Miksi naisille on niin ylivoimaista tehdä selkeitä aloitteita?

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

No, sillä tavalla minä olen työpaikkani saanut. Muodollisen hakemuksen olen tehnyt, kun on pyydetty.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

No, sillä tavalla minä olen työpaikkani saanut. Muodollisen hakemuksen olen tehnyt, kun on pyydetty.

Jos elämän pitää olla noin helppoa, niin silloin on tyydyttävä siihen, mitä saa. 

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Ilmeisesti olet jostain uskovaisten suvusta? Silloin kannattaa varmaan rukoilla, rukoilla ja rukoilla. Jumala antaa sulle naisen, jos se on Jumalan tahto. 

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

No, sillä tavalla minä olen työpaikkani saanut. Muodollisen hakemuksen olen tehnyt, kun on pyydetty.

Jos elämän pitää olla noin helppoa, niin silloin on tyydyttävä siihen, mitä saa. 

Ei ole aivan helppoa olla työssään niin hyvä, että töitä tarjotaan tai pyydetään jotain tehtävää hakemaan. Minun työssäni on niin pienet piirit, että jos jostain työstä ei minulle etukäteen puhuta, niin minun ei toivota sitä hakevankaan. Sama ajatus varmaan välittyy seuranhakuun.

Ihan täältä sivusta ihmettelen vain että miksi työpaikan tai naisen "saamiseksi" täytyisi tehdä kaikkia sirkustemppuja? Miksi periaatteessa hyvin yksinkertaisista asioista täytyy tehdä tarpeettoman vaikeita?

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Ilmeisesti olet jostain uskovaisten suvusta? Silloin kannattaa varmaan rukoilla, rukoilla ja rukoilla. Jumala antaa sulle naisen, jos se on Jumalan tahto. 

Suvussa on syvästi uskovaisia, mutta minä olen ateisti. Emme puhu asiasta.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.
Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 
Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Vessakäynnit ovat tietysti välttämättömiä poistumisia, mutta kestävät vain hetken ja sitten tullaan takaisin omaan pöytään. Juotavaa haetaan kerralla koko porukalle, mikäli paikassa ei ole pöytiintarjoilua. Harvoin näen baarissa muita tuttuja kuin se porukka jonka kanssa olen liikkeellä, mutta heitä voi lyhyesti tervehtiä siinä vessa- tai juomareissulla, elleivät itse tule pöytääni. Kotona tapaamiset ovat niin suuritöisiä ja kiusallisia, että mieluummin mennään baariin. Ei tässä enää olla kotibileiässäkään.

No mitenkäs te sitten suhtaudutte näihin seurueen ulkopuolisiin, jotka tuleva siihen pöytään moikkaamaan? Onko se joku ihmetyksen aihe, kun tämäkin henkilö on ilmeisesti jättänyt oman seurueensa? Entä jos joku seurueesta haluaa mennä tanssimaan tai pelaamaan biljardia tai pokeria, onko se kiellettyä, vai pitääkö pyytää koko porukka mukaan?? Tämä on minusta nyt kertakaikkiaan omituinen kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Ihan täältä sivusta ihmettelen vain että miksi työpaikan tai naisen "saamiseksi" täytyisi tehdä kaikkia sirkustemppuja? Miksi periaatteessa hyvin yksinkertaisista asioista täytyy tehdä tarpeettoman vaikeita?

Ei kai niitä sirkustemppuja tarvitsekaan tehdä, jos niitä ilmankin saa työpaikan tai naisen. Mutta kaikki eivät saa. Aika harvaa taitaa ne puolisoehdokkaat tai työnantajat tulla sieltä kotoa hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan täältä sivusta ihmettelen vain että miksi työpaikan tai naisen "saamiseksi" täytyisi tehdä kaikkia sirkustemppuja? Miksi periaatteessa hyvin yksinkertaisista asioista täytyy tehdä tarpeettoman vaikeita?

