Lapsi aloitti uuden harrastuksen ja nyt valmentaja ilmoitti, että ei pärjää :(

Vastoinkäymiset kuuluu elämään ja ennen kaikkea ihmisen kehitykseen. Minun poikani ei koskaan ole ollut motorisesti kovin lahjakas, mutta hänellä on silti ollut aivan valtava palo harrastaa urheilua. Jääkiekkoa pelasi vuoden, kunnes valmentajalta tuli samanlainen ilmoitus kuin teillekin: lapseni ei pärjännyt ikäistensä tasolla, vaan joutui siirtymää! 2-3v nuorempien kanssa treenaamaan. Kauaa ei sitä intoa keatnyt, vaan poika halusi omatoimisesti lopettaa lajin. Aloitti myöhemmin jalkapallon ja edelleen kävi samoin. Näin äitinä se tuntui ihan mielettömän pahalta ja tuntuu edelleenkin, mutta hattua nostan pojalleni, joka tänä päivänäkin rakastaa urheilua. On siirtynyt harrastamaan aktiivista kuntosalitreeniä ja täyttää pian 18. Jääkiekon aikoihin oli 10-11 ja jalkapallon aikoihin 12-14.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsen harrastuksessa on erityislapsi, en tiedä mikä tarkalleen on vikana. On ihan hirveän rasittava, koko ajan vaatii huomiota tai itkee jos ei osaa. Yhden ohjaajan huomio on sidottu kokonaan tähän lapseen. Muita lapsia ärsyttää selvästi, omaani myös. Olen kuitenkin sanonut lapselleni että ei saa osoittaa sitä vaan täytyy vaan koettaa kestää.

Hankalaahan se on, toisaalta lapsi tietenkin tarvitsee positiivisia kokemuksia ryhmässä ja äidillekin tuntuu olevan tärkeää. Toisaalta koko porukka kärsii eikä toiset saa "koko rahan edestä" kun yksi vie ohjaajien huomion. Kyseessä ei kuitenkaan ole joukkuelaji, joten eriyttämällä ryhmiä saadaan jonkilainen rauha ajoittain.

Tämä.

Meillä on jouduittu lopettamaan harrastuksia tämän takia. Ei paljon ole mieltä kuskata lasta kalliiseen harrastukseen, jossa ohjaaja on kiinni muutamassa lapsessa. Arkkitehtikerhossa riehujat meni open kanssa eteiseen, rauhalliset lapset jäi aitten ilman opettajaa. Telinejumpassa villi ja iso lapsi ruhjoi pienemmät alleen.

Tässä on asia, josta ei saa ääneen puhua. Erityislasten vanhemmat (eivät toki kaikki) tuovat lapsensa harrastuksiin, vaikka mitään edellytyksiä pärjätä ei ole. Koska Nico-Petterilläkin on oikeus! Näille vanhemmille ei ole mitään väliä sillä, että pahimmillaan heidän lapsensa vie ilon harrastuksesta kaikilta muilta, pahimmillaan on muille jopa vaaraksi. Kaveri ei päästänyt lastaan enää lätkäharkkoihin, kun siellä yksi erityistapaus huitoi mailalla muita lapsia. Monella muullakin tuli harrastukseen tauko, kun vaara oli todellinen.

Meilläkin on lapsen harrastusryhmässä yksi ADHD-tapaus (ihan siis diagnosoitu). Puree, tönii, lyö, potkii muita. Siis silloin, kun ei häiritse toimintaa muulla tavalla. On 11-vuotias. On kertonut isoon ääneen useasti, ettei pidä koko harrastuksesta, se on ihan tyhmä harrastus, ohjaajat on hölmöjä ja kaikki muut lapset ovat typeriä ääliöitä. Lapsi on laitettu välillä parin kerran "pakkolomalle" harrastuksesta. Mikään ei auta. Äiti ei ota mitään kantaa asioihin, nakkaa vaan lapsen harrastepaikan pihalle ja kaasuttaa pois. Kyseinen puolitoistatuntinen kun on tuon yksinhuoltajan viikon ainut vapaa hetki villistä lapsestaan...

