Ei niitä miehiä vaan löydy

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Mulle ei löytynyt pk-seudulla miestä, vaikka epätoivoisesti etsin. Oli kova perheenperustamis- ja vauvakuume ja se lienee tehokas miehen karkoitin.

Sitten hankin lapsen sinkkuna hedelmöityshoidoilla ja sitten n 10 v myöhemmin, kun aloin jatsella miehiä hieman uudestaan ilman mitään vakavaa tarkoitusperää, sellainen löytyi heti naimisiin asti. Ja tarjontaa näyttäisi olevan yhä paljon muistakin miehistä.

Niin se vain on, että nuoret miehet ovat pääsääntöisesti sitoutumiskammoisia nykyään ja todellakin on vaikeaa löytää miestä silloin, kun sellaisen oikeasti haluaisi löytää. Sitten kun ei en hirveästi kiinnosta tai ole tarvetta miehelle, niitä olisikin tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Onko sulla jo lapsia ja perhe?

Jos teille yhtäkkiä tulisi nyt ero ja joutuisit aloittamaan alusta sinkkuna kolmikymppisenä, niin voin kertoa, että olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla, jos nimittäin etsisit miestä jonka kanssa perustaa perhe kun biologinen kello tikittää.

Pari-kolmikymppiset miehet haluavat nykyään kevyen seksisuhteen ilman vakavaa sitoutumista eivätkä vauva-arkea ja ikävää perhe-elämää kotiäitivaimon kanssa, jossa riidellään väsyneinä eikä ole enää villiä seksiä.

Eronnut neli-viisikymppinen mies sitten haluaa toiselle kierrokselle uuden kodin- ja viikonloppulastenhoitajan eikä enää uusia lapsia, eli vanhemmilla naisilla käy taas flaksi.

Siinä on välissä se kolmikymppisyys naisilla, jotka etsivät vakavaa suhdetta, kun yhtäkkiä kukaan mies ei näytä kiinnostuneelta.

Netissä ei ole miehiä? Nyt teet jotain todella väärin

Vierailija kirjoitti:

Miten te ihmiset ette löydä kumppaneita? Eri juttu jos asuu keskellä metsää eikä koskaan halua muuttaa sieltä pois, mutta en vaan ymmärrä. Itse olen aikuisiällä ollut max 1,5 vuotta sinkkuna enkä ole edes etsimällä etsinyt miestä. Kun elää tarpeeksi aktiivista elämää, niin kyllä niitä miehiä tapaan. Itse olen teinitytöstä asti seurustellut, silloin tuli seurusteltua parin koulukaverin kanssa. Sitten valmistuin ja menin töihin ja tapasin miehen, jonka kanssa olin vähän päälle 4 vuotta. Olin vuoden sinkkuna ja ihan vaan baarissa tapasin nykyiseni, jonka kanssa yhteiseloa 8 vuotta. Sinkkuna ollessani mulla oli myös deitti-ilmoitus ja kävinkin muutaman tyypin kanssa kahvilla, mutta ne olivat juuri sellaisia epätoivoisia parisuhteen metsästäjiä.

No, minä taas olen ollut koko aikuiselämäni sinkku. Miehiä olen tavannut koulussa, töissä, kavereiden kautta, harrastuksissa, baareissa, tapahtumissa, netissä - foorumeilla ja nettideittisivuilla, Tinderissä, ja joskus harvoin myös aivan sattumanvaraisesti vaikkapa kadulla tai kaupassa. Yksikään heistä ei ole halunnut deittailla minua, saati sitten seurustella kanssani. Omat aloitteeni on torpattu, ja miesten puolelta minulle ei ole aloitteita tehty.

Että minkä sitä mahtaa jos kukaan ei tykkää siinä mielessä? Ystäviä minulla on paljon ja vilkas sosiaalinen elämä, mutta pariutumiseen en jostain syystä ole sopiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Mulle ei löytynyt pk-seudulla miestä, vaikka epätoivoisesti etsin. Oli kova perheenperustamis- ja vauvakuume ja se lienee tehokas miehen karkoitin.

Sitten hankin lapsen sinkkuna hedelmöityshoidoilla ja sitten n 10 v myöhemmin, kun aloin jatsella miehiä hieman uudestaan ilman mitään vakavaa tarkoitusperää, sellainen löytyi heti naimisiin asti. Ja tarjontaa näyttäisi olevan yhä paljon muistakin miehistä.

Niin se vain on, että nuoret miehet ovat pääsääntöisesti sitoutumiskammoisia nykyään ja todellakin on vaikeaa löytää miestä silloin, kun sellaisen oikeasti haluaisi löytää. Sitten kun ei en hirveästi kiinnosta tai ole tarvetta miehelle, niitä olisikin tarjolla.

