Entä jos sukset menevät ristiin päiväkodin kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.

En oikein usko, että asia olisi miksikään muuttunut. Eihän näihin oikeasti ole olemassa mitään parannuskeinoa ja tukitoimetkin ovat ihan sanahelinää. T. yläkoulun ope

Traumat ne todellakin jollekin jättää, kun on vara diagnosoida joku "sairaaksi" . :DD Elämä on kuolemista.  

voi voi, jopa sota orvon lapselle. vaikkei totuutta haluakaan nähdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.

En oikein usko, että asia olisi miksikään muuttunut. Eihän näihin oikeasti ole olemassa mitään parannuskeinoa ja tukitoimetkin ovat ihan sanahelinää. T. yläkoulun ope

Yläkoulun ope on nyt kyllä ihan hakoteillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Onko lapsi täyttänyt/täyttämässä kolme vuotta?

Tällä kysymyksellä pyrit siihen, että kyseessä olisi luonnollinen siirtymä pienistä isoihin, niin ei ole kyse siitä. Kyse on ryhmien uudelleen muotoilusta, johon vaikuttaa kustannustehokkkuus.

Voi-voi taas kerran näitä mielensäpahoittaja-äitejä. On niin vaikea kestää sitä, että se erinomainen Jannajohannes ei ehkä olekaan sen kummempi kuin muutkaan samanikäiset mukulat. Jotkut ovat niin herkkähipiäisiä, etteivät kestä pienintäkään kriittistä huomautusta, koska "meidän lapsessa ei voi olla mitään vikaa". Minä ja meidän sukulaiset ovat paljon pätevämpiä arvioimaan lapsia kuin lapsia työkseen ohjaavat. Jospa ottaisitte ne roosat silmälasit pois nokaltanne ja kuuntelisitte, mitä lastentarhanopettajalla on sanottavaa ja mitä toimenpiteitä se ehkä vaatii. Jos suositellaan asiantuntijan puoleen kääntymistä, niin sinne sitten vaan. Jos tämä ei löydä mitään huomautettavaa, sen parempi. Lapsi on nyt tutkittu ja kelvolliseksi todettu. Lapset kehittyvät eri tahtiin ja joillakin ilmenee ongelmia. Jos niihin ei puututa varhain, niin ongelmat pahenevat. Sitten vingutaan, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Tee niin tai näin, aina väärin päin!

Vierailija kirjoitti:

Voi-voi taas kerran näitä mielensäpahoittaja-äitejä. On niin vaikea kestää sitä, että se erinomainen Jannajohannes ei ehkä olekaan sen kummempi kuin muutkaan samanikäiset mukulat. Jotkut ovat niin herkkähipiäisiä, etteivät kestä pienintäkään kriittistä huomautusta, koska "meidän lapsessa ei voi olla mitään vikaa". Minä ja meidän sukulaiset ovat paljon pätevämpiä arvioimaan lapsia kuin lapsia työkseen ohjaavat. Jospa ottaisitte ne roosat silmälasit pois nokaltanne ja kuuntelisitte, mitä lastentarhanopettajalla on sanottavaa ja mitä toimenpiteitä se ehkä vaatii. Jos suositellaan asiantuntijan puoleen kääntymistä, niin sinne sitten vaan. Jos tämä ei löydä mitään huomautettavaa, sen parempi. Lapsi on nyt tutkittu ja kelvolliseksi todettu. Lapset kehittyvät eri tahtiin ja joillakin ilmenee ongelmia. Jos niihin ei puututa varhain, niin ongelmat pahenevat. Sitten vingutaan, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Tee niin tai näin, aina väärin päin!

No eihän tästä olekaan kyse. Vaan nimenomaan siitä, että vanhempien mielestä oma mukula on ihan tavallinen, eikä mikään "erityistapaus". Ja miksi lapsesta täytyy huomautella "kriittisesti"? En ymmärrä. Niin kuin itsekin toteat, lapset kehittyvät eri tahtiin. Miksi sitä täytyisi kritisoida? Ihme asenne. Jos jotain ongelmia on, ne otetaan esiin ja keskustellaan millä tavoin lasta voidaan tukea kasvussa ja oppimisessa. Ei siinä tarvita mitään kriitikkoja. Toivon totisesti ettet ole missään tekemisissä lasten ja kasvatuksen kanssa. t. Lto

VAIHDA

menettänyt jokainen kirjoitti:

Elämä on kuolemista. Miksi vanhemmat itse hysterioivat lapsille menetykset?  pyöri sinä "turvallisuudessasi" . Näkee miten paljon vanhemmat pelkää muutosta ja kuolemaa, kuolema on osa elämää ja luonnollista.