Koska elämä on. Onko huipputyöpaikan tai huippunaisten saaminen sinusta yksinkertaista? Minusta ei ole. Kai työn tai puolison saaminen on yksinkertaista, jos tyytyy duuniin lähimmän K-kaupan kassalla ja puoliksoksi kelpuuttaa elämäntapatyöttöman peräkammarinpojan/tytön. Mutta minä en tyydy huonoon tai keskinkertaiseen, vaan haluan saavuttaa parhaan mahdollisen työpaikan ja puolison jonka voin saada. Siksi näen vaivaa asian eteen, kutsu sitä sirkustempuiksi jos haluat.

Olen tavannut monenlaisia miehiä, kaikki ei lainkaan hyviä tyyppejä. Joskus olen ollut itse vakavissani, toinen vaan metsästänyt. On huonoja kokemuksia: pettäjiä, väkivaltaisia, juoppoja, haluttomia.

En tee aloitteita, koska en viihdy huonossa seurassa, en halua tyrkyttää seuraani, en pidä monistakaan ihmisistä, en tunne miehiä, mukavia varsinkaan ja kiinnostavia vielä vähemmän. Suurin syy on se. Jos joku vaikuttaa kiinnostavalta, on varattu: en tee aloitetta.

Haluan miehen, joka on vapaa, niin sosiaalinen ja kiinnostunut seurastani, että tekee aloitteen. On tietysti mahdollisuus päätyä sarjapokaajan jonoon, mutta tuskin sellainen minua kiinnostaa.

Suurin syy on se, että pelkään sitoutua ihmiseen, joka ei sittenkään vastaa toiveitani. Niin on siis käynyt ennen, kun on tullut turpiin ja on ollut jo omia tunteita pelissä. Haluaisin hyvän suhteen. Ehkä teen aloitteen, jos näen mahdollisuuden sellaiseen. Toistaiseksi ei ole tullut vastaan.

Muuten olen kyllä aloitteellinen miessuhteissa, paljon treffaillut yms. Ehdotan tekemistä, aloitan juttua ja otan yhteyttä tasavertaisesti, jos mies minua kiinnostaa. Mitään pelejä en pelaa enkä harrasta tyhjiä seksisuhteita (en tuomitse, itse en vaan jaksa), mutta niinpäs ei löydy ketään sytyttävää muuhun. Kivoja miehiä olen tavannut, mutta ei ketään, johon olisi kiinnostanut tutustua syvemmin. Siks on saanut jäädä pareihin treffeihin, kun ei tunnu hyvältä, kun toinen suunnittelee tulevia ja kaipaa läheisyyttä. Ei nyt kaikkien  pelkästään kivojen kanssa, kun yksinkin voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Ihan täältä sivusta ihmettelen vain että miksi työpaikan tai naisen "saamiseksi" täytyisi tehdä kaikkia sirkustemppuja? Miksi periaatteessa hyvin yksinkertaisista asioista täytyy tehdä tarpeettoman vaikeita?

Anna esimerkkejä siitä, millaisia sirkustemppuja naisen saaminen edellyttää.

Itse olen otettu kun nainen tekee aloitteen. Minä kyllä juttelen mieluusti jokaiselle joka tulee esittäytymään. Minut onkin aina pokattu. Naisen aloitteellisuus ja rohkeus herättää heti mielenkiinnon. Se on naiselle varmin tapa tutustua itseään kiinnostavaan mieheen jos sellaisen sattuu löytämään. Itse en kyllä yhtään osaa arvailla kuka nainen saattaisi olla kiinnostunut. Varmaan moni sellainen on tullut ohitetuksi silkkaa huomaamattomuuttani.

Kun ei osaa edes normaalia sosiaalista kontaktia aloittamatta vaikkapa pillu-, panojutuista, kertoo kyllä huonoa ennustetta. Siihen vielä perään aukomiset ja seurailut...

