Työkaverin lapsi menehtyi, hän repi tekemämme osaanottokortin

Vierailija kirjoitti:

ehkäpä asia olikin täysi päinvastainen. Itse menetin läheisen, kaikkenin ikävintä oli se ettei jotkut edes vaivautuneet vähän kyselemään asiasta, tai miten minä jaksan. Ettekö mitään muuta yrittäneet kuin vain kortin annoitte? Ei halausta, tai vaikka kukkakimppua? Tosin jos ette olleet kovin läheisiä niin kortti varmaan riittää. Mutta ehkä hän olikin pettynyt teihin ja pelkkään kylmään korttiin, jos oletti että olitte parempia ystäviä.

No kaikki on mahdollista... Ympärillä olevat voi tehdä kaiken vain väärin. Tämä on huomattu.

No eihän se kortti ole kuin paperia tai kartonkia vaan.

Koittakaa ymmärtää ,että ihminen ei ehkä tuossa tilanteessa oikein hallitse tuollaisia normaaleja sosiaalisen kanssakäymisen reaktiotaan,eikä ehkä jaksa niistä huolehtimisesta nyt  välittääkään ja antakaa hänelle se  kortin repiminen siksi  mielessänne nyt  kaikki anteeksi.

Puhukaa hänelle  silti huomaavaisesti ja nyt tilanteeseen sopivalla, oikealla äänensävyllä kaikessa kanssakäymisessänne työpaikalla hänen kanssaan,mutta älkää kukaan kuitenkaan  liikaa 'tuppautuko'.

Oikeaa myötätuntoa siis ja ihmisen tunteiden kunnioitusta arjessa  voi kyllä ilmaista aivan mitättömän pienilläkin eleillä,katseilla  ja äänensävyillä .

Tärkeintä on miettiä:miten itse haluaisin tulla hänen tilanteessaan (ja siitä aiheutuvassa tilassaan) puhutelluksi ja huomioiduksi työtovereitteni taholta.On vaikea ajatellakaan:entä jos minun lapseni olisi kuollut juuri kuten hänen lapsensa.

Juuri tuon vaikeuden tajuaminen siihen hengessään ja omassa mielessään (edes hetkeksi), samaistumalla antaa kuitenkin sen juuri oikean äänensävyn puheellenne.

Miksi te olette noin inhottavia ap:lle? Mun mielestä tuosta viestistä tulee mieleen vain huoli työkaverin puolesta ja välittäminen. Hirveen negatiivisia kommentteja siitä kuinka on jo päätetty ap:n olevan juoruiija yms.

Ehkä se repiminen oli vain hänen tapansa kieltää tapahtunut. Jos on oikein shokissa, reaktio voi hyvinkin olla tuota luokkaa. Antakaa hänen olla, mutta olkaa herkällä korvalla, jos hän jossakin vaiheessa onkin valmis puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes saanut mitään työkavereilta kun äitini kuoli viime viikolla. Kukaan ei edes sanonut "otan osaa". Nähtävästi tämäkin on meillä pärstästö kiinni. Kun työkaverini mummo kuoli piti lähetellä kukkia jne. Onpa kiva palata huomenna työpaikalle.

Otan osaa. Voimia.

Oliko se kortti pelkkää pahvia? Vai oliko se merkki välittämisestä ja huolenpidosta? Ainoa keino kertoa edes jollain lailla, että muut haluavat tämän ihmisen tietävän, että he välittävät tästä vaikeiden aikojen keskellä?  Siitä säkökulmasta voi tuntua oudolta että hyvä tarkoitus tyrmätään noin radikaalilla tavalla repimällä silmien edessä.

On kuitenkin totta ettei kannata tuosta loukkaantua, koska ihmisellä voi olla shokkivaihe (varsinkin jos kuolema on tullut yllättäen), mutta ei pitäisi olla mitään pahaa siinä, että pyrkii osoittamaan välittämistä toiselle.

En minäkään ymmärrä kortteja tuollaisessa tapauksessa. Eri asia, jos ne tulee vainajan ystäviltä perheelle, koska niissä on jotain henkilökohtaista, mutta työkavereilta, jotka tuskin on koskaan edes sitä vainajaa tavanneet? Ihan turhaa. Suullisesti voi ilmaista surunvalittelut ja sitten antaa toisen jatkaa töitään. Mitä sen työkaverin olisi pitänyt sillä kortilla tehdä? Pistää työpöydälle kököttämään, ettei varmasti pääse unohtumaan sekunniksikaan, että lapsi on poissa? Hän ei selvästikään halua minkään sortin muistutusta asiasta. Kortin repiminen voi vaikuttaa radikaalilta, mutta ehkä se ajatus, että te olette yhdessä kortin tekoa suunnitelleet ja sitten oikein omin kätösin sen väkertäneet, pisti vihaksi. Siis että olette tuhlanneet aikaanne kuvitellen, että jostain pahvinpalasta on apua tuossa tilanteessa, kun oikeasti mistään ei ole. Älkää nyt hyvänen aika tuhlatko enää enenpää aikaa loukkaantumalla asiasta tai vaatimalla jotain keskustelua.

