Miksi naisille on niin ylivoimaista tehdä selkeitä aloitteita?

Aiemmin kertyneitä vastauksia tsekkaamatta muutamia ajatuksia:

- Ujous

- Ehkä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Silloin ei ainakaan omasta mielestään tule tehneeksi minkäänlaisia "aloitteita".

. Ei kehdata sanoa suoraan, että ei kiitos. Ollaan kohteliaita, ja ylitoiveikas Uli tulkitsee sen "epämääräiseksi aloitteeksi". Muutkin väärinymmärrykset menevät tähän piikkiin.

- Ei ole ollut meilläkään tapana, että naiset menevät ja tekevät suorasukaisia aloitteita.

- Kaikkien pitäisi tajuta, mikä ero on selkeän aloitteen ja röyhkeän häirinnän välillä. 

Jos nainen on äärettömän ihastunut mieheen, mutta hänelle on ylivoimaisen vaikeaa tehdä selkeä aloite, syynä on yleensä naisen ujous, arkuus, sosiaalisten taitojen puute ja/tai naisen epävarmuus siitä, onko mies yhtä ihastunut naiseen kuin nainen mieheen. Aika poikkeus on nämä prinsessat, jotka odottavat, että mies, johon he ovat ihastuneet ja jonka he huomaavat ihastuneen myös naiseen, ratsastaisi valkoisella hevosella heitä noutamaan. 

Willy Loman kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Sun tilanteesi onkin aivan poikkeuksellinen verrattuna moneen muuhun sinkkuun. Vaikka joku nainen olisikin sinusta kiinnostunut, et silti voisi olla hänen kanssaan, koska se olisi häpeällistä ja aiheuttaisi vanhemmillesikin häpeää näiden sukulaisten silmissä. Eli sikäli on merkityksetöntä, kiinnostuuko joku nainen sinusta vai ei, koska lopputulos on kuitenkin sama.

Hauska kärjistys, mutta nyt täytyy nähdä tärkeä ero: naisen etsiminen aiheuttaa häpeää, ei se että löydän naisen tai että nainen löytää minut.

Eli vähän niinkuin työpaikka pitää saada, mutta työpaikkaa ei saa hakea? Pitää tipahtaa taivaasta?

No, sillä tavalla minä olen työpaikkani saanut. Muodollisen hakemuksen olen tehnyt, kun on pyydetty.

Tarkennan vastaustani, koska tästä saa helposti väärän käsityksen. Olen toki hakenut avoimia työpaikkoja ihan normaaliin tapaan. Tärpit ovat kuitenkin tulleet niistä paikoista, joita on etukäteen kehotettu hakemaan. Sen lisäksi olen hakenut työlleni aidon kilpailun kohteena olevaa rahoitusta. Yleensä on tullut vesiperä, mutta joskus on onnistunut.

Ilmoitetun työpaikan hakeminen vertautuu muuten paremmin nettideittiin, kuin baarissa tapaamiseen. Työnhaun vastine baaritapaamiselle voisi olla jotkut rekrytointipäivät tai että menee suoraan kiinnostavaan työpaikkaan kysymään onko töitä.

Työpaikan hakeminen on anonyymiä (pl. julkisten virkojen haku), eli vain sinä ja potentiaalinen työnantaja tiedätte asiasta. Seuran etsiminen baarista on julkista, joten siitä saa kuulla jäljestä päin tai jo paikan päällä voi tulla joku kiinnostuksen kohteen ystävä tai toinen hänestä kiinostunut tulla silmille.

Tottakai ne parhaat tärpit tulee helpommin paikoista, joita on etukäteen kehotettu hakemaan, koska silloin on jo selvää, että sinä olet haussa vahvoilla. Vähän sama, kuin lähestyisit naista, joka on jo ilmaissut kiinnostuksensa sinua kohtaan.

Baarissa lähestyminen ei ole välttämättä noin kamalaa, kuin annat ymmärtää. Vaikka aloittaisitkin keskustelun jonkun naisen kanssa, se ei ole sinunkaan puoleltasi lupaus ikuiseen sitoutumiseen, vaan vasta merkki siitä, että olet kiinnostunut tutustumaan. Eikä välttämättä sitäkään, jos sen keskustelunaloituksen osaa heittää puolihuolimattomasti. Smalltalkia voi heittää, vaikkei ihmisestä sen kummemmin kiinnostunut olisikaan, joten kevyesti lähestymällä ei ole niin isoa pelkoa kasvojen menettämisestäkään.

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Olin kerran yksin lounaalla, ja huomasin että eräs mies katseli minua. Vaihdettiin katseita ja hymyjä, kunnes minun piti lähteä. Hetken mielijohteesta kirjoitin puhelinnumeroni lapulle ja annoin sen miehelle poistuessani ravintolasta. Mies ei ikinä soittanut. 

2. Kerran baarissa sama juttu: katseita ja hymyjä. Lähestyin miestä tanssilattialla, jolloin lauma miehen kavereita hyökkäsi edestä, sivulta ja takaa kertomaan että "Kalle" on varattu! Se oli niin noloa, etten enää edes kuvittelisi ähestyväni miestä joka on kaveriporukan kanssa missään.

3. Kerran tunnustin ihastukseni opiskelukaverille. Se johti noloon hiljaisuuteen ja siihen, ettei me enää juteltu toisillemme. 

Siinä minun kokemukseni. Deitti-ilmoituksiin olen vastannut, ja ne on johtaneet joskus treffeille, mutta ei sen pidemmälle (oma kiinnostus ei riittänyt). Kahdesti olen seurustellut vakavammin, ja molempiin aloitteen teki mies. Nyt olen naimisissa, ja aloitteen teki netissa mies. 

t. Tavallinen nainen

Nuo torjutuksi tulemisen kokemukset sinun koko elinajaltasi mahtuisivat seuraa aktiivisesti etsivän miehen yhteen viikkoon.

Toisaalta naisen tehdessä aloitteita samalla tavalla liukuhihnalta, hän saisi hullun leiman. Ainakin näin voisi päätellä palstamiesten aiemmista kommenteista. Nimittäin joskushan täällä naiset kyselevät, miksi miehet eivät lähde kauniin ja muutenkin OK, mutta aktiivisen naisen mukaan. Johon palstamiehet vastaavat että heidän täytyy varautua siihen että suurella tod näköisyydellä sellainen nainen on hullu. 

