempi ei teidän kaunista askarreltua korttia oikein arvostanutkaan.... ;)

Joka työpaikalla on aina oma "korttitaiteilija" ;D Tuttua!

Yhteiskunta ei voi määritellä puolestani, kuinka syvästi minulla on oikeus surra vanhempiani. Ajatus siitä, että surisin puolisoani enemmän kuin vanhempiani, on absurdi. Puolisohan on "vain joku", jota rakastan ja jonka kanssa jaan elämäni aikuisena. Hänen tilallaan voisi olla myös joku toinen, kun taas äiti ja isä ovat ainutlaatuisia, samaa verta kanssani, kasvattaneet minut, iso osa sitä ihmistä, joksi kasvoin jne.

En myöskään tykkää siitä, että haukutaan epänormaaleiksi niitä, jotka sanovat surevansa enemmän vanhempiaan kuin lastaan. Miksi se olisi epänormaalia, kuka sen määrittelee? Eiköhän jokainen ole oma yksilönsä ja oikeutettu tunteisiinsa. Rakkauteenkin kasvetaan, ja se kasvu vie eri ihmisillä eri määrän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Kortti ei tuo lasta takaisin, vaikka sen tekoon olisi nähty kuinka paljon vaivaa.

Tän on pakko olla provo.

Vierailija kirjoitti:

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Kiitti vaan, kun pilaat muiden palstan valehtelemalla. Rikas elämä sulla.

Oisko jotain kevyttä vitsiä tai lorua, jolla voisi vähän "laukaista" työpaikan tilannetta? Voisit lähettää vaikka jonkun aiheesta tehdyn nettimeemin surevalle? Nauru on paras lääke suruun, tärkeää on että ihminen oppii nauramaan itselleen ja omille murheilleen. Työskentelen itse terapiatehtävissä ja yritän aina saada ihmiset näkemään asioiden huvittavat puolet.

Ei surevalle anneta korttia käteen, vaan lähetetään kotiin adressi! Ihmiset eivät enää osaa edes alkeellisimpia käytöstapoja.

Toi kortin antaminen oli aika moukkamaista. Ilahtuako siitä olisi pitänyt? 

Monelle surevalle se työpaikka on pakopaikka. Uppoaminen työhön auttaa. Parhaiten surevaa tukee olemalla läsnä, ja työpaikalla keskittymällä työhön. Kahvi- ja lounastauolla vain kevyttä keskustelua viikonlopun menoista tms. Sureva puhuu kun tuntuu siltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Nyt vähän suhteellisuudentajua, AP:

1) työkaverisi oma lapsi on kuollut ennenaikaisesti, eikä tämä saa häntä enää koskaan takaisin ->" tuntuu epäreilulta".

2) sinä ja kollegasi käytitte mielestänne paljon vaivaa kortin askarteluun, eikä lapsensa menettänyt työkaveri sinun mielestäsi arvostanut sitä tarpeeksi/ollenkaan -> "tuntuu epäreilulta".

Ymmärrätkö nyt tilanteen mittasuhteet?

Ei ketään pidä pakottaa puhumaan. Suru vie aikansa (itseasiassa loppuelämän), eikä ole teidän asianne tuomita ja kiirehtiä tai painostaa.

Osanottoaan ja tukeaan voi toki ilmaista, yksinkertaisimmillaan halaus ilman sanoja lohduttaa, jos toinen sen pystyy vastaanottamaan.

Supattelunne surijan selän takana ei jää huomaamatta ja tekee kaikkien olon entistä vaikeammaksi.

Lapsia menehtyy Suomessa niin vähän onnettomuuksissa, että on törkeää tulla tänne kertomaan heidän vanhemmistaan ikäviä asioita, koska henkilöllisyys on helppo tunnistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Nyt vähän suhteellisuudentajua, AP:

1) työkaverisi oma lapsi on kuollut ennenaikaisesti, eikä tämä saa häntä enää koskaan takaisin ->" tuntuu epäreilulta".

2) sinä ja kollegasi käytitte mielestänne paljon vaivaa kortin askarteluun, eikä lapsensa menettänyt työkaveri sinun mielestäsi arvostanut sitä tarpeeksi/ollenkaan -> "tuntuu epäreilulta".

Ymmärrätkö nyt tilanteen mittasuhteet?

 

Tämä on provo. Ei kukaan oikeasti loukkaannu kortin repimisestä tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.

No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.

Mulle ainakin oma äiti on kaikista rakkain, no mummosta toki oon samaa mieltä, että sen kanssa nyt harvalla niin hyvää sidettä on, että kauheesti surettaisi.

Sulla ei vissiin ole lapsia?

On kyllä ja toivon, että olen heille yhtä tärkeä kun oma äiti on mulle.

Todennäköisesti oletkin, mutta siinä vaiheessa kun lapsesi joutuisivat hautaamaan omat lapsensa, olisi heidän suru aivan erilaista, pohjatonta, kuin että joutuisivat hautaamaan sinut.

Lapsesi todennäköisesti pääsisi ajan kanssa asian yli, että äiti kuoli, mutta eivät milloinkaan voisi elää sen surun kanssa minkä oman lapsen kuolema jättää jälkeensä.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset voivat elää sen surun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se huonoa käytöstä repiä kortti, mutta hän ei nyt vaan pystynyt muuhun. Teitte osuutenne. Antakaa asian olla,älkää antako sen vaikuttaa suhteisiinne. Kenties hän jonain päivänä jaksaa kiittää kortistanne.

"Huonoa käytöstä".. Mikä mahtaa olla huonoa käytöstä jos voimat menee siihen ettei hyppää lähimmästä ikkunasta katuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Olet hullu.