Lue keskustelun säännöt.
Näin naiset katuvat lasten hankkimista
29.09.2016 |
Marie Clairessa on hyvä artikkeli siitä, miten yhä useammat katuvat vanhmmaksi ryhtymistä: http://www.marieclaire.com/culture/a22189/i-regret-having-kids/
Now 46 and the mother of a 22-year-old herself, Carrie reflects on her path with searing clarity. "I don't regret her, I regret the fact that I never should have been a mother at all," she says. Time and therapy have helped, but she's still fixated on what could have been. "I see her growing, exploring, taking off on a whim. I can't help but think she's living my life."
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?
Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.
Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.
Entä sitten? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa taaperoita, kouluikäisiä tai aikuisia lapsia kohtaan, joten miksi uhraisin niihin valtavat määrät rahaa, aikaa ja muita resurssejaja ottaisin huomattavia sosiaalisia ja terveydellisiä riskejä niiden vuoksi?
Sama kuin hevoshullu ihmettelisi, miksen ota lainaa ja perusta omaa tallia, kun matkustella voi siltikin, vaikkakin rajoitetummin, ja lopultahan ne hevoset kuitenkin kuolevat, ja sitten voi taas elää vapaasti.
Joillakin lisääntyjillä on kummallinen oletus, että lapsettoman elämä käy vain lopulta niin sietämättömän tylsäksi, että tulee pakottava tarve hankkia lapsia. Tässä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, että hevoseton nainen alkaa kaivata lannan luomista, kun helposta ja mukavasta elämästä on saanut tarpeekseen.
Sinulla ei pakko hankkia lasta, se on sinun oikeutesi. Mutta älä niputa olettajia kovinkaan suureksi ryhmäksi.
Ei minun tarvitse tehdä mitään oletuksia. Nämä kommentoijat ilmaantuvat kyllä paikalle aina, kun lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta keskustellaan. Tähänkin ketjuun heidän piti päästä pönkittämään äitimyyttiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?
Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.
Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.
Sivusta huomautan, että eihän kirjoittaja tuota väittänytkään, että tekeminen loppuisi, vaan että kirjoittajalla ei ole tylsää ilman lapsia. Eli että ei ole tarvetta tehdä lapsia itselleen viihdykkeeksi, vaan osaa keksiä mielekästä tekemistä muutenkin.
Mä luulen, että ihminen kuin ihminen miettii aina noita "mitä jos..." -vaihtoehtoja, valitsi mitä valitsi lasten suhteen. Tiedän ihmisiä, joilla on erityislapsia, ja kyllä ne joskus aika rikki on kaikesta rakkaudesta huolimatta, yksi lapsista ei tule koskaan kehitysvammasta johtuen itsenäistymään. Tiedän myös ihmisiä, jotka keskittyivät muuhun elämässä ja sitten eivät lapsia enää pystyneet saamaan, hekin menevät joskus rikki näiden ajatusten parissa. On myös ainakin päällepäin onnellisen oloisia ihmisiä joilla joko on tai ei ole lapsia ja ovat oikein tyytyväisiä. :D Öö, mikähän tässä oli pointti... Niin, jotkut katuu jotkut ei, elämä on sellaista, "katumuskin" voi olla tilapäistä jos sattuu olemaan vaikeampi jakso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.
Juuri tällaisten kommenttien takia kukaan ei uskalla tunnustaa katuvansa. Leimataan kylmäksi, mielenvikaiseksi, sanotaan ettei rakasta lastaan jne, vaikka se ei ole totta. Lastaan voi rakastaa, vaikka katuisikin. Terapialla voi yrittää päästä asiasta yli, mutta kaikista virheistä ei vain pääse. Sitä vain hiljaa suorittaa elämäänsä ja yrittää tehdä asiat parhain päin ja hiljaa yksikseen kääntää pois ne ajatukset, että mitä jos en olisi koskaan...
