Näin naiset katuvat lasten hankkimista

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen.

Vierailija kirjoitti:

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen.

No ei ole. Tätäkin avta lukiessa lähinnä on huomannut miten onnellinen on  elämässään ja iloinen niistä omista valinnoistaan. Hirvittävä tarve tuputtaa omaa mallia muille ei kyllä mistään onnellisuudesta kerro, enemmän miellän palstalla suvaitsevaisuuden ja erilaisten elämäntapojen hyväksymisen ilman arvosteluntarvetta tasapainoisen ja viisaan ihmisen käyttäytymiseksi. Onneksi niitäkin joukostamme löytyy.

Olen isäni laiminlyömä lapsi, nyt vakavasti persoonallisuushäiriöinen aikuinen nainen. Isäni tilittää vielä hieman alle 70-vuotiaana sitä, kuinka syntymäni pilasi hänen elämänsä. Hän olisi varmaan halunnut viettää vela-elämää, mutta eipä silloin 80-luvun taitteessa varmaan edes tunnettu käsitettä. Isäni ei ole mikään kylmä ihminen vaan hyvin herkkä itsekin ja kovia kokenut lapsuudessaan. Eivät kaikki ihmiset kykene osoittamaan tunteitaan lapselle siten, että heistä aikanaan kasvaa tasapainoisia ihmisiä.

Minusta on väärin luoda jotain idylliä siitä, kuinka lapset tekisivät elämästä automaattisesti vain rikkaampaa ja rakkaudentäyteisempää. Monien kohdalla lapsiperhe-elämä voi johtaa esimerkiksi masennukseen. Masennus voi tietysti iskeä meistä moniin ja siitä voi toipua. Mutta jos sellainen ihminen, joka on tehnyt lapset ilman todellista halua, kohtaa lapsiperhe-elämässä suurempia vaikeuksia, niin onhan tuossa vaarana vakammat ongelmat ja katkeruus.

Omalta kohdallani riski on niin suuri, että lapseton elämä on paras ratkaisu. En halua siirtää suvun traumaa eteenpäin. Ei minulla ole resursseja eikä edes halua olla hyvä äiti. Mieluummin keskityn elämässä kehittymään kumppanina, ystävänä ja vaikka tekemään vapaaehtoistyötä.

Vierailija kirjoitti:

- Opiskelualan valintaa voi katua.

- Ammatin valintaa voi katua.

- Seurustelusuhteen aloittamista voi katua.

- Tatuoinnin hankkimista voi katua.

- Lapsen hankkimista EI VOI katua, vaan vika on aina jossakin muualla.

Näin äitimyytin mukaan.

Lasten hankkimista voi katua mutta se ei tarkoita että koko elämä olisi pilalla, aivan kuten mikään noista asioistakaan ei pilaa elämää lopullisesti. Sen katumusta aiheuttavan asian kanssa on vain opittava elämään tai sitten voi yrittää muuttaa jotakin.

Onhan se väärin väittää että ainoastaan lapset voi esim. tehdä elämästä onnellista ja elämisen arvoista. Maailmassa on paljon muitakin asioita millä voi täyttää elämäänsä ja mistä voi ammentaa nautintoa ja rakkautta ja hyvää mieltä jne. 

Mutta ihan samalla tapaa on väärin väittää että lapset tarkoittaa pelkkää velvollisuutta ja kärsimystä ja ikuisen kadotuksen tilaan, jossa omaa aikaa ei ole koskaan. Oman lapsen hoivaaminen on parhaimmillaan maailman paras asia mitä voi tehdä, eikä pakollinen paha. Lapsista voi ammentaa rakkautta, niiden kanssa voi rakentaa mitä loistavimman ihmissuhteen ja nehän kasvaa ja kehittyy ihan huimaa tahtia, eli eivät ne ikuisuuksia ole sinun hoivaamisesta riippuvaisia. Tyhjän pesän syndrooma on sekin ihan todellinen tila ja vaiva, eikä mikään valhe. 

