Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!

Oma anoppi on oikein mukava mutta appiukko ei vieläkään, yli neljän vuoden jälkeen muista edes nimeäni vaikka tekemisissä ollaan (valitettavasti) aika paljon...

Oman elämänsä kuningatar Elisabeth, ilkeä vanha akka joka   olettaa muiden elävän hänen sääntöjensä  mukaan. Oli muuten  ylihoitaja mielisairaalassa ennen elököitymistään..

On myös monissa asioissa vanhollinen, , esim. tyttölapsi on esikoisena on häpeä ja mies saa vähän muksia vaimoaan, jos vaimo tarvitsee muistutusta siitä kuka on perheen pää. 

Minulle oli aikoinaan järkytys kun kuvittelin, että meillä on anopin kanssa hyvät ja luottamukselliset suhteet ja kerran häneltä sitten flönähti suusta, että "on varmaan vaikea olla lähtöisin tunnevammaisesta perheestä." NÄIN hän siis oikeasti oli minut ja vieläpä perheeni diagnostisoinut.  Vielä vuosien jälkeenkin tämä närästää. Vika on epäilemättä minussa, kun jaksan tätä märehtiä.

t. Miniä, joka sai anopilta lahjaksi laminoidun BMI-taulukon

Vierailija kirjoitti:

Anoppi kohtelee lapsenlapsiaan todella epätasa-arvoisesti. Lapsenlapsia kaksi, molemmat heistä mun lapsia, poikia molemmat. Onneksi eivät vielä tajua, että toinen saa 100€ arvoisen lahjan ja toisen 5€. Rahasta ei ole kyse, sitä kyllä on.

Jatkuvaa haukkumista, ilkeilyä ja mitätöintiä. Kenestäkään ei ole ikinä mitään hyvää sanottavaa, paitsi itseään kehuu vuolaasti. Joskus voi jotain hyväksi tulkittavaa sanoa tyttärestään, pojistaan ei ikinä.

Mä en osaa mitään, ja se pitää joka kerta erikseen mainita. En osaa sisustaa, siivota, kasvattaa / pukea lapsiani... 

Jostain syystä nykyään yhteydenpito on hyvin vähäistä. Tuon naakan lähellä ei ole hyvä olla. Ihan hirveä ahdistus, ja pelko siitä, mitä seuraavaksi haukkuu tai irvailee. Tässä ei ole kyse turhasta pelosta, ainoastaan mitä ja missä tilanteessa. Onhan meille jo muodostunut mukava perinne, että lasten synttäreillä kahvipöydässä anoppi haukkuu minut.  Aihe vaihtelee.

Minun anoppini on kanssa reippaan rehellisesti suosija. Pojat ovat parempia kuin tytöt, tyttären lapset olivat parempia kuin muut siihen asti kunnes lempipoika sai perheen, mistä tytär tykkää huonoa (ainoa hauska asia seurata tässä kokonaisuudessa :) ). Olen joskus kertonutkin siitä, miten mumma iltapalapöydässä kantoi ranteet notkuen tyttärenpojille ruokaa lisää ja lisää, tytöt kun pyysivät nälkäänsä toista voileipää, mumma piti terkkarin asiantuntemuksellaan opettavaisen saarnan, missä eräs nainen söi niin paljon, että mahalaukku repesi.  Lapset olivat kuitenkin kaikki viettäneet aivan yhtä liikunnallisen talvipäivän hiihtäen ja luistellen. Silloin en voinut pitää suutani kiinni vaan sanoin anopille, että huomaatko, miten oikein puhut ja suhtaudut.

Anopin tyttärentyttärellä on jonkinasteinen syömishäiriö aikuisiällä, hän on laihduttanut itsensä tosi hoikaksi ja lempiharrastus on leipoa koko suvulle lihottavia herkkuja, joita ei itse syö. 

Vierailija kirjoitti:

Oman elämänsä kuningatar Elisabeth, ilkeä vanha akka joka   olettaa muiden elävän hänen sääntöjensä  mukaan. Oli muuten  ylihoitaja mielisairaalassa ennen elököitymistään..

On myös monissa asioissa vanhollinen, , esim. tyttölapsi on esikoisena on häpeä ja mies saa vähän muksia vaimoaan, jos vaimo tarvitsee muistutusta siitä kuka on perheen pää. 