Ja katumisia on myös monen vahvuisia. Onko kyseessä hetkellinen, ristus kun risoo hinkata näitä tahroja katosta, ilman lapsia ei tarttis tätäkään tehdä. Vai katuu niin paljon, ettei pysty sängystään nousemaan aamuisin. En epäile, etteikö väliaikaisia katumisia ihmisillä ole jotka kaikesta huolimatta lastaan rakastaisi, mutta ne jotka eivät pääse asiasta yli, kannattaisi miettiä olisivatko oikeasti onnellisia ilman lapsia vai voiko ahdistukseen olla jokin muu syy kuin lapset.
Tämä on toinen syy, miksi tuosta ei puhuta. Ainaista vähättelyä toisen tuntemuksista. Että kyllähän meitä kaikkia joskus vähän vituttaa! Sitten perään taas vähän syyllistämistä ja jotain ihan omaa mutua siitä, että kyllä se todellinen syy on ihan jossain muualla, kun ei vaan voida uskoa, että tämä on juuri se asia, joka kaduttaa. Tämän takia ei uskalla ikinä puhua kenellekään, koska pelkää, että lasua ja pakkohoitoa olisi luvassa, jos ikinä uskaltaisi jollekin kaverille avautua. Se tekee tästä entistä raskaampaa henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli, kysymys on ainoastaan vanhemmanrakkauden määrästä. Rakkaudettomat tai laimeasti "rakastavat" ihmiset todellakin katuvat lapsen hankintaa, koska se ei heille mitään anna.
Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.
Itse asiassa tutkimusten mukaan vanhemmuutta katuvat naiset yleensä rakastavat lapsiaan hyvinkin paljon. Se, että rakastaa lapsiaan ja olisi valmis vaikka kuolemaan heidän puolestaan, ei mitenkään estä katumasta lasten hankintaa. Sinun ei kannattaisi esittää noin voimakaita väitteitä aiheesta, jota et selvästikään tunne.
Mikäs tutkimus vai onko mututuntumaa?
Tutkimustietoa, niin kuin sanoin.
Ks. esim. Orna Donathin työ: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2016/may/09/love-regret-mother…
Eli pikaisesti lukien, eivät katuneet niinkään lasta, vaan sitä, ettei lapsiarki vastannutkaan sitä haave/mielikuvaa mitä luulivat sen olevan. Huoh, aikuiset ihmiset jotka eivät osaa ajatella maalaisjärjellä, vaan luulevat arjen olevan jotain saippuaoopperaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Opiskelualan valintaa voi katua.
- Ammatin valintaa voi katua.
- Seurustelusuhteen aloittamista voi katua.
- Tatuoinnin hankkimista voi katua.
- Lapsen hankkimista EI VOI katua, vaan vika on aina jossakin muualla.
Näin äitimyytin mukaan.
Olisi ihan hirveän tylsää, jos ei olisi lapsia. Mulle on täysin käsittämätöntä, että jotkut voivat elää ilman lapsia. Ja niin on varmaan lapsettomillekin käsittämättömätöntä, että joku voi oikeasti nauttia perhe-elämästä. Mulla on joitakin vapaaehtoisesti lapsettomia ystäviä ja kyllä heidän elämänsä on järisyttävän tylsää, siis mun mielestä.
Juuri äsken eräs lähes 50-v ystäväni valitti, että hänen elämässään ei ole mitään sisältöä; tylsä työ, samat liikuntaharrastukset kuin 20 v sitten ja parisuhdekin niin arkipäiväinen, ei romantiikkaa ja miestä ei enää seksi pahemmin kiinnosta. Kukaan mun tuntema vela ei ole toteuttanut mitään ihmeellisiä haaveita, vai työnteosta ja pari kertaa vuodessa tehtävästä lomamatkastako te niin kovasti haaveilette? Sanokaa vaan ihan suoraan, että ette jaksa perhe-elämää, se on ihan hyvä syy olla hankkimatta lapsia, mutta tuo on lähinnä naurettavaa, että haluatte toteuttaa unelmianne. Niitä kun voi toteuttaa ihan hyvin perheellisenäkin, ainakin suurinta osaa.