Ihmissuhteet on mielestäni yksi elämän suola, loppupeleissä oma lapsi on ihana ihmissuhde, siinä missä oma kumppani tai sydänystäväkin. Ei mikään inhoittava velvollisuus. Siinä teet asioita omasta halustasi ihan vaan siksi, että rakastat sitä toista ja haluat sen parasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverit avioituu, niin tekin. Alkaa tulla isoja masuja ja ristiäisiä. Ei teille, tehän matkustelette Seychelleille, ihanaa! Asunto on sisustettu ja näyttelyt nähty, mitäs sitten. Ei ole enää bileitä tai menokavereita mihinkään, ne tylsimykset kökkivät kotona perheensä kanssa. Matkustelua, joo, mutta mitä sitten? Töissä, lomaa, töissä... Joku harrastus?

Tätä kommenttia saa aina välillä kuulla, ja aina se hämmästyttää yhtä paljon. Ilmeisesti lapsia hankkivat sitten lähinnä tylsämieliset ihmiset, jotka eivät osaa kehittää itselleen mitään muuta mielekästä puuhaa? Maailmassa on aivan tolkuton määrä tehtävää ja koettavaa, enkä varmasti tule koskaan olemaan niin tylsistynyt, että lasten hankkimisesta tulisi realistinen vaihtoehto minulle.

Minä myös ihmettelen tätä kommenttia, vaikka äiti olenkin. Lasten hankkiminen tai hankkimatta jättäminen ei nähdäkseni ole yhtä kuin sisällötön elämä, se on vain osa elämää, ominaisuus, joka ohjaa muuta elämää johonkin suuntaan, muttei määritä kaikkea tai tee asioista mahdottomia tai mahdollisia.

Itse hankin ainokaiseni nuorena - lapsi on nyt 15 ja minä 37, ja koen, että aikaa ja mahdollisuuksia on vaikka mihin. Lapsen kasvattaminen aikuiseksi kestää parikymmentä vuotta, mutta se on vain yksi ajanjakso elämässäni, elämänvaihe, johon mahtuu paljon muutakin kuin lapsen kasvatus. Nuoren itsenäistyessä ollaan taas uuden vaiheen kynnyksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka lastaan rakastavat palavasti, eivät sitä kadu.

Juuri tällaisten kommenttien takia kukaan ei uskalla tunnustaa katuvansa. Leimataan kylmäksi, mielenvikaiseksi, sanotaan ettei rakasta lastaan jne, vaikka se ei ole totta. Lastaan voi rakastaa, vaikka katuisikin. Terapialla voi yrittää päästä asiasta yli, mutta kaikista virheistä ei vain pääse. Sitä vain hiljaa suorittaa elämäänsä ja yrittää tehdä asiat parhain päin ja hiljaa yksikseen kääntää pois ne ajatukset, että mitä jos en olisi koskaan...

Ja katumisia on myös monen vahvuisia. Onko kyseessä hetkellinen, ristus kun risoo hinkata näitä tahroja katosta, ilman lapsia ei tarttis tätäkään tehdä. Vai katuu niin paljon, ettei pysty sängystään nousemaan aamuisin. En epäile, etteikö väliaikaisia katumisia ihmisillä ole jotka kaikesta huolimatta lastaan rakastaisi, mutta ne jotka eivät pääse asiasta yli, kannattaisi miettiä olisivatko oikeasti onnellisia ilman lapsia vai voiko ahdistukseen olla jokin muu syy kuin lapset.

Tämä on toinen syy, miksi tuosta ei puhuta. Ainaista vähättelyä toisen tuntemuksista. Että kyllähän meitä kaikkia joskus vähän vituttaa! Sitten perään taas vähän syyllistämistä ja jotain ihan omaa mutua siitä, että kyllä se todellinen syy on ihan jossain muualla, kun ei vaan voida uskoa, että tämä on juuri se asia, joka kaduttaa. Tämän takia ei uskalla ikinä puhua kenellekään, koska pelkää, että lasua ja pakkohoitoa olisi luvassa, jos ikinä uskaltaisi jollekin kaverille avautua. Se tekee tästä entistä raskaampaa henkisesti.

