Entä jos sukset menevät ristiin päiväkodin kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ujous voi olla lapselle kuin vankila, josta ulospääsyyn hän tarvitsee apua.  Älkää evätkö häneltä oikeutta apuun.

Näen työssäni näitä "lapseni on vaan ujo" tapauksia, jotka ovat yläkoulussa psyykkisen hoidon tarpeessa. Ujouts, huonot kaveritaidot ja huonot sosiaaliset taidot estävät näitä lapsia ylläpitämästä kaverisuhteita ja kommunikoimasta aikuisten kanssa normaalisti. Seurauksena on yksinäisyyttä, ahdistuneisuutta ja lopulta masennus.

No silloin hoitajat ja opet ovat epäonnistuneet.

Tai sitten vanhemmat ovat kieltäneet lapseltaan kaiken avun vedoten siihen, että lapsella on oikeus olla sellainen kuin hän on.

Näitä on nähty.

On. Se että hoitajat ja opettajat sen vuoksi laiminlyövät ei ole oikeutettua.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan ujot ja hiljaiset on nykyään tulilinjalla.

Niin totta, kokemusta tääläkin siitä ja väärässä oli lto, voin sanoa jälkikäteen. Turha tuskaa vain aiheutti se haahka.

Iloisia asioita ei voi kertoa aina lapsesta. Ja on totta että  ryhmät ovat isoja, ja on totta myös se , että joskus vanhemmat kaatavat oman likalastinsa hoitajan päälle. Totta, ettei sijaisia palkata ja ryhmät/ henkilökunta on ahtaalla. Erityislapsiin en ota kantaa. Mutta sen huomaa palstallakin, miten hartaasti täällä ihmisten päälle käydään. 

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Edelliselle sanoisin että puhu johtajan kanssa lapsen läheisen menetyksestä. Jos tilanne on taas pakko, niin älä siirrä omaa hämmennystä lapseen. Voisihan olla että lapsi oppii ja näkee. Että vaikka tilanne muuttuu / ryhmä, siellä on uusia kivoja tätiä/ setiä . Ehkä lapselle siirto onkin hyvä?

 Oletko enemmän sinä joka menetystä suret? 

Aivann varmasti joka ikinen päiväkodin työntekijä ei ole henksiesti eikä ammatillisesti sopiva työhönsä kuten ei ole opettajakaan tai mikään muukaan ammattilainen! On turha esittää edes muuta. Sijaiskiellot, epäpätevä johtaminen, tulehtuneet henkilösuhteet jne. varmasti voivat tehdä päiväkodeista helvetin, joka näkyy lasten kohtelussa. Voit hakea toista paikkaa, mutta varmasti voidaan kysyä perusteluja vaihdolle. Mitä olet valmis kertomaan?

menetys kirjoitti:

Edelliselle sanoisin että puhu johtajan kanssa lapsen läheisen menetyksestä. Jos tilanne on taas pakko, niin älä siirrä omaa hämmennystä lapseen. Voisihan olla että lapsi oppii ja näkee. Että vaikka tilanne muuttuu / ryhmä, siellä on uusia kivoja tätiä/ setiä . Ehkä lapselle siirto onkin hyvä?

 Oletko enemmän sinä joka menetystä suret? 

Siirto tehdään varmaankin siksi että lapsi on nyt pienempien ryhmässä ja sinne tunkee nyt vielä pienempiä hoitoon ja ns isot työnnetään eteenpäin.

Eli lapsen etu unohtuu joka vaiheessa byrokratian mennessä edelle.