Omasta mielestäni tietysti oma elämäni on ihanaa ja mielenkiintoista. Mulla on oma yritys, jossa saan toteuttaa luovuuttani ja tehdä töitä pitkälti oman aikatauluni mukaan ja on unelma-alani. Parisuhde on onnellinen, seksiä on runsaasti ja se on vaihtelevaa ja ihanaa, ei vaivaa haluttomuus miestäkään. Harrastan monenlaista liikuntaa, käsitöitä, puutarhanhoitoa, sisustamista, öljyvärimaalausta, välillä innostun opiskelemaan jotain. Reissattu on, mutta ei mitään tavallisia lomamatkoja, vaan pitkiä juna-laivareissuja, joissa oikeasti näkee paljon. Vuoden verran asuttiin ulkomailla. Ja kaiken tämän lisäksi mulla on ihana ja rakas perhe.
Totta on, että kaikkien ei kannata lisääntyä. Varsinkin kun maailma on jo nyt ylikansoitettu, on hyvä, että ne, jotka eivät perhe-elämästä selviäisi, jättävät lapset hankkimatta. Harmi, että niin moni tehtävään kykenemätön hankkii lapsia. Kannatan siis useammille lapsettomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kadun tavallaan lasten hankkimista. Lasten hyvät puolet eivät millään riitä kattamaan kaikkia niitä huonoja puolia. Ei mitenkään. Tiedostan, että näin ei saisi edes ajatella. Elämäni olisi mennyt aivan eri suuntaan, jos olisin päättänyt aikoinaan toisin, eikä se siitä miksikään muutu ajattelemalla, että sain jotain muuta tilalle. Ainakin sain haudata omat unelmani.
Haudata oma unelmat lapsen takia? Näitä ihmisiä riittää näemmä joilla aina joku muu estää ne omat unelmat. Lapsia ilmeisesti tipahtelee taivaasta, niinkuin niitä kehnoja miehiä parisuhteeseen? Eikö kukaan ole kertonut omasta vastuusta elämänvalinnoissaan? Entä siitä kuinka noita lapsia, kehnoja miehiä, kehnoja vanhempia, otettua koiraa, kissaa taiomaa astmaa, flunssa tai kutisevia kantapäitä voi aina pitää esteenä omien unelmien toteuttamiselle. Tuollaista työkaveria olen kuunnellut töissä vuosikaudet, mies niin tylsä ettei tee mitään, hän haluaisi jättää tuon, mennä ja nähdä maailmaa. No, kesällä erosi muutamaksi kuukaudeksi - ja vaikka rahaa oli ei mennyt mihinkään vaan yritti ripustautua meihin muihin kun ei ole tottunut yksinkään mitään tekemään. Meni takaisin miehensä luo, ehkä nyt tajuaa, että hänen toimintaansa rajoittaa eniten oma pää.
En ymmärrä tosiaan tuota kuinka lapset veisivät jotain, nehän tuovat. Mutta ehkä siksi en tuota ymmärräkään kun en myöskään koskaan ole ymmärtänyt lapsien laittamista elämän ainoaksi asiaksi. Meillä lapset ovat olleet osa meidän elämää. Matkustettiin paljon ennen lapsia ja pari kertaa vuodessa lasten jälkeenkin. Opiskelin ennen lapsia, lasten tulon jälkeen jatkoin uraa ja vanhempasilomatkin osittain jaettiin. Tehtiin paljon perheenä mutta jokaisella myös niitä omia juttuja. Nyt lapset ovat parikymppisiä ja kun samalla paikkakunnalla kaikki asutaan, tavataan viikoittain. Lapset tupsahtavat käymään, autetaan muutoissa ja käytännön asioissa, tutustutaan heidän seurustelukumppaneihin, kerrotaan iloja, murheita ja muita kuulumisia. Ja kun mietin mitä nuo lapset ovat minulta vieneet, niin ehkä ovat vieneet liikaa kankeutta, jämähtämistä keski-iän kaavoihin ja mielipiteisiin. He ovat tuoneet paljon rakkautta, lämpöä, naurua, elämän iloja ja surujakin.