Käsittämätöntä, miten äiti voi olla sitä mieltä, että oma aikuinen lapsi saa hakata puolisoaan. Tai lapsiaan. Siunaus annetaan tietysti kaikessa hiljaisuudessa ja ulkopuolisille esitetään hyvellisyyden perikuvaa. Tunsin joskus myös kuningatar ElisaHITin, en ikävöi häntä enkä SonHITiä-

Tulee kun kutsutaan tai kutsuu itsensä, istuu/makaa sohvalla. Muut eivät siis mahdu. Pitää hakea ja viedä. Ei puhu mitään, ellei kysy.

Tulee tyttöjen juhliin, muttei tuo lahjaa, olisikohan kerran tuonut, tytöt jo isoja. Ei kyllä heillekään oma-aloitteisesti puhu oikein mitään. Syö kyllä paljon. Jättää wc-pönttöön paskarantut. On epäsiisti, hiuksista varpaisiin. Koti toki myös. Masentunut, ellette jo hoksanneet.

Keksii kaikkia ongelmia, jotta saisi pojaltaan huomiota. Siis ihan kaikkea mahdollista, vaarallistakin. Ei kiinnostu mistään, paitsi itsestään. Raskasta. Sairashan tuo, mutta kun kerran kysyttiin niitä huonoja puolia...

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli aikoinaan järkytys kun kuvittelin, että meillä on anopin kanssa hyvät ja luottamukselliset suhteet ja kerran häneltä sitten flönähti suusta, että "on varmaan vaikea olla lähtöisin tunnevammaisesta perheestä." NÄIN hän siis oikeasti oli minut ja vieläpä perheeni diagnostisoinut.  Vielä vuosien jälkeenkin tämä närästää. Vika on epäilemättä minussa, kun jaksan tätä märehtiä.

t. Miniä, joka sai anopilta lahjaksi laminoidun BMI-taulukon

Tuota meilläkin anoppi tekee, tosin pitää enemmän näitä omia "diagnooseja" ja "tulkintoja" salassa, mutta aina välillä lipsahtaa tai rivien välistä saa lukea.

Esimerkiksi anoppini on päätellyt isäni olevan alkoholisti (tätä päätelmäänsä ei kaikessa vajingonilossaan kyennyt edes salaamaan) ja meidänkin perheen "kylmäksi". Kumpikaan näistä ei ole totta. Ja päätelmät on tasoa, "koska en nähnyt häissä äitisi ja siskosi halaavan sinua, niin teillä ei ole normaalia läheisyyttä" (hän ihan tosissaan kuvittelee, että koska hän ei ole jotain nähnyt, niin sitä ei ole tapahtunut), ja koska mieheni oli sanonut juoneensa saunakaljan isäni kanssa, niin luonnollisesti kyseessä on alkoholisti.

Taustalla tuossa on meidän tapauksessa kateus. Vanhemmillani on paremmat tulot, talo, "menestyneemmät" lapset, niin ja anoppini mieshän (appi) on itse alkoholisti.

Ei se kyllä onneksi ole näin kamala kuin tässä ketjussa luetut tapaukset. Jotain käytöstapoja sentään omaa, ja siedämme toisiamme.

Kyse ei ole anopistani, vaan isoanopistani, eli miehen mummosta. Hän väittää, että olen epäkelpo, ja lihottanut kokkaustaidoillani mieheni.

Joo joskus teen hieman fiinimpää ruokaa (esim.pihvi, pippurikermakastike jne)

Tosiasiassa mieheni vain rakastaa suklaata. Mummonsa mukaan minun tulisi vahtia mieheni syömisiä joka sekunti. Hän nalkuttaa nykyiselle miehelleen jatkuvasti ruoasta. Miehensä on langanlaiha.

Olen täysin katkaissut välit häneen. Viimeksi kun näin niin näytin keskaria, ja kirosin suomeksi koska on niin vittumainen. (hän ei ole suomalainen)

Ainiin, mainitsinko, että hänellä on kuollut 3 aikaisempaa miestä? Varmaan nalkutuksen johdosta saaneet sydärin. :)

Edellinen oli huumorintajuton kiihkouskovainen,  nykyinen taas on ylinuorekas ketjupolttaja. Tiedä sitten kumpi noista on se pahempi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi kohtelee lapsenlapsiaan todella epätasa-arvoisesti. Lapsenlapsia kaksi, molemmat heistä mun lapsia, poikia molemmat. Onneksi eivät vielä tajua, että toinen saa 100€ arvoisen lahjan ja toisen 5€. Rahasta ei ole kyse, sitä kyllä on.

Jatkuvaa haukkumista, ilkeilyä ja mitätöintiä. Kenestäkään ei ole ikinä mitään hyvää sanottavaa, paitsi itseään kehuu vuolaasti. Joskus voi jotain hyväksi tulkittavaa sanoa tyttärestään, pojistaan ei ikinä.