Kai hänellä on joku kenenlle kertoa. Ei pidä olla utelias jos toinen ei halua kertoa töissä. Ehkä avautuu myöhemmin tai ei sitten. 

Niin kenelle kertoo yhdellä lauseella? Ehkä loukkaantui kun hänen asioistaan keskustellaan ja väkerretään kortteja selän takana. Jos on yhdellä sanalla jollekkin kertonut, niin ei tietenkään halua asiasta riepoteltavan koko työyhteisön kesken.

Työpaikalla usein se empatia on vain naamioitua uteliaisuutta ja joidenkin on pakko jakaa omat menetyksensä. Minä en niille uteliaille kotkille kerro mitään omasta yksityiselämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Työkaveri menetti aikuisen lapsensa onnettomuudessa. Hän kertoi siitä tasan yhdellä lauseella, sen jälkeen ei maininnut asiasta sanallakaan. Teimme työporukan kanssa kauniin kortin. Työkaveri otti sen ilmeettömänä vastaan ja vilkaisemattakaan sitä, repäisi sen kahtia. Tämän jälkeen emme ole ottaneet aihetta puheeksi. Miten saamme hänet puhumaan? Luulisi että se helpottaisi?

Ei helpota, antakaa olla rauhassa ja kunnioittakaa toisen surua. Epäkohteliasta käytöstä repiä kortti tosin

Kun itse surin, tuntui ettei kukaan osannut sanoa tai tehdä mitään oikein. Tiedostin kuitenkin, ettei sellaisessa tilanteessa edes ole olemassa mitään oikeita sanoja ja tekoja. Lapsensa menettänyt on varmasti ihan shokissa, eikä halua että asiasta muistutetaan varsinkaan työpaikalla, joka on usein ainoa pakopaikka sieltä kotoa muistojen äärestä. Antakaa asian olla ja käyttäytykää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Todella itsekästä repiä kortti. Hyväähän te tarkoititte ja osallistua suruun, jonka hän on nyt kuitenkin ahneena ihmisenä ominut täysin itselleen. Minä, minä minä! Turha hänen sitten yrittää päästä mukaan kun omat lapsenne kuolevat onnettomuuksissa. Sittenpähän tietää miltä tuo kortin repiminen tuntuu!

Kortin, joka kai vastasi suruadressia, antaminen oli kaunis ele. Syvimmässään työkaveri kyllä tietää, että välitätte hänestä ja halusitte osoittaa sen, vaikka koko maailma nyt tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Sen enempää teillä ei ole oikeutta tunkea nenäänne työkaverin suruun. Hän on itse ilmaissut, ettei halua käsitellä asiaa työpaikalla. Sopikaa, että ette puhu koko tapahtumasta vaan jatkatte työtä niin kuin ennenkin.

Jos tilanne työpaikalla tuntuu tulehtuneelta, ainoa mitä voitte tehdä on pyytää anteeksi. Se pitää tehdä yhden kerran, yhdellä lauseella, selittelemättä ja selityksiä odottamatta. Esimies tai kortin antanut henkilö voi tehdä sen kaikkien puolesta. "Siitä kortista... pyysivät minua pyytämään anteeksi puolestaan. Ei palata töissä enää tähän asiaan."

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Lapsen menettäminen on varmasti niin suuri elämän tragedia että on todella naurettavaa suuttua siitä että ihminen repi korttinne. Tuossa tilassa ei varmasti pysty hallitsemaan tunteitaan. Toivottavasti ette ainakaan utele häneltä asiasta enempää vaan tajuatte sen että koetatte olla tukena muutoin esimerkiksi vaikka juttelemalla muita asioita ja antakaa hänen puhua sitten jos hänestä itsestään siltä tuntuu!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

No voi että! Ihan oikein pitäisi lapsensa menettäneen tuntea pahaa mieltä siitä että keski-ikäset maatuskat on askarrelleet kortin hälle. Voi että sentään. Varmaan vaihtaisi oman pahan olonsa teidän "kyl minä niin mieleni pahoitin"-hapatukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä surevalle sanoo tai tekee, tai ei sano ja tee, niin sureva loukkaantuu.