Vierailija kirjoitti:

Miksi päästät tuollaisia tilanteita tapahtumaan?

Siis miten näitä aina voi etukäteen tietää Yritätkö sanoa, että älä anna lapsesi koskaan yrittää ja tehdä mitään, jotta ei vain tule pettymyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Niitä perustaitoja voi harjoitella itsenäisesti tai perheen kanssa.

Jos lapsella on tuollaisia ongelmia, on ihan ilmeistä ettei hän pärjää tuollaisessa harrastuksessa. Tämän tuloksen näkee ennalta otsallaankin. Vanhemman tehtävä on ohjata sitä lapsen elämää. Eli fiksumpaa on valita yksilölaji jossa venyttää sitä mukavuusaluetta. Ei tavoitteellista joukkuelajia itseä vanhempien ryhmässä - itsemurha. Pettymyksiin pitää karaista, mutta ei noin.

Joku tuolla kommentoi, että tilanne olisi ihan sama, jos menisi kuoroon, vaikka ei osaa laulaa.

No, elämä oli 70-luvulla paljon helpompaa. Minä lauloin lapsikuorossa, vaikka en todellakaan osaa laulaa :) Siellä menin muiden jatkona ihan hyvin ja esiintymässäkin käytiin. Alttoääntä vetelin hyvin, vaikka lauluääntä ei ollut.

No muutenkin kyllä urheiltiin ja ulkoiltiin tosi paljon, kun oli paljon lapsia pihoilla aina.

Mutta sitten omiin lapsiin. Kukaan ei ollut tippaakaan kilpailuhenkinen, joten eivät halunneet harrasteryhmiin. Se olisi ollut niin helppoa nakata lapset kentän laidalle ja hakea pois. Vaatikin sitten omaa työtä se harrastaminen. Eli uinti oli meilläkin suosittua ja sehän vaati sitten sen, että itse veit uimaan ja olit siellä ja opetit ja uit matkassa. Samoin tykkäsivät lenkkeillä, mikä vaati, että itse myös lähti matkaan, kun ei ollut palkattua ohjaajaa, joka lenkkeilee ja vaeltaa metsissä ryhmän kanssa. Joten sitten vain reppu selkään ja poluille lasten kanssa itse.

Toisaalta nyt kun myöhemmin asiaa muistelee, niin todella hyviä hetkiä tuli lasten kanssa vietettyä, kun hoisi harrastukset itse ja niiden ohjaamisen. Paljon harrastettiin silti liikuntaa, vaikka ei ohjatuissa kilparyhmissä oltukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joku tuolla kommentoi, että tilanne olisi ihan sama, jos menisi kuoroon, vaikka ei osaa laulaa.

No, elämä oli 70-luvulla paljon helpompaa. Minä lauloin lapsikuorossa, vaikka en todellakaan osaa laulaa :) Siellä menin muiden jatkona ihan hyvin ja esiintymässäkin käytiin. Alttoääntä vetelin hyvin, vaikka lauluääntä ei ollut.

No muutenkin kyllä urheiltiin ja ulkoiltiin tosi paljon, kun oli paljon lapsia pihoilla aina.

Mutta sitten omiin lapsiin. Kukaan ei ollut tippaakaan kilpailuhenkinen, joten eivät halunneet harrasteryhmiin. Se olisi ollut niin helppoa nakata lapset kentän laidalle ja hakea pois. Vaatikin sitten omaa työtä se harrastaminen. Eli uinti oli meilläkin suosittua ja sehän vaati sitten sen, että itse veit uimaan ja olit siellä ja opetit ja uit matkassa. Samoin tykkäsivät lenkkeillä, mikä vaati, että itse myös lähti matkaan, kun ei ollut palkattua ohjaajaa, joka lenkkeilee ja vaeltaa metsissä ryhmän kanssa. Joten sitten vain reppu selkään ja poluille lasten kanssa itse.