Oletko se joka vinkuu myös KiVa-ryhmässä, kun oma lapsi ei pärjää sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka. Mun pitää nyt kommentoida tähän palstaan kun alalla olen, että siellä päiväkodissa aivan varmasti ajatellaan lapsen parasta ja sitä sä lapsen äitinä varmasti myös ajattelet, joten onko se niin paha selvittää onko lapsella tarvetta tukeen? Jos ei, niin hienoa ja jos on niin hyvä että hän saa apua. On hienoa että Suomessa pidetään huolta lapsen kasvusta ja kehityksestä ja mahdollisiin vaikeuksiin puututaan ajoissa ammattilaisten avulla. Päiväkoti-ikäisenä voi ongelma olla pienikin ja helposti korjattavissa, mutta jos asiaan ei puututa ja aikuiset sulkevat silmänsä lapsen tuen tarpeelta, voi ongelma olla jo häiritsevän suuri kouluiässä.

Ei se ole oikea paikka vetää herne nenään kun lapsen hyvinvoinnista on kyse. Niin ja Voithan sä hyvinkin olla oikeassa ja lapsesi ei tarvitse erityistä tukea, mutta hyvähän se on tsekata.

Kaikissa mainitsemissasi paikoissa joihin suunnittelit lapsesi siirtoa, varmasti myös kiinnitetään huomiota lapsesi kasvuun ja kehitykseen. Se kun on iso osa kasvattajien ja opettajien työtä. Niin paitsi jos valitset kotihoidon. Siellä tarkkailija olet sinä.

Älä viitsi. Siellä voi olla myös ihan oma etu ekana. Se että itse pääsee helpolla (hoitaja) ja työllistyy (syynääjä).

No tää on kyllä kaukaa haettua, tässä maassa tämä(kin) on sen verran byrokraattista, että oman edun tavoittelu on hankalaa.

Jos todellista tuen tarvetta ei syynääjän mukaan ole, lapsi palautuu kyllä päiväkotiin eikä siirry mihinkään erityisryhmään. Minkään perusuhman takia ei hoitajan kannata lähetteitä tehdä.

Näillä syynääjillä (joihin nyt luen puheterapeutit, psykologit, neuropsykologit ja toimintaterapeutit) taasen ei ainakaan tätä nykyä ole töistä pulaa, joten ihan omaksi iloksi ei ketään kannata tutkia. Arvion tekijä ei myöskään koskaan ole kuntouttaja, juuri tästä eettisestä syystä, joten kukaan ei voi ns. kirjoittaa töitä itselleen.

Ei ole kaukaa haettua. Ihminen on inhimillinen. Oma etu on aina oma etu.

Ja noissa terapioissa ja arvioissa likkuu isot rahat. Täytyy saada ainesta sinne koneistoon.

Tähän haluan puuttua, ettei joku ohikulkija pidä tätä totena.

Suomessa lapsi voi saada kuntoutusta joko kunnan tai kelan maksamana. Kunnan terapeutit ja psykologit saavat kuukausipalkkaa, joten asiakkaiden määrällä ei ole heille merkitystä.

Kelan maksamassa kuntoutuksessa tosiaan liikkuu isot rahat. Jotta lapsi saa kelakuntoutusta, hän käy ensin kunnallisen ja sitten julkisen erikoissairaanhoidon lääkärin ja puheterapeutin/toimintaterapeutin/psykologin arviossa. Siis arvio tehdään kahdesti. Kuntouttaja on aina eri henkilö eri organisaatiosta kuin arvioija. Kuntoutustarve arvioidaan erikoissairaanhoidosta vuosittain. Kela hyväksyy vain julkisen terveydenhuollon lausuntoja, näin esim. mikään yksityinen lääkäriasema ei voi haalia kuntoutettavia vilunkipelillä.

Tällä melko raskaalla koneistolla ehkäistään hyvin tehokkaasti epäeettiset väärinkäytökset.

menetys kirjoitti:

Edelliselle sanoisin että puhu johtajan kanssa lapsen läheisen menetyksestä. Jos tilanne on taas pakko, niin älä siirrä omaa hämmennystä lapseen. Voisihan olla että lapsi oppii ja näkee. Että vaikka tilanne muuttuu / ryhmä, siellä on uusia kivoja tätiä/ setiä . Ehkä lapselle siirto onkin hyvä?

 Oletko enemmän sinä joka menetystä suret? 

