Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Työkaverin lapsi menehtyi, hän repi tekemämme osaanottokortin
30.10.2016 |
Työkaveri menetti aikuisen lapsensa onnettomuudessa. Hän kertoi siitä tasan yhdellä lauseella, sen jälkeen ei maininnut asiasta sanallakaan. Teimme työporukan kanssa kauniin kortin. Työkaveri otti sen ilmeettömänä vastaan ja vilkaisemattakaan sitä, repäisi sen kahtia. Tämän jälkeen emme ole ottaneet aihetta puheeksi. Miten saamme hänet puhumaan? Luulisi että se helpottaisi?
Kommentit (110)
En ainakaan itse haluaisi puida mitään henkilökohtaisia asioita työkavereiden kanssa elleivät he olisi muutenkin ystäviäni. Se olisi lähinnä kiusallista. Ystäväni vaihtoi työpaikkaa miehensä kuoltua juuri siksi, että halusi jonnekin missä kukaan ei tiedä asiaa eikä sääli ja surkuttele häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Shokkivaiheessa voi tuntua karmealta jos kotiin tulvii kukkia ja enkelikortteja, kun oma mieli pyrkii vielä kieltämään todellisuuden, ja muutenkin on aivan shokissa. Siinä vaiheessa tarvitsee läheisiä, rutiineita ja aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
Mulle ainakin oma äiti on kaikista rakkain, no mummosta toki oon samaa mieltä, että sen kanssa nyt harvalla niin hyvää sidettä on, että kauheesti surettaisi.
Sulla ei vissiin ole lapsia?
On kyllä ja toivon, että olen heille yhtä tärkeä kun oma äiti on mulle.
Minä en kyllä mitään kortteja tekisi vaan sanoin ilmaisisin osanottoni. Sen jälkeen täysin työkaverin asia, puhuuko hän asiasta yhtään mitään. Täysin siis hänen asiansa. Menetys on niin suuri, että ulkopuolisen kannatta olla ihan esittämättä tietävänsä, mikä toiselle olisi parasta. Paras osanotto on sen ymmärtäminen, että hän voi reagoida monin "sopimattomin" (ilkeys, välinpitämättömyys, hysteria...) tavoin, koska tilanne on kohtuuton.
Onhan se huonoa käytöstä repiä kortti, mutta hän ei nyt vaan pystynyt muuhun. Teitte osuutenne. Antakaa asian olla,älkää antako sen vaikuttaa suhteisiinne. Kenties hän jonain päivänä jaksaa kiittää kortistanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
Mikä sinä olet arvioimaan kenen suru on pahempi kuin toisen? Surujen vertailu eri henkilöiden välillä on ylipäänsäkin typerää. Jokaisen surukokemus on omanlaisensa. Ei voi sanoa, että äitiään tai mummoaan ei "voi" surra yhtä paljon kuin lasta. Tai että yleensäkään olisi jokin kilpailu kenen suru on pahempi ja kellä on oikeus surra enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Onpa huonokäytöksinen työkaveri...
Jokaisella on oikeus omaan yksityisyyteen. Työkaverit ovat valitettavan usein varsinainen juorurinki, joka kertoo muiden yksityisasioita surutta eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
?? Kyllä mulle ainakin pahempi pala olisi haudata 50-vuotias äitini kuin 1-vuotias lapseni.
Miksi työkavereille pitäisi avautua? Pitääkö naapureillekin? Kaupan kassalle? Varmasti lapsensa menettänyt pääsee puhumaan ihan ammattiauttajien kanssa ja hänellä on läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa käsitellä asiaa, jos siltä tuntuu.
Unohtakaa tapaus. Tässä on kuitenkin kyse vain paperista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
Mulle ainakin oma äiti on kaikista rakkain, no mummosta toki oon samaa mieltä, että sen kanssa nyt harvalla niin hyvää sidettä on, että kauheesti surettaisi.
Sulla ei vissiin ole lapsia?