Niin, joskus kaikkia kun vähän vituttaa, mutta ne vähäiset vitutukset menee ohi etkä jää vellomaan murheeseen. Ja se on ihan normaalia. Se, että ei arki pyöri, koska vitutuksen määrä on niin suuri, on jo oikeasti aika tarkastaa reaaliteetit ja hakea apua, eikä syyllistää asiaan syytöntä lasta siitä, että hän olemassa olollaan pilaa elämäsi.

Ja jos lasu ja pakkohoitoa tulee, niin sitten pitää asioiden olla jo tosihuonosti, ei niitä ny ihan pikkujutuista määrätä. Eli avaudu ihan vapaasti, kaverisi todennäköisesti ymmärtää tai saat apua vaikeuksien ylitsepääsemiseksi.

Toivon, ettet tekisi tuollaisia omia tulkintoja, kuten että arki ei pyöri tai että syyllistän lasta.

Tämä on vauvapalsta, joten velojen lapsivastainen propaganda pois tältä palstalta!

Omalle lapselleen katkera ja kateellinen äiti. Tämä ei nyt sovi äitimyyttiin. Äitihän ei voi verrata itseään lapseensa.

Kyllä se on ihan itsestä kiinni, millaista elämää elää. Ihan turha väittää, ettei lapsiperheelliset voi elää upeaa elämää ja samoin, ettei lapsettomat voi niin tehdä. Pitää myös ymmärtää, että ihmiset nauttivat erilaisista asioista. Siinä missä minä nautin perhejoulusta tiettyine traditioineen, rantapäivästä perheen kesken, lautapeleistä, satukirjojen lukemisesta ja nykyään teinien kanssa kokkailusta, patikkaretkistä, elokuvailloista, niin joku toinen nauttii koirien kanssa touhuamisesta tai telkkarin katselusta tai kuntosalilla käymisestä tai ihan hissuksiin joulun viettämisestä ilman mitään sen "ihmeellisempää".

Varmasti on niitä, jotka katuvat lastenhankintaa ja niitä, jotka katuvat sitä, etteivät hankkineet lapsia. Sellaisia me ihmiset olemme, monet meistä eivät ole oikein mihinkään tyytyväisiä. Monet inhoavat talvea, mutta eivät silti muuta lämpimämpään maahan. Monet suorastaan kärsivät työstään, mutta siinä he vain ovat ja pysyvät kymmeniäkin vuosia. Asuinpaikka voi olla huono, talo epäviihtyisä, kumppani vääränlainen. Ihmiset kuluttavat elämänsä valittamiseen, mutta eivät tee asioille mitään, koska on vaan niin kiva valittaa. Ihmiset elävät menneessä tai tulevassa ja niin heiltä jää elämättä tämä hetki ja siinä samalla koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

No, ei se minulta ole pois, että osa ei hanki lapsia tai katuu äitiyttä. Hyvähän se on, että asiasta voi puhua avoimesti ja tehdä ratkaisunsa itsenäisesti!

Mutta on minusta ap aika outoa, että sinä heittelet mutuna jotain omasta peräaukostasi vetäisemiäsi prosenttilukuja siitä, miten moni vanhempi ei "oikeasti" ole soveltuva vanhemmaksi. 80 prosenttia my ass....

Sinä lienet se vakaumuksellinen vela, joka on useampaan otteeseenkin täällä inttänyt sitä, "miten se elämä muka nyt muuttuu paremmaksi lasten myötä, ette kykene kertomaan yhtään syytä!"

Ja silti sinulle on niitä syitä kerrottu vaikka kuinka, mutta koska sinä et HALUA niitä ymmärtää, teet sen tulkinnan, että niitä ei muka ole olemassakaan!

Tässä nyt omia syitäni.

1) Lapset ovat minulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Rakkauden määrä lisääntyy, kun saa lapsia. Puolisokin on rakas, mutta silti jokainen äiti tietää, miten paljon syvempää ja "alkukantaisempaa" rakkaus omiin lapsiin on. Tätä ei lapseton voi oikeasti ikinä ymmärtää.