Voi luoja mikä vastaus! Oletko itse kokenut perheen jäsenen kuoleman lapsena? Kun kyse on pienestä lapsesta, jolla itsellään ei ole ikänsä puolesta osaamista käsitellä tällaisia asioita, niin kyllä se jonkinlaisen jäljen, turvattomuuden tunteen, hämmennyksen, pelon ja surun tunteen jättää, vaikka tarjolla olisi terapiaa ja tukea. Ihan omasta kokemuksesta voin kertoa. Tärkeää on rutiinit ja jatkuvuus, josta tulee turvallisuuden tunne.

Terv. Äitinsä lapsena haudannut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka. Mun pitää nyt kommentoida tähän palstaan kun alalla olen, että siellä päiväkodissa aivan varmasti ajatellaan lapsen parasta ja sitä sä lapsen äitinä varmasti myös ajattelet, joten onko se niin paha selvittää onko lapsella tarvetta tukeen? Jos ei, niin hienoa ja jos on niin hyvä että hän saa apua. On hienoa että Suomessa pidetään huolta lapsen kasvusta ja kehityksestä ja mahdollisiin vaikeuksiin puututaan ajoissa ammattilaisten avulla. Päiväkoti-ikäisenä voi ongelma olla pienikin ja helposti korjattavissa, mutta jos asiaan ei puututa ja aikuiset sulkevat silmänsä lapsen tuen tarpeelta, voi ongelma olla jo häiritsevän suuri kouluiässä.

Ei se ole oikea paikka vetää herne nenään kun lapsen hyvinvoinnista on kyse. Niin ja Voithan sä hyvinkin olla oikeassa ja lapsesi ei tarvitse erityistä tukea, mutta hyvähän se on tsekata.

Kaikissa mainitsemissasi paikoissa joihin suunnittelit lapsesi siirtoa, varmasti myös kiinnitetään huomiota lapsesi kasvuun ja kehitykseen. Se kun on iso osa kasvattajien ja opettajien työtä. Niin paitsi jos valitset kotihoidon. Siellä tarkkailija olet sinä.

Älä viitsi. Siellä voi olla myös ihan oma etu ekana. Se että itse pääsee helpolla (hoitaja) ja työllistyy (syynääjä).

No tää on kyllä kaukaa haettua, tässä maassa tämä(kin) on sen verran byrokraattista, että oman edun tavoittelu on hankalaa.

Jos todellista tuen tarvetta ei syynääjän mukaan ole, lapsi palautuu kyllä päiväkotiin eikä siirry mihinkään erityisryhmään. Minkään perusuhman takia ei hoitajan kannata lähetteitä tehdä.

Näillä syynääjillä (joihin nyt luen puheterapeutit, psykologit, neuropsykologit ja toimintaterapeutit) taasen ei ainakaan tätä nykyä ole töistä pulaa, joten ihan omaksi iloksi ei ketään kannata tutkia. Arvion tekijä ei myöskään koskaan ole kuntouttaja, juuri tästä eettisestä syystä, joten kukaan ei voi ns. kirjoittaa töitä itselleen.

Ei ole kaukaa haettua. Ihminen on inhimillinen. Oma etu on aina oma etu.

Ja noissa terapioissa ja arvioissa likkuu isot rahat. Täytyy saada ainesta sinne koneistoon.

Tähän haluan puuttua, ettei joku ohikulkija pidä tätä totena.

Suomessa lapsi voi saada kuntoutusta joko kunnan tai kelan maksamana. Kunnan terapeutit ja psykologit saavat kuukausipalkkaa, joten asiakkaiden määrällä ei ole heille merkitystä.

Kelan maksamassa kuntoutuksessa tosiaan liikkuu isot rahat. Jotta lapsi saa kelakuntoutusta, hän käy ensin kunnallisen ja sitten julkisen erikoissairaanhoidon lääkärin ja puheterapeutin/toimintaterapeutin/psykologin arviossa. Siis arvio tehdään kahdesti. Kuntouttaja on aina eri henkilö eri organisaatiosta kuin arvioija. Kuntoutustarve arvioidaan erikoissairaanhoidosta vuosittain. Kela hyväksyy vain julkisen terveydenhuollon lausuntoja, näin esim. mikään yksityinen lääkäriasema ei voi haalia kuntoutettavia vilunkipelillä.