Vaihtoehtona on jäädä kotiin ja hoitaa lapsi kotona? 

Kukaan muu ei ole puhunut hysterisoinnista kuin sinä. Itse olen kokenut useita menetyksiä ja voin sanoa, etten pelkää kuolemaa. Pystyn puhumaan siitä ja olen myös tehnyt jo omalle kohdalle järjestelyitä. Se ei siltikään poista sitä faktaa, että pienelle lapselle ei ole kehittynyt ymmärrystä kohdata jotain niin lopullista ja lähellä tapahtuvaa menetystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Onko lapsi täyttänyt/täyttämässä kolme vuotta?

Tällä kysymyksellä pyrit siihen, että kyseessä olisi luonnollinen siirtymä pienistä isoihin, niin ei ole kyse siitä. Kyse on ryhmien uudelleen muotoilusta, johon vaikuttaa kustannustehokkkuus.

Eli ryhmät muodostetaan hoidontarpeen perusteella: kokopäiväiset yhteen ja puolipäiväiset toiseen ja nyt lapsesi joutuu vaihtamaan siihen ryhmään, johon kuuluu?

Yksityisen puolen päivähoitoon lähettämistä käyttävät monet vanhemmat joiden lapsilla erityispiirteitä. Parhaimmillaan ihan hyvä, pahimmillaan kauhistus kaikille. Omat lapseni olivat steinerpäiväkodissa kun sinne siirrettiin selkeästi käyttäytymishäiriöiset  kaksoset. Steinerissa korostetaan yksilöllisyyttä, niinpä henkilökunta yritti joustaa. Muutamassa kuukaudessa lelut (posliinikupit, simpukankuoret jne aidot jutut mitä siellä käytettiin) oli rikki, henkilökunta aivan uupuneita ja muut lapset oireilivat. Esim. kerran kun vein kolmevuotiasta rauhallista poikaani hoitoon joka iloisesti lähti kävelemään kohti salia toinen kaksosista tuli vastaan ja löi nyrkillä naamaan niin lujaa että poika kaatui.  Onneksi henkilökunta alkoi etsiä apua tilanteeseen - ja vanhemmat siirsivät pojat pois tarhasta loukkaantuneina kun sielläkään ei poikia ymmärretty.

Oma poikani on varmaan ap:n lapsen kaltainen, hiljainen ja huomaamaton, mennyt jonon jatkona. Jäin erityislaatuisuudestaan "kiinni" jo kolmivuotisneuvolassa, siitä lähtien seurattu mutta mennyt suht normaalin rajoilla, älyllisesti on ihan normaali. Nyt lukiovaiheessa onkin sitten havaittu ADD neuropsykologisissa testeissä. Itse suren ettei poikaa laitettu kunnon testaukseen jo aiemmin, terapiassa oppii itselleen tärkeitä tapoja pitää arki paremmin hanskassa ja pysyä paremmin tässä hetkessä eikä luiskahtaa päänsä sisälle. Monet kehitys"viat" (jakauman äärilaidalla olemiset) korjautuvat itsestään, toiset eivät korjaudu millään mutta suureen osaan voidaan oikeanlaisella tuella vaikuttaa, näin uskon. Lapsi yleensä nauttii kun saa erityishuomiota aikuisilta eikä ne muut koululaiset/päiväkotilapset ihmettele noita yhtä vähän kun kiinnittävät huomiota toistensa terveystarkastuksiin. Miksi ei ota kaikkea apua vastaan mitä tarjotaan? Jos lapsi ei tuota tarvitsekaan kyllä se huomataan äkkiä eikä turhaan tuputeta, resurssit ovat niin niukat julkisella puolella (meilläkin poika yksityspuolen hoidossa). Ainakin itse yritän mahdollistaa lapsilleni mahdollisimman hyvän tulevaisuuden ja asioissa joissa itse en osaa tarpeeksi tulea haen apua, oli se neuropsykologistaterapiaa tai preppauskursseja yliopistoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otin lapsen kotihoitoon eskarivuonna. Siihen asti poika oli perhepäivähoitajalla, jonka kanssa asiat sujuivat hyvin, mutta eskarissa löydettiin lapsesta niin paljon vikoja, että jaksoin jouluun asti, sitten jäin töistä kotiin. Poika oli liian hiljainen, liian paljon omissa oloissaan, erityisLTO:n tekemän testin mukaan motorisesti ja älyllisesti noin 4v:n tasolla (testistä ei etukäteen kerrottu mitään minulle) ja hänellä oli ongelmia noudattaa ohjeita. Vein lapsen neuropsykologille, joka totesi, ettei löydä pojasta mitään vikaa. Lapsi osasi lukea, kirjoittaa, laskea kertolaskuja, tehdä 500-palaisia palapelejä, leikata saksilla siististi jne. Hänen ainoa ongelmansa oli se, että hän olo todennäköisesti fiksumpi kuin päiväkodin hoitajat, joten he eivät löytäneet yhteistä säveltä.

