Näin naiset katuvat lasten hankkimista

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että yksilapsisuus on lähes yhtä paheksuttava asia kuin lapsettomuus. Minä odotan parhaillaan meidän pitkään ja hartaasti toivottua esikoistamme. Nyt jo tulee sellaisia kommentteja, että "mitäs sitten kun teille tulee toinen" tai "entä jos toinen lapsi sitten onkin toista sukupuolta". Monet paheksuvat avoimesti yksilapsisia siitä, että nämä haluavat päästä helpolla, mikä on ihan älytöntä. Miksi pitäisi hankkia enemmän lapsia, kuin haluaa ja jaksaa hoitaa? Eivät sisarukset ole tae mistään.

Tell me about it... tai ehkä paheksuttavampaa. Aika monta kertaa olen kuullut "miksi teitte edes tuon yhden, jos ette aio antaa hänelle sisarusta". Ja tuo elämän helppous, se vasta paheksuttavaa onkin. Onhan se toki kamalaa, kun ei esim. tarvitse säätää perheen logistiikkaa harrastuksiin, ahdistua rahankulusta ja käyttää kaikkea vapaa-aikaansa lapseen. (Toki jotkut näin haluavat aidosti tehdä ja se heille suotakoon.) Väitän kuitenkin, että aika monelle äidille tekisi hyvää käyttää resurssejaan ihan vain itseensä tai parisuhteeseensa. Lapset on ihania, mutta niin on moni muukin asia elämässä.

No, jäin kahden alle kolmevuotiaan yksinhuoltajaksi, ex-mies kyllä välittää lapsistaan mutta on reissutöissä ja viikonloppuisin tykkää rillutella. Kehoni meni rikki raskauksista, enkä tiedä mitä aion tehdä työkseni nyt kun entisen koulutukseni asiat on unohtunu ja toisella ammatilla ei elä. Pirukaan elätä kahta lasta jollain opintotuella jne.

Kysyppä vaan käykö sillontällön mielessä että oispa ollu helepompi ku ei ois teheny ollenkaan..

Vierailija kirjoitti:

Vikana on se, että jotkut naiset hankkivat lapsen vähän väkisin, "koska pitää." Tulee muka biologinen kello eteen ja otetaan se ensimmäinen mies, joka sattuu juuri silloin 35-vuotiaana vastaan. Äkkiä pikaiset prinsessahäät ja asuntolaina ja vatsa pystyyn. Eletään joissain jenkkileffojen luomassa kuplassa ja kuvitellaan, että äippäloma sujuu lattea lipitellen ja kaupoilla hengaillen. Mietitään ja suunnitellaan ihan liikaa ja kun todellisuus ei olekaan ihan sitä, masennutaan. MINÄ-MINÄ onkin toisen palvelemista. Riitojahan siitä syntyy, sen miehen kanssa. Aletaan vaatia kaiken vauvanhoidon laittamista tasan, mikä lienee mahdotonta. Tulee univelkaa, ehkä vauva ei olekaan terve tai synnytyksessä meni joku vikaan... Riitaa ja avioero. Elämä ei siitä helpotu, päinvastoin. Yksin selviydyt kaikki oksennustaudit ja vasu-keskustelut. Pitikin hankkia se lapsi.

Kuplassa elämistä. Sama tulee eteen lapsettomilla:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Olen juuri tässä tilanteessa että kaverit on naimisissa ja perheellisiä ja meillä asunto sisustettu ja matkustellaan. Kummasti nämä perheellisetkin kaverit pitävät säännöllisesti aikuisten bileitä ja osa kavereista on myös veloja tai lapsettomia sinkkuja. Lisäksi sekä minä että mies viihdytään mainiosti niin kahdestaan kuin yksinkin, emme tarvitse jatkuvasti seuraa ollaksemme tyytyväisiä. Kyllä, juurikin uraa tehdään, matkustellaan ja harrastetaan, ja elämä on ihanaa. Jos ihan kauheesti kaduttaisi tämä omannäköinen elämä niin kyllä näin 30-vuotiaana olisi edelleet hyvät saumat pyöräyttää se oma sinappikone mutta kun en halua, eikä mieskään.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin kadun tavallaan lasten hankkimista. Lasten hyvät puolet eivät millään riitä kattamaan kaikkia niitä huonoja puolia. Ei mitenkään. Tiedostan, että näin ei saisi edes ajatella. Elämäni olisi mennyt aivan eri suuntaan, jos olisin päättänyt aikoinaan toisin, eikä se siitä miksikään muutu ajattelemalla, että sain jotain muuta tilalle. Ainakin sain haudata omat unelmani.