Mä en osaa mitään, ja se pitää joka kerta erikseen mainita. En osaa sisustaa, siivota, kasvattaa / pukea lapsiani... 

Jostain syystä nykyään yhteydenpito on hyvin vähäistä. Tuon naakan lähellä ei ole hyvä olla. Ihan hirveä ahdistus, ja pelko siitä, mitä seuraavaksi haukkuu tai irvailee. Tässä ei ole kyse turhasta pelosta, ainoastaan mitä ja missä tilanteessa. Onhan meille jo muodostunut mukava perinne, että lasten synttäreillä kahvipöydässä anoppi haukkuu minut.  Aihe vaihtelee.

Miten miehesi reagoi tähän? Meillä on kaveriporukassa perhe, jossa vaimon äiti mollaa vävyään joka käänteessä (on jo dementoitunut, että enää piikittely ei ole edes piiloteltua kuten ennen), saadaan kyllä sanotuksi jokainen tälle tätöselle, että "Kuule Martta (nimi muutettu), tiedät itsekkin että asia ei ole noin, Ville (tämä vävy, nimi muutettu), hoitaa tätä taloutta ja kotia ja lapsia ihan siinä missä tyttäresikin." Jos vetää herneen nenään, vetäköön. Mulle ei jostain syystä uskalla suuttua, ja siksi usein se olen minä kun sanon takaisin Martalle. Tämä tyttärensä kun ei aina ole samassa paikassa miestään puolustamassa. 

Mieheni ahdistuu kovasti edes juhlista puhumisesta, hänelle tilanteet ovat jo lähtökohtaisesti piinaa. Mies osaa jotenkin kasvattaa kuplan päänsä ympärille, keskittyy vain lapsiimme / kakun syömiseen tai kahvin hörppimiseen, eikä edes kuuntele äitinsä (kovaäänistä) huomionhakuista "jutustelua". Häneltä menee tilanne vähän ohi. Koskaan ei ole ääneen myöntänyt,  mutta selkeästi häpeää äitiään. Sama juttu miehen sisaruksilla. Tämä on hyvin arka aihe meillä, mies ottaa itseensä kovasti, kun kerron loukkaantuneeni taas kerran äitinsä ilkeydestä. Ja todellakin joka kerta painotan, että hän ei ole vastuussa äitinsä ilkeydestä, vaikka samaa sukua onkin.

Miestä ahdistaa se, että en tule pätkääkään hänen äitinsä kanssa toimeen, vaikka ei itsekään äitinsä seuraan hakeudu vapaaehtoisesti. Ei halua "osallistua" mun ja anopin ongelmiin. On kuitenkin tässä vuosien kuluessa selkeästi pistänyt perheensä äitinsä edelle. Selkeimmin tämä näkyy siinä, että aiemmin mies joutui ramppaamaan äidillään joka viikko jotain pikkuhommaa tekemässä. Tämä on vähentynyt huomattavasti sen jälkeen, kun huomautin miehelle siitä, että viettää arkena enemmän aikaa äitinsä kuin lastemme kanssa. Anoppikin vähän rauhoittunut, eikä ihan jokaisesta asiasta soita, kun tietää poikansa talkkaripalvelutason romahtaneen. Itse olen alkanut pitää anoppia vastaan puoliani ja tehnyt rajat selväksi. Eli olen hankala, kun otin vara-avaimen pois, kun anoppi jäi kiinni meidän papereiden selailusta. (joo, oli yhteinen päätös mieheni kanssa). Tervehdin esim. kaupassa tavatessa, mutta en jää juttelemaan. Henkinen sontakiintiö tämän henkilön osalta on täynnä.

Meillä onkin kohta synttärit taas tulossa. Olen tässä miettinyt, että ennen juhlia teen miehelle selväksi, että tämä on sitten viimeinen kerta kun anoppi kutsutaan, jos haukkuminen jatkuu. En ole pariin vuoteen edes kutsunut anoppia, mies valitettavasti tuon riidankylväjän kutsuu paikalle.  Ja kutsuu sen vuoksi, kun pitäähän mummu kutsua synttäreille, ei siksi, että välttämättä haluaa hänet paikalle. Mutta synttärit on aina tympeitä järjestää, kun on tuo anoppi-muuttuja otettava aina huomioon. Muuten kyllä tykkään järkkäilyistä.

