Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi alkoi haukkua poikaansa, kun ensimmäisen kerran nähtiin niin, ettei mieheni ollut paikalla. Kerran aiemmin oltiin tavattu. Sittemmin olen huomannut, ettei anoppini rakkaus kohdistu kuin häneen itseensä.

Saman olen kokenut ja lopputuloksen huomannut. Oman lapsen mitätöinti ja haukkuminen tapahtui muiden kuulematta. Toivottu vaikutus ei uponnut minuun-anoppia ylistäen ja puolisoani väheksyen-kuten anoppi varmaan halusi. Myöhemmin huomasin, että anoppi haukkui ja mustamaalasi jatkuvasti jotain sukulaista tai perheenjäsentä selän takana. Luin jostakin, että käytös viittaisi vallan käyttöön, saattoi liittyä narsismi-aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

Hienoa, että sinulla on huolehtiva ja neuvova anoppi. Ymmärrätkö, ettei kaikilla ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Tunnetko piston sydämessäsi?

Samaa voisin kysyä sinulta.

Minulla ei ole yhtään miniää eikä tule , on vain vävyjä kun on vain tyttäriä.

Omasta anopista ei ole pahaa sanottavaa.

Tottakai saatan olla huono anoppi vaikkei miniöitä olekaan ja ehkä olen paska äiti, en osaa sanoa, välit on mielestäni hyvät kyllä.

Mutta kuten sanoin tämä ongelma poistuu nyt pikkuhiljaa kun nykyinen k***pää anoppi sukupolvi menee manan majoille ja uusi ja uljas nykyinen nuorten miniöitten sukupolvi pääsee anopeiksi.

He kun osaavat päästää irti ainoista pojistaan taidolla irti eikä tule sukupolvieroja eikä mitään muutakaan taitamattomuutta.

Toivottavasti tuoreet miniät ovat yhtä hyviä parinkymmenen vuoden kuluttua kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

Hienoa, että sinulla on huolehtiva ja neuvova anoppi. Ymmärrätkö, ettei kaikilla ole.

Juuri tämänkaltaisia anoppeja täällä haukutaan, millainen minullakin on, mutta ei tulisi mieleenikään tehdä sitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi alkoi haukkua poikaansa, kun ensimmäisen kerran nähtiin niin, ettei mieheni ollut paikalla. Kerran aiemmin oltiin tavattu. Sittemmin olen huomannut, ettei anoppini rakkaus kohdistu kuin häneen itseensä.

Saman olen kokenut ja lopputuloksen huomannut. Oman lapsen mitätöinti ja haukkuminen tapahtui muiden kuulematta. Toivottu vaikutus ei uponnut minuun-anoppia ylistäen ja puolisoani väheksyen-kuten anoppi varmaan halusi. Myöhemmin huomasin, että anoppi haukkui ja mustamaalasi jatkuvasti jotain sukulaista tai perheenjäsentä selän takana. Luin jostakin, että käytös viittaisi vallan käyttöön, saattoi liittyä narsismi-aiheeseen.

Siis narsisti tuo mun anoppi on. Hyvin taitava vallankäyttäjä.

Valitettavasti tuollainen äiti jättää lapsiinsa ikuiset, syvät arvet. Niitä mieheni ja sisaruksensa yrittävät parannella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

Ihan sama mitä toinen tarkoittaa, jos jokaisessa lauseessa tölväisee jotenkin. Kaikkea ei tarvitse sietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Tunnetko piston sydämessäsi?

Samaa voisin kysyä sinulta.

Minulla ei ole yhtään miniää eikä tule , on vain vävyjä kun on vain tyttäriä.

Omasta anopista ei ole pahaa sanottavaa.

Tottakai saatan olla huono anoppi vaikkei miniöitä olekaan ja ehkä olen paska äiti, en osaa sanoa, välit on mielestäni hyvät kyllä.

