En jaksa enää tukea masentunutta

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta uupua ja mahdollisesti lopulta menettää omaa mielenterveyttäsi toisen sairauden vuoksi. Tuollaista ei tarvitse jaksaa. Voi yrittää tukea parhaansa mukaan, mutta elämäntehtävää siitä ei pidä tehdä. Itse olen yrittänyt tukea persoonallisuushäiriöistä ystävää kaikin voimin, mutta se oli typerää. Uuvuin täysin, eikä ystävän tilanne muuttunut miksikään. Emme ole enää väleissä. En enää jaksanut.

ap tässä. tuntuu että kun yrittää viilentää välejä niin tämä takertuu entistä lujempaa. itkee sinkkuuttaan mutta sitten kukaan ei kelpaa parisuhdekumppaniksi kun tällä on rima niin korkealla. sitten olettaa myös että tutustutan sen uusiin ihmisiin kun omat kaverinsa ovat niin sekaisin mutta ei sitten osaa käyttäytyä uusien ihmisten kanssa.

Hankaa tilanne, ymmrrän sen. Tuollaiselle ihmiselle on vaikea olla tyly tai torjuva. Toisaalta, kuten eka vastaaja jo sanoi, sun ei tarvitse koko omaa elämääsi pilata toisen sairauden takia. Voit hyvällä omalla tunnolla huolehtia myös omasta ajastasi ja omasta jaksamisestasi. Voitko ehdottaa, että teillä on tietty aika jolloin tapaatte tai soittelette? Jos tällainen ihminen soittelee joka päivä, sun ei tarvii aina olla käytettävissä. Kehoita häntä jatkamaan terapiaa ja sen voit sanoa, että sinä et voi korvata terapeuttia. Jos ottaa yhteyttä liian usein, minusta voit myös sanoa, että tänään ja huomenna en ehdi juttelemaan, mutta soitellaan lauantaina ja jutellaan silloin. Jos olet työelämässä tai sinulla on perhettä tai mitä tahansa muuta "normaalia elämää", sinun on priorisoitava sitäkin.

Tuollaiselle ihmiselle voi olla tärkeää se, että tietää, että on joku, jolle voi soittaa koskavaan. Hienoa, jos joku oikeasti jaksaa ja pystyy koska vaan tukemaan, mutta sitä ei tarvitse tehdä oma jasamisen kustannuksella.

Menkää pariterapiaan puhumaan asia läpi.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta uupua ja mahdollisesti lopulta menettää omaa mielenterveyttäsi toisen sairauden vuoksi. Tuollaista ei tarvitse jaksaa. Voi yrittää tukea parhaansa mukaan, mutta elämäntehtävää siitä ei pidä tehdä. Itse olen yrittänyt tukea persoonallisuushäiriöistä ystävää kaikin voimin, mutta se oli typerää. Uuvuin täysin, eikä ystävän tilanne muuttunut miksikään. Emme ole enää väleissä. En enää jaksanut.

Olemmeko yhtä vapaat tukemisvelvollisuudestsa, jos masentunut on puoliso tai lähisukulainen, kuten lapsi tai vanhempi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta uupua ja mahdollisesti lopulta menettää omaa mielenterveyttäsi toisen sairauden vuoksi. Tuollaista ei tarvitse jaksaa. Voi yrittää tukea parhaansa mukaan, mutta elämäntehtävää siitä ei pidä tehdä. Itse olen yrittänyt tukea persoonallisuushäiriöistä ystävää kaikin voimin, mutta se oli typerää. Uuvuin täysin, eikä ystävän tilanne muuttunut miksikään. Emme ole enää väleissä. En enää jaksanut.

Olemmeko yhtä vapaat tukemisvelvollisuudestsa, jos masentunut on puoliso tai lähisukulainen, kuten lapsi tai vanhempi?

Puolisonsa tai lapsensakaan takia ei tarvitse sairastuttaa itseään (tiedän, se on vaikeaa). Tietenkään lastaan ei voi hylätä, mutta jos ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa aikuisella lapsella on vakavia mielenterveysongelmia, joihin usein saattaa liittyä myös päihdeongelmia, eikä henkilö itse halua apua tai hoitoa, ei lähiomainen voi väkisin parantaa ketään. Silloin on osattava ajatella myös omaa terveyttä ja jaksamista ja hyväksyttävä se valtavan vaikea tosiasia, että minä en voi tätä ihmistä auttaa enkä parantaa enkä tätä tilannetta korjata. Ja hellittää vähän. Vaikka se on todella vaikeaa.