Tällä melko raskaalla koneistolla ehkäistään hyvin tehokkaasti epäeettiset väärinkäytökset.

Ja tuonne rattaisiin kun kerran joutuu, paluuta ei ole. Ja massaa on saatavq kun koneisto kerran on pystyyn pantu.

Luota vaan tuntemuksiisi. Nykyinen "huolikulttuuri" on kyllä aivan käsittämätöntä kyttäämistä. Kaikki pitäisi tunkea samaan muottiin.

En ole itse koskaan luottanut kunnalliseen päivähoitoon, vaan vältellyt sitä kuin ruttoa. Kaksi vanhinta lasta ei käynyt edes eskaria. Eka oli ylivilkas ja hyvin hankala, tiesin että hänestä heräisi huoli. Toka oli erittäin estynyt ja pelokas mammanpoika, täysin toistaitoinen kaikessa mahdollisessa eikä uskaltanut olla kenenkään kaveri. Tiesin, että hänestä heräisi huoli.

Nykyään kumpikin poika on päälle parikymppinen. Eka sössi alakoulunsa aika perusteellisesti (onneksi siihen aikaan ei vielä tehty niin herkästi lastensuojeluilmoituksia) ja yläkoulunkin alisuoriutui, vaikkei einää aiheuttanut samassa määrin häiriötä. Ei päässyt keskiarvolla lukioon (hyvä niin) ja teki amiksessa kaksoistutkinnon, kirjoitti kaksi eximiaa ja kaksi magnaa. Nykyään on ammattikorkeakoulussa ja pärjää elämässään oikein hyvin. Se nössö taas on nykyään menestynyt urheilija, sosiaalisin ja eniten ystäviä omistava omista lapsistani (itse olen epäsosiaalinen, joten se on minusta vähän huonokin piirre) ja myös fiksu ja tietää mitä haluaa. Kävi lukion jälkeen pääsykokeissa kolmeen paikkaan. Olisi päässyt heittämällä yliopistoonkin, mutta valitsi sen "alemman tason" koulutuksen, mikä on ollut jo vuosia hänen haaveensa. Mutta siis yhteiskunnallista huolta näistä "ongelmalapsista" ei taatusti tule olemaan.

Itse sen sijaan en ole täysin tyytyväinen näiden kahden vanhimman elämänpolkuun. He ovat oikeastaan jo liiankin sopeutuneita yhteiskuntaan. Itse en pidä sitä arvona, haluaisin että he olisivat enemmän erilaisia. Kolme seuraavaa lastani on vielä alakouluiässä. Olen alkanut vakavasti harkita heidän laittamistaan kristilliseen kouluun yläkoulun ajaksi. Olen itse kyseisellä yläkoululla opettajana, ja mielestäni yläkoulu vaikuttaa negatiivisesti kaikkiin oppilaisiin. Vain vahvimmat uskaltavat olla omia itsejään ja hekin sitä kiusaamisen uhalla. En haluaisi loppujen lasteni joutuvan käymään sitä prässiä läpi, joten yritän keksiä parempaa vaihtoehtoa. Kotiopetusta voisin itse harrastaa. Esim. nuorin poikani on nyt ekalla ja oppisi heittämällä koko peruskoulun oppimäärän (osaa jo enemmän kuin moni seitsemännen luokan oppilas) ainakin matikassa vuodessa-parissa ja sitten voisi keskittyä muuhun elämään. Mutta täällä ollaan niin pahuksen epäluuloisia kotiopetusta kohtaan ja tehtaillaan lastensuojeluilmoituksia kotiopettavista perheistä (oma esimieheni on mm. tehnyt omasta ystävästäni)! Naapurikunnassa on kristillinen koulu, joka voisi olla lähimpänä arvojamme. Täytyy vaan kuskailut sitten järjestää.