Eskarista ehdotettiin siirtymistä kevätkaudeksi päiväkotiin pienten puolelle ja uudestaa eskariin seuraavana syksynä. En suostunut. Poika meni normaalisti kouluun ja kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi yleisarvosanalla laudatur. Yliopistopaikkakin heltisi ensiyrittämällä, vaikka jalkapalloharrastus oli viedä liikaa aikaa.

En luota päiväkotien henkilökuntaan lainkaan ja oli todella fiksua jäädä lapsen kanssa puoleksi vuodeksi kotiin. Hän sai olla oma itsensä kaikessa rauhassa. Ryhmissäkin ehti olemaan erilaisissa harrastuksissa.

Muuten ihan jees kirjoitus mutta miksi ihmeessä väittää että lapsesi on ollut eskarilaisena "fiksumpi kuin hoitajansa"?? Siellä taas äitylimamma vauhdissa...

Tuo oli neuropsykologin kirjaama teksti. Päiväkodissa hoitajat pitivät lasta heikkolahjaisena, mutta älykkyystesti (joka ei 6v lapsella ole kuin suuntaa-antava) kertoi aivan muusta. Lahjakkaan/älykkään lapsen ongelmana päivähoidossa on se, että ne keskinkertaiset hoitajat eivät välttämättä ymmärrä, että kaikki erilaisuus ei ole negatiivista. Heille kesimääräisestä poikkeava (poika) on sama asia kuin ongelma. Jos osaa lukea 3v iässä ja on kiinnostunut planeetoista, on päiväkodin tekemän diagnoosi "asperger" ja sellaisena lasta kohdellaan, vaikka kyseessä on normaali utelias pikkupoika, joka prosessoi asioita enemmän päässään kuin metelöimällä. Halu selvittää ristiriidat puhumalla eikä nyrkeillä tulkitaan päiväkodissa todella herkästi autismin kirjoon kuuluvaksi ongelmaksi: lapsi ei osaa toimia ristiriitatilanteissa lapsen tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otin lapsen kotihoitoon eskarivuonna. Siihen asti poika oli perhepäivähoitajalla, jonka kanssa asiat sujuivat hyvin, mutta eskarissa löydettiin lapsesta niin paljon vikoja, että jaksoin jouluun asti, sitten jäin töistä kotiin. Poika oli liian hiljainen, liian paljon omissa oloissaan, erityisLTO:n tekemän testin mukaan motorisesti ja älyllisesti noin 4v:n tasolla (testistä ei etukäteen kerrottu mitään minulle) ja hänellä oli ongelmia noudattaa ohjeita. Vein lapsen neuropsykologille, joka totesi, ettei löydä pojasta mitään vikaa. Lapsi osasi lukea, kirjoittaa, laskea kertolaskuja, tehdä 500-palaisia palapelejä, leikata saksilla siististi jne. Hänen ainoa ongelmansa oli se, että hän olo todennäköisesti fiksumpi kuin päiväkodin hoitajat, joten he eivät löytäneet yhteistä säveltä.