Todella epäreilua, näimme paljon vaivaa kortin tekoon :(

ap

Kylläpä tämä surun murtama äiti jonka maailma on romahtanut, oli todella epäreilu teitä kohtaan, kun ihan kortin väsäsitte!

Onko ihmisiltä ihan  perus jutut noin hukassa??  Kauheaa. Jokaisen suru on yksilöllinen, hienotunteisuus paikallaan! Joku haluaa puhua, koko ajan, joku toinen vetäytyy yksin surunsa kanssa. Näytti ehkä teollaan että mikään ei nyt lohduta, antakaa minun olla.  Toisen suruun tunkeminen on pahinta mitä nyt voi tehdä. Kun se aika tulee, ja se tulee, että hän jaksaa asiasta puhua, kuunnelkaa. Mitään omia kokemuksia ja tyhjiä fraaseja  ei kannata tuputtaa. Ne ennemminkin loukkaa. Voi hyvin sanoa, että en tiedä mitä sanoa. Se riittää sillä hetkellä, ja paikalla olo ja kuuntelu silloin kun hän sitä tarvitsee, Tulevina aikoina sitä tullaan kyllä tarvitsemaan. Älkää tunkeko kun suru on suurimmillaan ja akuutti!

Tosi urpoa tehdä tämä aloitus tänne.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ymmärrä kortteja tuollaisessa tapauksessa. Eri asia, jos ne tulee vainajan ystäviltä perheelle, koska niissä on jotain henkilökohtaista, mutta työkavereilta, jotka tuskin on koskaan edes sitä vainajaa tavanneet? Ihan turhaa. Suullisesti voi ilmaista surunvalittelut ja sitten antaa toisen jatkaa töitään. Mitä sen työkaverin olisi pitänyt sillä kortilla tehdä? Pistää työpöydälle kököttämään, ettei varmasti pääse unohtumaan sekunniksikaan, että lapsi on poissa? Hän ei selvästikään halua minkään sortin muistutusta asiasta. Kortin repiminen voi vaikuttaa radikaalilta, mutta ehkä se ajatus, että te olette yhdessä kortin tekoa suunnitelleet ja sitten oikein omin kätösin sen väkertäneet, pisti vihaksi. Siis että olette tuhlanneet aikaanne kuvitellen, että jostain pahvinpalasta on apua tuossa tilanteessa, kun oikeasti mistään ei ole. Älkää nyt hyvänen aika tuhlatko enää enenpää aikaa loukkaantumalla asiasta tai vaatimalla jotain keskustelua.

Mietin alkuun että koko aloituksen on oltava provo, mutta muistin sit yhden entisen työpaikan kollegan. Tällä rouvalla oli jonkintasoinen lukihäiriö eikä sitten niin minkäänlaista taiteellista silmää, paitsi omasta mielestään. Joka ikiseen työkaverin nimipäivään, syntymäpäivään, jopa silloin kun tiesi jonkun kollegan parisuhteen vuosipäivän ajankohdan tms ja kyllä, myös silloin kun jonkun läheinen oli kuollut, niin silloin löytyi toimistosta iso "kortti" (askartelukartonki täynnä glitteriliimaa, tarroja, kirjoitusvirheitä viliseviä runonpätkiä ym. söherrystä.) Mikäs siinä, jos rouva olisi tehnyt näitä ihan vaan toisia ilahduttaakseen mutta ketunv*tut, "kortti" löysi tiensä toimistoon aina juhlakalun jäädessä vapaille, eli siellä oli sitten kaikilla muilla pari päivää aikaa kehua kuinka rouva oli taas tehnyt upean kortin, voi että! Jos yritit olla huomaamatta/kehumatta niin rouva itse otti puheeksi kuinka oli monta iltaa kortintekoon käyttänyt, kuinka oli raskas homma... Ja auta armias jos kortin saaja ei kehunut ja kiitellyt tarpeeksi kortin saadessaan, korttirouva kävi viikkoja supisemassa selän takana kaikkia piiloilkeyksiä tästä "kiittämättömästä". Mutta kaikkein hauskin juttu oli se, että tämä rouva oli vähän väliä sairaslomalla esim. niska-hartiaseudun ongelmien vuoksi jolloin työt kaatui toisten niskaan, mutta kortteja, niitä pystyi aina väsäämään :D

Että ap vois jättää kortit jatkossa tekemättä ja antaa työkaverin olla rauhassa. Vaikka nyt varmaan kyllä harmittaa kun kuolleen lapsen vanhempi ei teidän kaunista askarreltua korttia oikein arvostanutkaan.... ;)