2) Lasteni kanssa on yksinkertaisesti vaan todella_hauska_olla. He ovat nyt teinejä: aivan mahtavia tyyppejä, hyvällä huumorintajulla varustettuja rakkaita ihmisiä, jotka ovat maailman parasta reissu- ja tekemisseuraa. Jos minun pitäisi valita autiolle saarelle joku seuraksi, eikä se olisi mieheni, niin ilman muuta sitten lapseni, paljon mieluummin kuin ketään ystävistäni, vaikka minulla on oikein hyviä ystäviäkin monta.

3) Lasten kautta olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, joihin en olisi tutustunut, jos olisin jatkanut akateemisessa kuplassani. Kun saa lapsia, väistämättä on tekemisissä muiden äitien ja naapurien kanssa enemmän, istuu vanhempaintoimikunnissa ja puistoissa jne. Olen tutustunut duunareihin, työttömiin, eläkeläisiin, opiskelijoihin yms. Toki tunsin heitä ennenkin, mutta elämänpiirini on silti laajentunut huomattavasti.

4) Sain tervetulleet hengähdystauot työstä. Olin puurtanut vastuullisessa vuorotyössä kymmenen vuotta saadessani esikoiseni, lasten välissä vuoden. Molemmat irtiotot auttoivat jaksamaan ja saivat minut ihan uudella innolla hakemaan jatkokoulutusta ja etenemään työssäni. 

5) Lasten kautta opin ymmärtämään kaikkia muita vanhempia. Ap:sta esimerkiksi kuultaa tietämättömyys ja ymmärtämättömyys kauas. Näin se on, sorry vaan, että me tiedämme, millaista teillä on, mutta te ette tiedä, millaista meillä on.... ;-)

6) Kun ikäännyn, lapsista ON tukea ja seuraa. Jatkossa vieläkin enemmän: kun vanhusten määrä koko ajan kasvaa ja vanhustenhoitoa on pakko yhteiskunnan karsia, yhä tärkeämpää on, että aikuiset lapset vaativat ja valvovat, miten heidän vanhoja vanhempiaan hoidetaan. Juu, voivat lapset hylätä vanhuksen vanhainkotiin, mutta useimmat eivät niin tee, ja tämä on minusta itsestäni kiinni. Omalla esimerkillä ja läheisellä suhteella lapsiin ON merkitystä. 

7) Olen niin monen eläkkeelle jäävän kuullut iloitsevan siitä, että eläkkeelle jäätyä on aikaa olla lastenlasten kanssa, että tiedän, mikä arvo lapsilla on heille. Työelämä jäi, mutta lapsista ja lastenlapsista saa sisältöä elämään. Toki, voihan sitä matkustella ja harrastaa - ja niin nuo ihmiset tekevät MYÖS - mutta silti he itse arvottavat lapsenlapset keskeiselle sijalle. Mietipä ap sitä, sinulla ei sitä osaa elämässä tule koskaan olemaankaan.

Tässä nyt oli jo seitsemän pätevää syytä. Ja ei, en ole luonteeltani "kanaemo", vaan ihan päinvastoin.

Luoja, että kuullostat rasittavalta tyypiltä.. Olisit varmaan yhtä hilpeää seuraa kuin eilen ravintolan naapuripöydässä sinappikoneitaan julki-imettäneet mammat, jotka koko ruokailun ajan haukkuivat yhteisiä "ystäviään" ja näiden kasvatusmetodeja. Sitä sontaa kuunnellessani olin taas ikionnellinen että oma (laaja) ystäväpiirini koostuu lähinnä homoista ja vapaaehtoisesti lapsettomista heteroista. Toki löytyy niitä ihania lapsellisiakin porukasta. Eivät puhu paskaa kenestäkään.