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Aika epätodennäköinen skenario tavata baarissa sattumalta sellaista vanhaa tuttua jonka kanssa tekisi mieli puhua pitempään. Sellaisessa tilanteessa henkilö olisi todennäköisimmin tuttu myös muulle seurueelleni ja tervetullut pöytään istumaan. 

Kutsun vakipaikkojani baareiksi, mutta voisi niitä kutsua pubeiksikin. Missään tapauksessa ne eivät ole kahviloita, ruokaravintoloita tai yökerhoja. Niissä baaritiski ja pöytiä. Musiikki soi hiljakseen, mutta tanssia tai karaokea ei ole. Tikanheitto tai biljardi sopisivat tyyliin, mutta niitä nyt ei satu olemaan.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Aika epätodennäköinen skenario tavata baarissa sattumalta sellaista vanhaa tuttua jonka kanssa tekisi mieli puhua pitempään. Sellaisessa tilanteessa henkilö olisi todennäköisimmin tuttu myös muulle seurueelleni ja tervetullut pöytään istumaan. 

Kutsun vakipaikkojani baareiksi, mutta voisi niitä kutsua pubeiksikin. Missään tapauksessa ne eivät ole kahviloita, ruokaravintoloita tai yökerhoja. Niissä baaritiski ja pöytiä. Musiikki soi hiljakseen, mutta tanssia tai karaokea ei ole. Tikanheitto tai biljardi sopisivat tyyliin, mutta niitä nyt ei satu olemaan.

Hei Willy, kyllä nyt on jo tullut ihan riittävän selväksi, että sinä et voi baarissa mennä juttelemaan vieraille tai edes tutuille (oman seurueen ulkopuolisille) ihmisille. Erittäin selväksi. Ei tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Aika epätodennäköinen skenario tavata baarissa sattumalta sellaista vanhaa tuttua jonka kanssa tekisi mieli puhua pitempään. Sellaisessa tilanteessa henkilö olisi todennäköisimmin tuttu myös muulle seurueelleni ja tervetullut pöytään istumaan. 

Kutsun vakipaikkojani baareiksi, mutta voisi niitä kutsua pubeiksikin. Missään tapauksessa ne eivät ole kahviloita, ruokaravintoloita tai yökerhoja. Niissä baaritiski ja pöytiä. Musiikki soi hiljakseen, mutta tanssia tai karaokea ei ole. Tikanheitto tai biljardi sopisivat tyyliin, mutta niitä nyt ei satu olemaan.

Hei Willy, kyllä nyt on jo tullut ihan riittävän selväksi, että sinä et voi baarissa mennä juttelemaan vieraille tai edes tutuille (oman seurueen ulkopuolisille) ihmisille. Erittäin selväksi. Ei tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Anteeksi. Poistun ketjusta.

Olen N50. Olen tehnyt muistaakseni kahdesti aloitteen miehelle, noin 25-vuotiaana ja noin 37-vuotiaana.

Olin aiemmin  huonoitsetuntoinen. Suunnittelin kivaa aloitetta kauan. Molempiin tuli täysi tyrmäys. Sinänsä pakit eivät minua loukanneet vaan tapa, jolla ne annettiin. Minut jotenkin nolattiin, naureskeltiin ivallisesti, katsottiin kavereita silmiä pyöritellen jne. Toki joku voi väittää, että kuvittelin vain.

Miehet ovat tehneet runsaasti aloitteita minulle. Olen pakkeja antanut, mutta yrittänyt tehdä sen mahdollisimman kohteliaasti. En nolaamalla tyyliin, että nyt luulet itsestäsi liikoja.

Aloitteettomuuden syynä on siis nolauksen ja epäasiallisen kohtelun pelko, ei pakkien pelko.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Aika epätodennäköinen skenario tavata baarissa sattumalta sellaista vanhaa tuttua jonka kanssa tekisi mieli puhua pitempään. Sellaisessa tilanteessa henkilö olisi todennäköisimmin tuttu myös muulle seurueelleni ja tervetullut pöytään istumaan. 

Kutsun vakipaikkojani baareiksi, mutta voisi niitä kutsua pubeiksikin. Missään tapauksessa ne eivät ole kahviloita, ruokaravintoloita tai yökerhoja. Niissä baaritiski ja pöytiä. Musiikki soi hiljakseen, mutta tanssia tai karaokea ei ole. Tikanheitto tai biljardi sopisivat tyyliin, mutta niitä nyt ei satu olemaan.

Hei Willy, kyllä nyt on jo tullut ihan riittävän selväksi, että sinä et voi baarissa mennä juttelemaan vieraille tai edes tutuille (oman seurueen ulkopuolisille) ihmisille. Erittäin selväksi. Ei tarvitse jatkaa enää siitä aiheesta.

Anteeksi. Poistun ketjusta.

Ei kukaan käske poistua ketjusta, mutta keskustelu mitä ilmeisimmin ei etene, koska sinun mielestäsi on mahdoton ajatuskin, että voisit jutella baarissa muillekin kuin seurueeseesi kuuluville ihmisille, etkä ole halukas edes pohtimaan sinulle esitettyjä vaihtoehtoisia tapoja toimia. Minullekin tulee väistämättä mieleen muuan Dark Fear...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten välisen kommunikoinnin digitalisoituminen on aiheuttanut sen, että monille tuottaa vaikeuksia kommunikoida livenä. Ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja ei osata tulkita oikein tai ei osata itse viestittää omia tunnetiloja toiseen ilmeillä, eleillä ja äänenpainoilla. Kun digi-ihmisellä on vain kaksi ilmettä: ilmeettömyys ja selfiemuikistelu/irvistely, niin sanallisen kommunikoinnin aloittaminen on vaikeaa. 

Olin hiljattain koirien käyttäytymistä koskevalla kurssilla. Jos koiran opettaa pois lajilleen tyypillisistä viestintäkeinoista, koira ei todennäköisesti tule toimeen muiden koirien kanssa eivätkä muut koirat tällaisen "ilmeettömän ja elettömän" koiran kanssa. Tällainen koira saattaa lähestyä toista koiraa aivan rauhallisesti, mutta äkkiarvaamatta syöksyä aggressiivisena kimppuun. Koira on opetettu olemaan ilmaisematta toista koiraa kohtaan tuntemiaan tunteita sekä olemaan varoittamatta toista koiraa turhan tuttavallisesta lähestymisestä. Ihmisten käytös ei loppujen lopuksi poikkea tästä. Lähestytään toista ihmistä, mutta toinen ei osaa ilmaista "älä tule, en ole kiinnostunut" tai toinen ei tunnista näitä sanattomia viestejä vaan jatkaa lähestymistä. Sitten toinen töykeästi sanallisesti ilmaisee: "häivy" tai jotain vastaavaa. 