On kyllä ja toivon, että olen heille yhtä tärkeä kun oma äiti on mulle.
:------------------------------)
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
Otan osaa. Meidän työpaikalla sama homma. Joillekin annetaan kukkia ja skumppaa kun täyttää tyyliin 43. Minä sain lapsen ja kerrottiin suoraan, että piti tuoda kukkia, mutta ei muistettu hakea...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa tyhmä aloitus!
Kuka vaatii työkaveria puhumaan omista henkilökohtaisista kipeistä asioista?
Kaikki omat asiat eivät kuulu työkavereille!!!
Oletteko niin uteliaita, että pakotatte kärsivän kertomaan teille tapahtumista "muka, että se häntä helpottaisi", vaikka hän haluaa olla puhumatta koko asiasta teille, ja kenties kaikille muillekin perheensä ulkopuolisille. Hänellä on laillinen yksityisyydensuoja! Kunnioitatteko te lakia ja toisen yksityisyyttä lainkaan?
Jos toiselle aihe on liian vaikea teidän kanssaan juoruilla, niin ei siihen mitkään osaanottokortit auta. Repimällä sen hän osoitti vain, että se asia on käsitelty ja piste, ja työt jatkuu ilman sitä asiaa spekuloimatta, julkisesti tai juoruamalla selän takana!
Teiltä oli oikeasti hyvä teko, että teitte kortin! Se riittää.
Katsokaa, ettette kiusaa työkaverianne hänen kärsimystensä takia! Hänen on saatava jatkaa työssään rauhassa, ja siten myös olla itse miettimättä asiaa, koska se miettiminen ei auta hänen työntekoaan yhtään! Päinvastoin! Paras kun työkaverit jatkavat työtä kuten ennenkin ja ottavat kärsivän mukaan työhön kuten ennenkin, että hän voi edes sen työajan irtaantua siitä tuskasta, jota hän tuntee, ja että hän pysyy sen työn ja työyhteisön kautta koossa ja jatkamaan elämää tragediasta huolimatta! SIINÄ olette hänelle tärkeässä asemassa!
Jos nyt ajattelet, ap, että olettekin menetelleet ajattelemattomasti, niin älkää enää menkö valittelemaan ja surkuttelemaan hänelle, vaan päättäkää yhdessä, ettei asiaa oteta missään esille, vaan panostetaan töihin ja ihan muihin asioihin, eikä jätetä häntä pois yhteisöstä, mikä on nyt hänelle nyt tärkeä voimavara!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
?? Kyllä mulle ainakin pahempi pala olisi haudata 50-vuotias äitini kuin 1-vuotias lapseni.
Kuulut vähemmistöön.
Olen haudannut molemmat vanhempani ja veljeni, taatusti lapseni kuolema olisi 10 kertaa pahempi! Ja olisin milloin vain vaihtanut arkkuun jomman kumman vanhemmistani jos olisin sillä saanut pitää veljeni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
Mulle ainakin oma äiti on kaikista rakkain, no mummosta toki oon samaa mieltä, että sen kanssa nyt harvalla niin hyvää sidettä on, että kauheesti surettaisi.
Sulla ei vissiin ole lapsia?
On kyllä ja toivon, että olen heille yhtä tärkeä kun oma äiti on mulle.
Todennäköisesti oletkin, mutta siinä vaiheessa kun lapsesi joutuisivat hautaamaan omat lapsensa, olisi heidän suru aivan erilaista, pohjatonta, kuin että joutuisivat hautaamaan sinut.
Lapsesi todennäköisesti pääsisi ajan kanssa asian yli, että äiti kuoli, mutta eivät milloinkaan voisi elää sen surun kanssa minkä oman lapsen kuolema jättää jälkeensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.