Vierailija kirjoitti:

Summa summarum: jos olet itsekäs luonne, ei kannata hankkia lasta, ei koiraa. Ei mitään, josta joutuu olemaan vastuussa. Mutta se ei takaa sitä, että koet elämäsi onnellisemmaksi. Koska lapsekas voi matkustella, kokea kulttuuria ja elämän rikkauksia siinä missä lapsetonkin. Ainut ero on vain siinä, että hänellä on se lapsi, joka kasvaa. Turha tästä on jankata, omapahan on jokaisen valinta.

Niin, hänellä on lapsi, jonka hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta hän on joka ikinen sekunti vastuussa. Myös silloin kuin matkustaa ja kokee sitä kulttuuria. Aika iso ero.

6) Kun ikäännyn, lapsista ON tukea ja seuraa. Jatkossa vieläkin enemmän: kun vanhusten määrä koko ajan kasvaa ja vanhustenhoitoa on pakko yhteiskunnan karsia, yhä tärkeämpää on, että aikuiset lapset vaativat ja valvovat, miten heidän vanhoja vanhempiaan hoidetaan. Juu, voivat lapset hylätä vanhuksen vanhainkotiin, mutta useimmat eivät niin tee, ja tämä on minusta itsestäni kiinni. Omalla esimerkillä ja läheisellä suhteella lapsiin ON merkitystä. 

Tämä ajattelutapa oksettaa mua. Että lapsia tehdään, sen takia että vanhuksena heistä on sitten seuraa / apua. Olen tässä juuri seurannut miestäni, jonka ikääntyneet vanhemmat ripustautuvat häneen joka #¤%&/:n asiassa, ja syytävät epäkiitollisia haukkumisviestejä, jos hän ei jaksa kolmatta kertaa saman viikon sisään ajaa sitä kahtasataa kilometriä hoitamaan jälleen jotain paskahommaa, josta tietenkään voinut edellisellä kerralla kertoa. Mikään ei ole itsekkäämpää kuin tuo, että vanhemmat pakottavat aikuiset lapsensa hyysäämään itseään, vaikka heillä ihan varmasti olisi omassa elämässään muutakin tekemistä. Tiedoksi, mieheni rakastaa vanhempiaan toki, mutta heistä huolehtiminen ei todellakaan ole hänelle mikään ilo, vaan stressin aihe ja rasite.

2

Nyt ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että muutama äiti on voinut myöntää: "Lasten hankkimista voi katua, mutta..." Tämäkään ei vielä ole tyydyttävää näiden vanhemmuuttaan katuvien ihmisten näkökulmasta. Tämä asia pitäisi myöntää ehdoitta: kyllä, lasten hankintaa on mahdollista katua siinä missä mitä tahansa muutakin elämänvalintaa, eikä se ole merkki mielisairaudesta, kehittymättömyydestä tai rakkauden puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

6) Kun ikäännyn, lapsista ON tukea ja seuraa. Jatkossa vieläkin enemmän: kun vanhusten määrä koko ajan kasvaa ja vanhustenhoitoa on pakko yhteiskunnan karsia, yhä tärkeämpää on, että aikuiset lapset vaativat ja valvovat, miten heidän vanhoja vanhempiaan hoidetaan. Juu, voivat lapset hylätä vanhuksen vanhainkotiin, mutta useimmat eivät niin tee, ja tämä on minusta itsestäni kiinni. Omalla esimerkillä ja läheisellä suhteella lapsiin ON merkitystä. 

Tämä ajattelutapa oksettaa mua. Että lapsia tehdään, sen takia että vanhuksena heistä on sitten seuraa / apua. Olen tässä juuri seurannut miestäni, jonka ikääntyneet vanhemmat ripustautuvat häneen joka #¤%&/:n asiassa, ja syytävät epäkiitollisia haukkumisviestejä, jos hän ei jaksa kolmatta kertaa saman viikon sisään ajaa sitä kahtasataa kilometriä hoitamaan jälleen jotain paskahommaa, josta tietenkään voinut edellisellä kerralla kertoa. Mikään ei ole itsekkäämpää kuin tuo, että vanhemmat pakottavat aikuiset lapsensa hyysäämään itseään, vaikka heillä ihan varmasti olisi omassa elämässään muutakin tekemistä. Tiedoksi, mieheni rakastaa vanhempiaan toki, mutta heistä huolehtiminen ei todellakaan ole hänelle mikään ilo, vaan stressin aihe ja rasite.