Digi-ihmisille on myös tyypillistä, että mahdollista kumppania etsitään tinderistä tai deittipalstoilta. Kun näin tehdään, on selvää, mikä tarkoituksena on. Kun taas mennään baariin ja tavataan muita ihmisiä, niin baari ei olekaan mikään postimyyntikuvasto, josta voi tilata itselleen mieluisen miehen tai naisen. Digi-ihminen ei valitettavasti aina ymmärrä, mitä tarkoittaa aloitteen tekeminen. Aloitteen tekeminen ei nimittän livemaailmassa tarkoita, että teen pari temppua ja sen jälkeen lähdemme parittelemaan. Aloitteen tekeminen tarkoittaa, että molemminpuolisen ja molempien oikein ymmärtämän sanattoman viestinnän jälkeen siirrytään hetkeksi aikaa sanalliseen viestintään. Tämän sanallisen viestinnän tarkoituksena on selvittää, miten toisen kanssa juttu luistaa, onko mitään yhteistä jne. Joskus sanallisen viestinnän ainoa tarkoitus on vain jutella jonkun kanssa. Puhelinnumeron pyytäminen tai tarjoaminen tai treffipyyntö vaikka kahville joku päivä on merkki siitä, että juttukumppania kiinnostaa tavata toistekin.

Tuossa maailmanlopun ennustus-teoriassa olisi ehkä jotain järkeä, jos ihmiset eivät enää kommunikoisi lainkaan muuten kuin sähköisesti.

Kirjoitukseni ei koskenutkaan kaikkia ihmisiä vaan ainoastaan niitä ruudun takana viihtyviä, joilla ei ole hajuakaan, milloin toista ihmistä voi lähestyä, miten voi lähestyä ja mitkä on ne merkit, että olisi syytä perääntyä tai olisi ok jatkaa tutustumista. 

Luin kyllä teksitisi. Olen nettideittaillut paljon ja silti pärjään "tosielämässä" ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin sähköisessä kommunikoinnissa. Nettideittailu on teille tekniikkapelkoisille ihan ihme mörkö.

It-alan ammattilaisena en ole tippaakaan tekniikkapelkoinen. Nettideittailussa on kuitenkin se selvä asia, että molemmat ovat etsimässä joko seksi- tai seurustelukumppania. Baareissa taas ihmiset käyvät monista muistakin syistä eikä toiselle juttelemaan meneminen tarkoita automaattisesti, että olisi tästä kiinnostunut seksi- tai parisuhdemielessä. Ja tottakai monet osaavat lähestyä toista ihmistä aivan yhtä sujuvasti netissä kuin livemaailmassakin. Heillä ei olekaan ongelmaa siinä, miten toista ihmistä lähestytään. Mun kirjoitukseni koski niitä ihmisiä, joilla ON ongelmia lähestyä toista ihmistä livenä ja jotka eivät osaa tulkita tai antaa itse niitä sanattomia viestejä, joilla joko peräännytään tai jatketaan. 

Ei ammattisi tarkoita sitä että et voisi pelätä tekniikkaa. Vaikka vain sitten deittailumielessä. Koska ennustuksesi todella on maailmanlopun kauhukuvien maalailua. Muistutan, että sanoit "monilla" olevan tämän ongelman. Olen ihan varma siitä että ei ole, perustuen kokemuksiini nettideittailusta. Kaikki tapaamani ihmiset menivät helposti normaali-kategoriaan. Sosiaalisesti kyvyttömät ovat pieni, marginaalinen ryhmä. Ja heitä on ollut jo paljon ennen nettiä. Aivan turha etsiä syytä sieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaista olen pohtinut. Osaako kukaan sanoa? En kaipaa nyt mitään satuja tyyliin "no kyllä niitä aloitteita tehdään kivoille miehille, mut ei sulle, lälläslää".

Koska naiset eivät ole riskinottajia. Naisten paras selviytymisstrategia sekä itselleen että lapsilleen, on ollut ulkoistaa riskit miehelle, ja tarjota miehelle jotain miehen haluamaa vastapalveluna tästä hyvästä. Vaikka kulttuuri ja yhteiskunta kehittyy ja muuttuu, ja sitäkautta ihmisten käytöskin muuttuu, ei ihmisten perusvietit muutu tippakaan, näin lyhyellä aikavälillä. 

Jos tuo pitäisi paikkansa, te miehet ette olisi täällä itkemässä naisten aloitekyvyttömyyttä, vaan hyväksyisitte Biologian teille määräämät riskit, karskin komeat kasvot tuskan irveeseen jähmettyneinä, kaiken sietäen ja kaiken kärsien.

Niinhän me tehdäänkin. Sen takia miesten itsemurhat ja alkoholiongelmat ovat vähintään kolmekertaisia naisiin verrattuna.

No tarjoamanne suojelu ei ole kovin kummoista, kun ette kykene pitämään edes itseänne hengissä. Menneiden naissukupolvien puolesta kiitän palveluksestanne, mutta tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin (sekä ilmeiseen ammatilliseen kyvyttömyyteenne) vedoten päätän työsuhteenne tähän.

Itse asiassa tuo aloittajan selkeitä aloitteita kertoo minulle sen, että häntä on yritetty aloitteellisesti iskeä, mutta viesti ei ole mennyt perille koska se ei ole ollut hänen mielestään riittävän selkeä. Saattaa olla että nainen on luullut etä et ole kiinnostunut kun et ole lähtenyt mukaan siihen vähemmän selkeään peliin. Itselleni käy usein näin, lähestyn miehiä mutta en ehdota suoraan seksiä: joko viesti jää epäselväksi tai ei ole kiinnostunut. En voi tietää kumpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten välisen kommunikoinnin digitalisoituminen on aiheuttanut sen, että monille tuottaa vaikeuksia kommunikoida livenä. Ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja ei osata tulkita oikein tai ei osata itse viestittää omia tunnetiloja toiseen ilmeillä, eleillä ja äänenpainoilla. Kun digi-ihmisellä on vain kaksi ilmettä: ilmeettömyys ja selfiemuikistelu/irvistely, niin sanallisen kommunikoinnin aloittaminen on vaikeaa. 

