Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Apua 😣 meillä ei tosiaan ihan noin kauhea tilanne ollut. Toki miehen äiti ajatteli, että lapsen voisi nimetä saman nimiseksi kuin isänsä ja häntä kutsua mammaksi 😂 ei suostuttu kumpaankaan ja se asia sitten onneksi jäi nopesti historiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Entinen mieheni oli väkivaltainen alkoholisti (tämä paljastui vasta kun olimme menneet naimisiin vaikka viitteitä oli ilmassa jos olisin vaan tajunnut). Hän oli hienosta suomenruotsalaisesta suvusta, jossa oltiin niin paljon parempia kuin muut. Anoppi suhtautui minuun todella alentuvasti heti alusta lähtien. Perhepäivällisillä minä olin keittiöapulaisena ja tiskarina, muilta hänen lastensa miniöiltä samaa ei vaadittu sillä he olivat myös ruotsinkielisiä ja minä suomenkielisenä automaattisesti alempaa kastia. Lopetin sukupäivällisillä käymisen koska kävi liian rankaksi ja nöyryyttäväksi. Lisäksi se bättre folken tajuton tissuttelu ja humaltuminen oli noloa katsottavaa. Paitsi että eiväthän he ryypänneet kun mitä nyt maistelivat viiniä ruoan kanssa eurooppalaisittain, ainakin omasta mielestään.

Kun mies sitten kännipäissään hakkasi minut ensimmäisen kerran, riensi anoppi syyttämään minua. Olin kuulemma provosoinut ja piti opetella "olemaan ärsyttämättä miestä". Syyllisti täysin minut tapahtuneesta.

Miehen alkoholinkäyttö yltyi pahemmaksi, ja samalla menetti työpaikkansa. Anoppi vakuutteli miehelle ettei tällä mitään ongelmaa ole (koska myös anopin dokaaminen alkoi olla rajua). Anoppi käänsi sitten miehen juomisen minun syyksi,  en ollut riittävän läsnä tai hyvä miehelle jonka piti sitten hakea lohtua pullosta ja myöhemmin muista naisista. Pettämisen anoppi julisti johtuvan 100% minusta. 

Sitten tuli ero, kun mies hakkasi minut viimeisen kerran ja samalla paljastui että mies oli korviaan myöten veloissa koska piti elää jatkuvasti yli varojen vaikka työpaikka oli mennyt. Toinen nainenkin löytyi. Anopin ainoa huoli oli että enhän tee rikosilmoitusta, ettei miehelle tule mitään merkintöjä. Tähän vastasin että ihan tiedoksi vaan, miehellä on jo mittava rikosrekisteri erilaisista pahoinpitelyistä, rattijuopumuksista ja vakuutuspetoksista. Anoppi löi luurin korvaan. Soitti perään ja sanoi että vähintä mitä voin PERHEENRIKKOJANA tehdä on olla kertomatta "valheita muille" miehestäni. En siis saisi kertoa eron todellisia syitä. Vähän ajan päästä anopin puhelusta soitti soon to be ex-mieheni joka oli täydellisen raivon vallassa siitä että olin ollut loukkaava hänen äitiään kohtaan. Anoppi oli siis soittanut miehelle heti ja uikuttanut kuinka paha paha miniä ei ollutkaan suostunut anopin haukuttavaksi. 

Erosta on 6 vuotta enkä ole anoppiin törmännyt. Sensijaan on jokseenkin lohdullista että olen kuullut anopin alkoholisoituneen pahasti, ja hienon suomenruotsalaisen suvun olevan todellisissa talousvaikeuksissa. Anoppi oli joutunut muuttamaan halvempaan asuntoon (minulle oli valehdeltu anopin omistavan hulppean asuntonsa helsingin keskustassa, kun totuus oli että asuikin halvalla jonkun ruotsalaisen säätiön asunnossa). Ex-mieheni on edelleen työtön ja kolkuttelee kohta vankilan ovea sillä on saanut jälkeeni useita naisten pahoinpitelytuomioita. Asuu kaupungin vuokra-asunnossa joka on suunnaton häpeä suvulle(itselleni ei todellakaan olisi). Selvisipä eron jälkeen sekin että tuo varakkaana esiintyvä suku oli oikeasti persaukista, ja kovasti velkaantunutta ja anopin kaikilla pojilla on jonkun asteinen alkoholiongelma. Exälle on kova paikka että minä olen edennyt työelämässä, uudelleen naimisissa ja odotan vauvaa. Elämäni hymyilee kaikin tavoin, kun taas tuolle minua halveksineelle suvulle ei niinkään. Pikkumaista ehkä, mutta kyllä se vähän lämmittää kun muistan miten julmasti ja ylimielisesti anoppi kohteli minua aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