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Onko lapsi täyttänyt/täyttämässä kolme vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Luota vaan tuntemuksiisi. Nykyinen "huolikulttuuri" on kyllä aivan käsittämätöntä kyttäämistä. Kaikki pitäisi tunkea samaan muottiin.

En ole itse koskaan luottanut kunnalliseen päivähoitoon, vaan vältellyt sitä kuin ruttoa. Kaksi vanhinta lasta ei käynyt edes eskaria. Eka oli ylivilkas ja hyvin hankala, tiesin että hänestä heräisi huoli. Toka oli erittäin estynyt ja pelokas mammanpoika, täysin toistaitoinen kaikessa mahdollisessa eikä uskaltanut olla kenenkään kaveri. Tiesin, että hänestä heräisi huoli.

Nykyään kumpikin poika on päälle parikymppinen. Eka sössi alakoulunsa aika perusteellisesti (onneksi siihen aikaan ei vielä tehty niin herkästi lastensuojeluilmoituksia) ja yläkoulunkin alisuoriutui, vaikkei einää aiheuttanut samassa määrin häiriötä. Ei päässyt keskiarvolla lukioon (hyvä niin) ja teki amiksessa kaksoistutkinnon, kirjoitti kaksi eximiaa ja kaksi magnaa. Nykyään on ammattikorkeakoulussa ja pärjää elämässään oikein hyvin. Se nössö taas on nykyään menestynyt urheilija, sosiaalisin ja eniten ystäviä omistava omista lapsistani (itse olen epäsosiaalinen, joten se on minusta vähän huonokin piirre) ja myös fiksu ja tietää mitä haluaa. Kävi lukion jälkeen pääsykokeissa kolmeen paikkaan. Olisi päässyt heittämällä yliopistoonkin, mutta valitsi sen "alemman tason" koulutuksen, mikä on ollut jo vuosia hänen haaveensa. Mutta siis yhteiskunnallista huolta näistä "ongelmalapsista" ei taatusti tule olemaan.

Itse sen sijaan en ole täysin tyytyväinen näiden kahden vanhimman elämänpolkuun. He ovat oikeastaan jo liiankin sopeutuneita yhteiskuntaan. Itse en pidä sitä arvona, haluaisin että he olisivat enemmän erilaisia. Kolme seuraavaa lastani on vielä alakouluiässä. Olen alkanut vakavasti harkita heidän laittamistaan kristilliseen kouluun yläkoulun ajaksi. Olen itse kyseisellä yläkoululla opettajana, ja mielestäni yläkoulu vaikuttaa negatiivisesti kaikkiin oppilaisiin. Vain vahvimmat uskaltavat olla omia itsejään ja hekin sitä kiusaamisen uhalla. En haluaisi loppujen lasteni joutuvan käymään sitä prässiä läpi, joten yritän keksiä parempaa vaihtoehtoa. Kotiopetusta voisin itse harrastaa. Esim. nuorin poikani on nyt ekalla ja oppisi heittämällä koko peruskoulun oppimäärän (osaa jo enemmän kuin moni seitsemännen luokan oppilas) ainakin matikassa vuodessa-parissa ja sitten voisi keskittyä muuhun elämään. Mutta täällä ollaan niin pahuksen epäluuloisia kotiopetusta kohtaan ja tehtaillaan lastensuojeluilmoituksia kotiopettavista perheistä (oma esimieheni on mm. tehnyt omasta ystävästäni)! Naapurikunnassa on kristillinen koulu, joka voisi olla lähimpänä arvojamme. Täytyy vaan kuskailut sitten järjestää.