Olin hiljattain koirien käyttäytymistä koskevalla kurssilla. Jos koiran opettaa pois lajilleen tyypillisistä viestintäkeinoista, koira ei todennäköisesti tule toimeen muiden koirien kanssa eivätkä muut koirat tällaisen "ilmeettömän ja elettömän" koiran kanssa. Tällainen koira saattaa lähestyä toista koiraa aivan rauhallisesti, mutta äkkiarvaamatta syöksyä aggressiivisena kimppuun. Koira on opetettu olemaan ilmaisematta toista koiraa kohtaan tuntemiaan tunteita sekä olemaan varoittamatta toista koiraa turhan tuttavallisesta lähestymisestä. Ihmisten käytös ei loppujen lopuksi poikkea tästä. Lähestytään toista ihmistä, mutta toinen ei osaa ilmaista "älä tule, en ole kiinnostunut" tai toinen ei tunnista näitä sanattomia viestejä vaan jatkaa lähestymistä. Sitten toinen töykeästi sanallisesti ilmaisee: "häivy" tai jotain vastaavaa. 

Digi-ihmisille on myös tyypillistä, että mahdollista kumppania etsitään tinderistä tai deittipalstoilta. Kun näin tehdään, on selvää, mikä tarkoituksena on. Kun taas mennään baariin ja tavataan muita ihmisiä, niin baari ei olekaan mikään postimyyntikuvasto, josta voi tilata itselleen mieluisen miehen tai naisen. Digi-ihminen ei valitettavasti aina ymmärrä, mitä tarkoittaa aloitteen tekeminen. Aloitteen tekeminen ei nimittän livemaailmassa tarkoita, että teen pari temppua ja sen jälkeen lähdemme parittelemaan. Aloitteen tekeminen tarkoittaa, että molemminpuolisen ja molempien oikein ymmärtämän sanattoman viestinnän jälkeen siirrytään hetkeksi aikaa sanalliseen viestintään. Tämän sanallisen viestinnän tarkoituksena on selvittää, miten toisen kanssa juttu luistaa, onko mitään yhteistä jne. Joskus sanallisen viestinnän ainoa tarkoitus on vain jutella jonkun kanssa. Puhelinnumeron pyytäminen tai tarjoaminen tai treffipyyntö vaikka kahville joku päivä on merkki siitä, että juttukumppania kiinnostaa tavata toistekin.

Tuossa maailmanlopun ennustus-teoriassa olisi ehkä jotain järkeä, jos ihmiset eivät enää kommunikoisi lainkaan muuten kuin sähköisesti.

Kirjoitukseni ei koskenutkaan kaikkia ihmisiä vaan ainoastaan niitä ruudun takana viihtyviä, joilla ei ole hajuakaan, milloin toista ihmistä voi lähestyä, miten voi lähestyä ja mitkä on ne merkit, että olisi syytä perääntyä tai olisi ok jatkaa tutustumista. 

Luin kyllä teksitisi. Olen nettideittaillut paljon ja silti pärjään "tosielämässä" ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin sähköisessä kommunikoinnissa. Nettideittailu on teille tekniikkapelkoisille ihan ihme mörkö.

En ole se, jolle vastasit, mutta olen itse aloittanut ensimmäisen suhteeni netin kautta vuonna 1996, siis 20 vuotta sitten. En todellakaan ole tekniikkapelkoinen. Yksikään suhde ei kuitenkaan olisi edennyt ilman niitä normaaleja non-verbaalisia(kin) vuorovaikutustaitoja. Ei se riitä, että tutustuu netissä ja on supliikki keskustelija siellä - paitsi jos kyseessä on virtuaalisuhde. Heti kun siirrytään liveen, pitää pystyä ihan yhtä lailla tekemään aloitteita, lukemaan toisen signaaleja, välittämään omaa kiinnostusta. Ja kun suhde kehittyy niin pitää pystyä tutustumaan toisen sukulaisiin ja ystäviin, olemaan sosiaalinen ja aktiivinen.

Mutta tämänhän sinä tiedät, kun kerran olet nettideittaillut paljon ;-)

Totta kai tiedän. Miksi ihmeessä sinä tunnet tarvetta pitää minulle tuollaisen luennon? Pidätkö minua jotenkin vähä-älyisenä vai etkö vain osaa lukea mitä olen tänne kirjoittanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten välisen kommunikoinnin digitalisoituminen on aiheuttanut sen, että monille tuottaa vaikeuksia kommunikoida livenä. Ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja ei osata tulkita oikein tai ei osata itse viestittää omia tunnetiloja toiseen ilmeillä, eleillä ja äänenpainoilla. Kun digi-ihmisellä on vain kaksi ilmettä: ilmeettömyys ja selfiemuikistelu/irvistely, niin sanallisen kommunikoinnin aloittaminen on vaikeaa. 

Olin hiljattain koirien käyttäytymistä koskevalla kurssilla. Jos koiran opettaa pois lajilleen tyypillisistä viestintäkeinoista, koira ei todennäköisesti tule toimeen muiden koirien kanssa eivätkä muut koirat tällaisen "ilmeettömän ja elettömän" koiran kanssa. Tällainen koira saattaa lähestyä toista koiraa aivan rauhallisesti, mutta äkkiarvaamatta syöksyä aggressiivisena kimppuun. Koira on opetettu olemaan ilmaisematta toista koiraa kohtaan tuntemiaan tunteita sekä olemaan varoittamatta toista koiraa turhan tuttavallisesta lähestymisestä. Ihmisten käytös ei loppujen lopuksi poikkea tästä. Lähestytään toista ihmistä, mutta toinen ei osaa ilmaista "älä tule, en ole kiinnostunut" tai toinen ei tunnista näitä sanattomia viestejä vaan jatkaa lähestymistä. Sitten toinen töykeästi sanallisesti ilmaisee: "häivy" tai jotain vastaavaa. 

