Oliko teillä lapsuudessasi tilanteita, että jääkaappi oli tyhjä?

Vierailija kirjoitti:

Asuin alkoholisti isän kanssa ja esimurrosiässä oli usein kauhea nälkä kun kaapit oli tyhjät. Kerran oli ainoastaan yksi peruna jääkaapissa, keitin sen ja söin :(

Olen kuullut tarinaa lapsista, jotka ovat juoneet olutta aamiaiseksi. Muutakaan ei jääkaapissa ollut alkoholistivanhemmilla.

Muistan, kun äiti ei tykännyt, että meille tuli kaverini suoraan koulusta, koska sitten meni välipalaa enemmän. Eikä se välipala ollut sen kummempaa kuin sämpylää ja kaakaota. Piti vain ne sämpylätkin tarkkaan miettiä.

Äiti jäi työttömäksi juuri pahimpaan lama-aikaan ja meillä oli omat ja vanhempieni takaama laina maksettavana. Rahat oli tosi tiukilla, mutta äiti ja isä ei halunneet sitä meille lapsille hirveästi näyttää. Aina meillä oli jotain edes pientä jääkaapissa.

Kerran äiti sitten tuli kadulla vastaan potrukin kanssa ja sillä oli siinä potkurissa melkein täysi muovikassillinen ruokaa. Äiti oli jotenkin tosi väsyneen näköinen ja pikaisesti vain pysähdyin tervehtiin. Muistan, miten säälin ja surin äitiäni, kun oli vähillä rahoilla ostanut niin paljon meille ruokaa pitkästä aikaa.

Sitten, kun jatkoin siitä matkaani, meinasi itku tulla.

Jotenkin tuo on jäänyt mieleen vaikka se tunne oli vain sellainen pieni välähdys silloin. Oli varmaan jotain 12v.

Oli. Sitten käytiin kaupassa.

Huomasi köyhissä perheissä lama-aikaan, ketkä kaverit olivat ruoka-aikaan omassa pöydässä aina paikalla. Lähettivätkö vanhemmat ne vai hakeutuivatko itse? Tuli liian hyväksikäytetty olo "kaverina", joten ei kutsuttu enää jatkossa.

Monesti!

Meillä myös meni suurin osa rahasta alkoholiin.

Mä menin tsun jälkeen suoraan töihin, ihan vaan rahan takia.

Sitten äiti ja isäpuoli keksivät että mun on annettava puolet palkasta heille, koska vuokra ja ruoka!

No, ei sitä ruokaa silti aina ollut.

Mulla oli aina hätävarana muutama kymppi että sain mulle ja kahdelle pikkuveljelle edes jotain ostettua.

Muutin sitten heti kahdeksantoista vuotta täytettyäni omaan kotiin, opiskelin ja edelleen tein töitä. Mutta ruokaa mulla oli aina.

Hätä oli kuitenkin vielä veljieni puolesta. Muistan vieneeni niille rahaa/ruokaa useamman kerran ja välillä ne kävi mun luona syömässä.

Nykyään äitini ei enää juo, mutta eipä toi ota mitään vastuuta tekemisistään tai tekemättä jääneistä hommistaan. Suuttuu jos vähänkin muistutan.

Äh..rupes taas oikeen vituttamaan kun muistelin!

Tässähän on ihan kermaperseenä elänyt teidän tarinoita lukiessa. Aina oli leivokset ja viinerit kaapissa viikoittain. Vanhemmat eivät käyttäneet alkoholia ja filepihvi satunnaisena herkkuna maistui. Silti opetettiin sen tarkan markan käyttöön. En edes kehtaa kertoa jääkaapin sisällöstä.

Miksi joku alapeukuttaa sitä, että toisella meni vain paremmin? En lapsena voinut edes vaikuttaa asiaan.

Meillä oli myös todella usein jääkaappi tyhjä, ehkä joku homehtunut juustoviipale saattoi olla ja siitäkin viilsin homehtuneen osan pois ja söin sen osan mikä ei näyttänyt olevan homeessa.

Äiti ja isä juopottelivat ja jossain vaiheessa alkoivat käyttää huumeita. Varastin penskana koulusta ruokaa ja muutamia kertoja myös lähikaupasta. 

Onneksi noi ajat on ohi, tuntuu kyllä tosi pahalta, kun miettiikään tuota elämän vaihetta. Vanhemmatkin kuolleet ajat sitten jo, huumeisiin kumpikin. En osaa kyllä edes surra.

Ei ollut tyhjänä, paitsi 1980 oli vähän ankeammat murkinat, kun äiti ja isä säästi käsirahaa upouuteen arava-asuntoon. Isä jäi pienenä puoliorvoksi, faija kuoli työnsä ääreen, kunnan jauhot tuli tutuksi. Hän oppi että jos haluaa rahaa, sitä ei tule kattoon syljeksimällä. Hän perusti aikanaan firman ja painoi helvetisti töitä, ja pääsin joskus käymään työmailla.