Pieni tarkennus liian nopeasti kirjoitettuun tekstiin: en siis ole itse kristillisellä koululla opettajana, vaan sillä yläasteella, jokon omienkin lasteni "kuuluisi" mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka. Mun pitää nyt kommentoida tähän palstaan kun alalla olen, että siellä päiväkodissa aivan varmasti ajatellaan lapsen parasta ja sitä sä lapsen äitinä varmasti myös ajattelet, joten onko se niin paha selvittää onko lapsella tarvetta tukeen? Jos ei, niin hienoa ja jos on niin hyvä että hän saa apua. On hienoa että Suomessa pidetään huolta lapsen kasvusta ja kehityksestä ja mahdollisiin vaikeuksiin puututaan ajoissa ammattilaisten avulla. Päiväkoti-ikäisenä voi ongelma olla pienikin ja helposti korjattavissa, mutta jos asiaan ei puututa ja aikuiset sulkevat silmänsä lapsen tuen tarpeelta, voi ongelma olla jo häiritsevän suuri kouluiässä.

Ei se ole oikea paikka vetää herne nenään kun lapsen hyvinvoinnista on kyse. Niin ja Voithan sä hyvinkin olla oikeassa ja lapsesi ei tarvitse erityistä tukea, mutta hyvähän se on tsekata.

Kaikissa mainitsemissasi paikoissa joihin suunnittelit lapsesi siirtoa, varmasti myös kiinnitetään huomiota lapsesi kasvuun ja kehitykseen. Se kun on iso osa kasvattajien ja opettajien työtä. Niin paitsi jos valitset kotihoidon. Siellä tarkkailija olet sinä.

Mun on kans pakko kommentoida että varmasti ajatellaan lapsen parasta, mutta rehellisyyden nimissä olisi syytä myöntää että kyllä ajatellaan myös muuta. Kuten miltä ammatillisesti näytämme ulospäin, kuinka paljon meillä on tilastollisesti erityistapauksia, että ei vain vaikuttaisi siltä että emme tee työtämme tarpeeksi ammatillisesti, kun erityistapauksia on niin vähän. Mitähän kiertävä VEO ajattelee päiväkodistamme. Voi että ärsyttää kun tuo yksi lapsi kun käyttäytyy tuolla tavoin (= ei käyttäydy jollain tapaa samoin kuin muut), varmaan on jokin erityisen tuentarve, hmm, jospa saisimme tänne toimintaterapeutin käymään, niin olisi yksi lapsi ainakin välillä vähemmän ryhmässä jne. Ihmisiä siellä päiväkodissakin työskentelee, yhtä vajavaisia ja persoja pätemiselle kuin muutkin. Hyvähän se on että huolehditaan ja huolestutaan. Mutta jos esim. ollaan huolissaan 5-vuotiaan muistista (kun ei muista jossain tilanteessa jonkun tarhakamun nimeä), vaikka lapsi muistaa äärimmäisen tarkasti kuukausienkin takaiset tapahtumat, osaa numerot ja jopa kertolaskuja, niin ehkä kyse pohjimmiltaan on jostain muusta kuin siitä, että lapsessa olisi jokin vika, joka vaatisi korjaamista. Minulle on sanottu kasvatusammattilaisen suusta että "kyllä tuon ikäisen tulisi jo osata" asiasta, joka ei ollut ongelma toisessa päiväkodissa. (Ei ollut kyse mistään pukemis/pottailu/syömis -asiasta) Mitäpä vanhempi voi siihen vastata. Pointin ap:lle on että luottaa vaistoihinsa. Avun vastaanottamisessa ei ole mitään häpeällistä.