Lasten hankkiminen on yksi elämän suuria päätöksiä. Todella hyvä, että monet täällä palstalla ovat sitä niin vakavasti pohtineet ja päätyneet lapsettomuuteen. Mutta älkää nyt hyvät ihmiset ruvetko toisten puolesta päättämään olisiko heidän myös kannattanut jättää lapset tekemättä, kun on täysin mahdollista elää henkisesti (ja taloudellisesti) rikas elämä myös lasten kanssa jos niin haluaa. Eikä tuon toteuttaakseen tarvitse olla mikään hoitoviettinen kanaemo. t. uraihminen, äiti, lomapäivän vietossa.
Kiitos tästä viestistä, täytyy vastata ennenkuin luen ketjun loppuun.
Ihmeellisen paljon naisen elämää päätös hankkia tai olla hankkimatta lasta edelleen arvottaa. Olet joko pihalla oleva epänainen, tunteeton ja itsekäa vela tai aivoton synnytyskone, hormoonihuuruinen kanaemo joka on porsinut perhehedelmiä tuhoamaan planeettaa.
Jo kielikuvat ovat ihan kammottavia! Ja teet niiin tai näin, teet väärin, ikinä et riitä, ikinä et saa kunnioitusta erilliswnä tästä kapsiasiaata.
Koska päästäisiin siihen tasa-arvon pisteeseen että naiset saisivat yhtä vapaasti valita elämässään kuin miehet? Rakenteellisessa mieleesähän tähän olisi jo mahdollisuus, vapaa ehkäisy, abortit, päivähoitomahdollisuus. Ikinä ei ole maailmassa naisilla ollut näin suuri valinnanvapaus. Jos nyt kannustettaisiin toisiamme löytämään ne itselle parhaat valinnat, kun siihen kerran on mahdollisuus ja jätettäisiin arvostelu vähän vähemmälle?
No, ei se minulta ole pois, että osa ei hanki lapsia tai katuu äitiyttä. Hyvähän se on, että asiasta voi puhua avoimesti ja tehdä ratkaisunsa itsenäisesti!
Mutta on minusta ap aika outoa, että sinä heittelet mutuna jotain omasta peräaukostasi vetäisemiäsi prosenttilukuja siitä, miten moni vanhempi ei "oikeasti" ole soveltuva vanhemmaksi. 80 prosenttia my ass....
Sinä lienet se vakaumuksellinen vela, joka on useampaan otteeseenkin täällä inttänyt sitä, "miten se elämä muka nyt muuttuu paremmaksi lasten myötä, ette kykene kertomaan yhtään syytä!"
Ja silti sinulle on niitä syitä kerrottu vaikka kuinka, mutta koska sinä et HALUA niitä ymmärtää, teet sen tulkinnan, että niitä ei muka ole olemassakaan!
Tässä nyt omia syitäni.
1) Lapset ovat minulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Rakkauden määrä lisääntyy, kun saa lapsia. Puolisokin on rakas, mutta silti jokainen äiti tietää, miten paljon syvempää ja "alkukantaisempaa" rakkaus omiin lapsiin on. Tätä ei lapseton voi oikeasti ikinä ymmärtää.
2) Lasteni kanssa on yksinkertaisesti vaan todella_hauska_olla. He ovat nyt teinejä: aivan mahtavia tyyppejä, hyvällä huumorintajulla varustettuja rakkaita ihmisiä, jotka ovat maailman parasta reissu- ja tekemisseuraa. Jos minun pitäisi valita autiolle saarelle joku seuraksi, eikä se olisi mieheni, niin ilman muuta sitten lapseni, paljon mieluummin kuin ketään ystävistäni, vaikka minulla on oikein hyviä ystäviäkin monta.
3) Lasten kautta olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, joihin en olisi tutustunut, jos olisin jatkanut akateemisessa kuplassani. Kun saa lapsia, väistämättä on tekemisissä muiden äitien ja naapurien kanssa enemmän, istuu vanhempaintoimikunnissa ja puistoissa jne. Olen tutustunut duunareihin, työttömiin, eläkeläisiin, opiskelijoihin yms. Toki tunsin heitä ennenkin, mutta elämänpiirini on silti laajentunut huomattavasti.