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi kohtelee lapsenlapsiaan todella epätasa-arvoisesti. Lapsenlapsia kaksi, molemmat heistä mun lapsia, poikia molemmat. Onneksi eivät vielä tajua, että toinen saa 100€ arvoisen lahjan ja toisen 5€. Rahasta ei ole kyse, sitä kyllä on.

Jatkuvaa haukkumista, ilkeilyä ja mitätöintiä. Kenestäkään ei ole ikinä mitään hyvää sanottavaa, paitsi itseään kehuu vuolaasti. Joskus voi jotain hyväksi tulkittavaa sanoa tyttärestään, pojistaan ei ikinä.

Mä en osaa mitään, ja se pitää joka kerta erikseen mainita. En osaa sisustaa, siivota, kasvattaa / pukea lapsiani... 

Jostain syystä nykyään yhteydenpito on hyvin vähäistä. Tuon naakan lähellä ei ole hyvä olla. Ihan hirveä ahdistus, ja pelko siitä, mitä seuraavaksi haukkuu tai irvailee. Tässä ei ole kyse turhasta pelosta, ainoastaan mitä ja missä tilanteessa. Onhan meille jo muodostunut mukava perinne, että lasten synttäreillä kahvipöydässä anoppi haukkuu minut.  Aihe vaihtelee.

Oon miettinyt kuinka pitkälle tällaista tarvitsee sietää? Ei ole hyväksi lapsillekaan saada tuollaista mallia, että mummo saa haukkua lapsien rakkaan äidin ja äidin pitää vaan niellä kaikki. Milloin saa lopettaa juhliin kutsumisen tai jopa katkaista välit?

En ole edellinen, mutta vastaan.

Mielestäni kolme kertaa on se raja.

Ensimmäisellä kerralla sanotaan, että käytös ei ole hyväksyttävää, toisella kerralla asiasta muistutetaan ja todetaan, että jos kolmas kerta tulee emme voi olla tekemisissä.

Kolmannen kerran jälkeen voidaan olettaa ettei käytös tule muuttumaan ja välit voidaan katkaista vaikka kokonaan, ihan hyvällä omallatunnolla.

Mun mielestä tässä vastauksessa kiteytyy suuri viisaus! Mun anoppi on saanut jo monta mahdollisuutta osoittaa edes alkeellisia käytöstapoja, seuraava olkoon viimeinen. Joskus olen hänelle sanonut, että on loukkaava ja inhottava, niin alkaa marttyyrimäisesti (teko)itkemään, väittää, ettei ole koskaan näin sanonut. Seuraavaksi väittää, että olen kuvitellut koko asian, sitten olenkin niin tyhmä, että olen ymmärtänyt koko asian väärin. Ja tietysti näitä vakioselityksiä, hän on suorasanainen (=ilkeä) ja totuuden saa aina sanoa (totuus = anopin mielipide). Mieskin on yrittänyt äidilleen puhua, mutta poikaansa anoppi kuuntelee vielä vähemmän kuin mua. En ole ollut paikalla, mutta ilmeisesti ei hyväksy sitä, että poikansa pitää puolisonsa puolia.

Luulin muutama vuosi sitten, että olisin valmis sietämään mieheni kauheaa äitiä, koska hän on mieheni äiti. Yritin, mutta pakko oli pistää asialle stop, koska oma itsetunto ja henkinen hyvinvointi alkoivat todella olla kovilla.

t. Se synttäreillä haukuttu miniä

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Voi luoja. Ihan sama meillä, joskin oli hankala jo ennen vauvaakin. Nimiehdotuksia sateli, hänen suvustaan toki kaikki. Lastenvaatteita toi, koko saattoi olla mitä sattuu. Oli pieniä, jopa kokoa 110 parin kuukauden ikäiselle. Oli iso vauva, mutta ei ehkä ihan tuota kokoa silti :D Mutta ei hätää, kyllä ne käy kun "vähän" käärii hihoja /lahkeita. Olimme myös tosi julmia, kun vauvalle ei tehty omaa makuuhuonetta (vapaa makuuhuone oli eri kerroksessa kuin meidän makkari). Anoppi oli jo katsonut sopivat tapetit vauvan huoneeseen! Meillä sormiruokailtiin, sehän oli vain merkki siitä, että mä olen äitinä niin laiska, etten viitsi syöttää lasta. Oli ensimmäinen lapsenlapsi, mutta ei se silti tarkoita, että mummulla on oikeus muuttaa perheeseen ja alkaa tehdä päätöksiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole anopistani, vaan isoanopistani, eli miehen mummosta. Hän väittää, että olen epäkelpo, ja lihottanut kokkaustaidoillani mieheni.