Kuulostaa ihmiseltä, joka ei TAHDO muutosta. Masennuksesta on tullut osa hänen persoonallisuuttaan. Näin ollen hän ei uskalla pyrkiä masennuksesta eroon, koska hänestä tuntuu, että se on olennainen osa häntä, ja hänelle ei jää mitään, jos se poistuu. Kuulostaa kieroutuneelta, mutta näin monesti käy muidenkin sairauksien kanssa. Maksennuksesta parantuminen vaatii aktiivista ja pitkäaikaista työtä. Tiedän tämän, koska olen itsekin sairastanut masennuksen vuosia sitten. Siitä pitää haluta parantua ja pitää alkaa aktiivisesti muuttamaan ajatuksiaan ja toimintatapojaan, jotta siitä voi päästä eroon. Jos ystäväsi ei ole tähän valmis, niin ei voi mitään. Sinä et voi tehdä sitä työtä hänen puolestaan. Totta kai voit tukea häntä parhaasi mukaan, mutta muutosta ei tapahdu, jollei ystäväsi itse tahdo muutosta. Sinä et ole vastuussa hänen onnestaan. Hänen itse pitäisi ottaa vastuu omasta onnestaan.

Kerrot hänelle ymmärrettävästi, rauhallisesti ja ystävällisesti ettet pysty häntä auttamaan loputtomiin, koska hän ei ymmärrä tuestasi ottaa apua vastaan. Sinun velvollisuutesi ei ole toimia hänen pelastusrenkaanaan, varsinkaan jos hän ei siitä mitenkään hyötyä saa/osaa ottaa vastaan. Turhautumisesi on ymmärrettävää ja voit sen hänelle kertoa. Ihminen sinäkin vain olet, etkä mikään masennusterapeutti jolle voi vaan ruikuttaa loputtomiin saamatta siitä mitään iloa puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihmiseltä, joka ei TAHDO muutosta. Masennuksesta on tullut osa hänen persoonallisuuttaan. Näin ollen hän ei uskalla pyrkiä masennuksesta eroon, koska hänestä tuntuu, että se on olennainen osa häntä, ja hänelle ei jää mitään, jos se poistuu. Kuulostaa kieroutuneelta, mutta näin monesti käy muidenkin sairauksien kanssa. Maksennuksesta parantuminen vaatii aktiivista ja pitkäaikaista työtä. Tiedän tämän, koska olen itsekin sairastanut masennuksen vuosia sitten. Siitä pitää haluta parantua ja pitää alkaa aktiivisesti muuttamaan ajatuksiaan ja toimintatapojaan, jotta siitä voi päästä eroon. Jos ystäväsi ei ole tähän valmis, niin ei voi mitään. Sinä et voi tehdä sitä työtä hänen puolestaan. Totta kai voit tukea häntä parhaasi mukaan, mutta muutosta ei tapahdu, jollei ystäväsi itse tahdo muutosta. Sinä et ole vastuussa hänen onnestaan. Hänen itse pitäisi ottaa vastuu omasta onnestaan.

Hienoa että olet saanut itsesi parannettua masennuksesta tahdonvoimalla ja muuttamalla ajatteluasi. Väitän että masennuksesi ei ole ollut kovin syvää eikä kovinkaan pitkäaikaista ennen "päätöstäsi parantua". H P

Ota etäisyyttä. Nyt et auta, vaan mahdollistat huonoa käytöstä. Sinun ei tarvitse kuunnella valitusta tai ruikutusta enempää kuin jaksat. Jos tapaat häntä, ota tapaamisellenne teema: kerran voitte kahvitella ja hän saa purkautua, mutta seuraavalla kerralla menette ehkä yhdessä jumppaan ja seuraavalla leffaan ja keskustelette sen jälkeen elokuvasta. Seuraavassa kuussa sitten ehkä taas kahvitteluhetki.

Jos hän käyttäytyy muiden seurassa huonosti, hän on aikuisena ihmisenä itse vastuussa itsestään. Sano siis tiukasti mutta ystävällisesti kaverillesi, että on parempi tavata vain kahden kesken. Pidä ennen kaikkea omat rajasi. Mitään aiheetonta arvostelua, vaatimista tai tiuskimista ei ystävyyteen kuulu.

Olen itse krooninen masennuspotilas, mutta tiedän, että masennus ei oikeuta kohtelemaan läheisiä miten sattuu.