Meillä kanssa ohjeistusta tuli, ja sain hyvin kipakkaa kommenttia, kun tein "väärin". Kaikki tapani tehdä asioita ovat väärin. Sekin on väärin, kun lapsille annetaan vettä janoon eikä mehua. Vaatteet ovat liian värikkäitä, ja lapset syövät väärää ruokaa. Ajatelkaas, kiinteitä ei aloitettu perunalla, vaan erikoisruokaksi luokitellulla kesäkurpitsalla! Ihan vääränlaiset vaunut ostettiin, ja sekin oli väärin, kun ostettiin pinnasänky. Kun hän olisi voinut kunnostaa lastensa vanhan, n. 30 vuotta ulkovarastossa muhineen pinniksen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole anopistani, vaan isoanopistani, eli miehen mummosta. Hän väittää, että olen epäkelpo, ja lihottanut kokkaustaidoillani mieheni.

Joo joskus teen hieman fiinimpää ruokaa (esim.pihvi, pippurikermakastike jne)

Tosiasiassa mieheni vain rakastaa suklaata. Mummonsa mukaan minun tulisi vahtia mieheni syömisiä joka sekunti. Hän nalkuttaa nykyiselle miehelleen jatkuvasti ruoasta. Miehensä on langanlaiha.

Olen täysin katkaissut välit häneen. Viimeksi kun näin niin näytin keskaria, ja kirosin suomeksi koska on niin vittumainen. (hän ei ole suomalainen)

Ainiin, mainitsinko, että hänellä on kuollut 3 aikaisempaa miestä? Varmaan nalkutuksen johdosta saaneet sydärin. :)

Tuo viimeinen lause :D Mun anoppi haudannut kaksi miestä, molemmat tarttuneet pulloon, kun eivät ole hullua akkaa jaksaneet selvinpäin.

Ahaa, että jos mies ryyppää , on se automaattisesti vaimon syy.

Eiköhän se alkoholi kipata ihan omin pikku kätösin sinne kurkkuun.

Tämä kommenttisi juuri saa ajattelemaan että anoppia pidetään lähtökohtaisesti pahana, sama miten käyttäytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Mulla on aiemmin ollut anoppikokelaina todella ihania naisia, mutta tää nykyinen on ihan omaa luokkaansa.  Onko oikein, että vaan siksi että on vanhempi kuin miniä niin haukkuu ja lyttää oman lapsensa valitseman puolison maanrakoon? 

Itse valitettavasti olen joutunut oman lapsuuteni kasvamaan sellaisessa ympäristössä jossa oma isoäitini, äitini anoppi, haukkui äitiäni myös meidän lasten kuullen ja nyt kun oma anoppini meinaa tehdä samaa pistän pelin poikki. Ei se että sattuu olemaan puolisoni äiti tee hänestä yhtään sen arvokkaampaa ihmistä kuin minä olen eikä oikeuta alentamaan minua. 

Toivottavasti itse pystyn tulevaisuudessa olemaan hyvä anoppi omien lasteni puolisoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Tunnetko piston sydämessäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Etkö tiedä, ettei kukaan ole täydellinen. Ja ongelmat voitetaan niistä avautumalla ja asioita muuttamalla, se on onneksi nykyaikaa ja tulevaisuutta.

Minunkin anoppini saattoi vuosia viitata asioihin niin, että sitten kun ero tulee, niin palautan hänen antamat tavarat tai jollain muulla tavoin osoittaa, että piti minun ja rakkaan poikansa suhdetta väliaikaisena tilana. Oli myös vähän vihjailuja, etten ole äitinä kovin onnistunut.

En voi väittää, etteikö tämä olisi kiristänyt väljeä, mutta jollain tasolla ymmärsin jo silloin nuorempana, että tähän vaikutti hänen oma pettymyksensä siihen, että hän on eronut mieheni isästä. Ja toisaalta, silloinkin jo mietin, että jos ero sattuisi tulemaan, niin pienin mahdollinen murhe olisi antaa takaisin joku anopin lainaama astia tai tyynyliina.