4) Sain tervetulleet hengähdystauot työstä. Olin puurtanut vastuullisessa vuorotyössä kymmenen vuotta saadessani esikoiseni, lasten välissä vuoden. Molemmat irtiotot auttoivat jaksamaan ja saivat minut ihan uudella innolla hakemaan jatkokoulutusta ja etenemään työssäni.
5) Lasten kautta opin ymmärtämään kaikkia muita vanhempia. Ap:sta esimerkiksi kuultaa tietämättömyys ja ymmärtämättömyys kauas. Näin se on, sorry vaan, että me tiedämme, millaista teillä on, mutta te ette tiedä, millaista meillä on.... ;-)
6) Kun ikäännyn, lapsista ON tukea ja seuraa. Jatkossa vieläkin enemmän: kun vanhusten määrä koko ajan kasvaa ja vanhustenhoitoa on pakko yhteiskunnan karsia, yhä tärkeämpää on, että aikuiset lapset vaativat ja valvovat, miten heidän vanhoja vanhempiaan hoidetaan. Juu, voivat lapset hylätä vanhuksen vanhainkotiin, mutta useimmat eivät niin tee, ja tämä on minusta itsestäni kiinni. Omalla esimerkillä ja läheisellä suhteella lapsiin ON merkitystä.
7) Olen niin monen eläkkeelle jäävän kuullut iloitsevan siitä, että eläkkeelle jäätyä on aikaa olla lastenlasten kanssa, että tiedän, mikä arvo lapsilla on heille. Työelämä jäi, mutta lapsista ja lastenlapsista saa sisältöä elämään. Toki, voihan sitä matkustella ja harrastaa - ja niin nuo ihmiset tekevät MYÖS - mutta silti he itse arvottavat lapsenlapset keskeiselle sijalle. Mietipä ap sitä, sinulla ei sitä osaa elämässä tule koskaan olemaankaan.
Tässä nyt oli jo seitsemän pätevää syytä. Ja ei, en ole luonteeltani "kanaemo", vaan ihan päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.
Juuri tällaisten kommenttien takia kukaan ei uskalla tunnustaa katuvansa. Leimataan kylmäksi, mielenvikaiseksi, sanotaan ettei rakasta lastaan jne, vaikka se ei ole totta. Lastaan voi rakastaa, vaikka katuisikin. Terapialla voi yrittää päästä asiasta yli, mutta kaikista virheistä ei vain pääse. Sitä vain hiljaa suorittaa elämäänsä ja yrittää tehdä asiat parhain päin ja hiljaa yksikseen kääntää pois ne ajatukset, että mitä jos en olisi koskaan...
Ja katumisia on myös monen vahvuisia. Onko kyseessä hetkellinen, ristus kun risoo hinkata näitä tahroja katosta, ilman lapsia ei tarttis tätäkään tehdä. Vai katuu niin paljon, ettei pysty sängystään nousemaan aamuisin. En epäile, etteikö väliaikaisia katumisia ihmisillä ole jotka kaikesta huolimatta lastaan rakastaisi, mutta ne jotka eivät pääse asiasta yli, kannattaisi miettiä olisivatko oikeasti onnellisia ilman lapsia vai voiko ahdistukseen olla jokin muu syy kuin lapset.
Tämä on toinen syy, miksi tuosta ei puhuta. Ainaista vähättelyä toisen tuntemuksista. Että kyllähän meitä kaikkia joskus vähän vituttaa! Sitten perään taas vähän syyllistämistä ja jotain ihan omaa mutua siitä, että kyllä se todellinen syy on ihan jossain muualla, kun ei vaan voida uskoa, että tämä on juuri se asia, joka kaduttaa. Tämän takia ei uskalla ikinä puhua kenellekään, koska pelkää, että lasua ja pakkohoitoa olisi luvassa, jos ikinä uskaltaisi jollekin kaverille avautua. Se tekee tästä entistä raskaampaa henkisesti.
Niin, joskus kaikkia kun vähän vituttaa, mutta ne vähäiset vitutukset menee ohi etkä jää vellomaan murheeseen. Ja se on ihan normaalia. Se, että ei arki pyöri, koska vitutuksen määrä on niin suuri, on jo oikeasti aika tarkastaa reaaliteetit ja hakea apua, eikä syyllistää asiaan syytöntä lasta siitä, että hän olemassa olollaan pilaa elämäsi.
