Lue keskustelun säännöt.
Kun elämä ei ollutkaan sitä mitä odotti.
27.09.2016 |
Onko muita pettyneitä? Vuodet vaan vierii, eikä oikein enää ilon aiheita löydy. Toki on lapset, mutta nekin kasvavat nopeasti ja kohta eivät edes äitiä tarvitse enää... Jotenkin tuntuu että elämän tarkoitus on jo takanapäin kun lapset on jo tehtynä. Mitä sen jälkeen?
Kommentit (41)
Mä olen 28 ja mulla on elämä vielä edessä!
Tähän mennessä toivoisin kyllä, että olisin jo saavuttanut perheen ja uran, mielellään molemmat, mutta olen tehnyt nuoruuden hölmöyksissä tyhmiä valintoja ja nyt kärsin niiden seurauksista ja teen parhaani korkatakseni tilanteen. Opiskelen alaa, jossa on töitä ja hyvä liksa ja pyrin pitämään parisuhteeni kunnossa. Kai se tästä.
Ja ompa sitä tullut paljon koettuakin. Menkää ulos ja eläkää, hyvät ihmiset! Lapset on ihan kivoja, kun sitten jää jotain itsestä tänne, kun kuolee, mutta kyllä minusta elämän tarkoitus on nauttia siitä ja auttaa muitakin nauttimaan sitä niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä, elämisen arvoinen elämä. Kaikki lähtee optimismista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samat fiilikset. Tosin olen vela. Haaveilen vain romanttisesta rakkaudesta.
Mua säälittää naiset jotka purkavat katkeruuttaan kiusaamalla muita. Mun elämä ei jäänyt elämättä. Hankin lapset isolla ikäerolla. Elän omaa elämääni ja teen vielä lapsen jonkun kanssa jos hoksittaa.
Montako kymmentä vuotta sulla on kituuttamista jäljellä kunnes pääset maaliin?
No ei vaan, mä löydän elämäniloni pienistä jutuista. Koko ajan joku leppoisa/mielenkiintoinen projekti päällä. Olen utelias, tutkin, mietin.. Mielikuvituksen puutetta jos tästä maailmasta tekeminen ja tutkiminen loppuu.
Ystävät, tapahtumat, matkat, projektit, puoliso, lemmikit.. Mä en käsitä mikä ihmisiä vaivaa.
N29
Vierailija kirjoitti:
Samoja fiiliksiä. Nuorena oli ihan mukavaa: oli bileitä joita odotti, kivoja matkoja miehen kanssa, tykkäsin kropastani, elämän "ovet" oli vielä auki. No, nyt keski-ikää lähestyessä huomaan etten saa iloa oikein mistään. Kroppa on löysä, ryppyjä naamassa, elämä on yhtä vaatimusta, lapset tappelee vaan kun pääsee väsyneenä töistä, lasten koulunkäynti takkuaa, työ on ihan persiistä ja palkka kanssa, tosin olen onnellinen että edes jotain töitä on. Parisuhde on sentään hyvä, tiedän ettei se ole mikään itsestäänselvyys. Pelkään että musta tulee katkera vanha ämmä. Mistä hitosta sitä saisi elämäänsä edes jotain iloa kun niin harmaalta tuntuu nyt kaikki.
Tuo on käsittääkseni aivan normaalia kun perustaa perheen, että lapset tappelee ja aiheuttaa huolta? Velana perhe-elämän odotukset ovat just tuota.
Miksi sä olet vapaaehtoisesti kulahtanut? Pitäähän sun vaatteita käyttää joka tapauksessa, miksei kivoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
SluttiSluttiSluttiSluttiSluttiSluttiSluttiSluttiSluttiSlutti
Vaikea sanoa, mitä sinä - tuntematon - haluaisit tehdä ja mistä saisit tarkoitusta elämällesi. Työkaverini vaimo lähti puoleksi vuodeksi jonkin kehitysapujärjestön kautta Etelä-Amerikkaan vapaaehtoistyöhön ja ainakin palattuaan oli reissuun tyytyväinen ja oli oppinut arvostamaan monia pieniä asioita elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.