Mutta kuten sanoin tämä ongelma poistuu nyt pikkuhiljaa kun nykyinen k***pää anoppi sukupolvi menee manan majoille ja uusi ja uljas nykyinen nuorten miniöitten sukupolvi pääsee anopeiksi.

He kun osaavat päästää irti ainoista pojistaan taidolla irti eikä tule sukupolvieroja eikä mitään muutakaan taitamattomuutta.

Toivottavasti tuoreet miniät ovat yhtä hyviä parinkymmenen vuoden kuluttua kuin nykyään.

Ole vaan iloinen, ettei sulla oo miniää. Eipähän oo pelkoa, että sinut vauva-palstalla haukuttaisiin pystyyn. :-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän. 

Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"

No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.

Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.

Tunnetko piston sydämessäsi?

Samaa voisin kysyä sinulta.

Minulla ei ole yhtään miniää eikä tule , on vain vävyjä kun on vain tyttäriä.

Omasta anopista ei ole pahaa sanottavaa.

Tottakai saatan olla huono anoppi vaikkei miniöitä olekaan ja ehkä olen paska äiti, en osaa sanoa, välit on mielestäni hyvät kyllä.

Mutta kuten sanoin tämä ongelma poistuu nyt pikkuhiljaa kun nykyinen k***pää anoppi sukupolvi menee manan majoille ja uusi ja uljas nykyinen nuorten miniöitten sukupolvi pääsee anopeiksi.

He kun osaavat päästää irti ainoista pojistaan taidolla irti eikä tule sukupolvieroja eikä mitään muutakaan taitamattomuutta.

Toivottavasti tuoreet miniät ovat yhtä hyviä parinkymmenen vuoden kuluttua kuin nykyään.

Miksi tulet ketjuun haukkumaan nuorten ja varttuneiden sukupolvien miniöitä viha-asenteella? Tyttäresi ovat toisten äitien miniöitä, miksi haukut omia tyttäreitäsi? Kerro lisää, miksi saatat olla huono anoppi, sekö sinua raivostuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi alkoi haukkua poikaansa, kun ensimmäisen kerran nähtiin niin, ettei mieheni ollut paikalla. Kerran aiemmin oltiin tavattu. Sittemmin olen huomannut, ettei anoppini rakkaus kohdistu kuin häneen itseensä.

Saman olen kokenut ja lopputuloksen huomannut. Oman lapsen mitätöinti ja haukkuminen tapahtui muiden kuulematta. Toivottu vaikutus ei uponnut minuun-anoppia ylistäen ja puolisoani väheksyen-kuten anoppi varmaan halusi. Myöhemmin huomasin, että anoppi haukkui ja mustamaalasi jatkuvasti jotain sukulaista tai perheenjäsentä selän takana. Luin jostakin, että käytös viittaisi vallan käyttöön, saattoi liittyä narsismi-aiheeseen.

Siis narsisti tuo mun anoppi on. Hyvin taitava vallankäyttäjä.

Valitettavasti tuollainen äiti jättää lapsiinsa ikuiset, syvät arvet. Niitä mieheni ja sisaruksensa yrittävät parannella.

Tiedän varsin hyvin. Miten anoppi vaikutti miehesi ja sisarustensa väleihin vai vaikuttiko? Ovatko miehesi ja sisaruksensa käsitelleet asiaa keskenään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

En ole jota lainasit, mutta sinusta on ihmissuhdetaitoa, että noudattaa saamiaan neuvoja, mutta ei kuitenkaan tarkalleen? Ja sitten pikkuhiljaa tekee toisin? Vai käsitinkö väärin. Minäpä kerron, miten minun mielestä hyvät ihmissuhdetaidot omaava hoitaa neuvomiset jotka eivät itseä miellytä, sillä ihmissuhdetaitoihin kuuluu myös oman itsen kunnioitus ja rajojen vetäminen tietyssä pisteessä:

Anoppi: Tämä paita sopii sinulle, ostetaan se

Miniä: Se on kyllä kaunis paita, mutta ei minun tyyliäni, jätän väliin.