Asuttiin  vuokrakämpässä ja se oli käynyt pieneksi. Jotta käsiraha saatiin kasaan ja työntekijöiden liksat maksettua, syötiin usein ja paljon riisipuuroa ja makaronivelliä, verilettuja ja kesäkeittoa. Leipäkepsua ja perunapuuroa. Joskus käytiin isovanhemmillakin syömässä. Muistan kerran valittaneeni lusikoidessani makaronivelliä, että minkä takia taas tällaista murkinaa, ja isä murahti, että ei nyt ole varaa liharuokiin, jos haluat oman huoneen. Ainoa kerta, kun kitisin.  Noh, ne oli vielä sellaisia aikoja, kun duunariperhe pääkaupunkiseudulla  pystyi ostamaan suoraan viiden huoneen ja keittiön kämpän, ihan uuden sellaisen. (Nythän nuo pääkaupunkiseudun hinnat on tolkuttomat, vaikka korot alhaiset.)

Muutettiin 1981 ja ruokavalio palasi normaaliksi. Isän firma alkoi kannattaa hyvin, ja meillä eleltiin silti kuin ennenkin, tarkasti. Mutta aina oli vaatetta, lämmintä ja ruokaa, ja sen verran isä raski sitten pröystäillä, että osti äidille nahkatakin ja Ladan, uudet fillarit, stereot ja videot meille teineille. Itselleen se ei mitään ostanut. Paitsi synttärilahjaksi yhden sikarin.

Ukkini koki lapsena ja aikuisena 30-40 luvulla kunnolla nälkää. Pitkä tarina vankileireineen. Ei ollut kyllä jääkaappiakaan. Ukilla oli aina tärkeää, että lapsella oli maha täynnä ja tyrkytti vielä lisääkin. Toinen isoisäni lihoi 10 kiloa armeijassa ja onnistui pitämään sen painon talvi- ja jatkosodassa, mikä lienee jo pieni ihme. Huutolaislapsi...jäi pienenä orvoksi. Ei kummallekaan maistunut viina, ahkeria työmiehiä ja niin vain omat talot rakensivat perheilleen.

....Pelkään, että tulevaisuudessa digitalisaatio ja robotit tekevät duunareista uuden köyhälistön.

Tuntuu pahalta, miten moni on elänyt päihdeperheessä. Sitten kannabiskin haluttaisiin vielä laillistaa.

Yleensä uusi aika on luonut uudenlaisia työpaikkoja.

Ei meillä ollut edes jääkaappia kun olin pieni. Ruokakomero ja maakellari.

No ei ainakaan muistaakseni kertaakaan tapahtunut niin, että ei olisi ollut mitään ruokaa, vaikka välillä tiukkaa tekikin ja jouduin näkemään nälkääkin, koska ruokaa ei ollut tarpeeksi kasvavalle lapselle, vaikka sitä sentään oli edes jonkin verran. Tosin lähes aina oli ruokaa, ei mitenkään hirveästi esim. pois heitettäväksi asti, mutta ei sentään yleensä tarvinnut nälkää nähdä. Vasta sitten kun muutin omilleni oli jonkin aikaa sellaista, että ruokaa ei oikein ollut ja jouduin kokemaan sitäkin, että miltä se todellinen nälkä tuntui. Tosin sekin oli omaa tyhmyyttäni, kun en osannut alussa käyttää rahaa kunnolla, niin että se ei aina riittänyt kunnolla ruokaan.

Välillä oli kaapit tyhjät. Perusaineita oli yleensä, leivottiin sit siskon kans sämpylöitä

Ei koskaan

Ei koskaan. Aina oli ruokaa kaapissa ja joskus tuli tarjottua niille kavereillekin joiden kotona ei ollut ruokaa. Ei me rikkaita oltu, ei edes hyvätuloisia mun vanhemmat mutta kaikkea tarpeellista oli aina. En sitten osaa sanoa miten paljon vanhemmat tinki omista hankinnoistaa .

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu pahalta, miten moni on elänyt päihdeperheessä. Sitten kannabiskin haluttaisiin vielä laillistaa.

Tuo joka puhui huumeista että vanhempansa ovat käyttäneet ja juopotelleet, ja kuollut huumeisiin ei varmaan meinannut kukkaa. Vaan muita huumeita (piri, heroiini,Kokaiini ym) En ole kannabiksen puolesta enkä vastaan, halusin sanoa vain ettei kukkaan kuole itsessään ellei polta 10 kiloa tunnissa

En ole sanonut myöskään että se on täysin vaaratonta, varsinkaan alaikäisten ei pitäisi poltella. Siitä voi tulla psykoosi siihen taipuvaisille ihmisille

Minustakin tuntuu pahalta, varsinkin kun itse olin aika rikkaasta perheestä. T:N32

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu pahalta, miten moni on elänyt päihdeperheessä. Sitten kannabiskin haluttaisiin vielä laillistaa.

Kannabis on eri asia kuin kovat huumeet ja alkoholi.. Vai oletko ihan kännissä?

Kyllä oli. Isäni kuoli yllättäen ja äitini jäi ison asuntolainan kanssa yhksi kolmelle joista minä nuorin. Köyhät oli eväät mutta kaikille oli tärkeää että saatiin vanhempien omin käsin rakentama talo pidetyksi.

Oli semmoinenkin ettei jääkaappia ollut ensinkään, vain kellari.

Kun omilleen pääsi oli harvemmin pulaa mistään.  Kävelimme kaupungilla tyttökaverin kanssa ja hän sanoi, olisit vasta viimeksi käynyt kaupassa ettei olisi tarvinnut kassia raapottaa,  hän tahtoi vain bailata rahapäivänä.