Auts!Minä ainakin seurasin unelmiani, vaikka olin yksin 14 v lapseni kanssa avioeron jälkeen.Ilman lastani olisin ollut täysin yksin loppuelämäni, sillä olen vailla viehätysvoimaa.Olen kuullut sen monen miehen (ja naisen) suusta.

Joten meitä on moneen junaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin kadun tavallaan lasten hankkimista. Lasten hyvät puolet eivät millään riitä kattamaan kaikkia niitä huonoja puolia. Ei mitenkään. Tiedostan, että näin ei saisi edes ajatella. Elämäni olisi mennyt aivan eri suuntaan, jos olisin päättänyt aikoinaan toisin, eikä se siitä miksikään muutu ajattelemalla, että sain jotain muuta tilalle. Ainakin sain haudata omat unelmani.

Onko lapsi vain tekosyy sille ajatukselle, että hautasivat omat unelmat? Näin teoreettinen, viaton kysymys. En luonnollisestikaan tunne sinua.

Unelmia voi olla useita ja erilaisia. Oletko todella joutunut hautaamaan kaikki unelmasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Summa summarum: jos olet itsekäs luonne, ei kannata hankkia lasta, ei koiraa. Ei mitään, josta joutuu olemaan vastuussa. Mutta se ei takaa sitä, että koet elämäsi onnellisemmaksi. Koska lapsekas voi matkustella, kokea kulttuuria ja elämän rikkauksia siinä missä lapsetonkin. Ainut ero on vain siinä, että hänellä on se lapsi, joka kasvaa. Turha tästä on jankata, omapahan on jokaisen valinta.

Itse en ole itsekäs mutta silti en halua sitoa elämääni lapseen. Mielelläni kyllä vaivaan itseäni koiran, kissojen, puolison, ystävien, perheenjäsenten ja muiden minulle tärkeiden asioiden kanssa ja laitan heidän tarpeitaan omieni edelle, en vaan halua laittaa kenenkään lapsen tarpeita omieni edelle.

Ainakin olet rehellinen itsellesi :)

Niin, kukaan ei tiedä miten itsekkään sisäänpäinkääntyneen kusipään luonne muuttuu.

Jotkut kasvavat ja oppivat rakastamaan lastaan = päätös lapsesta on ollut siis hyvä, mitä muutakaan elämä on kuin ihmisen kasvua. 

Jotkut pysyvät keskenkasvuisina, itsekkäinä kusipäinä, jotka eivät pysty rakastamaan lastaan niinkuin kuuluisi =  päätös lapsesta oli huono, ihmisenä kasvua ei tapahtunut.

Eli, kysymys on ainoastaan vanhemmanrakkauden määrästä. Rakkaudettomat tai laimeasti "rakastavat" ihmiset todellakin katuvat lapsen hankintaa, koska se ei heille mitään anna. 

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Siis juuri näin, nimenomaan siksi en hanki lapsia, että olen onnellinen ja elämäni on mielekästä juuri näin.

Toinen asia, joka jaksaa ihmetyttää, on väite, että minä lapsettomana vihaisin lapsia tai katsoisin alaspäin lapsiperheitä. Tämä on ihan ihmisten omaa mielikuvituksen tuotetta. Muut saavat hankkia lapsia niin halutessaan ja tämä ei hetkauta elämääni mihinkään suuntaan. Kutsun edelleen lapsellisia kavereitani kylään ja pidän heidän lapsiaan sylissä ja leikin niiden kanssa ja se on välillä ihan kivaakin. Päivän päätteeksi olen kuitenkin iloinen, että en ole itse tehnyt lapsia. En vain koe mitään tarvetta äitiyteen. Osaan kuitenkin olla iloinen kavereideni puolesta, eikä minulla ole mitään tarvetta arvostella heidän valintojaan.

Vierailija kirjoitti:

Eli, kysymys on ainoastaan vanhemmanrakkauden määrästä. Rakkaudettomat tai laimeasti "rakastavat" ihmiset todellakin katuvat lapsen hankintaa, koska se ei heille mitään anna. 