Toisaalta nyt kun myöhemmin asiaa muistelee, niin todella hyviä hetkiä tuli lasten kanssa vietettyä, kun hoisi harrastukset itse ja niiden ohjaamisen. Paljon harrastettiin silti liikuntaa, vaikka ei ohjatuissa kilparyhmissä oltukaan. 

Miten nää ikivanhat muistelot liittyy asiaan?

Voin suositella lämpimästä ap:n lapselle erityisliikunnan ryhmiä, mikäli sellaisia teidän paikkakunnallanne on. Näissä harjoitellaan juuri mm motorisia taitoja kivassa ilmapiirissä. Oma lapsemme löysi tällaisessa ryhmässä ihan oman lajin jota nyt harrastaa seuratasolla.

Ryhmiä on lajikohtaisia (esim uinti), peleihin ja leikkeihin keskittyviä, että erityisiä jumpparyhmiä motoriikan ja kehon hallinnan harjaannuttamiseen. Teidän lapsen kannattaisi varmaan aloittaa viimeksimainutusta ja sen jälkeen edetä toisiin ryhmiin.

Lapsi, jolla on lajiin sopimattomia etityistarpeita, ei nauti harrastuksesta, koska ei voi siinä pärjätä.

Joskus muuten voi kömpelöstä ja lahjattomastakin tulla jopa ammattipelaaja. Oma serkkuni oli aikanaan tällainen. Iso, kömpelö rotjake, joka väkisin halusi jalkapalloilijaksi, vaikka ihan kaikki, vanhemmista liikunnanopettajiin ja valmentajiin olivat sitä mieltä että ei onnistu. Poika kun oli tosiaan poikkeuksellisen kömpelö tyyliin törmäilee ovenpieliin kun ei hahmota kroppansa rajoja, kompastelee tms. 

Sisu ja halu harjoitella vaan oli ihan valtava, eikä tuntunut välittävän siitä että muut katsoivat kieroon ja joskus pilkkasivatkin. Ajatteli ilmeisesti, että vielä minä näytän teille. Lopulta serkusta tuli ammatti-jalkapalloilija, pelasi ulkomaillakin (Espanjassa) jonkin aikaa. Ei hänestä mitään vikkelää hyökkääjää ja pallotaituria tullut ,mutta varsin asiallinen kovaa pelaava oikea pakki tuli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku tuolla kommentoi, että tilanne olisi ihan sama, jos menisi kuoroon, vaikka ei osaa laulaa.

No, elämä oli 70-luvulla paljon helpompaa. Minä lauloin lapsikuorossa, vaikka en todellakaan osaa laulaa :) Siellä menin muiden jatkona ihan hyvin ja esiintymässäkin käytiin. Alttoääntä vetelin hyvin, vaikka lauluääntä ei ollut.

No muutenkin kyllä urheiltiin ja ulkoiltiin tosi paljon, kun oli paljon lapsia pihoilla aina.

Mutta sitten omiin lapsiin. Kukaan ei ollut tippaakaan kilpailuhenkinen, joten eivät halunneet harrasteryhmiin. Se olisi ollut niin helppoa nakata lapset kentän laidalle ja hakea pois. Vaatikin sitten omaa työtä se harrastaminen. Eli uinti oli meilläkin suosittua ja sehän vaati sitten sen, että itse veit uimaan ja olit siellä ja opetit ja uit matkassa. Samoin tykkäsivät lenkkeillä, mikä vaati, että itse myös lähti matkaan, kun ei ollut palkattua ohjaajaa, joka lenkkeilee ja vaeltaa metsissä ryhmän kanssa. Joten sitten vain reppu selkään ja poluille lasten kanssa itse.

Toisaalta nyt kun myöhemmin asiaa muistelee, niin todella hyviä hetkiä tuli lasten kanssa vietettyä, kun hoisi harrastukset itse ja niiden ohjaamisen. Paljon harrastettiin silti liikuntaa, vaikka ei ohjatuissa kilparyhmissä oltukaan. 