Digi-ihmisille on myös tyypillistä, että mahdollista kumppania etsitään tinderistä tai deittipalstoilta. Kun näin tehdään, on selvää, mikä tarkoituksena on. Kun taas mennään baariin ja tavataan muita ihmisiä, niin baari ei olekaan mikään postimyyntikuvasto, josta voi tilata itselleen mieluisen miehen tai naisen. Digi-ihminen ei valitettavasti aina ymmärrä, mitä tarkoittaa aloitteen tekeminen. Aloitteen tekeminen ei nimittän livemaailmassa tarkoita, että teen pari temppua ja sen jälkeen lähdemme parittelemaan. Aloitteen tekeminen tarkoittaa, että molemminpuolisen ja molempien oikein ymmärtämän sanattoman viestinnän jälkeen siirrytään hetkeksi aikaa sanalliseen viestintään. Tämän sanallisen viestinnän tarkoituksena on selvittää, miten toisen kanssa juttu luistaa, onko mitään yhteistä jne. Joskus sanallisen viestinnän ainoa tarkoitus on vain jutella jonkun kanssa. Puhelinnumeron pyytäminen tai tarjoaminen tai treffipyyntö vaikka kahville joku päivä on merkki siitä, että juttukumppania kiinnostaa tavata toistekin.

Tuossa maailmanlopun ennustus-teoriassa olisi ehkä jotain järkeä, jos ihmiset eivät enää kommunikoisi lainkaan muuten kuin sähköisesti.

Kirjoitukseni ei koskenutkaan kaikkia ihmisiä vaan ainoastaan niitä ruudun takana viihtyviä, joilla ei ole hajuakaan, milloin toista ihmistä voi lähestyä, miten voi lähestyä ja mitkä on ne merkit, että olisi syytä perääntyä tai olisi ok jatkaa tutustumista. 

Luin kyllä teksitisi. Olen nettideittaillut paljon ja silti pärjään "tosielämässä" ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin sähköisessä kommunikoinnissa. Nettideittailu on teille tekniikkapelkoisille ihan ihme mörkö.

It-alan ammattilaisena en ole tippaakaan tekniikkapelkoinen. Nettideittailussa on kuitenkin se selvä asia, että molemmat ovat etsimässä joko seksi- tai seurustelukumppania. Baareissa taas ihmiset käyvät monista muistakin syistä eikä toiselle juttelemaan meneminen tarkoita automaattisesti, että olisi tästä kiinnostunut seksi- tai parisuhdemielessä. Ja tottakai monet osaavat lähestyä toista ihmistä aivan yhtä sujuvasti netissä kuin livemaailmassakin. Heillä ei olekaan ongelmaa siinä, miten toista ihmistä lähestytään. Mun kirjoitukseni koski niitä ihmisiä, joilla ON ongelmia lähestyä toista ihmistä livenä ja jotka eivät osaa tulkita tai antaa itse niitä sanattomia viestejä, joilla joko peräännytään tai jatketaan. 

Ei ammattisi tarkoita sitä että et voisi pelätä tekniikkaa. Vaikka vain sitten deittailumielessä. Koska ennustuksesi todella on maailmanlopun kauhukuvien maalailua. Muistutan, että sanoit "monilla" olevan tämän ongelman. Olen ihan varma siitä että ei ole, perustuen kokemuksiini nettideittailusta. Kaikki tapaamani ihmiset menivät helposti normaali-kategoriaan. Sosiaalisesti kyvyttömät ovat pieni, marginaalinen ryhmä. Ja heitä on ollut jo paljon ennen nettiä. Aivan turha etsiä syytä sieltä.

Hyvä on, nussitaan sitten pilkkua. Koko tämän ketjun aiheena on ihmiset, joilla on vaikeuksia tehdä aloitteita. Ketjun aihe ei koske niitä ihmisiä, joilla ei ole mitään vaikeutta tehdä aloitteita. Kun kirjoitin "monilla", en tarkoittanut koko ihmiskuntaa vaan juuri näitä, joilla on vaikeuksia tehdä aloitteita. Monilla heistä on tuo syynä, minkä kirjoitin. Ei sinulla, minulla eikä muillakaan, joilla ei ole ongelmaa tehdä aloitteita.

Mä (nainen) olen tehnyt muutamia aloitteita, mutta niissä tapauksissa on harvoin se mies ollut kiinnostunut. Kaipa mä ajattelen niin että jos miestä kiinnostaa tarpeeksi niin se tekee aloitteen. Jos aloitetta ei tule niin miestä ei kiinnosta, tai sitten se on niin ujo ettei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Ajattelen sen olevan kovakoodattu tähän kulttuuriimme niin että se on tavallaan se lähtökohta molemmille osapuolille. Saatan kyllä alkaa juttelemaan rennosti jonkun yksin hengaavan miehen kanssa ja osoittaa sillä, että en hauku lyttyyn jos se kiinnostuu ja ilmaisee kiinnostuksensa, mutta jos mies ei siinä keskustelun aikana tai jälkeen ilmaise jollain tavalla selkeästi sitä että on kiinnostunut, esim. pyydä numeroa, niin oletan ettei se ole kiinnostunut. Keskustelun aloittamista enempää aloitetta en lähde tekemään, koska a) eihän sitä nyt tiedä edes kiinnostaako se koko tyyppi ennen kun sen kanssa keskustelee ja b) mua ei kiinnosta mikään sen kanssa jos mä en kiinnosta sitä toista tyyppiä.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

En kysynyt miten kävisi sinun mielestäsi, vaan kehotin kokeilemaan. Et ilmeisesti aio kokeilla. Omapa on elämäsi.

Muistutat paljon erästä 3-kymppistä miestä suomi24-palstalta, joka jankkasi vuosikausia siitä miten haluaisi mennä risteilylle, mutta keksi loputtomiin tekosyitä miksi hän ei voi. Päällimmäinen ongelma oli, mitä hänen kotiseutunsa asukkaat ajattelisivat hänestä jos hän menisi yksin. Hän ei ollut tavannut ketään noista ihmisistä kymmeneen vuoteen. Silti hän ei voinut tehdä elämässään mitään, kun "mitä ne kotiseudun ihmiset ajattelevat". Vuosien ajan palstalle kirjoittajat rohkaisivat, kannustivat, neuvoivat... Monet jopa tarjoutuivat lähtemään seuraksi risteilylle. Mikään ei auttanut.