Ei se hakemalla löydy ja haku päällä oleminen on paras tapa karkottaa potentiaaliset kumppanit koska sen kiireen ja epätoivon haistaa pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet tehnyt miehen löytämiseksi? Mennyt Tinderiin ja odottanut että miehet aloittaa keskustelun ja kertovat kuinka ihana olet? Mennyt baariin istumaan ja odottanut että ihana mies tulee juttelemaan ja kertomaan kuinka ihana olet?

Kyllähän tuo voi onnistua myös...jos kyse on baarista. En itse ikinä kirjoittaisi nettideitissä naiselle, jolla on vain naaman kuva, koska siitä tulee jotenkin niin panostamaton vaikutelma mutta baari on vähän eri asia. Monia se jännittää ja ahdistaakin ja voivat tarvita toisen ihmisen tukea siellä.

Minullekin tuli viime yönä (?) seksiseuraa (?) etsivä nainen juttelemaan, vaikka minä en huomioinut häntä millään tavalla, mutta naisen mielenterveys ei ollut kohdallaan ja hän sitten hävisi siitä aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Netissä ei ole miehiä? Nyt teet jotain todella väärin

Vain osa miehistä on netissä. Itsetuntoisille ja tasokkaille netti on turn-off. Heille riittää kysyntää muutenkin.

Puolitoista vuotta sinkkuna pitkän suhteen jälkeen ja netin kautta olen muutamaa miestä tavannut. Ei ole edennyt mihinkään.Todella mukavia miehiä on ollut pari heistä,mutta ei ole jatkunut suhde miesten puolelta. En käy baareissa, harrastukset yksinäisiä ja työ naisvaltaisella alalla.

Onhan moni valinnut elää yksin ja taitaavat olla ihan onnellisia. Pitää varmaankin liityä heihin ja lopettaa haaveilu parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Mulle ei löytynyt pk-seudulla miestä, vaikka epätoivoisesti etsin. Oli kova perheenperustamis- ja vauvakuume ja se lienee tehokas miehen karkoitin.

Sitten hankin lapsen sinkkuna hedelmöityshoidoilla ja sitten n 10 v myöhemmin, kun aloin jatsella miehiä hieman uudestaan ilman mitään vakavaa tarkoitusperää, sellainen löytyi heti naimisiin asti. Ja tarjontaa näyttäisi olevan yhä paljon muistakin miehistä.

Niin se vain on, että nuoret miehet ovat pääsääntöisesti sitoutumiskammoisia nykyään ja todellakin on vaikeaa löytää miestä silloin, kun sellaisen oikeasti haluaisi löytää. Sitten kun ei en hirveästi kiinnosta tai ole tarvetta miehelle, niitä olisikin tarjolla.

Ei se hakemalla löydy ja haku päällä oleminen on paras tapa karkottaa potentiaaliset kumppanit koska sen kiireen ja epätoivon haistaa pitkälle.

En ole aiempi, mutta osa meistä naisista ei ole sellaisia haluttuja, jotka saisivat miehen ilman että tekisi asian eteen mitään. Itse en ole käynyt baareissa/ollut nettitreffeillä 3 vuoteen ja tänä aikana en ole tutustunut yhteenkään sinkkumieheen muuta kautta. Jos en tekisi miehen löytämisen eteen edes sitä vaivaa, että pykäisin tinderprofiilin jäisin edelleen sinkuksi. Se, että edes asettaa itselleen mahdollisuuden löytää mies ei tarkoita epätoivoisuutta.

Kun ikääkin alkaa olemaan jo enemmän tietää itsekin mitä haluaa. Jos jonkun miehen karkottaa se, että minä haluan yhden illan jutun tai seksisuhteen sijaan parisuhteen niin voi voi, meidän arvomme eivät olleet yhtenevät. Parisuhteen etsiminen edelleenkään ei ole epätoivoisuutta. Epätoivoa olisi pikemminkin ottaa mitä tahansa mitä olisi tarjolla, esim. fwb-suhde parisuhteen sijaan. Ymmärrätkö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Onko sulla jo lapsia ja perhe?

Jos teille yhtäkkiä tulisi nyt ero ja joutuisit aloittamaan alusta sinkkuna kolmikymppisenä, niin voin kertoa, että olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla, jos nimittäin etsisit miestä jonka kanssa perustaa perhe kun biologinen kello tikittää.