Joka asian ja mahdollisen "lypsäminen". Jos naisen tarve on päästä paneskelemaan, siihen kulutetaan kuukausia, ei ole mitään kiinnostavaa häiriköivässä naikkosessa; tämän tajuamisen menee kauan mutta sortuu seurailemaan, huutelemaan ja lietsomaan tänne ongelmiaan.

Luullaan että joka asia viittaa iskemiseen. Stalkkaava seinäruusu huutelemassa heti omat huutelunsa ja odottelemassa sen jälkeen kuihtumistä. Hyvin samanlaista kuin pikkutyttöjen käytöksessä.

Vierailija kirjoitti:

Tällaista olen pohtinut. Osaako kukaan sanoa? En kaipaa nyt mitään satuja tyyliin "no kyllä niitä aloitteita tehdään kivoille miehille, mut ei sulle, lälläslää".

Siksi kun te miehet osaatte myös käyttäytyä törkeän sikamaisesti aloitteen tekevää ei-mieluisaa naista kohtaan. Ei huvita tulla nolatuksi.

Ap, luultavasti kyse on vain sinusta.

Minä olen ainakin pyytänyt miehiä kanssani lenkille, kahville ja elokuviin ennen kuin tapasin mieheni

(Sorry, poistin koska vastasin väärään viestiin.)

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Vessakäynnit ovat tietysti välttämättömiä poistumisia, mutta kestävät vain hetken ja sitten tullaan takaisin omaan pöytään. Juotavaa haetaan kerralla koko porukalle, mikäli paikassa ei ole pöytiintarjoilua. Harvoin näen baarissa muita tuttuja kuin se porukka jonka kanssa olen liikkeellä, mutta heitä voi lyhyesti tervehtiä siinä vessa- tai juomareissulla, elleivät itse tule pöytääni. Kotona tapaamiset ovat niin suuritöisiä ja kiusallisia, että mieluummin mennään baariin. Ei tässä enää olla kotibileiässäkään.

No mitenkäs te sitten suhtaudutte näihin seurueen ulkopuolisiin, jotka tuleva siihen pöytään moikkaamaan? Onko se joku ihmetyksen aihe, kun tämäkin henkilö on ilmeisesti jättänyt oman seurueensa? Entä jos joku seurueesta haluaa mennä tanssimaan tai pelaamaan biljardia tai pokeria, onko se kiellettyä, vai pitääkö pyytää koko porukka mukaan?? Tämä on minusta nyt kertakaikkiaan omituinen kuvio.

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä vapaata pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.
Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 
Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

No, sillä tavalla minä olen työpaikkani saanut. Muodollisen hakemuksen olen tehnyt, kun on pyydetty.

Tarkennan vastaustani, koska tästä saa helposti väärän käsityksen. Olen toki hakenut avoimia työpaikkoja ihan normaaliin tapaan. Tärpit ovat kuitenkin tulleet niistä paikoista, joita on etukäteen kehotettu hakemaan. Sen lisäksi olen hakenut työlleni aidon kilpailun kohteena olevaa rahoitusta. Yleensä on tullut vesiperä, mutta joskus on onnistunut.

Ilmoitetun työpaikan hakeminen vertautuu muuten paremmin nettideittiin, kuin baarissa tapaamiseen. Työnhaun vastine baaritapaamiselle voisi olla jotkut rekrytointipäivät tai että menee suoraan kiinnostavaan työpaikkaan kysymään onko töitä.

Työpaikan hakeminen on anonyymiä (pl. julkisten virkojen haku), eli vain sinä ja potentiaalinen työnantaja tiedätte asiasta. Seuran etsiminen baarista on julkista, joten siitä saa kuulla jäljestä päin tai jo paikan päällä voi tulla joku kiinnostuksen kohteen ystävä tai toinen hänestä kiinostunut tulla silmille.