Nyt kun olen itse vanhempi, niin ymmärrän, miten nuorina ihmiset "joutuvat" anopiksi, jos lapsi sattuu tapaamaan puolisonsa lähes juuri aikuistuttaan. Biologinen ikä on niin eri asia kuin sosiaalinen ikä. Varmaan anopilleni oli aika vaikea vaihdevuosiaika menossa, mitä en tietenkään tytönhetukkana ylipäätään tavannut, stressaavaa töissä ja kaikenlaista huolta ja murhetta. Hän varmaan tunsi itsensä vielä melko nuoreksi noin niin kuin henkisesti ja oli ehkä aika outoa yhtäkkiä ollakin anoppi ja tulla isoäidiksi. Toki lapsellisesti kiukutteli minulle, mutta nyt tajuan, että anopiksi tuleminen on kasvaprosessi, joka ei välttämättä tapahdu juuri silloin tai siten kun itse haluaisi. Jos elämässä on takana kolhuja, niin ne voivat purkautua väärin lapsen puolisoon, koska samaan aikaan esim. töissä ei vain voi näyttää tunteitaan ja heikkouksiaan. Ja kyllä itsekin mokailin silloin alussa. Sanoin asioita, jotka eivät meidän perheessä loukkaa, mutta sittemin olen tajunnut, että juuri tälle ihmiselle ne asiat olivat tosi kovia piikkejä.

Me saimme välit sellaisiksi, että olemme yhtäältä todella hyviä aikuisystäviä toisillemme ja toisaalta pidämme tietyissä asioissa etäisyyttä ja rajoja, joita ei vain ylitetä. Tämäkin on mahdollista, kun antaa kaikille tilaa kasvaa ihmissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole anopistani, vaan isoanopistani, eli miehen mummosta. Hän väittää, että olen epäkelpo, ja lihottanut kokkaustaidoillani mieheni.

Joo joskus teen hieman fiinimpää ruokaa (esim.pihvi, pippurikermakastike jne)

Tosiasiassa mieheni vain rakastaa suklaata. Mummonsa mukaan minun tulisi vahtia mieheni syömisiä joka sekunti. Hän nalkuttaa nykyiselle miehelleen jatkuvasti ruoasta. Miehensä on langanlaiha.

Olen täysin katkaissut välit häneen. Viimeksi kun näin niin näytin keskaria, ja kirosin suomeksi koska on niin vittumainen. (hän ei ole suomalainen)

Ainiin, mainitsinko, että hänellä on kuollut 3 aikaisempaa miestä? Varmaan nalkutuksen johdosta saaneet sydärin. :)

Tuo viimeinen lause :D Mun anoppi haudannut kaksi miestä, molemmat tarttuneet pulloon, kun eivät ole hullua akkaa jaksaneet selvinpäin.

Ahaa, että jos mies ryyppää , on se automaattisesti vaimon syy.

Eiköhän se alkoholi kipata ihan omin pikku kätösin sinne kurkkuun.

Tämä kommenttisi juuri saa ajattelemaan että anoppia pidetään lähtökohtaisesti pahana, sama miten käyttäytyy.

No ei tietenkään ole. Tämä oli sellainen humoristinen heitto. Tuossa kyseisessä tapauksessa vaimon pohjattomalla ilkeydellä ei se miehen viinanhimo ole ainakaan helpottanut.

131/130 Jatkaa vielä..

Unohdin mainita miten anoppi vähätteli pukeutumistani ja kodinhoitotaitojani. Hänen mielestään miehen ei tarvinnut kotona tehdä mitään, ja olin laiska kun en suostunut silittämään mm. mieheni alushousuja. Dramaattisesti sitten anoppi paukkasi meille silittämään ne vaatteet miehelle mitä minä en suostunut silittämään (kävin siis kokopäivätyössä koko suhteemme ajan, miehen ollessa loppuvaiheessa työtön, joten luulisi että olisi aikaa kalsareiden silittämiseen). Kerran anoppi sitten halusi "äidillisesti" keskustella kanssani vaatteistani ja siitä miten häneltä saisi tyylivinkkejä jos haluan. En ollut mitenkään v-mäinen vaan sanoin että arvostan hänen tyylitajuaan mutta minulla on omani ja hänellä omansa. Anoppi huokaisi tähän että niin mutta kun hänellä on EREHTYMÄTÖN TYYLITAJU! Anopin tyylitaju oli (solsidania lainatakseni) suoraan Gantin kuvastosta vuodelta 2000. Joululahjaksi sain sitten anopilta aina jotain täysin omaan tyyliini sopimattomia vaatteita. Yritti siis väkisin muuttaa minua vastaamaan suomenruotsalaista naisihannetta pinkissä lacosten pikeepaidassa ja helmikaulakorussa. 