Pari-kolmikymppiset miehet haluavat nykyään kevyen seksisuhteen ilman vakavaa sitoutumista eivätkä vauva-arkea ja ikävää perhe-elämää kotiäitivaimon kanssa, jossa riidellään väsyneinä eikä ole enää villiä seksiä.

Eronnut neli-viisikymppinen mies sitten haluaa toiselle kierrokselle uuden kodin- ja viikonloppulastenhoitajan eikä enää uusia lapsia, eli vanhemmilla naisilla käy taas flaksi.

Siinä on välissä se kolmikymppisyys naisilla, jotka etsivät vakavaa suhdetta, kun yhtäkkiä kukaan mies ei näytä kiinnostuneelta.

Olen tapaillut 40-50v miehiä ja nimenoaan he ovat parin vuoden sisällä eronneita pitkästä avioliitosta ja hakevat vaihtuvaa kumppania. Tämä on tullut ilmi nettideiteillä eli ilmoitavat jo kättelyssä hakevansa kevyttä seuraa ja ei mitään vakavaa. Myös tosielämässä olen tavannut miehiä, jotka vaihtavat kumppania jatkuvasti  ja ei ole tarkoitusta sitoutua.  Itse etsin seurustelusuhdetta, en yhden tai kahden kerran pa*** tai suhdetta tyyliin kattellaan ja siinä ohessa kattellaan potentiaaleja parempia. Kun kerran näin vaikeaa alkaa olla miehen haku, luopuu vähitellen toivosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Mulle ei löytynyt pk-seudulla miestä, vaikka epätoivoisesti etsin. Oli kova perheenperustamis- ja vauvakuume ja se lienee tehokas miehen karkoitin.

Sitten hankin lapsen sinkkuna hedelmöityshoidoilla ja sitten n 10 v myöhemmin, kun aloin jatsella miehiä hieman uudestaan ilman mitään vakavaa tarkoitusperää, sellainen löytyi heti naimisiin asti. Ja tarjontaa näyttäisi olevan yhä paljon muistakin miehistä.

Niin se vain on, että nuoret miehet ovat pääsääntöisesti sitoutumiskammoisia nykyään ja todellakin on vaikeaa löytää miestä silloin, kun sellaisen oikeasti haluaisi löytää. Sitten kun ei en hirveästi kiinnosta tai ole tarvetta miehelle, niitä olisikin tarjolla.

Se, ettei halua lisääntyä kanssasi, ei välttämättä ole sitoutumiskammoa vaan esimerkiksi itsesuojeluvaistoa.

Minä löysin aivan ihanan miehen Tinderistä. Epäilin vahvasti nettiä puoliskon etsinnässä, mutta onneksi ystäväni sai ylipuhuttua. Ensimmäiset tindertreffit koskaan ja ainakin nyt näyttää niin hyvältä. Joka tapaamisen jälkeen aina vaan parempi fiilis😍Miehelle en ollut ensimmäinen deitti, mutta kuulemma toivottavasti viimeinen😊

Vierailija kirjoitti:

Puolitoista vuotta sinkkuna pitkän suhteen jälkeen ja netin kautta olen muutamaa miestä tavannut. Ei ole edennyt mihinkään.Todella mukavia miehiä on ollut pari heistä,mutta ei ole jatkunut suhde miesten puolelta. En käy baareissa, harrastukset yksinäisiä ja työ naisvaltaisella alalla.

Onhan moni valinnut elää yksin ja taitaavat olla ihan onnellisia. Pitää varmaankin liityä heihin ja lopettaa haaveilu parisuhteesta.

Onko sulla käyny mielessä, että et ole ehkä vielä edes ollu valmis suhteeseen? Naisesta kyllä huomaa ulospäin, et jos on estoja päällä, sitä nämä "mukavat miehet" on saattaneetkin karttaa.

Mulla itsellä on kohta kaks vuotta sinkkuelämää takana ja en aio luovuttaa parisuhteen osalta. Joku tossa aiko luovuttaa, kun ei 23 ikävuoteen mennessä ole parisuhdetta löytyny.  Herkästi näyttäs naiset antavan periksi ja luovuttavan.

Jos on nätit ja söpöt kasvot, naiselle riittää ottajia. Jotkut miehet vaativat vielä siron kropan. Muut löytävät hyvällä tuurilla tai eivät ollenkaan.

Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon. Omaa nirsouttaan saa primadonnat syyttää jos ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä löysin aivan ihanan miehen Tinderistä. Epäilin vahvasti nettiä puoliskon etsinnässä, mutta onneksi ystäväni sai ylipuhuttua. Ensimmäiset tindertreffit koskaan ja ainakin nyt näyttää niin hyvältä. Joka tapaamisen jälkeen aina vaan parempi fiilis😍Miehelle en ollut ensimmäinen deitti, mutta kuulemma toivottavasti viimeinen😊

Niin ihanan naiivia 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä löysin aivan ihanan miehen Tinderistä. Epäilin vahvasti nettiä puoliskon etsinnässä, mutta onneksi ystäväni sai ylipuhuttua. Ensimmäiset tindertreffit koskaan ja ainakin nyt näyttää niin hyvältä. Joka tapaamisen jälkeen aina vaan parempi fiilis😍Miehelle en ollut ensimmäinen deitti, mutta kuulemma toivottavasti viimeinen😊

Niin ihanan naiivia 😀

Jotkut ihmiset ovat tuollaisia, että tunteet heittelehtivät ääripäästä toiseen. Kyllä he yleensä tietävät itsekin, että hurmioituneen ilon vastineeksi myös pettymykset tuntuvat pahemmilta. Itse en tuollaista jaksaisi, mutta joillekin se on täysin luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Onko sulla jo lapsia ja perhe?

Jos teille yhtäkkiä tulisi nyt ero ja joutuisit aloittamaan alusta sinkkuna kolmikymppisenä, niin voin kertoa, että olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla, jos nimittäin etsisit miestä jonka kanssa perustaa perhe kun biologinen kello tikittää.

Pari-kolmikymppiset miehet haluavat nykyään kevyen seksisuhteen ilman vakavaa sitoutumista eivätkä vauva-arkea ja ikävää perhe-elämää kotiäitivaimon kanssa, jossa riidellään väsyneinä eikä ole enää villiä seksiä.

Eronnut neli-viisikymppinen mies sitten haluaa toiselle kierrokselle uuden kodin- ja viikonloppulastenhoitajan eikä enää uusia lapsia, eli vanhemmilla naisilla käy taas flaksi.

Siinä on välissä se kolmikymppisyys naisilla, jotka etsivät vakavaa suhdetta, kun yhtäkkiä kukaan mies ei näytä kiinnostuneelta.

Nimenomaan juuri tässä iässä ainakin kaikilla minun tuntemillani miehillä on tarve löytää itselleen vaimo ja tulevien lasten äiti. He nimenomaan etsivät naista jonka kanssa sitoutua vakavasti. Tottakai ihmiset ovat erilaisia, mutta minun miespuoliset ystäväni ovat kaikki sellaisia, jotka toivovat omaa perhettä. Yhden illan jutut ja villi sinkkuelämä ovat jääneet sinne nuoruuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu. Tätä olen aina ihmetellyt. Hirveän moni ihminen valittaa yksinäisyyttä, kumppanin puutetta. Vaikka näkisi oikeasti vaivaa löytääkseen sellaisen. (Käy ulkona, netin treffipalstat..) Miten on mahdollista, että ette siltikään löydä itsellenne kumppania?? Oletteko liian kranttuja?

Itse aloin seurustelemaan 17-vuotiaana nykyisen kumppanini kanssa. Olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta. Silti vuosien varrella olen tutustunut useaan mieheen, tottakai vain ystävänä. Ja nämä tutustumiset ovat tulleet aika lailla sattuman kautta, sillä itse olen luonteeltani melko ujo ja siitä syystä jollain tapaa "epäsosiaalinen". Viihdyn paremmin kotona kuin ulkona. En käy ikinä baareissa. Siitä huolimatta olen saanut elämääni upeita miehiä (ystävinä edelleen), jotka olisivat kaikki aivan mahtavia aviomiehiä ja isiä, hyvännäköisiä, fiksuja, kilttejä.  Moni heistä on minuun rakastunut vaikka olenkin varattu, mutta tunteille ei voi tietenkään mitään. Joidenkin kanssa ystävyys toimii vielä tänäkin päivänä, jotkut ovat jääneet kelkasta pois koska eivät ole voineet elää tunteidensa kanssa olemalla silti pelkkä ystävä kanssani. Harmillista mutta ymmärrettävää. Mutta siis, pointti oli se, että itse en näe mahdollisena, että jäisin yksin, jos joskus tulisi tilanne, että eroaisin miehestäni. 

Tiedän, että alapeukkuja alkaa sataa, koska kuulostan siltä että pönkittäisin omaa "paremmuuttani". Mutta ei, se ei ole tarkoitus. Kunhan jäin vain ihmettelemään, että mistähän se johtuu, että joillekin naisille riittää miehiä vaikkei tekisi mitään sen eteen, vaikka ei edes HALUAISI ketään. Toiset taas eivät löydä puolisoa vaikka kääntäisivät nurin kivet ja kannot ja etsimällä etsisivät. Todella outoa ja epäreilua.