Anoppi: Minusta sinä pukeudut liian nuorekkaasti

Miniä: Minun pukeutuminen on minun oma asiani. En minäkään kommentoi muiden pukeutumista.

Anoppi: Vauvalle pitää antaa pottua 2kk iässä

Miniä: Nykytiedon mukaan kiinteät aloitetaan x iässä

Anoppi: Niin ne aina muuttuvat, kyllä minä sinuna antaisin jo aiemmin

Miniä: Arvostan neuvoasi, mutta en halua toimia niin.

Anoppi: Kyllä pitäisi jo imetys lopettaa

Miniä: Minä en halua vielä lopettaa, aion vielä jatkaa

Anoppi: En minäkään kauaa imettänyt, ei opi muuten lapsi oikealle ruualle

Miniä: Niin nämä ovat sellaisia asioita, että taitavat tavat vaihdella eri aikoina. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka lopettavat aiemmin, itse haluan kuitenkin tehdä näin.

Anopin ihmissuhdetaidoista on sitten kiinni, loukkaantuuko hän. Ei hyvät ihmissuhdetaidot ole sitä, ettei sanota omaa mielipidettä. Se on sitä, että osaa kunnioittaa keskustelukumppania samalla kun sanoo mielipiteensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi kohtelee lapsenlapsiaan todella epätasa-arvoisesti. Lapsenlapsia kaksi, molemmat heistä mun lapsia, poikia molemmat. Onneksi eivät vielä tajua, että toinen saa 100€ arvoisen lahjan ja toisen 5€. Rahasta ei ole kyse, sitä kyllä on.

Jatkuvaa haukkumista, ilkeilyä ja mitätöintiä. Kenestäkään ei ole ikinä mitään hyvää sanottavaa, paitsi itseään kehuu vuolaasti. Joskus voi jotain hyväksi tulkittavaa sanoa tyttärestään, pojistaan ei ikinä.

Mä en osaa mitään, ja se pitää joka kerta erikseen mainita. En osaa sisustaa, siivota, kasvattaa / pukea lapsiani... 

Jostain syystä nykyään yhteydenpito on hyvin vähäistä. Tuon naakan lähellä ei ole hyvä olla. Ihan hirveä ahdistus, ja pelko siitä, mitä seuraavaksi haukkuu tai irvailee. Tässä ei ole kyse turhasta pelosta, ainoastaan mitä ja missä tilanteessa. Onhan meille jo muodostunut mukava perinne, että lasten synttäreillä kahvipöydässä anoppi haukkuu minut.  Aihe vaihtelee.

Minun anoppini on kanssa reippaan rehellisesti suosija. Pojat ovat parempia kuin tytöt, tyttären lapset olivat parempia kuin muut siihen asti kunnes lempipoika sai perheen, mistä tytär tykkää huonoa (ainoa hauska asia seurata tässä kokonaisuudessa :) ). Olen joskus kertonutkin siitä, miten mumma iltapalapöydässä kantoi ranteet notkuen tyttärenpojille ruokaa lisää ja lisää, tytöt kun pyysivät nälkäänsä toista voileipää, mumma piti terkkarin asiantuntemuksellaan opettavaisen saarnan, missä eräs nainen söi niin paljon, että mahalaukku repesi.  Lapset olivat kuitenkin kaikki viettäneet aivan yhtä liikunnallisen talvipäivän hiihtäen ja luistellen. Silloin en voinut pitää suutani kiinni vaan sanoin anopille, että huomaatko, miten oikein puhut ja suhtaudut.

Anopin tyttärentyttärellä on jonkinasteinen syömishäiriö aikuisiällä, hän on laihduttanut itsensä tosi hoikaksi ja lempiharrastus on leipoa koko suvulle lihottavia herkkuja, joita ei itse syö. 