Asun ja työskentelen keskisuuressa kaupungissa ja täytyy nyt kyllä pikkuisen huomauttaa että kuvitelmasi siitä miten päiväkodin henkilökunta hakee itselleen helpotusta keksimällä lapsille erityistarpeita on täysin absurdi. Päiväkodin arki on aika tarkkaan aikataulutettu, ryhmät on isoja ja tilat mitoitettu huonosti, työvuorot kiristetty mahdollisimman tarkasti raameihin ja ihan perusarjessakin aivan liikaa aikaa menee sen varsinaisen hoitotyön ulkopuoliseen hommaan. Esimerkiksi nyt syksyllä meidän ryhmässä jokainen aikuinen pitää kahdeksan lapsen vanhemmille vasukeskustelun, ensin pitää tarkkailla lasta ja lukea aiemmat muistiinpanot, sitten kirjoittaa vasukaavake ja löytää sopiva aika tavata vanhemmat työajan puitteissa. Tarkoittaa siis käytännössä sitä että keskustelu pidetään aamulla tai iltapäivällä ja keskustelua pitävä työntekijä on sen ajan pois lapsiryhmästä. Tämä on lakisääteistä, ne on pakko pitää. Vasut häiritsevät ryhmän arkea todella pahasti, aamun pienryhmätoimintaa ei voida pitää kun yksi kasvattaja puuttuu tai iltapäivällä ei ehditä pitää piiriä ja mennä leikkimään kun pitää lähteä ulos (sataa tai paistaa) ennen kuin yksi lähtee pitämään vasukeskustelua. 

Kuvitteletko todella että tämän lisäksi me oikein toivomme että olisipa erityislapsia jotta voisimme kutsua toimintaterapeuttia käymään? Lähes aina se tt:n tulo sitoo myös yhden meistä kasvattajista, vähintään sen jälkeen keskustelemaan lapsesta kun tt on hänet tavannut mutta monesti tt toivoo että yksi kasvattaja on mukana tilanteessa jossa hän toimii lapsen kanssa. Veo vierailee osastollamme n kerran kuukaudessa ja vaikka hän usein osallistuu ihan siihen ns normaaliin hoitotyöhön ja ryhmän kanssa toimimiseen niin aina se myös vaatii sen että lto palaveeraa veo:n kanssa ja käy läpi havainnot. 

Päiväkodin henkilökunta ei ole erehtymätöntä eikä täydellistä, varmaan löytyy niitäkin jotka projisoivat omat negatiiviset tunteensa lasta kohtaan siihen että näkevät hänessä "vikoja" ja keksivät tukitoimien tarpeita. Löytyy niitä joiden ammattitaito ei ole ihan huippua tai ajantasaista, löytyy niitäkin jotka ovat totaalisen väärällä alalla. Itseäni kuitenkin suorastaan naurattaa se että joku kuvittelee että kasvattajat keksivät erityistarpeita terveille lapsille helpottaakseen omaa arkeaan kun todellisuus on kuitenkin se että jokainen epäilyskin erityistarpeesta hankaloittaa ja rasittaa ryhmän arkea. Työmäärä on vakio, se ei muutu sen mukaan onko lto palaverissa tai pitääkö joku vasua. Töitä ei voi siirtää huomiseen, jokainen lapsi on hoidettava siinä hetkessä missä ollaan. On varmasti paljon asioita missä päiväkodin henkilökunta voi tekemistään parantaa mutta tämmöiset kuvitelmat eivät kyllä auta asiaa ollenkaan, emme me huviksemme kutsu sinne ketään lapsia tarkkailemaan. Jos saisimme valita niin pitäisimme vasut työajan ulkopuolella, saisimme sijaisen paikalle jotta lto voi rauhassa palaveerata erityiskasvattajien kanssa ja saisimme aina kertoa vanhemmille vain iloisia asioita tämän lapsesta. 