Joo joskus teen hieman fiinimpää ruokaa (esim.pihvi, pippurikermakastike jne)

Tosiasiassa mieheni vain rakastaa suklaata. Mummonsa mukaan minun tulisi vahtia mieheni syömisiä joka sekunti. Hän nalkuttaa nykyiselle miehelleen jatkuvasti ruoasta. Miehensä on langanlaiha.

Olen täysin katkaissut välit häneen. Viimeksi kun näin niin näytin keskaria, ja kirosin suomeksi koska on niin vittumainen. (hän ei ole suomalainen)

Ainiin, mainitsinko, että hänellä on kuollut 3 aikaisempaa miestä? Varmaan nalkutuksen johdosta saaneet sydärin. :)

Tuo viimeinen lause :D Mun anoppi haudannut kaksi miestä, molemmat tarttuneet pulloon, kun eivät ole hullua akkaa jaksaneet selvinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Minun anoppini on oikein sympaattinen ja hauska, mutta hiukan rahvaanomainen.

Syömme hänen luonaan käydessään usein einesruokaa, kaupan lihapullia ja ranskalaisia, lihapiirakoita ym. 

Lisäksi se hieman häiritsee, kun kaikkein kaksimielisimmät vitsit kuulee anopilta, hörönaurun säestyksellä. Tupakkaa hän ei sentään polta, eikä käytä alkoholia.

Anoppi touhusi ettei kannata mennä naimisiin koska sitten on helpompaa erota, lasta ei kannata tehdä, mitä niitä työttömiä tähän maailmaan..

Ikinuori ja dramaattinen, olihan hän pohjimmiltaan hyväsydäminen, neuvoi kun hain työpaikkaa, sano niin ettei lapsi ole sinun vaan miehen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole anoppi, olen miniä, mutta haluaisin itsekin vastapainoksi nähdä vastaavan ketjun kamalista miniöistä... aina tehty vastaava ketju apeista tai vävyistäkin, muttei miniöistä. Miniät aina ihania?

ET-lehden keskustelupalsta, suomi24? 

Täällä suurin kirjoittajakunta taitaa olla miniä"ikäisiä"

Tähän liittyen, kyllä juuri siellä ET-lehden palstalla löytyy näistä miniöistä valittajia, palsta tosin ei ole yhtä aktiivinen kuin vauvapalsta (luonnollisista syistä).

Tästä ketjusta taitaa löytyä esimerkkejä..

https://www.etlehti.fi/keskustelu/739/ketju/etko_saa_tavata_lapsenlapsiasi?changed=1518886505

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Voi luoja. Ihan sama meillä, joskin oli hankala jo ennen vauvaakin. Nimiehdotuksia sateli, hänen suvustaan toki kaikki. Lastenvaatteita toi, koko saattoi olla mitä sattuu. Oli pieniä, jopa kokoa 110 parin kuukauden ikäiselle. Oli iso vauva, mutta ei ehkä ihan tuota kokoa silti :D Mutta ei hätää, kyllä ne käy kun "vähän" käärii hihoja /lahkeita. Olimme myös tosi julmia, kun vauvalle ei tehty omaa makuuhuonetta (vapaa makuuhuone oli eri kerroksessa kuin meidän makkari). Anoppi oli jo katsonut sopivat tapetit vauvan huoneeseen! Meillä sormiruokailtiin, sehän oli vain merkki siitä, että mä olen äitinä niin laiska, etten viitsi syöttää lasta. Oli ensimmäinen lapsenlapsi, mutta ei se silti tarkoita, että mummulla on oikeus muuttaa perheeseen ja alkaa tehdä päätöksiä.

Unohdin ihan tuon vauvanvaate-puolen! Meille myös raahaa säkkitolkulla vaatteita kokoa laidasta laitaan. Järjettömän isot vaatteet olen myynyt tai antanut eteenpäin, koska ei ole mitään järkeä varastoida monen vuoden päästä meneviä vaatteita, kun on tilaakin vain rajallisesti. Liian pienistä vaatteista sanoin kerran, että kun ne ei yksinkertaisesti mahdu meidän "tepon" päälle, mutta tästähän luonnollisesti alkoi itku, kun minä en anna ostaa mitään tepolle... Olen koittanut kertoa, mitä tarvittaisiin, pyytänyt mukaamme ostoksille jne mutta mikään ei käy ja miniä on vaan ilkeä kun ei laita lapselle niitä liian pieniä/isoja vaatteita :'(