Onkohan tämä yleinenkin ilmiö nyt anoppi-iässä olevien keskuudessa? Minäkin tunnen useamman tätä ikäluokkaa olevan naisen, jolle pojat ovat ilman muuta tyttöjä parempia. 

Mistä johtuu, että itsellä tai yhdelläkään ystävällä ei ole mitään kauhuanoppia? Ihan tasan siitä, että valitsee fiksun miehen ja oikeasti suurin  osa miniöiden kehittämistä ongelmista on vain sitä, että miniät on itse kauhuminiöitä. Omassa kaveripiirissä pakkaa ihmiset olemaan sellaisia perussosiaalisia ja tasapainoisia henkisesti, niin ei tarvi tehdä anopistakaan ongelmaa. Mustasukkaisia miehestä ja hirveä tarve näyttää valtansa olemalla mahdollisimman vaikea. Oikein hakemalla haetaan asiaa, josta saisi katkoa välejä, haastaa riitaa jne. Mullakin on ollut kaksi anoppia ja kumpikaan ei mikään sydänystävä, muttei meillä mitään ongelmiakaan ole ollut. Nykyinen aika rasittava, mutta hyväntahtoinen kyllä ja miehelle sekä lapsille tosi rakas.

Entinen anoppi soitteli pojalleen joka päivä, ja kävi kylässä joka toinen, senkin jälkeen kun muutin miehen kanssa yhteen. Toki mies hänelle antoi vara-avaimen niin sillähän se anoppi tuli sisään millon halusi, ilmoittamatta. Ja tietenkään mies ei tässä mitään ongelmaa nähnyt.

Aina jos laitoin kotiimme jotain uutta, verhoja tms, anoppi vuolaasti kehui että voi kylläpä on ihanaa! Sitten viikon päästä tuli uusien verhojen kanssa (toki samaa tyyliä kuin hänen kotonaan) että ajattelin että nämä sopisivat paremmin. Kerran olin pitkään sairaalassa ja tällä välin oli anoppi omatoimisesti käynyt järjestelmässä huonekalut uudelleen, vaihtanut verhot ja matot (minun laittamani vei autotalliin laatikoissa) ja siis sisustanut koko olohuoneen uudelleen?! Oli aika järkytys tulla kotiin. Onneksi pääsin koko hullusta suvusta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

En ole jota lainasit, mutta sinusta on ihmissuhdetaitoa, että noudattaa saamiaan neuvoja, mutta ei kuitenkaan tarkalleen? Ja sitten pikkuhiljaa tekee toisin? Vai käsitinkö väärin. Minäpä kerron, miten minun mielestä hyvät ihmissuhdetaidot omaava hoitaa neuvomiset jotka eivät itseä miellytä, sillä ihmissuhdetaitoihin kuuluu myös oman itsen kunnioitus ja rajojen vetäminen tietyssä pisteessä:

Anoppi: Tämä paita sopii sinulle, ostetaan se

Miniä: Se on kyllä kaunis paita, mutta ei minun tyyliäni, jätän väliin.

Anoppi: Minusta sinä pukeudut liian nuorekkaasti

Miniä: Minun pukeutuminen on minun oma asiani. En minäkään kommentoi muiden pukeutumista.

Anoppi: Vauvalle pitää antaa pottua 2kk iässä

Miniä: Nykytiedon mukaan kiinteät aloitetaan x iässä

Anoppi: Niin ne aina muuttuvat, kyllä minä sinuna antaisin jo aiemmin

Miniä: Arvostan neuvoasi, mutta en halua toimia niin.

Anoppi: Kyllä pitäisi jo imetys lopettaa

Miniä: Minä en halua vielä lopettaa, aion vielä jatkaa

Anoppi: En minäkään kauaa imettänyt, ei opi muuten lapsi oikealle ruualle

Miniä: Niin nämä ovat sellaisia asioita, että taitavat tavat vaihdella eri aikoina. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka lopettavat aiemmin, itse haluan kuitenkin tehdä näin.