Miten nää ikivanhat muistelot liittyy asiaan?

Muistutukseksi vanhemmille siihen, että lapsi voi harrastaa ilman ohjattuja ryhmiäkin. Mutta se vaatii itseltä hieman viitseliäisyyttä. Muutakin, kuin istuttaa lapsi autoon ja nakata kentän laidalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi päästät tuollaisia tilanteita tapahtumaan?

Tämä on ikävä kommentti. Meidän perheessä poika halusi aikanaan jääkiekkojoukkueeseen. Pojalla on "hienoista erityisyyttä" sensomotorisessa kehityksessä ollut, mikä on näkynyt kotona mutta ei selvästi ulkopuolelle. Tuossa vaiheessa porukka oli selvästi edellä ja meidän poika hädin tuskin pysyi pystyssä. Itse ajattelin että miksi antaisin pojan mennä, ei se pärjää eikä itse tunnu asiaa tajuavan. Onneksi fiksu vaimoni puhui minut ympäri ja annettiin mahdollisuus. Nyt poika pelaa viidettä vuotta ja on pärjännyt hyvin. Harrastuksen merkitys on ollut valtava kaikin puolin. Emme me vanhemmat saa liikaa rajata lasten mahdollisuuksia "suojelun" nimissä.

Tällä ap:n pojalla on sellaisia ongelmia että pässi näkee otsallaankin että ei tule pärjäämään itseään vanhempien kyvykkyyksien kanssa joukkuelajissa. Ihan itsemurha laittaa sinne.

Oletko montakin kertaa tavannut aloittajan pojan? 

Vierailija kirjoitti:

Joku tuolla kommentoi, että tilanne olisi ihan sama, jos menisi kuoroon, vaikka ei osaa laulaa.

No, elämä oli 70-luvulla paljon helpompaa. Minä lauloin lapsikuorossa, vaikka en todellakaan osaa laulaa :) Siellä menin muiden jatkona ihan hyvin ja esiintymässäkin käytiin. Alttoääntä vetelin hyvin, vaikka lauluääntä ei ollut.

No muutenkin kyllä urheiltiin ja ulkoiltiin tosi paljon, kun oli paljon lapsia pihoilla aina.

Mutta sitten omiin lapsiin. Kukaan ei ollut tippaakaan kilpailuhenkinen, joten eivät halunneet harrasteryhmiin. Se olisi ollut niin helppoa nakata lapset kentän laidalle ja hakea pois. Vaatikin sitten omaa työtä se harrastaminen. Eli uinti oli meilläkin suosittua ja sehän vaati sitten sen, että itse veit uimaan ja olit siellä ja opetit ja uit matkassa. Samoin tykkäsivät lenkkeillä, mikä vaati, että itse myös lähti matkaan, kun ei ollut palkattua ohjaajaa, joka lenkkeilee ja vaeltaa metsissä ryhmän kanssa. Joten sitten vain reppu selkään ja poluille lasten kanssa itse.

Toisaalta nyt kun myöhemmin asiaa muistelee, niin todella hyviä hetkiä tuli lasten kanssa vietettyä, kun hoisi harrastukset itse ja niiden ohjaamisen. Paljon harrastettiin silti liikuntaa, vaikka ei ohjatuissa kilparyhmissä oltukaan. 

Niin, ei noissa futiksessa säbässä jne myöskään ole 'palkattuja ohjaajia' - saattavat saada jonkun 100€ alennuksen oman lapsen maksuista kiitoksena, that's it.

Partio olisi muuten erinomainen harrastus sinun lastesi kaltaisille luonnosta kiinnostuneille - ja sielläkin isommat nuoret ohjaavat ilmaiseksi ja vielä maksavat itse siitä että pääsevät ohjaamaan lapsiasi vaikkapa leirille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi päästät tuollaisia tilanteita tapahtumaan?