Tuon esimerkin takia tiedän, että kaltaistesi kanssa ei kannata alkaa koko päivää jankkaamaan. Olet itse vastuussa elämästäsi. Se on juuri niin vaikeaa kuin itse haluat siitä tehdä. Ja olet näköjään päättänyt tehdä siitä hyvin vaikeaa. Ilmeisesti sitten pidät siitä.

Olin tänään töiden jälkeen baarissa. Seurueeni oli tavallista pienempi, joten siitä poistuminen olisi ollut tavallistakin vaikeampaa. Katselin kyllä tämän ketjun rohkaisemana muihin pöytiin vähän tavallista tarkemmin ja näin muiden seurueiden olevan omani tavoin tiiviissä keskustelussa. En saanut katsekontaktia keneenkään. 

Esittämäsi vertailu kolmekymppiseen wannabe-risteilijään on kohtalaisen osuva. Minä mietin sellaisia sukulaisiani, joita en ole nähnyt vuosiin enkä oikeastaan halua koskaan nähdäkään. Mietin heitä siksi, että jotkin tekemiseni voisivat aiheuttaa vanhempieni häpeää näitä sukulaisten silmissä. Ymmärräthän, että minun on vaikea uskoa oikeuteeni elää elämääni haluamallani tavalla?

Eihän tämä tilanne tietenkään sillä parane, että selostan ongelmiani netissä tuntemattomalle. Olet tietysti oikeassa siinä, miltä käyttäytymiseni näyttää sinun silmissäsi, mutta et voi tietää miltä ongelma minusta tuntuu. En minä tästä nauti, tai elämästäni ylipäätään. 

Uskotteletko itsellesi, että teit eilisen baarikäynnillä jotakin muuttaaksesi asioita? Et tehnyt yhtään mitään.

Hyvä on, minä en voi tietää miltä ongelmasi tuntuu. Kukaan koko maailmassa ei voi. Entäs nyt? Mitä hyödyttää vedota tuohon? Ei ole olemassa universumin tuomioistuinta, joka tarkastaa tasaisin väliajoin kuka on joutunut kärsimään enemmän kuin muut ja sitten universumi korjaa tilanteen. Niin ei käy. Saat varmasti ihmisiltä myötätuntoa, mutta kukaan meistä ei tee mitään korjatakseen elämäsi kuntoon.

Olen lukenut monia tekstejäsi täätä. Tunnistat ja myönnät ongelmasi. Hyvin, hyvin usein. Jopa niin usein, että se on selvästi sinulle jo syy mihin vetoat, jotta sinun ei tarvitsisi tehdä mitään. Luin erään kirjan, jossa kuvattiin huonoon jamaan joutunutta avioliittoa. Monien keskustelujen jälkeen mies sanoi vaimolleen: "Mä tiedän kyllä, että mä olen huono aviomies." Vaimo kysyi, että nyt kun mies on myöntänyt sen, mitä hän aikoo tehdä asialle. Mies loukkaantui. Vaimo ymmärsi, että mies ei aio tehdä mitään. Mies luuli tehneensä osansa kun myönsi olevansa huono aviomies. "Hän tosiaan luulee että se riittää."

Sinäkin taidat luulla että olet tehnyt osasi, kun myönnät että sinulla on ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten välisen kommunikoinnin digitalisoituminen on aiheuttanut sen, että monille tuottaa vaikeuksia kommunikoida livenä. Ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja ei osata tulkita oikein tai ei osata itse viestittää omia tunnetiloja toiseen ilmeillä, eleillä ja äänenpainoilla. Kun digi-ihmisellä on vain kaksi ilmettä: ilmeettömyys ja selfiemuikistelu/irvistely, niin sanallisen kommunikoinnin aloittaminen on vaikeaa. 

Olin hiljattain koirien käyttäytymistä koskevalla kurssilla. Jos koiran opettaa pois lajilleen tyypillisistä viestintäkeinoista, koira ei todennäköisesti tule toimeen muiden koirien kanssa eivätkä muut koirat tällaisen "ilmeettömän ja elettömän" koiran kanssa. Tällainen koira saattaa lähestyä toista koiraa aivan rauhallisesti, mutta äkkiarvaamatta syöksyä aggressiivisena kimppuun. Koira on opetettu olemaan ilmaisematta toista koiraa kohtaan tuntemiaan tunteita sekä olemaan varoittamatta toista koiraa turhan tuttavallisesta lähestymisestä. Ihmisten käytös ei loppujen lopuksi poikkea tästä. Lähestytään toista ihmistä, mutta toinen ei osaa ilmaista "älä tule, en ole kiinnostunut" tai toinen ei tunnista näitä sanattomia viestejä vaan jatkaa lähestymistä. Sitten toinen töykeästi sanallisesti ilmaisee: "häivy" tai jotain vastaavaa. 

Digi-ihmisille on myös tyypillistä, että mahdollista kumppania etsitään tinderistä tai deittipalstoilta. Kun näin tehdään, on selvää, mikä tarkoituksena on. Kun taas mennään baariin ja tavataan muita ihmisiä, niin baari ei olekaan mikään postimyyntikuvasto, josta voi tilata itselleen mieluisen miehen tai naisen. Digi-ihminen ei valitettavasti aina ymmärrä, mitä tarkoittaa aloitteen tekeminen. Aloitteen tekeminen ei nimittän livemaailmassa tarkoita, että teen pari temppua ja sen jälkeen lähdemme parittelemaan. Aloitteen tekeminen tarkoittaa, että molemminpuolisen ja molempien oikein ymmärtämän sanattoman viestinnän jälkeen siirrytään hetkeksi aikaa sanalliseen viestintään. Tämän sanallisen viestinnän tarkoituksena on selvittää, miten toisen kanssa juttu luistaa, onko mitään yhteistä jne. Joskus sanallisen viestinnän ainoa tarkoitus on vain jutella jonkun kanssa. Puhelinnumeron pyytäminen tai tarjoaminen tai treffipyyntö vaikka kahville joku päivä on merkki siitä, että juttukumppania kiinnostaa tavata toistekin.

Tuossa maailmanlopun ennustus-teoriassa olisi ehkä jotain järkeä, jos ihmiset eivät enää kommunikoisi lainkaan muuten kuin sähköisesti.

Kirjoitukseni ei koskenutkaan kaikkia ihmisiä vaan ainoastaan niitä ruudun takana viihtyviä, joilla ei ole hajuakaan, milloin toista ihmistä voi lähestyä, miten voi lähestyä ja mitkä on ne merkit, että olisi syytä perääntyä tai olisi ok jatkaa tutustumista. 