Anopin ihmissuhdetaidoista on sitten kiinni, loukkaantuuko hän. Ei hyvät ihmissuhdetaidot ole sitä, ettei sanota omaa mielipidettä. Se on sitä, että osaa kunnioittaa keskustelukumppania samalla kun sanoo mielipiteensä.

Kerroinhan, että nuorena vaimona uskoin, että tarvitsen neuvoja. Iän karttuessa huomasin pärjääväni ilman niitä. Siitä seurasi, että rupesin sanomaan mielipiteitäni myös anopille ja muistuttamaan häntä, että ollaan jo niin ja niin vanhoja ihmisiä, että päätetään itse, mitä ostetaan, puetaan päälle, syödään, yms. Tarvitseeko siitä verisesti loukkaantua ja tulla esim vauva-palstalle haukkumaan pystyyn narsisti anoppi. Tällä palstalla on sairas, raskas ja negatiivinen ilmapiiri. Mollataan, panetellaan, arvostellaan ihmisiä aivan siekailematta.

Vierailija kirjoitti:

Mistä johtuu, että itsellä tai yhdelläkään ystävällä ei ole mitään kauhuanoppia? Ihan tasan siitä, että valitsee fiksun miehen ja oikeasti suurin  osa miniöiden kehittämistä ongelmista on vain sitä, että miniät on itse kauhuminiöitä. Omassa kaveripiirissä pakkaa ihmiset olemaan sellaisia perussosiaalisia ja tasapainoisia henkisesti, niin ei tarvi tehdä anopistakaan ongelmaa. Mustasukkaisia miehestä ja hirveä tarve näyttää valtansa olemalla mahdollisimman vaikea. Oikein hakemalla haetaan asiaa, josta saisi katkoa välejä, haastaa riitaa jne. Mullakin on ollut kaksi anoppia ja kumpikaan ei mikään sydänystävä, muttei meillä mitään ongelmiakaan ole ollut. Nykyinen aika rasittava, mutta hyväntahtoinen kyllä ja miehelle sekä lapsille tosi rakas.

Mistä johtuu...varmaan siitä että yleensä anopit ovat normaaleita, henkisesti terveitä, persoonallisuushäiriöttömiä. Pieni osa on sitten jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi alkoi haukkua poikaansa, kun ensimmäisen kerran nähtiin niin, ettei mieheni ollut paikalla. Kerran aiemmin oltiin tavattu. Sittemmin olen huomannut, ettei anoppini rakkaus kohdistu kuin häneen itseensä.

Saman olen kokenut ja lopputuloksen huomannut. Oman lapsen mitätöinti ja haukkuminen tapahtui muiden kuulematta. Toivottu vaikutus ei uponnut minuun-anoppia ylistäen ja puolisoani väheksyen-kuten anoppi varmaan halusi. Myöhemmin huomasin, että anoppi haukkui ja mustamaalasi jatkuvasti jotain sukulaista tai perheenjäsentä selän takana. Luin jostakin, että käytös viittaisi vallan käyttöön, saattoi liittyä narsismi-aiheeseen.

Siis narsisti tuo mun anoppi on. Hyvin taitava vallankäyttäjä.

Valitettavasti tuollainen äiti jättää lapsiinsa ikuiset, syvät arvet. Niitä mieheni ja sisaruksensa yrittävät parannella.

Tiedän varsin hyvin. Miten anoppi vaikutti miehesi ja sisarustensa väleihin vai vaikuttiko? Ovatko miehesi ja sisaruksensa käsitelleet asiaa keskenään?