Eskarista ehdotettiin siirtymistä kevätkaudeksi päiväkotiin pienten puolelle ja uudestaa eskariin seuraavana syksynä. En suostunut. Poika meni normaalisti kouluun ja kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi yleisarvosanalla laudatur. Yliopistopaikkakin heltisi ensiyrittämällä, vaikka jalkapalloharrastus oli viedä liikaa aikaa.

En luota päiväkotien henkilökuntaan lainkaan ja oli todella fiksua jäädä lapsen kanssa puoleksi vuodeksi kotiin. Hän sai olla oma itsensä kaikessa rauhassa. Ryhmissäkin ehti olemaan erilaisissa harrastuksissa.

Muuten ihan jees kirjoitus mutta miksi ihmeessä väittää että lapsesi on ollut eskarilaisena "fiksumpi kuin hoitajansa"?? Siellä taas äitylimamma vauhdissa...

Tuo oli neuropsykologin kirjaama teksti. Päiväkodissa hoitajat pitivät lasta heikkolahjaisena, mutta älykkyystesti (joka ei 6v lapsella ole kuin suuntaa-antava) kertoi aivan muusta. Lahjakkaan/älykkään lapsen ongelmana päivähoidossa on se, että ne keskinkertaiset hoitajat eivät välttämättä ymmärrä, että kaikki erilaisuus ei ole negatiivista. Heille kesimääräisestä poikkeava (poika) on sama asia kuin ongelma. Jos osaa lukea 3v iässä ja on kiinnostunut planeetoista, on päiväkodin tekemän diagnoosi "asperger" ja sellaisena lasta kohdellaan, vaikka kyseessä on normaali utelias pikkupoika, joka prosessoi asioita enemmän päässään kuin metelöimällä. Halu selvittää ristiriidat puhumalla eikä nyrkeillä tulkitaan päiväkodissa todella herkästi autismin kirjoon kuuluvaksi ongelmaksi: lapsi ei osaa toimia ristiriitatilanteissa lapsen tavoin.

Mistä sinä tiedät päiväkodin työntekijöiden älykkyysosamäärät?

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.

Lukekaa kaikki vanhemmat tämä.

Monelle tavallisuuden tai erinomaisuuden mittari on kouluarvosanat. Että päiväkoti oli aivan väärässä, kun yo-kirjoituksista tulikin älliä. Erityispiirteet, joita ei huomioida ajoissa, aiheuttavat kuitenkin paljon hallaa tunne-elämässä, itsetunnossa, sosiaalisissa taidoissa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.

Lukekaa kaikki vanhemmat tämä.

Monelle tavallisuuden tai erinomaisuuden mittari on kouluarvosanat. Että päiväkoti oli aivan väärässä, kun yo-kirjoituksista tulikin älliä. Erityispiirteet, joita ei huomioida ajoissa, aiheuttavat kuitenkin paljon hallaa tunne-elämässä, itsetunnossa, sosiaalisissa taidoissa jne.

Hyvin paljon hallaa aiheuttaa myös se että vähänkin jollakin tapaa erilaista lasta ei hyväksyyä, vaan hänet runnotaan väkisin erilaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Onko lapsi täyttänyt/täyttämässä kolme vuotta?

Tällä kysymyksellä pyrit siihen, että kyseessä olisi luonnollinen siirtymä pienistä isoihin, niin ei ole kyse siitä. Kyse on ryhmien uudelleen muotoilusta, johon vaikuttaa kustannustehokkkuus.

Eli ryhmät muodostetaan hoidontarpeen perusteella: kokopäiväiset yhteen ja puolipäiväiset toiseen ja nyt lapsesi joutuu vaihtamaan siihen ryhmään, johon kuuluu?