Sano sille sun ystävälle ettet jaksa tukea häntä. Että pidetään tauko ystävyydessä. Hän ei sitä varmasti ymmärrä siinä tilanteessa. Mutta varmasti ymmärtää joskus tulevaisuudessa.

Masentunut jonka ystävä jätti. Mutta nykyisin ollaan viesteilty. Ymmärsiin ettei ystäville voi puhua kaikkia asioita. Esim.. Uhata joka välissä tappaa itsensä. Pitää masentuneen ymmärtää se ettei ystävät ole ammatti auttajia. Joille voi noin vaan sylkäistä kaikki omat ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta uupua ja mahdollisesti lopulta menettää omaa mielenterveyttäsi toisen sairauden vuoksi. Tuollaista ei tarvitse jaksaa. Voi yrittää tukea parhaansa mukaan, mutta elämäntehtävää siitä ei pidä tehdä. Itse olen yrittänyt tukea persoonallisuushäiriöistä ystävää kaikin voimin, mutta se oli typerää. Uuvuin täysin, eikä ystävän tilanne muuttunut miksikään. Emme ole enää väleissä. En enää jaksanut.

Olemmeko yhtä vapaat tukemisvelvollisuudestsa, jos masentunut on puoliso tai lähisukulainen, kuten lapsi tai vanhempi?

Puolisonsa tai lapsensakaan takia ei tarvitse sairastuttaa itseään (tiedän, se on vaikeaa). Tietenkään lastaan ei voi hylätä, mutta jos ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa aikuisella lapsella on vakavia mielenterveysongelmia, joihin usein saattaa liittyä myös päihdeongelmia, eikä henkilö itse halua apua tai hoitoa, ei lähiomainen voi väkisin parantaa ketään. Silloin on osattava ajatella myös omaa terveyttä ja jaksamista ja hyväksyttävä se valtavan vaikea tosiasia, että minä en voi tätä ihmistä auttaa enkä parantaa enkä tätä tilannetta korjata. Ja hellittää vähän. Vaikka se on todella vaikeaa.

Ei ole aivan helppo huolehtia omasta terveydestään, jos yrityksiin ottaa etäisyyttä ja omaa tilaa vastataan vakavasti otettavilla itsemurhauhkauksilla. Näihin tilanteisiin aina kehotetaan ohjaamaan masentunut hoitoon. Ehdotus on kuitenkin vaarallinen jos masentunut kokee tämän hylkäämiseksi ja että häntä pidetään hulluna. Kuinkahan vaikka kotona asuva alaikäinen lapsi saisi vanhempansa hoitoon, jos tämä ei sinne halua?

Itselläni oli eräs persoonallisuushäiriöinen ystävä, jonka tunsin yli 10 vuotta. Välillä hänellä meni paremmin mutta hänen persoonaansa liittyi vahvasti negatiivinen minäkuva ja siitä johtuen jatkuva asioiden märehtiminen ja jankkaaminen. Terapiaan hän ei kuitenkaan voinut mennä, vaikka rahaa olisi ollut maksaa se. Tuin ja kuuuntelin häntä vuosikausia ja usein aiheet olivat vielä vuosikausiakin samat. Välillä kun olin kuunnellut samoja ja ongelmia ja vuosien päästä sanoin vaikka, että mitä jos hän vain yrittää päästää irti asiasta tms. Siis "normaalille" ihmiselle asiat olivat täysin mitättömiä, saatikka, että niistä olisi vuosikausia jankannut. Hän sitten suuttui tämän tyypisistä kommenteista minulle, kun kuulemma vähättelen hänen ongelmiaan.  Monia tunteja viikossa kuuntelin siis häntä ja kun vihdoin yritin asiassa kuin asiassa tsempata häntä, niin hän koki sen loukkaavana. Siinä vaiheessa viimeistään tajusin, että tämä henkilö ei varsinaisesti ikinä tule (haluamaan) päästä näistä asioista yli, vaan hän käyttää minua jonain roskasäkkinä, jonne kaataa kaikki paha olo mutta tsemppiejä tai neuvoja hän ei kaipaa. Ajattelin sitten, että ehkä hänellekin parempi että en ole enää käytettävissä hänen kaatopaikkanaan niin hän voi ehkä jopa hakeutua terapiaan puhumaan ongelmistaan. 

Olen kyllä sitä mieltä, että saa olla itse aika tasapainoinen, että masentunutta henkilöä jaksaa tukea.  Ystävää ei tarvitse täysin hylätä mutta omien rajojen asettaminen on ihan paikallaan ja pieni etäisyyden otto.