Luin kyllä teksitisi. Olen nettideittaillut paljon ja silti pärjään "tosielämässä" ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin sähköisessä kommunikoinnissa. Nettideittailu on teille tekniikkapelkoisille ihan ihme mörkö.

It-alan ammattilaisena en ole tippaakaan tekniikkapelkoinen. Nettideittailussa on kuitenkin se selvä asia, että molemmat ovat etsimässä joko seksi- tai seurustelukumppania. Baareissa taas ihmiset käyvät monista muistakin syistä eikä toiselle juttelemaan meneminen tarkoita automaattisesti, että olisi tästä kiinnostunut seksi- tai parisuhdemielessä. Ja tottakai monet osaavat lähestyä toista ihmistä aivan yhtä sujuvasti netissä kuin livemaailmassakin. Heillä ei olekaan ongelmaa siinä, miten toista ihmistä lähestytään. Mun kirjoitukseni koski niitä ihmisiä, joilla ON ongelmia lähestyä toista ihmistä livenä ja jotka eivät osaa tulkita tai antaa itse niitä sanattomia viestejä, joilla joko peräännytään tai jatketaan. 

Ei ammattisi tarkoita sitä että et voisi pelätä tekniikkaa. Vaikka vain sitten deittailumielessä. Koska ennustuksesi todella on maailmanlopun kauhukuvien maalailua. Muistutan, että sanoit "monilla" olevan tämän ongelman. Olen ihan varma siitä että ei ole, perustuen kokemuksiini nettideittailusta. Kaikki tapaamani ihmiset menivät helposti normaali-kategoriaan. Sosiaalisesti kyvyttömät ovat pieni, marginaalinen ryhmä. Ja heitä on ollut jo paljon ennen nettiä. Aivan turha etsiä syytä sieltä.

Hyvä on, nussitaan sitten pilkkua. Koko tämän ketjun aiheena on ihmiset, joilla on vaikeuksia tehdä aloitteita. Ketjun aihe ei koske niitä ihmisiä, joilla ei ole mitään vaikeutta tehdä aloitteita. Kun kirjoitin "monilla", en tarkoittanut koko ihmiskuntaa vaan juuri näitä, joilla on vaikeuksia tehdä aloitteita. Monilla heistä on tuo syynä, minkä kirjoitin. Ei sinulla, minulla eikä muillakaan, joilla ei ole ongelmaa tehdä aloitteita.

"Nussi" sinä pilkkua jos haluat. En edelleenkään usko selitystäsi, että digitalisoituminen olisi syypää ihmisten ongelmiin, vaan ne ongelmat ovat olleet olemassa jo ennen. Netti korkeintaan tuo ne näkyvämmin esille.

Suurin osa miehistä kokee sen saman epäonnen tunteen torjumisesta viikottain, joten sitä on turha puolustella sillä.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Miten nämä tuttavasi sitten reagoivat, jos haluat käydä vessassa, hakemassa uuden juoman tai jos näet jonkun tuttavasi, jota haluat käydä moikkaamassa? Omituisessa seurassa liikut, jos mennään porukalla baariin, mutta oletetaan, että kenenkään muun kanssa ei saa käydä juttelemassa. Miksi ette sitten vain vietä iltaa jonkun luona?

Tutut moikkaavat baariin tullessaan, tai  kun ovat etsimässä pöytää tai seurueen aikaisemmin saapuneita jäseniä. Ei sitä ihmetellä. Siellä missä minä käyn ei ole biljardia eikä tanssia.

Eikö sitä sitten pidetä töykeänä, jos näet jonkun kaverin pitkästä aikaa, mutta sinulla ei ole aikaa kunnolla jutella hänen kanssaan? Puhutaankohan me nyt samankaltaisista tilanteista. Minä tarkoitan baarilla yökerhoja tai vaikka karaokepubeja, mutta sinä ilmeisesti puhut jostain kahvilasta tai ruokaravintolasta.

Aika epätodennäköinen skenario tavata baarissa sattumalta sellaista vanhaa tuttua jonka kanssa tekisi mieli puhua pitempään. Sellaisessa tilanteessa henkilö olisi todennäköisimmin tuttu myös muulle seurueelleni ja tervetullut pöytään istumaan. 

Kutsun vakipaikkojani baareiksi, mutta voisi niitä kutsua pubeiksikin. Missään tapauksessa ne eivät ole kahviloita, ruokaravintoloita tai yökerhoja. Niissä baaritiski ja pöytiä. Musiikki soi hiljakseen, mutta tanssia tai karaokea ei ole. Tikanheitto tai biljardi sopisivat tyyliin, mutta niitä nyt ei satu olemaan.

Niin ehkä sinulle epätodennäköinen skenaario, mutta jos puhutaan yleisellä tasolla, niin sehän on ihan normaali tilanne eikä voi millään olla normaali käytäntö, että tällaisessa tilanteessa koko porukka suuttuisi.

Vähän hankalaa on nyt keskustelu, jos sinä puhut vain parista vakipaikastasi ja tietystä kaveripiiristä ja yrität väittää, että tämä sinun tyylisi olisi ainoa oikea.

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Klassinen tilanne: kaksi ihmistä, nainen ja mies, katselee ympärilleen; he huomaavat toisensa; kumpikin viestittää katseellaan, että toinen vaikuttaa kiinnostavalta; katseita saattaa korostaa hymy tai tervehdys nyökkäämällä, lasin kohottaminen "skoolaukseksi" tai jotain muuta, mistä on helppo päätellä, että positiivinen ensivaikutelma on luotu ja saa lähestyä.

Katselen kyllä baarissa ympärilleni, mutta mitään noin selkeää merkkiä kiinnostuksesta en ole koskaan saanut. Samapa se oikeastaan, koska olen baarissa aina jollain porukalla ja olisi loukkaus heitä kohtaan jos vaihtaisin kesken illan toiseen seuraan. Olin yksin baarissa seuraa etsimässä viimeeksi liki päivälleen 15 vuotta sitten. Yksinäinen ja nöyryyttävä kokemus.

No eihän ole loukkaus toisia kohtaan, jos vaihdat toiseen seuraan. Ainakaan, jos olet isommalla porukalla, eikä kukaan jää yksin. Ei kukaan loukkaannu, jos sinkku hakeutuu baarissa muidenkin seuraan.