Ja jos lasu ja pakkohoitoa tulee, niin sitten pitää asioiden olla jo tosihuonosti, ei niitä ny ihan pikkujutuista määrätä. Eli avaudu ihan vapaasti, kaverisi todennäköisesti ymmärtää tai saat apua vaikeuksien ylitsepääsemiseksi.
Hei, mammat, ei teidän tarvitse katua lapsosianne. Riittää, kun myönnätte, että aivan tavalliset, mieleltään terveet ja muuten tasapainoiset miehet ja naiset voivat katua päätöstä lasten hankkimisesta aivan kuten muitakin elämänvalintoja voi katua.
Miksi tämän myöntäminen on teille niin vaikeaa, vaikka totuus on kaikkien luettavissa? En vain jaksa ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta on minusta ap aika outoa, että sinä heittelet mutuna jotain omasta peräaukostasi vetäisemiäsi prosenttilukuja siitä, miten moni vanhempi ei "oikeasti" ole soveltuva vanhemmaksi. 80 prosenttia my ass....
Suomalaisten lukutaidon raju huononeminen taitaa olla tosiasia, ei vain turhaa hysterisointia.
En oikeasti ymmärrä tätä kohinaa koko lapsi/lapsettomuus asian ympärillä. Itselläni on yksi, jo 16 - vuotias enkä koskaan ole kokenut, että äidiksi tulo olisi jotenkin dramattisesti muuttanut minua parempaan/huonompaan suuntaan. Olen äiti ja samalla ihan oma itseni, jolla on haaveita, toiveita, puutteita jne.. riippumatta äitinä olemisesta. En ole hössöttänyt tai ottanut paineita siitä mitä pitäisi tai ei pitäisi olla. Tärkeintä on ollut antaa lapselle rakkautta, turvaa ja opastaa häntä kunnioittamaan toisia ja itseään. Pienestä pitäen ollaan keskusteltu paljon ja olen siitä nauttinut. Viihdyn lapseni seurassa, mutta nautin kun hänellä on omia juttuja, kavereita ja menoja. Ei kenenkään ole pakko äidiksi alkaa. Jokainen tekee niin kuin itsestään parhaalta tuntuu. Molempi hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, mammat, ei teidän tarvitse katua lapsosianne. Riittää, kun myönnätte, että aivan tavalliset, mieleltään terveet ja muuten tasapainoiset miehet ja naiset voivat katua päätöstä lasten hankkimisesta aivan kuten muitakin elämänvalintoja voi katua.
Miksi tämän myöntäminen on teille niin vaikeaa, vaikka totuus on kaikkien luettavissa? En vain jaksa ymmärtää.
Oi en minä kiistä, että jotkut katuvat lapsiaan. En tosin tunne yhtään, vaikka olen aiheesta jutellut perusteellisesti ehkä parinkymmenen vanhemman kanssa. Mutta toki heitä on.
Niin on muuten myös lapsettomia, jotka biologisen kellon lakattua tikittämästä katuvat lapsettomuuttaan. Heitä tunnen henkilökohtaisesti kolme. Kai nyt senkin sitten SINÄ myönnät?
70
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta on minusta ap aika outoa, että sinä heittelet mutuna jotain omasta peräaukostasi vetäisemiäsi prosenttilukuja siitä, miten moni vanhempi ei "oikeasti" ole soveltuva vanhemmaksi. 80 prosenttia my ass....
Suomalaisten lukutaidon raju huononeminen taitaa olla tosiasia, ei vain turhaa hysterisointia.
Näinkös meinaat? Unohdit jo, mitä tulit ekalla sivulla sanoneeksi? No ei se mitään, dementiakin on lisääntymään päin....
Muistin virkistykseksi:
"Tietenkin pieni osa ihmisistä tyää niin paljon hoivaamisesta ja kasvattamisesta ja muiden tarpeiden tyydyttämisestä, että vanhemmuus on oikeasti tosi positiivinen, jopa kaikkien epämiellyttävien puolien ja ongelmien arvoinen projekti.