Tämä on ikävä kommentti. Meidän perheessä poika halusi aikanaan jääkiekkojoukkueeseen. Pojalla on "hienoista erityisyyttä" sensomotorisessa kehityksessä ollut, mikä on näkynyt kotona mutta ei selvästi ulkopuolelle. Tuossa vaiheessa porukka oli selvästi edellä ja meidän poika hädin tuskin pysyi pystyssä. Itse ajattelin että miksi antaisin pojan mennä, ei se pärjää eikä itse tunnu asiaa tajuavan. Onneksi fiksu vaimoni puhui minut ympäri ja annettiin mahdollisuus. Nyt poika pelaa viidettä vuotta ja on pärjännyt hyvin. Harrastuksen merkitys on ollut valtava kaikin puolin. Emme me vanhemmat saa liikaa rajata lasten mahdollisuuksia "suojelun" nimissä.

Tällä ap:n pojalla on sellaisia ongelmia että pässi näkee otsallaankin että ei tule pärjäämään itseään vanhempien kyvykkyyksien kanssa joukkuelajissa. Ihan itsemurha laittaa sinne.

Oletko montakin kertaa tavannut aloittajan pojan? 

Hän kertoi ne ongelmat aloituksessa. Olen erityisope ja tiedän ettei noilla ominaisuuksilla mennä tavoitteellsieen itseään vanhempia poikia sisältävään futisjoukkueeseen. Jos pitää välttämättä olla tavoitteellista niin sitten yksilölaji jossa ei se joukkue kärsi jos menee pieleen ja lapselle synny kohtuutonta painetta.

Kun oma lapsi vielä pelasi säbää oli muuten tosi hienoa kun sarjassa oli myös minipaikkakuntien joukkueita. Niissä näki, miten joka ikinen iikka oli tärkeä sille joukkueelle. Joku Dragsfjärdin tmv joukkue oli saatu kasaan kun ihan kaikki oli houkuteltu mukaan. Pelaamassa oli myös se kookas ja kömpelö poika ja pieni ja hentoinen tyttö. Ei nämä joukkueet yleensä hyvin pelanneet mutta niillä oli hyvä henki ja hienoa nähdä miten kaikki mahtuivat mukaan ja tsemppasivat joukkueelle.

Tämä ei liene mahdollista isommalla paikkakunnalla kun joukkueeseen löytyy riittävästi taitavia pelaajia - silloin täytyy vaan etsiä se vähemmän taitavien lasten ryhmä, mihin oma lapsi sopii kasaa siellä onnistumisen kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat ymmärtäväisiä. Selitä että muut ovat pelanneet kauemmin ja että valitsitte hänelle liian haastavan ryhmän. Koita esittää asia niin, ettei ryhmän vaihto ole rangaistus.

Lapsi ei edisty jos harjoittelee liian vaativassa ryhmässä, se voi tuottaa lapselle jopa stressiä, kun huomaa ettei pysy mukana kunnolla.

Ei se välttämättä noin mene. Aloitin jääkiekon lapsena vuonna 1988, ja ensimmäisen talven jälkeen joukkueeni kaikki muut pojat siirtyivät niin sanottuun edustusjoukkueeseen. Ainoastaan minua ja yhtä toista poikaa ei sinne huolittu.

Jatkoin kyllä jääkiekon pelaamista vielä kolme vuotta tuon jälkeen. Mutta aina muistan sen, että (melkein) kaikki muut valittiin. Minua ei.

Harrastan vielä tänäänkin vain ja ainoastaan yksilölajeja.

Miksi valitsitte harrastuksen, jossa kilpaillaan?

Vierailija kirjoitti:

Miksi valitsitte harrastuksen, jossa kilpaillaan?

Samaa mietin. Ja miksi valita laji, joka edellyttää tarkkaa silmän ja kehon koordinaatiota, jos lapsella on jo alkajaisiksi hahmottamis- ja motorisia vaikeuksia?