Mun miehellä on hyvin etäiset välit sisaruksiinsa. Voi johtua myös siitä, että heillä on iso ikäero. En usko, että ovat traumaansa yhdessä käsitelleet. Miehen sisko on joskus mökillä parin saunakaljan voimalla kertonut, miten äitinsä narsismi on hankaloittanut elämää. Mieheni taas ei puhu lapsuutensa traumoista, vaikka syytä olisi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Haluisin kyl nähä mummukan ilmeen kun jatkossa sinnikkäästi kutsuisitte häntäkin ihan rehdisti vaan pelkällä etunimellä, ei edes etunimi-mummi yhdistelmää vaan pelkästään "no niin Eemeli annappas Sinikalle hali ja lähdetään kotiin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

En ole jota lainasit, mutta sinusta on ihmissuhdetaitoa, että noudattaa saamiaan neuvoja, mutta ei kuitenkaan tarkalleen? Ja sitten pikkuhiljaa tekee toisin? Vai käsitinkö väärin. Minäpä kerron, miten minun mielestä hyvät ihmissuhdetaidot omaava hoitaa neuvomiset jotka eivät itseä miellytä, sillä ihmissuhdetaitoihin kuuluu myös oman itsen kunnioitus ja rajojen vetäminen tietyssä pisteessä:

Anoppi: Tämä paita sopii sinulle, ostetaan se

Miniä: Se on kyllä kaunis paita, mutta ei minun tyyliäni, jätän väliin.

Anoppi: Minusta sinä pukeudut liian nuorekkaasti

Miniä: Minun pukeutuminen on minun oma asiani. En minäkään kommentoi muiden pukeutumista.

Anoppi: Vauvalle pitää antaa pottua 2kk iässä

Miniä: Nykytiedon mukaan kiinteät aloitetaan x iässä

Anoppi: Niin ne aina muuttuvat, kyllä minä sinuna antaisin jo aiemmin

Miniä: Arvostan neuvoasi, mutta en halua toimia niin.

Anoppi: Kyllä pitäisi jo imetys lopettaa

Miniä: Minä en halua vielä lopettaa, aion vielä jatkaa

Anoppi: En minäkään kauaa imettänyt, ei opi muuten lapsi oikealle ruualle

Miniä: Niin nämä ovat sellaisia asioita, että taitavat tavat vaihdella eri aikoina. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka lopettavat aiemmin, itse haluan kuitenkin tehdä näin.

Anopin ihmissuhdetaidoista on sitten kiinni, loukkaantuuko hän. Ei hyvät ihmissuhdetaidot ole sitä, ettei sanota omaa mielipidettä. Se on sitä, että osaa kunnioittaa keskustelukumppania samalla kun sanoo mielipiteensä.

Kerroinhan, että nuorena vaimona uskoin, että tarvitsen neuvoja. Iän karttuessa huomasin pärjääväni ilman niitä. Siitä seurasi, että rupesin sanomaan mielipiteitäni myös anopille ja muistuttamaan häntä, että ollaan jo niin ja niin vanhoja ihmisiä, että päätetään itse, mitä ostetaan, puetaan päälle, syödään, yms. Tarvitseeko siitä verisesti loukkaantua ja tulla esim vauva-palstalle haukkumaan pystyyn narsisti anoppi. Tällä palstalla on sairas, raskas ja negatiivinen ilmapiiri. Mollataan, panetellaan, arvostellaan ihmisiä aivan siekailematta.

Kerroit, että nuorena vaimona otit vastaan anopin neuvot, vaikka et niitä täysin noudattanut, sitten et kaivannut anopin neuvoja ja nyt kerrot, että uskoit kaipaavasi neuvoja.  Edelleenkin hienoa, että sinulla on välittävä anoppi. Millainen anoppi olet itse?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?

Kertoisitko kokemuksistasi ihmissuhdetaitoisena etkä vain hokisi tuota samaa "teki mitä teki".