No joo, pärstäkerroin ei saisi vaikuttaa tunteeko empatiaa lähimmäistä kohtaan vai ei, ellei aivan narsku ole. Mutta mummon kuolema vs oman lapsen kuolema ei oikein ole verrattavissa se suru. Tai edes äidin kuolema vs oman lapsen kuolema. Äidin me todennäköisesti joudumme lähes kaikki hautaamaan, omaa lasta en toivo hautaamaan joutuvan edes ihmisten joiden kanssa en tule toimeen.
?? Kyllä mulle ainakin pahempi pala olisi haudata 50-vuotias äitini kuin 1-vuotias lapseni.
Olisipa lapsesi syntynyt johonkin parempaan perheeseen, jossa saisi oikeaa rakkautta.
Sulta sitä ei näemmä voi saada.
Kuten moni on todennut, työpaikka ei ole välttämättä oikea paikka avautua tunteista. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että puhuminen helpottaa. Kuinka hyvin tunnet työkaverin? Jos tiedät, että hänellä ei ole työkavereita läheisempiä perheenjäseniä, ystäviä tai sukulaisia, joille purkaa mieltään, niin sitten keskusteluseuran tarjoaminen (työpaikan ja -ajan ulkopuolella) on ihan ok. Muutoin asia on luultavasti kunnossa, ja läheisemmät ovat tarjoamassa hänelle tukeaan.
Kortin repiminen oli kyllä huonoa käytöstä, jolla työkaveri sai jaettua pahaa oloaan "haistattamalla paskat" muillekin. Mutta jos hän on normaalisti hyvinkäyttäytyvä, hän ei liene oma itsensä. Ja se on ihan ymmärrettävää tuollaisessa kriisitilanteessa. Koittakaa käyttäytyä työkaveria kohtaan mahdollisimman normaalisti ja ystävällisesti, häntä luultavasti itseäänkin hävettää jälkikäteen kortin repiminen, eikä siitä välikohtauksesta muistuttaminen paranna hänen oloaan.
Älkää puhuko asiasta. Asia ei teille kuulu,hän on shokissa eikä ehkä tajua todellisuutta vielä ja kieltää sen. Ei kestä todellisuutta eikä halua kuulla suru valitteluja. Ihmettelen miksi hän on töissä eikä sairaslomalla.. En osaa edes kuvitella tuskaa ja kipua jota hän tällä hetkellä käy läpi. Voimia hänelle jaksaa joka sekuntti kerrallaan ja päästä joskus normaaliin arkeen takaisin kiinni. ;(
Ei kortteja,sanallinen osanotto olisi riittänyt ja ehkä halaus. Itse olen niin empaattinen että olisin alkanut varmaan itkemään jos työykaverin lapsi menehtyy ja osanotot hänelle ilmaisen. Kyllä ihminen tunnistaa kenen puoleen voi kääntyä jos ja kun haluaa puhua tapahtuneesta. En minäkään tuossa tilassa laumalle työtovereita kertoisi tapahtuneesta vaan jollekkin joka tuntuu luotettavalta ja kahden kesken.
Yleensä olen se jolle avaudutaan ja uskalletaan kertoa ne synkimmätkin salaisuudet koska osaan pitää ne omana tietonani.
Osanottoni hänelle lähetän..
Äiti kuoli kun olin juuri ja juuri 18-vuotias. Työpaikalla raskainta oli kuulla surunvalitteluja, koska itsellä surun käsitteleminen ei ollut kunnolla edes alkanut. Se alkoi vasta puoli vuotta kuoleman jälkeen, kun oikeasti ymmärsin, ettei äiti tule takaisin ja on ihan oikeasti kuollut. Oli raskasta yrittää hymyillä "kiitollisena" osanottajille.
Olisin ennen kaikkea toivonut ihan normaalia suhtautumista minuun niiden säälivien katseiden sijaan. Pelkkä halaus olisi riittänyt.
On kyllä törkeää käytöstä työkaverilta. Ei yhtään ota huomioon teidän tunteita. Ei se ole helppoa, jos työkaveri menettää lapsensa.
Alue: Aihe vapaa
Sulla ei vissiin ole lapsia?