Onko sulla jo lapsia ja perhe?

Jos teille yhtäkkiä tulisi nyt ero ja joutuisit aloittamaan alusta sinkkuna kolmikymppisenä, niin voin kertoa, että olisi hiljaista kuin huopatossutehtaalla, jos nimittäin etsisit miestä jonka kanssa perustaa perhe kun biologinen kello tikittää.

Pari-kolmikymppiset miehet haluavat nykyään kevyen seksisuhteen ilman vakavaa sitoutumista eivätkä vauva-arkea ja ikävää perhe-elämää kotiäitivaimon kanssa, jossa riidellään väsyneinä eikä ole enää villiä seksiä.

Eronnut neli-viisikymppinen mies sitten haluaa toiselle kierrokselle uuden kodin- ja viikonloppulastenhoitajan eikä enää uusia lapsia, eli vanhemmilla naisilla käy taas flaksi.

Siinä on välissä se kolmikymppisyys naisilla, jotka etsivät vakavaa suhdetta, kun yhtäkkiä kukaan mies ei näytä kiinnostuneelta.

Nimenomaan juuri tässä iässä ainakin kaikilla minun tuntemillani miehillä on tarve löytää itselleen vaimo ja tulevien lasten äiti. He nimenomaan etsivät naista jonka kanssa sitoutua vakavasti. Tottakai ihmiset ovat erilaisia, mutta minun miespuoliset ystäväni ovat kaikki sellaisia, jotka toivovat omaa perhettä. Yhden illan jutut ja villi sinkkuelämä ovat jääneet sinne nuoruuteen. 

Hyvin huolestuttavaa, jos miespuoliset ystäväsi näkevät tosiaan vaihtoehtojen rajoitttuvan yhtäältä sinkkuteen ja irtoseksiin ja toisaalta perhe-elämään, koska lapsettomilla pariskunnilla menee melkein kaikilla mittareilla mitattuna parhaiten erilaisista ruokakunnista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te ihmiset ette löydä kumppaneita? Eri juttu jos asuu keskellä metsää eikä koskaan halua muuttaa sieltä pois, mutta en vaan ymmärrä. Itse olen aikuisiällä ollut max 1,5 vuotta sinkkuna enkä ole edes etsimällä etsinyt miestä. Kun elää tarpeeksi aktiivista elämää, niin kyllä niitä miehiä tapaan. Itse olen teinitytöstä asti seurustellut, silloin tuli seurusteltua parin koulukaverin kanssa. Sitten valmistuin ja menin töihin ja tapasin miehen, jonka kanssa olin vähän päälle 4 vuotta. Olin vuoden sinkkuna ja ihan vaan baarissa tapasin nykyiseni, jonka kanssa yhteiseloa 8 vuotta. Sinkkuna ollessani mulla oli myös deitti-ilmoitus ja kävinkin muutaman tyypin kanssa kahvilla, mutta ne olivat juuri sellaisia epätoivoisia parisuhteen metsästäjiä.

No, minä taas olen ollut koko aikuiselämäni sinkku. Miehiä olen tavannut koulussa, töissä, kavereiden kautta, harrastuksissa, baareissa, tapahtumissa, netissä - foorumeilla ja nettideittisivuilla, Tinderissä, ja joskus harvoin myös aivan sattumanvaraisesti vaikkapa kadulla tai kaupassa. Yksikään heistä ei ole halunnut deittailla minua, saati sitten seurustella kanssani. Omat aloitteeni on torpattu, ja miesten puolelta minulle ei ole aloitteita tehty.

Että minkä sitä mahtaa jos kukaan ei tykkää siinä mielessä? Ystäviä minulla on paljon ja vilkas sosiaalinen elämä, mutta pariutumiseen en jostain syystä ole sopiva.

Mä olin sinkku 35v asti ja olin ihan varma ettei mua yksikään mies huoli. En ollut ikinä edes suudellut tai ollut seksiäkään. Mä olin miehille ilmaa. Treffeille asti en myöskään päässyt. Sitten kerran lähdin kuskiksi kaverin autolla kun lähtivät baariin. Sielläpä tutustuin 8 vuotta nuorempaan mieheen. Oikeasti ensimmäinen mies kun koskaan jutteli mulle baarissa yhtään mitään. Nyt ollaan oltu pari vuotta kimpassa. Aivan täydellinen kultakimpale tämä mies. Liekö päälleen tippunut lapsena kun minut otti? Toivoa on meillä kaikilla vaikka ei siltä koskaan koskaan tuntuisikaan <3