Olen todella siisti ihminen, mutta anopin mielestä kotimme oli aina kuin läävä. Surkutteli ympäriinsä miten kurjaa kun en pitänyt itsestäni huolta, enkä kodistamme. En tiedä mikä hänelle olisi riittänyt, ja harmittaa annoin sen arvostelun vaikuttaa itsetuntooni ja siivosin kahtakauheammin tajuamatta että mikään ei koskaan riittäisi.

Hyvät välit on joo, paitsi että kommentoi mun syömistä. Oon siis ihan hoikka, itseasiassa lievästi alipainoinen kun sitä kuitenkin joku kysyy. Monesti on sanonut, että sähän tota makeaa syöt herranjestas. Viimeisin oli aamiaispöydässä kun totesi nauraen "me muut tässä aloitellaan syömistä ja sulla on lautanen jo tyhjä". Noh, lopetin syömisen ja annoin ruoan jämät koiralle. Onneksi mieheni tajusi tässä vaiheessa puhua anopille ja hän lupasi olla kommentoimatta syömisiäni jatkossa. Aikaisemmin mieheni ei ole nähnyt mitään ongelmaa "sillä nyt on vaan tollanen tapa, kyllähän se munkin syömistä kommentoi".

Mun anoppi alkoi haukkua poikaansa, kun ensimmäisen kerran nähtiin niin, ettei mieheni ollut paikalla. Kerran aiemmin oltiin tavattu. Sittemmin olen huomannut, ettei anoppini rakkaus kohdistu kuin häneen itseensä.

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Ex-anoppi oli inhottava. Olisi pitänyt viedä lapsi vuoden ikäisenä perhepäivähoitajalle kun se olisi parempi lapselle kuin olla kotona mun kanssa. Yritin hänen mielestään tappaa lapseni kun vauva-aikana nukkui mun vieressä. Kun kuuli isäni tappaneen itsensä kysyi innostuneena "miten se sen teki" sen sijaan että olisi vaikka ottanut osaa. Noita riittäisi enemmänkin. Onneksi pääsin hänestä eroon samalla kuin kamalasta napanuorassa kiinni olevasta pojastaan.

Nykyinen anoppi on mukava, tosi kiva ja hauska ihminen. Kamalan hänestä tekee se ettei olla oikein tekemisissä. Toisen lapsensa kanssa ovat tosi läheisiä, mun miehelleni hädin tuskin laittaa wa-viestiä syntymäpäivänä. Ei pyydä käymään, ei tule käymään, ei pidä mitään yhteyttä. Harmittaa etenkin miehen puolesta.

Minulle anoppi oli aluksi mukava ja mielinkielin. Tultiin hyvin juttuun vaikka tuo olikin kova juoruamaan muista.

Kerran satuin sanomaan tälle etten pidä siitä kun tämä haukkuu mieheni eksää, varsinkaan kun näiden lapsi on paikalla ja että se miksi lapsi ei halua mummolaan (anoppi oli valittanut tästä aiemmin) on juuri se ettei halua pahoittaa mieltään kuunnellessaan hirveitä juttuja omasta äidistään. Tunsin tuolloin tuon lapsen pintapuolisesti ja vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä.

Anoppi loukkaantui tästä verisesti ja näinpä minusta tuli kultamussukan sijaan Jezebel helvetistä. 

Nykyään kun nähdään hän v*ttuilee päin naamaa, muulloin puhuu pahaa selän takana.  Itse en jaksa ottaa tuosta paineita, pyöritän tätä uusperhe arkea iloisesti meidän perheen ja mieheni eksän uuden perheen kanssa. He hoitavat meidän lapsiamme (ei siis pelkästään näiden yhteistä) ja me heidän yhteisiään. Tämä tuntuu anopille olevan myrkkyä. Veljeilen vihollisen kanssa.

Miestäni en ole jaksanut noihin riitoihin sotkea enkä itsekkään ole mitenkään anopin käytökseen reagoinut koska se on mitä se on. Ei minua loukkaa anopin käytös, en tavallaan välitä siitä. Moni on kysynyt miksi, mutta jotenkin ajattelen sen niin että tyhjät tynnyrit kolisevat koviten ja arvelen että kyllä minut tuntevat tietävät millainen olen luonteeltani ja käytökseltäni.

 Tunsin tuolloin tuon lapsen äidin pintapuolisesti ja vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".