Miksi käytät muotoa "johon kuuluu"? Kenen kannalta hän kuuluu sinusta tuohon ryhmään? Lapsen edun kannalta vai byrokratian kannalta? Näin lapsen edun kannalta ajateltuna lapsi kuuluu siihen ryhmään, jossa hän on syksyllä aloittanut ja hänelle tulisi taata jatkuvuus ja oikeus turvalliseen päiväkotiaikaan. Nämä ryhmä jaot voidaan suorittaa esimerkiksi loma-aikojen jälkeen ja niin, että sekä lapset että vanhemmat pystyvät tähän valmistautumaan. Enkä tarkoita, että itse tarvitsen sopeutumisaikaa vaan, että meillä on mahdollisuus valmistella lapsi muutokseen. Puolitoista viikkoa aikaa siitä, kun tieto on annettu perheille, itse muutokseen on aivan liian lyhyt aika. Lapset tässä tulevat kärsimään, jos heitä kohdallaan kuin heittopusseja. Nykyaikana vanhempien työtilanteet ja mahdolliset opiskelut sekoittavat pakkaa koko ajan, joten tehdäänkö muutokset joka kuukausi, koska lapsi "kuuluu" eri kuukausina eri ryhmään? Kun teen kolmen kuukauden projektin, niin lapseni joutuu muuttamaan ryhmää ennen projekti alkua ja sitten taas uudelleen, kun projekti on ohi, jos minulla ei ole töitä heti tiedossa? Entä jos saamme lisärahoitusta ja lapsen hoitotarve esimerkiksi kokopäiväisenä jatkuukin sen kolmen kuukauden yli, mutta pk on laskenut lapseni pois kokopäiväisten ryhmästä? Pointtini on, että tässä meidän tapauksessa lapsen siirtely ei ole lapsen edun mukaista. Toinen lapseni siirtyi syksyllä uuteen ryhmään ja tämä ei ollut ongelma, koska lapsi on erittäin ulospäin suuntautunut, löytää helposti kavereita, sai aikaa tottua muutokseen eikä tarvitse samassa määrin tukea kuin sisaruksensa. 

Et ole ainoa asian kanssa painiva. Nuo päiväkotitätien puoskaroinnit luokittelevat lapset jo alkumetreiltä. Ja kyllä ne tiedot seuraavat perässä.

Ota heti lapsesi pois ko. paikasta ja varmista parempi päiväkoti tai jää itse kotiin. Kyseessä nyt ei ole pitkä aika, kun on aika mennä kouluun. 

Muutenkin älytöntä touhua tämä "varhaisen puuttumisen"-malli. Tehdään ongelmia sinne missä niitä ei ole. Ollaan kohta kaikki jossain terapiassa. Siitä että lapsella oli  "havaittu" "ongelmia" tai " kehitysviivettä" joskus on todella sitkeä ja vaikea päästä eroon myöhemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei. Kerron oman kokemukseni, toivon että siitä olisi jollekin toiselle apua.

Kun olin eskarissa, kotiini oltiin yhteydessä ja ehdoteltiin, että jotain häikkää on. Olin poikkeuksellisen unohtelevainen, hajamielinen ja toisaalta kyselin liikaa, mikä joskus häiritsi ryhmää. Vanhempani eivät suostuneet tutkimuksiin tai tukitoimiin, olivat sitä mieltä että olen vain huippuälykäs ja siksi omissa maailmoissani.

Sama toistui, kun aloitin koulun. No, olinkin oikeasti älykäs ja koulu alkoi mennä todella hyvin, olin luokan paras kaikissa lukuaineissa. Mutta. Unohtelu jatkui ja rinnalle tuli muitakin ongelmia, joihin en saanut tukea. Koulusta tuli kymppejä, joten kukaan ei huomannut että aloin pikkuhiljaa voida huonosti. Yläasteella haudoinkin jo itsemurhaa, koska tajusin että olen erilainen kuin muut ja keskittymis- ym. oireiden kompensointi vei hirveästi energiaa.

Pääsin onneksi lukion jälkeen hoitoon ja terapiaan ja olen nyt kolmekymppinen ja työelämässä. Neurologinen diagnoosi puuttuu yhä, sillä aikuisena on vaikea päästä tutkimuksiin. Todennäköisesti sieltä löytyisi ADD. Oireet haittaavat yhä, mutta olen itse löytänyt kirjallisuudesta apuja.

Välillä mietin, olisinko päässyt helpommalla, jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin ja tukea.

Lukekaa kaikki vanhemmat tämä.

Monelle tavallisuuden tai erinomaisuuden mittari on kouluarvosanat. Että päiväkoti oli aivan väärässä, kun yo-kirjoituksista tulikin älliä. Erityispiirteet, joita ei huomioida ajoissa, aiheuttavat kuitenkin paljon hallaa tunne-elämässä, itsetunnossa, sosiaalisissa taidoissa jne.