Mutta kaikki siitä 80 % ihmisistä, jotka lapsia hankkivat, eivät millään voi olla luonteeltaan ja arvoiltaan tällaisia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?
Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.
Se maailmassa oleva tolkuton määrä olevaa tekemistä, kokemista ja näkemistä ei häviä minnekään, vaikka hankkisi ne lapset. Tätä mä en ihan ymmärrä lapsettomassa, vaikka lasten hankkiminen / hankkimatta jättäminen on jokaisen oma yksityisasia. Ne vauvat kasvaa taaperoiksi, koululaisiksi, murrosikäisiksi ja lopulta lähtevät pois kotoa.
Entä sitten? Ei minulla ole mitään mielenkiintoa taaperoita, kouluikäisiä tai aikuisia lapsia kohtaan, joten miksi uhraisin niihin valtavat määrät rahaa, aikaa ja muita resurssejaja ottaisin huomattavia sosiaalisia ja terveydellisiä riskejä niiden vuoksi?
Sama kuin hevoshullu ihmettelisi, miksen ota lainaa ja perusta omaa tallia, kun matkustella voi siltikin, vaikkakin rajoitetummin, ja lopultahan ne hevoset kuitenkin kuolevat, ja sitten voi taas elää vapaasti.
Joillakin lisääntyjillä on kummallinen oletus, että lapsettoman elämä käy vain lopulta niin sietämättömän tylsäksi, että tulee pakottava tarve hankkia lapsia. Tässä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, että hevoseton nainen alkaa kaivata lannan luomista, kun helposta ja mukavasta elämästä on saanut tarpeekseen.
Sinulla ei pakko hankkia lasta, se on sinun oikeutesi. Mutta älä niputa olettajia kovinkaan suureksi ryhmäksi.
Ei minun tarvitse tehdä mitään oletuksia. Nämä kommentoijat ilmaantuvat kyllä paikalle aina, kun lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta keskustellaan. Tähänkin ketjuun heidän piti päästä pönkittämään äitimyyttiä.
Se ei ole minkään myytin pönkittämistä kun sanoo rakastavansa lastaan ja olevansa hänestä onnellinen. Vaikka sinusta se voi utopistiselta tuntuakin. Se on vain heille totta, vaikka kuinka yrität väittää asian olevan myytti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum: jos olet itsekäs luonne, ei kannata hankkia lasta, ei koiraa. Ei mitään, josta joutuu olemaan vastuussa. Mutta se ei takaa sitä, että koet elämäsi onnellisemmaksi. Koska lapsekas voi matkustella, kokea kulttuuria ja elämän rikkauksia siinä missä lapsetonkin. Ainut ero on vain siinä, että hänellä on se lapsi, joka kasvaa. Turha tästä on jankata, omapahan on jokaisen valinta.
Itse en ole itsekäs mutta silti en halua sitoa elämääni lapseen. Mielelläni kyllä vaivaan itseäni koiran, kissojen, puolison, ystävien, perheenjäsenten ja muiden minulle tärkeiden asioiden kanssa ja laitan heidän tarpeitaan omieni edelle, en vaan halua laittaa kenenkään lapsen tarpeita omieni edelle.
Ainakin olet rehellinen itsellesi :)
Tätä mä aina jaksan ihmetellä, että KUKA ihme jaksaa pitää jotain kotieläimiä, joista on helvatusti vaivaa lapsiin verrattuna? Niitä kun pitää hoitaa paljon isommalla vaivalla kuin lapsia. Ne eivät kehity ja opi ja itsenäisty kuten lapset, vaan pysyvät siinä ikuisessa tilassa, jossa niitä pitää viedä ulos pissalle, harjata, pestä ja syöttää säännöllisesti. Respect teille vaan, koiranomistajat!