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Itse asiassa tutkimusten mukaan vanhemmuutta katuvat naiset yleensä rakastavat lapsiaan hyvinkin paljon. Se, että rakastaa lapsiaan ja olisi valmis vaikka kuolemaan heidän puolestaan, ei mitenkään estä katumasta lasten hankintaa. Sinun ei kannattaisi esittää noin voimakaita väitteitä aiheesta, jota et selvästikään tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Juuri tällaisten kommenttien takia kukaan ei uskalla tunnustaa katuvansa. Leimataan kylmäksi, mielenvikaiseksi, sanotaan ettei rakasta lastaan jne, vaikka se ei ole totta. Lastaan voi rakastaa, vaikka katuisikin. Terapialla voi yrittää päästä asiasta yli, mutta kaikista virheistä ei vain pääse. Sitä vain hiljaa suorittaa elämäänsä ja yrittää tehdä asiat parhain päin ja hiljaa yksikseen kääntää pois ne ajatukset, että mitä jos en olisi koskaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Summa summarum: jos olet itsekäs luonne, ei kannata hankkia lasta, ei koiraa. Ei mitään, josta joutuu olemaan vastuussa. Mutta se ei takaa sitä, että koet elämäsi onnellisemmaksi. Koska lapsekas voi matkustella, kokea kulttuuria ja elämän rikkauksia siinä missä lapsetonkin. Ainut ero on vain siinä, että hänellä on se lapsi, joka kasvaa. Turha tästä on jankata, omapahan on jokaisen valinta.

Öö, kyllähän takaa. Juuri sen vuoksi, että minulla ei ole sitä lasta.

Ei myöskään minulla, eikä kaduta !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, kysymys on ainoastaan vanhemmanrakkauden määrästä. Rakkaudettomat tai laimeasti "rakastavat" ihmiset todellakin katuvat lapsen hankintaa, koska se ei heille mitään anna. 

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Itse asiassa tutkimusten mukaan vanhemmuutta katuvat naiset yleensä rakastavat lapsiaan hyvinkin paljon. Se, että rakastaa lapsiaan ja olisi valmis vaikka kuolemaan heidän puolestaan, ei mitenkään estä katumasta lasten hankintaa. Sinun ei kannattaisi esittää noin voimakaita väitteitä aiheesta, jota et selvästikään tunne.

Mikäs tutkimus vai onko mututuntumaa?

Vierailija kirjoitti:

En uskaltaisi poimia rusinoita pullasta. Olisi surku jäädä vastentahtoaan yksilapsiseksi. Tahtoisin jonain päivänä tulla isovanhemmaksikin ja siksikin useampi lapsi ettei yhdelle muodostuisi paineita lisääntyä.

Mulla on kolme siskoa, itsekin siis nainen, ollaan siskojeni kanssa kolmenkympin molemmin puolin, vanhin jo lähempänä neljääkymmentä. Eipä ole kellään meistä ainakaan vielä lapsia, ja näyttää vähän siltä, että ei tulekaan. En ole varma, haluanko lapsia ikinä, paljon riippuu siitäkin, onko minulla siihen sopivaa kumppania.

Että ei se useammankaan lapsen pyöräyttäminen ole tae siitä, että saisi joskus lapsenlapsia, vaikka kaikki niistä ois vielä tyttöjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.

Huoli, pelko, huolehtiminen ei aina lakkaa... ei, vaikķei suoranaista syytä olisi eikä sitä huoltaan lapselleen näyttäisi.

Oma äitini 86v lohduttaa nyt depressiota sairastavaa veljeäni 60v. Kamala tuska, vaikka ammattiauttajat mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.

Entä sitten? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa taaperoita, kouluikäisiä tai aikuisia lapsia kohtaan, joten miksi uhraisin niihin valtavat määrät rahaa, aikaa ja muita resurssejaja ottaisin huomattavia sosiaalisia ja terveydellisiä riskejä niiden vuoksi?

Sama kuin hevoshullu ihmettelisi, miksen ota lainaa ja perusta omaa tallia, kun matkustella voi siltikin, vaikkakin rajoitetummin, ja lopultahan ne hevoset kuitenkin kuolevat, ja sitten voi taas elää vapaasti.