Tuli vähän kiire vastata eilen ennen yhtätoista, joten en ehtinyt ehkä painottaa pointtiani tarpeeksi. Mukava kuitenkin, että perheemme kokemus on huvittanut jota kuta. Kuitenkin kirjoittaja itsekin toteaa tuossa tummennetussa kohdassa saman asian, mikä minullakin oli pointtina. Oma kokemuksemme on pienestä yksityisestä päiväkodista, sinänsä hyvämaineisesta, mutta johtaja oli joko liian stressaantunut tai sitten vain yksinkertaisesti ei soveltuva alalle. Koska pk toimi palveluseteliyrityksenä kaupungille, ehkä heillä sen vuoksi korostui tuo "pätemisen" tarve. Omalla lapsellamme eskarivuosi oli tosi vaikea, koska en kuunnellut vaistoani ja vaihtanut paikkaa ennen eskaria. Joka ainoa kerta lasta hakiessa, jolloin tämä kyseinen henkilö oli vuorossa, oli jotain negatiivista sanottavaa. Joka ainoa. Jos ei siltä päivältä voinut mitään yksityiskohtaa valittaa, ja henkilö joutui pitkin hampain myöntämään että "iiihan hyvä päivä ollut", niin jotenkin puhe kuitenkin aina kääntyi siihen, mitä kaikkea kuitenkin oli noin yleisellä tasolla vialla. Kun pk:ssa oli harjoittelijoita, heidän palautteensa lapsesta oli aivan toisenlaista, samoin muut työntekijät löysivät positiivista sanottavaa, johtaja ei koskaan. Aiheesta pidettiin palaveria kerran jos toisenkin, kukaan terapeutti, veo tai muukaan ulkopuolinen ei löytänyt lapsesta mitään poikkeavaa. Kuuntelivat vain tämän yhden valitusta. Kertaakaan hänellä ei ollut mitään konkreettisia ehdotuksia miten hänen esille tuomissaan "vaikeuksissa" mentäisiin eteenpäin. Itse yritin johdatella asiaa konkreettiselle tasolle, mitä voitaisiin tehdä, että "ongelma" poistuisi. Yhdessä palaverissa kaupungin veo jopa totesi, että ei ole vanhemmille kovin mukavaa, jos joka päivä on negatiivisia juttuja kerrottavana. Vieläkin puistattaa kun ajattelen tuota aikaa. Nyt lapsi on koulussa, eikä mitään "ongelmaa" ole. Päinvastoin, palaute on ollut todella hyvää. Itkin kun ensimmäinen merkintä wilmassa oli "erityisen hyvää työskentelyä".

En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että aina pk:n huolestuessa lapsesta tilanne olisi vastaavanlainen. Ehdin eilen vain kirjoittaa loppuun tuon, että avun vastaanottaminen ei ole häpeä. Eli ap:n kannattaa tarkkaan ja objektiivisesti miettiä lapsen tilannetta. Ja vastaanottaa se apu, mitä mahdollisesti on tarjolla. Mutta samaan aikaan kannattaa kuunnella niitä omia vaistoja. Jos vaisto kertoo, että jotain on vialla pk:ssa, niin on aika hyvä mahdollisuus, että niin myös on. Itse en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään sellaista eskarivuotta, kuin meillä oli.   

Elämä on kuolemista. Miksi vanhemmat itse hysterioivat lapsille menetykset?  pyöri sinä "turvallisuudessasi" . Näkee miten paljon vanhemmat pelkää muutosta ja kuolemaa, kuolema on osa elämää ja luonnollista.

Vaihtoehtona on jäädä kotiin ja hoitaa lapsi kotona? 

menettänyt jokainen kirjoitti:

Elämä on kuolemista. Miksi vanhemmat itse hysterioivat lapsille menetykset?  pyöri sinä "turvallisuudessasi" . Näkee miten paljon vanhemmat pelkää muutosta ja kuolemaa, kuolema on osa elämää ja luonnollista.

Vaihtoehtona on jäädä kotiin ja hoitaa lapsi kotona? 

Tämän kirjoittaja on sairas. Lapselle hylkäämiskokemus on traumauttava ja jos siihen ei lapsi saa tukea ja ymmärrystä, se leimaa häntä vielä seuraavassakin polvessa.

T. Sotaorvon lapsi

Onko ihminen "sairas"  , jos sanoo että kuolema on osa elämää? Menetystä kokee jokainen, ei vain sota orvot.

näetkö? kirjoitti:

Onko ihminen "sairas"  , jos sanoo että kuolema on osa elämää? Menetystä kokee jokainen, ei vain sota orvot.

Sinä olet sairas.

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.