On herttainen kuvitelma, että tuo olisi "itsestä kiinni", niin kuin lainaamasi kirjoittaja väittää. Esimerkiksi oma äitini on hoitanut omaa ja isäni äitiä melkein omaishoitajan pieteetillä, ja meillä on oikein hyvät keskinäiset välit, mutta minä en tule todellakaan tekemään samaa omille vanhemmilleni. Miksikö? Koska olen luonteeltani aivan erilainen kuin äitini! Hän on synnynnäinen hoivaaja, ja minulla ei ole hoivaviettiä ollenkaan. Joten aika ikävä yllätys on äidilleni tiedossa, jos hän on tosiaan vain esimerkin vuoksi pitänyt vanhuksista huolta.

Ihmeellisiä nämä useat lapsellisten kommentit, joissa jokaisen naisen tulisi muka hankkia lapsia ja että lapsen saaminen antaa jokaiselle naiselle enemmän kuin ottaa. Kaikki eivät vain halua äidiksi ja siitä on oltava ok myös puhua. Muuten tilanne johtaa siihen, että myös nämä ei-äidilliset hankkivat lapsia, eivätkä osaa, jaksa tai halua kasvattaa ja huolehtia niistä tai viettää aikaa lastensa kanssa. Itse en ainakaan haluaisi syntyä sellaiselle äidille.

T. Vela, joka todellakin ymmärtää, että toiset nauttivat lapsiperhe-elämästä, toiset taas eivät ole äitityyppiä.

Myös ei-isällisten miesten tulisi jättää lastenhankinta väliin. Nykyisin miehiltä hyväksytään todella huonoa vanhemmuutta. Mutta kun nainen on vauvakuumeinen, pitää siittäjä saada jostakin...

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että yksilapsisuus on lähes yhtä paheksuttava asia kuin lapsettomuus. Minä odotan parhaillaan meidän pitkään ja hartaasti toivottua esikoistamme. Nyt jo tulee sellaisia kommentteja, että "mitäs sitten kun teille tulee toinen" tai "entä jos toinen lapsi sitten onkin toista sukupuolta". Monet paheksuvat avoimesti yksilapsisia siitä, että nämä haluavat päästä helpolla, mikä on ihan älytöntä. Miksi pitäisi hankkia enemmän lapsia, kuin haluaa ja jaksaa hoitaa? Eivät sisarukset ole tae mistään.

Ja aika älytön kommentti tuo, että yhden lapsen kanssa pääsisi helpolla. Mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuollaiset kommentit 😊

Minusta on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei. Meillä on lapsia ja se riittää minulle. En ikinä kysele toisilta heidän ratkaisujaan, miksi tekivät tai jättivät tekemättä lapsia.

Mutta kun näen aina joskus paria velakaveriani, he alkavat heti sopottamaan, että kun heillä ei ole lapsia ja he eivät halunneet lapsia ja kuinka väsyneitä ovat, kun eivät saaneet pitää äitiyslomia, vaan aina joutuivat olemaan töissä. 

Olen aina yhtä hämmästynyt tästä, koska minua ei kiinnosta se, että heillä ei ole lapsia, kun joskus tapaan heitä. Haluaisin kuulla, mitä heille kuuluu, kuten haluaisin kertoa, mitä minulle kuuluu. En minäkään puhu heille koskaan lapsistani, koska oletan, että heitä ei kiinnosta lapsettomina pätkääkään lasteni asiat. Joten ei minuakaan kiinnosta kuunnella sopotusta, kun heillä ei ole lapsia ja he eivät halunneet lapsia pilaamaan elämää ja kuinka väsyneitä ovat, kun eivät ole saaneet levätä äitiyslomilla.

Olemme lähemmäs kuusikymppisiä, joten luulisi heillä olevan jo jotain muutakin elämässään, kuin se vapaaehtoinen lapsettomuus.