Minun ikäisen sinkun ei sovi paljastaa tuttavilleen, että olisi halukas löytämään seuraa. Pitää teeskennellä olevansa tyytyväinen elämäänsä. Jos jotain yrittää, se pitää sitten tehdä jossain aivan vieraassa sosiaalisessa ympäristössä, mutta ainakaan minä en sellaiseen pääse joka vuosikaan.

Minä ajattelin täsmälleen noin ujona 2-kymppisenä naisena. Sitten lakkasin murehtimasta turhia ja aloin tehdä aloitteita. Ja katsoin myös ympärilleni ja kuuntelin miten ihmiset puhuvat. Totesin, että he etsivät parisuhdetta aivan avoimesti ja ovat jopa liiankin innokkaita auttamaan muitakin siinä, jos ilmaisee kiinnostuksensa deittailuun.

Näin jälkeenpäin tiedän keksineeni kaiken maailman tekosyitä deittailun esteeksi, koska en ollut valmis parisuhteeseen. Halusin sitä vain koska se kuuluu asiaan.

Viittasin omaan ikääni siksi, että näin reilusti yli nelikymppisenä odotukset ja vaatimukset ovat toisenlaisia kuin parikymppisenä. Tämänikäisenä ei työkavereista koostuvaa baariporukka voi jättää lähteäkseen jututtamaan jotain kiinostavaa naisia. Tosin ihan samalta minusta tuntui silloin parikymppisenäkin, että kiinnostustaan ei ole lupa ilmaista -- ainakaan kovin suoraan. Pohjalla oli käsitys, että naisesta kiinnostuminen on jotekin häpeällistä, etenkin jos siitä muutkin kuin kiinnostuksen kohde saa siitä tietää. Sellaista ei saa muutamassa vuosikymmenessä karistettua mielestään.

Kyllä muuten voi jättää sen baariporukan, eikä sitä kukaan paheksu millään tavalla. Sinulla on vain jämähtänyt ajattelutapa tuohon samaan mikä minulla oli 2-kymppisenä. Keksit loputtomasti tekosyitä miksi et voi tehdä jotain tiettyä asiaa. Ne syyt ovat aina muissa eikä niitä voi muuttaa, vaikka oikea syy on ihan vain se että itse ei uskalla. Minulle muuten opetettiin ihan samanlainen käsitys, että miehistä ei ole lupa kiinnostua ja se on salattava. Minulla sen karistamiseen ei mennyt muutamaa vuosikymmentä, eli kyllä se mahdollista on. Mutta ei se helposti tai kivuttomasti tosiaan käynyt.

Meillä on selvästi erilaiset sosiaaliset ympyrät. Siellä missä minä elän, kuuluu hyvän käytöksen alkeisiin, että pitää huomion oman seurueen jäsenissä, sillä heitähän baariin on lähdetty viihdyttämään. Eivät hekään häviä illan aikana muihin pöytiin. 

Kyllä minä myönnän uskalluksen puutteen -- uskalluksen rikkoa sääntöjä joihin olen lapsuudesta asti kasvanut, sekä uusia sääntöjä, jotka olen oppinut "parhaan pariutumisiän" ohitettuani. Koskaan vain ei tullut sellaista elämänvaihetta jossa olisin voinut uskoa, että toimintavapauksiani rajoittavat säännöt eivät enää ole voimassa. Tavalla, jota en itsekään ymmärrä, päädyin silti muutaman vuoden ajaksi avoliittoon ja sen kariutumisen jälkeenkin on ollut muutama lyhyempi suhde. Näistä on jo kauan ja iän myötä pariutumisen esteeksi on tullut uusia sääntöjä. Tälläkin palstalla saa lukea inhosta, jollaista minun ikäisteni miesten osoittama kiinnostus saa aikaan, vaikka en mitään parikymppisiä vikittelisikään. 

Testaahan huviksesi niitä sosiaalisia ympyröitäsi, jotka ilmeisesti ovat niin täysin erilaiset kuin minulla. Olen tosin liikkunut maaseudulla asuvien porukassa, isossa ja pienessä kaupungissa asuvien, duunarien ja korkeakoulutettujen, kaksi- kolme- ja muutamien nelikymppisetenkin kanssa, mutta mitäpä siitä. Mistäpä minä mitään tietäisin. Testaa silti huviksesi. Sano, että haluaisit jutella naapuripöydän kiinnostavan naisen kanssa, haittaako jos poistut hetkeksi. Katso, onko reaktio loukkaantunut. Vai hämmästynyt siitä että edes kysyit. Saatko rohkaisua vai ilkeilyä seurueeltasi. Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei piittaa pätkääkään? Yllättyisit jos tietäisit, miten vähän ihmiset välittävät muiden tekemisistä loppujen lopuksi.

Ja kuule, sinun ikäisissäsi on todella, todella paljon miehiä jotka ymmärrettävistä syistä aiheuttavat naisissa inhoa. Heitä on ihan kaiken ikäisissä. Turhaan teet siitä ongelman itsellesi.

Reaktio olisi aluksi hämmästynyt, mutta minulle ilman muuta annettaisiin lupa poistua seurasta. Loukkaantuneisuus ilmaistaisiin vasta poistuttuani pöytään jääneiden kesken. Minulle asiasta oltaisiin nyreitä ehkä seuraavana päivänä ja kysyttäisiin ehkä myöhemmin jotenkin , että "No, löytyikös sieltä parempaa seuraa".

OK, selvä. Oletetaan, että pyydät lupaa poistua pöydästä jututtamaan kiinnostavaa naista. Sinulle annetaan lupa, tyrmistyneenä ja pitkin hampain. Sinut haukutaan lyttyyn heti kun poistut. Töissä saat kuunnella vittuilua kuukauden.

Mitä helvetin väliä sillä on?

Ehkä tuo kiinnostava nainen on myös kiinnostunut sinusta, ehkä ei. Ehkä sovitte treffit, ehkä ette.

Seuraavalla viikolla teet saman. Taas sinut haukutaan ja sinulle vittuillaan armottomasti töissä.

Mitä. Väliä. Sillä. On.

Kumpaa haluat enemmän: parisuhteen vai olla ilman työkaverien ilkeilyä? Jos saat vain toisen. Kumman valitset?