Kerron. Itselläni on anoppi, joka puuttui lähes joka asiaan meidän elämässä. Nuorena vaimona luotin liikaa anoppini makuun ja neuvoihin, jotka olivat varmasti hyviä. Mutta eri puolella Suomea kasvaneena en osannut anopin mielestä toimia oikein, joten minua oli neuvottava. Otin neuvot vastaan, mutta en tarkalleen kuitenkaan niitä noudattanut. Pikkuhiljaa minä ymmärsin, etten kaivannut anopin neuvoja, vaan toimin, niinkuin toimin. Rupesin vaivihkaa huomauttelemaan, että hei, ollaan jo nelikymppisiä, eiköhän me jo osata nämä jutut. Vaatteeni olivat liian nuorekkaita anopin mielestä, en niistä huomautteluista välittänyt, vaan puin samalla tyylillä itseni. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Pikkuhiljaa se huolehtiminen ka huomauttelemine on loppunut, mutta hyvissä väleissä silti ollaan. Ajattelin, että meidän parasta anoppi on tarkoittanut kaikella.

En ole jota lainasit, mutta sinusta on ihmissuhdetaitoa, että noudattaa saamiaan neuvoja, mutta ei kuitenkaan tarkalleen? Ja sitten pikkuhiljaa tekee toisin? Vai käsitinkö väärin. Minäpä kerron, miten minun mielestä hyvät ihmissuhdetaidot omaava hoitaa neuvomiset jotka eivät itseä miellytä, sillä ihmissuhdetaitoihin kuuluu myös oman itsen kunnioitus ja rajojen vetäminen tietyssä pisteessä:

Anoppi: Tämä paita sopii sinulle, ostetaan se

Miniä: Se on kyllä kaunis paita, mutta ei minun tyyliäni, jätän väliin.

Anoppi: Minusta sinä pukeudut liian nuorekkaasti

Miniä: Minun pukeutuminen on minun oma asiani. En minäkään kommentoi muiden pukeutumista.

Anoppi: Vauvalle pitää antaa pottua 2kk iässä

Miniä: Nykytiedon mukaan kiinteät aloitetaan x iässä

Anoppi: Niin ne aina muuttuvat, kyllä minä sinuna antaisin jo aiemmin

Miniä: Arvostan neuvoasi, mutta en halua toimia niin.

Anoppi: Kyllä pitäisi jo imetys lopettaa

Miniä: Minä en halua vielä lopettaa, aion vielä jatkaa

Anoppi: En minäkään kauaa imettänyt, ei opi muuten lapsi oikealle ruualle

Miniä: Niin nämä ovat sellaisia asioita, että taitavat tavat vaihdella eri aikoina. Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka lopettavat aiemmin, itse haluan kuitenkin tehdä näin.

Anopin ihmissuhdetaidoista on sitten kiinni, loukkaantuuko hän. Ei hyvät ihmissuhdetaidot ole sitä, ettei sanota omaa mielipidettä. Se on sitä, että osaa kunnioittaa keskustelukumppania samalla kun sanoo mielipiteensä.

Kerroinhan, että nuorena vaimona uskoin, että tarvitsen neuvoja. Iän karttuessa huomasin pärjääväni ilman niitä. Siitä seurasi, että rupesin sanomaan mielipiteitäni myös anopille ja muistuttamaan häntä, että ollaan jo niin ja niin vanhoja ihmisiä, että päätetään itse, mitä ostetaan, puetaan päälle, syödään, yms. Tarvitseeko siitä verisesti loukkaantua ja tulla esim vauva-palstalle haukkumaan pystyyn narsisti anoppi. Tällä palstalla on sairas, raskas ja negatiivinen ilmapiiri. Mollataan, panetellaan, arvostellaan ihmisiä aivan siekailematta.

Mikä sinä olet määrittämään, milloin joku asia on sellainen, että toinen tarvitsee keskustekumppania asialle? Harva haluaa ystäville ja miehelle anoppiaan haukkua.