Ja niistä äikän ja matematiikan laudatureista ei ole mitään iloa siinä vaiheessa, kun on jälleen kerran hukannut lompakkonsa, lukinnut itsensä asunnosta, kun on unohtanut avaimet, myöhästyy tentistä kun jää matkalla tutkimaan vesilammikkoon heijastuvia kuvia, ei saa työpaikkaa, kun on epähuomiossa pukenut haastatteluun eripari kengät ja nekin vääriin jalkoihin, jne. Kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tuollaista voi olla ADD-aikuisen elämä, jos ei ole koskaan saanut ohjausta arjen toiminnan hallintaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan teistä vaihtanut päivähoitopaikkaa/muotoa siksi, että luottamus omaan päiväkotiin kyvyssä arvioida lastanne on mennyt? Mihin vaihdoitte? Jos saman kunnan sisällä, niin menikö prosessi onnnistuneesti vai seurasiko hankalan lapsen ja hankalien vanhempien maine seuraavaan yksikköön? Suhtautuiko ylempi taho (esim.päivähoitopaikoista päättävä taho) asiaan ymmärtävästi? Jos vaihdoitte yksityisen palvelun käyttäjäksi tai toisinpäin, niin mihin vaihdoit? Menikö kaikki hyvin, eli osoittautuiko oma tilannearvionne lopulta oikeaksi?

Ymmärrän hyvin, että tällainen herättää tunteita, jopa ärsyyntymistä siitä, että miksei päivähoitoon luoteta tai olla valmiita ottamaan apua vastaan. Meillä on vanhemmilla (ja lapsen läheisesti tuntevilla sukulaisilla) on huima ero oman näkemyksemme kanssa lapsestamme päivähoitoon nähden, ja olen vahva ammattilainen lastani arvioimaan. Olen vakavasti harkitsemassa, ettemme lähde selvittely/tukitielle, vaan etsimme paikan montessori/stainer/kristillisestä päiväkodista/saman kunnan pph:lta (jos tämä on mahdollista tuen tasoa nostamatta?), tai palkkaamme hoitajan kotiin. Jopa oma kotiin jäämiseni voisi olla vaihtoehto. Leikki-ikäisen lapsen katsoisin kuitenkin entien hyötyvän ryhmämuotoisesta päivähoidosta eskari/kouluvalmiuksia ajatellen.

Koen yksinkertaisesti luottamukseni lastani hoitaneeseen tahoon rikkoutuneen siten, etten ole varma, onko hoitosuhteen jatkuminen tästä syystä mahdollinen, vaikka asia ns.selviäisi (esim.ammatillisen ohjauksen kautta arvioineille henkilöille).

Kokemuksia/ajatuksia?

Ei kokemusta asiasta, mutta pohdittavaksi sinulle: Näetkö oman lapsesi objektiivisesti vai oletko tottunut (ja muut lapsen hyvin tuntevat) siihen, miten lapsesi toimii etkä näe eroa hänen ja muiden lasten välillä? Jos se on mahdollista, sinä voit ensin viedä lapsesi yksityistä kautta testattavaksi ja varmistaa, että lapsellasi on kaikki hyvin. Päiväkodissa voidaan tehdä virheitä, erityisten helppoa se on ujojen lasten kohdalla, mutta onnistutaan siellä mokaamaan muidenkin kanssa. Yksi mahdollisuus on se, että lapsesi vain käyttäytyy eri tavalla päiväkodissa kuin kotona, syystä tai toisesta ja silloin se syy olisi hyvä selvittää, ettei ongelma seuraa kouluun asti.

Jos luottamus päivähoidon tasoon ja hoitajien ammattitaitoon on mennyt, sitä on vaikea korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on ikävä tilanne pk:n kanssa. Luottamus mennyt etenkin johtoon. Lapsen omahoitaja on mahtava tyyppi ja lapsi on häneen erittäin kiintynyt. Lapsi on herkkä, ujo porukassa, tarkkailija ja kokenut perheen jäsenen menetyksen. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, tuttuja asioita ja pysyviä ihmisiä ympärilleen. Tällä viikolla saimme ilmoituksen, että lapsi siirretään toiseen ryhmään. Olen aivan järkyttynyt tästä idiotismista. Lapsen etu on vain sanahelinää ja korulauseita, todellisuus on jotain muuta. Lapsi alkaa itkemään, kun yritämme puhua hänelle asiasta. Aikaa muutoksen toteutumiseen on enää vain viikko ja jotenkin se asia pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Hän oireilee myös fyysisesti.