Olen itse ollut koko ajan yh- ja luonut vuosien saatossa lisäksi työuraa. Voittopuolisesti olen ollut elämässäni lvarsin kovilla. Lapsellani on ollut lähes kaikki kasvun ongelmat, mutta on myös onnistumisia, ja hän edelleen kompuroi asioissaan, vaikka on jo täysi-ikäinen. Voi olla, että katuisin lapsen hankkimista, ellei tällainen katuminen olisi epärealistista. Kun edelleen nukun yöni huonosti ja kannan yksin valtavan huolivuoren lapseni elämästä , olisi niin helppo painaa taikanappulaa ja unohtaa ne monet yölliset puhelinsoitot, viranomaisyhteydenotot jne. , joiden muistot saavat vieläkin ahdistuksen kietoutumaan kehooni ja mieleeni.
Mutta eihän se elämä niin mene. Olen päinvastoin sitoutunut edelleen auttamaan häntä pysymään jaloillaan ja menemään elämässään eteenpäin. Seuraavaksi on terapeutin hankinnan vuoro, jota lääkäri hänelle suositteli. Hän opiskelee hyvään, jopa erinomaiseen ammattiin ja on lahjakas. Minä jatkan omaa taisteluani, tosin elän lisäksi ihan omaa elämäänikin. Joskus kyllä mietin, miltä tuntuisi, jos olisikin se taikanappula jota painaa ja jonka jälkeen elämäni näyttäytyisikin eteeni ilman lapsesta johtuvia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta on minusta ap aika outoa, että sinä heittelet mutuna jotain omasta peräaukostasi vetäisemiäsi prosenttilukuja siitä, miten moni vanhempi ei "oikeasti" ole soveltuva vanhemmaksi. 80 prosenttia my ass....
Suomalaisten lukutaidon raju huononeminen taitaa olla tosiasia, ei vain turhaa hysterisointia.
Näinkös meinaat? Unohdit jo, mitä tulit ekalla sivulla sanoneeksi? No ei se mitään, dementiakin on lisääntymään päin....
Muistin virkistykseksi:
"Tietenkin pieni osa ihmisistä tyää niin paljon hoivaamisesta ja kasvattamisesta ja muiden tarpeiden tyydyttämisestä, että vanhemmuus on oikeasti tosi positiivinen, jopa kaikkien epämiellyttävien puolien ja ongelmien arvoinen projekti.
Mutta kaikki siitä 80 % ihmisistä, jotka lapsia hankkivat, eivät millään voi olla luonteeltaan ja arvoiltaan tällaisia!
Niin, ja sinustako 80 % ihmisistä ei hanki lapsia?
Toivon todella, että ihmiset pohtisivat enemmän lapsen hankkimista. Jokaisen tulisi tuntea itsensä niin hyvin, että tietäisi onko itsestä vanhemmaksi vai ei, sillä jokainen lapsi ansaitsee olla haluttu ja hyvän kohdin. Olen todella iloinen näistä veloista, jotka pysyvät päätöksissään.
Itse olen (toistaiseksi) yhden lapsen äiti ja en ole hetkeäkään katunut vanhemmuuttani. Lapsi on todellakin rikastuttanut elämäämme ja olemme entistä onnellisempia. Toki ensimmäisenä vuonna jäi unet vähiin ja harrastukset vähemmälle, mutta se on pieni hinta siitä, mitä olemme saaneet tilalle. Edelleen matkustamme lukuisia kertoja vuodessa (viimeksi Malediiveille lapsen kanssa) ja nautimme samoista asioista kuin ennenkin. Teemme uraa ja nautimme perhe-elämästä. Parisuhde voi hyvin ja jaetun vanhemmuuden myötä entistä vahvemmin.
Siskoni on valinnut vela-elämän ja kunnioitan hänen valintaansa täysin. En usko, että hänkään katuu koskaan valintaansa.
Isämme, joka on luonut kansainvälisestikin tunnetun uran, ansainnut merkittävän varallisuuden ja matkustanut todella paljon, sanoi hiljattain, että lapset ovat hänen elämänsä suurin saavutus ja onni, kun hän katsoo elämäänsä taaksepäin näin seitsemänkymppisen silmin. Uskon senkin olevan täysin totta.
Onneksi tänä päivänä jokainen saa tehdä oman valintansa, eikä kenenkään ole pakko tehdä lapsia. Jokaisen tosin täytyy myös elää päätöksensä kanssa, sillä jossain vaiheessa on liian myöhäistä valita toisin.