Joillakin lisääntyjillä on kummallinen oletus, että lapsettoman elämä käy vain lopulta niin sietämättömän tylsäksi, että tulee pakottava tarve hankkia lapsia. Tässä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, että hevoseton nainen alkaa kaivata lannan luomista, kun helposta ja mukavasta elämästä on saanut tarpeekseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Juuri tällaisten kommenttien takia kukaan ei uskalla tunnustaa katuvansa. Leimataan kylmäksi, mielenvikaiseksi, sanotaan ettei rakasta lastaan jne, vaikka se ei ole totta. Lastaan voi rakastaa, vaikka katuisikin. Terapialla voi yrittää päästä asiasta yli, mutta kaikista virheistä ei vain pääse. Sitä vain hiljaa suorittaa elämäänsä ja yrittää tehdä asiat parhain päin ja hiljaa yksikseen kääntää pois ne ajatukset, että mitä jos en olisi koskaan...

Ja katumisia on myös monen vahvuisia. Onko kyseessä hetkellinen, ristus kun risoo hinkata näitä tahroja katosta, ilman lapsia ei tarttis tätäkään tehdä. Vai katuu niin paljon, ettei pysty sängystään nousemaan aamuisin. En epäile, etteikö väliaikaisia katumisia ihmisillä ole jotka kaikesta huolimatta lastaan rakastaisi, mutta ne jotka eivät pääse asiasta yli, kannattaisi miettiä olisivatko oikeasti onnellisia ilman lapsia vai voiko ahdistukseen olla jokin muu syy kuin lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, kysymys on ainoastaan vanhemmanrakkauden määrästä. Rakkaudettomat tai laimeasti "rakastavat" ihmiset todellakin katuvat lapsen hankintaa, koska se ei heille mitään anna. 

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Itse asiassa tutkimusten mukaan vanhemmuutta katuvat naiset yleensä rakastavat lapsiaan hyvinkin paljon. Se, että rakastaa lapsiaan ja olisi valmis vaikka kuolemaan heidän puolestaan, ei mitenkään estä katumasta lasten hankintaa. Sinun ei kannattaisi esittää noin voimakaita väitteitä aiheesta, jota et selvästikään tunne.

Mikäs tutkimus vai onko mututuntumaa?

Tutkimustietoa, niin kuin sanoin.

Ks. esim. Orna Donathin työ: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2016/may/09/love-regret-mother…

Vierailija kirjoitti:

kannattaisi miettiä olisivatko oikeasti onnellisia ilman lapsia vai voiko ahdistukseen olla jokin muu syy kuin lapset.

Miksi se syy ei voisi olla lasten hankkiminen? Lapsettomana minulle on ihan ilmeistä, että vanhemmuus voi heikentää ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta todella paljon. Miksi vanhempien on niin vaikea myöntää sama asia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.

Entä sitten? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa taaperoita, kouluikäisiä tai aikuisia lapsia kohtaan, joten miksi uhraisin niihin valtavat määrät rahaa, aikaa ja muita resurssejaja ottaisin huomattavia sosiaalisia ja terveydellisiä riskejä niiden vuoksi?

Sama kuin hevoshullu ihmettelisi, miksen ota lainaa ja perusta omaa tallia, kun matkustella voi siltikin, vaikkakin rajoitetummin, ja lopultahan ne hevoset kuitenkin kuolevat, ja sitten voi taas elää vapaasti.

Joillakin lisääntyjillä on kummallinen oletus, että lapsettoman elämä käy vain lopulta niin sietämättömän tylsäksi, että tulee pakottava tarve hankkia lapsia. Tässä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, että hevoseton nainen alkaa kaivata lannan luomista, kun helposta ja mukavasta elämästä on saanut tarpeekseen.

Sinulla ei pakko hankkia lasta, se on sinun oikeutesi. Mutta älä niputa olettajia kovinkaan suureksi ryhmäksi.

Veikkaisimpa, että saman sorttinen määrä löytyy noita, "elämä on tylsä ilman lapsia, siksi sinunkin pitäisi" kuin näitä "lapsen saaneet ovat onnettomampia". Molemmat puhuu paskaa.

Tärkeintä on itse tietää mitä haluaa ja olla tarpeeksi fiksu, ettei mene haukkumaan/arvostelemaan toisen erilaista valintaa.