Onko lapsi täyttänyt/täyttämässä kolme vuotta?

Tällä kysymyksellä pyrit siihen, että kyseessä olisi luonnollinen siirtymä pienistä isoihin, niin ei ole kyse siitä. Kyse on ryhmien uudelleen muotoilusta, johon vaikuttaa kustannustehokkkuus.

Eli ryhmät muodostetaan hoidontarpeen perusteella: kokopäiväiset yhteen ja puolipäiväiset toiseen ja nyt lapsesi joutuu vaihtamaan siihen ryhmään, johon kuuluu?

Miksi käytät muotoa "johon kuuluu"? Kenen kannalta hän kuuluu sinusta tuohon ryhmään? Lapsen edun kannalta vai byrokratian kannalta? Näin lapsen edun kannalta ajateltuna lapsi kuuluu siihen ryhmään, jossa hän on syksyllä aloittanut ja hänelle tulisi taata jatkuvuus ja oikeus turvalliseen päiväkotiaikaan. Nämä ryhmä jaot voidaan suorittaa esimerkiksi loma-aikojen jälkeen ja niin, että sekä lapset että vanhemmat pystyvät tähän valmistautumaan. Enkä tarkoita, että itse tarvitsen sopeutumisaikaa vaan, että meillä on mahdollisuus valmistella lapsi muutokseen. Puolitoista viikkoa aikaa siitä, kun tieto on annettu perheille, itse muutokseen on aivan liian lyhyt aika. Lapset tässä tulevat kärsimään, jos heitä kohdallaan kuin heittopusseja. Nykyaikana vanhempien työtilanteet ja mahdolliset opiskelut sekoittavat pakkaa koko ajan, joten tehdäänkö muutokset joka kuukausi, koska lapsi "kuuluu" eri kuukausina eri ryhmään? Kun teen kolmen kuukauden projektin, niin lapseni joutuu muuttamaan ryhmää ennen projekti alkua ja sitten taas uudelleen, kun projekti on ohi, jos minulla ei ole töitä heti tiedossa? Entä jos saamme lisärahoitusta ja lapsen hoitotarve esimerkiksi kokopäiväisenä jatkuukin sen kolmen kuukauden yli, mutta pk on laskenut lapseni pois kokopäiväisten ryhmästä? Pointtini on, että tässä meidän tapauksessa lapsen siirtely ei ole lapsen edun mukaista. Toinen lapseni siirtyi syksyllä uuteen ryhmään ja tämä ei ollut ongelma, koska lapsi on erittäin ulospäin suuntautunut, löytää helposti kavereita, sai aikaa tottua muutokseen eikä tarvitse samassa määrin tukea kuin sisaruksensa. 

Ei se ole tuon päiväkodin vika, että lakimuutoksen myötä lapsella on oikeus vain puolipäiväpaikkaan, jos toinen vanhemmista on kotona. Jos päiväkodissa on erikseen ryhmät kokopäiväisille ja puolipäiväisille, on kokopäiväryhmän paikat varattu ensisijaisesti niille lapsille, joilla on tarve ja oikeus kokopäivähoitoon. Jos kokopäiväryhmään on tulossa uusi lapsi, niin valitettavasti sinun lapsesi täytyy silloin siirtyä puolipäiväryhmään, jos teillä ei ole oikeutta laajempaan varhaiskasvatukseen. Ihan siitä syystä, että suhdeluku hoitajien ja lasten välillä ei saa ylittyä ja siksi, että olisi sille kokopäivälapselle epäreilua, että hänen pitäisi vaihtaa kesken päivää ryhmää.

Päiväkoti on kuitenkin laitos, eikä päätöksiä voida tehdä yksittäistä lasta ajatellen. Teidän perhettänne on kohdannut kriisi, mutta koko päiväkodin toimintaa ei silti voida pyörittää sinun lapsesi tarpeiden mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan ujot ja hiljaiset on nykyään tulilinjalla.

Kyllä sill tulilinjalle pääsee kuka tahansa normista poikkeava. T: Kolmen vilkkaan äiti