Eli sä niinku istut himassa ja venaat et postiluukusta tipahtaa poikaystävä vai?
Missä mä kotona väitin istuvani? Viimesen vuoden aikana tavannut tinderistä 22 miestä, yhdellekkään heistä en kelvannut joten usko pois, mä olen yrittänyt.
En oikein tiedä itsekään mitä odotin.. Ehkä vaan "jotain enemmän". Ehkä antoisaa työtä, asumista ulkomailla/pitkiä matkoja, että tapaisi enemmän uusia ihmisiä, tapahtuisi enemmän arjesta poikkeavaa, että olisi enemmän väriä elämässä. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei lähde Suomesta ikinä minnekään, paitsi ehkä jonnekin lyhyelle matkalle jos suunnittelen itse kaiken alusta loppuun saakka ja todennäköisesti vielä maksan matkan. Muutenkin hän voisi kaiken vapaa-aikansa maata vaan sohvalla. Uusia ihmisiä tapaan kyllä esim lasten kautta, mutta nekin on jotenkin niin harmaita... Elävät täällä tutussa ja turvallisessa ja hemmetin tylsässä lähiössä, käyvät tylsissä töissä ja puhuvat tylsistä itsestäänselvistä asioista. Ihan niinkuin varmaan minä itsekin.
Olisi varmasti pitänyt valita paljon vaihtoehtoisempi elämäntyyli, mutta ei ne jossittelutkaan tässä oikein auta.
T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut elämä sitä mitä luulin sen olevan. Onnellinen lapsuus, paljon kavereita, hyvä perhe. Kaikinpuolin hyvä olla. Aikuisuus täynnä ongelmia. Yksinäisyys painaa, käyn töissä ja tulen kotiin. Kokkailen, herkuttelen ja liikun, jos jaksan. Elämässä myös pitkiä työttömyysjaksoja. Usein mietin miks edes synnyin tänne.
M30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.
Eli sä niinku istut himassa ja venaat et postiluukusta tipahtaa poikaystävä vai?
Oletpas alentuva. Kaikille ei vaan käy niin onnellisesti että kohdalle osuisi se oikea, tai edes melkein oikea, vaikka kuinka olisi saatavilla. Sattumastahan se on kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämän tarkoitus on löytää elävä yhteys Jumalaan, ja elää elämä kunnioittaen elämän antajaa. Maailma tarjoaa jos jonkinnäköistä tekemistä ja kokemista, muttei voi koskaan antaa sisimpään järkkymätöntä rauhaa. Todellisen elämän antaa Totuuden löytäminen. Jokainen meistä kuolee joskus, ja jokainen valitsee tässä ajassa sielulleen joko ikuisen elämän tai kadotuksen. Jeesus Kristus on Tie, Totuus ja Elämä, eikä ole muuta tietä iankaikkiseen elämään, Jumalan tykö. Vain Jeesus Kristus sovitti ihmisten synnit, jotta meillä olisi mahdollisuus pelastua. Älkää rakastako yksinkertaisuutta, rakastakaa Totuutta
Äitini menetti terveytensä 30-vuotiaana. Kuopus oli tuolloin pari kuukautta vanha.
Kotona odotti pienet, ikävöivät lapset ja hän makaa sairaalan sängyssä pystymättä liikkumaan.
Viimeiset 20 vuotta äitini on joutunut kamppailemaan sairaan kehon kanssa päivittäin. Viime viikonloppuna hänen jalkansa halvaantuivat osana sairauttaan.
Kyllä se pistää miettimään. Kuinka epäreilua elämä joillekin on. Kaukana mistään "suunnitelmista" tai "toiveista."
Äitini ei valita, eikä ole katkera. Hymyilee säteillen ja nauraa paljon. Hän elää hetki kerrallaan, pienistä ja suurista asioista iloiten ja tavoitteena on elää niin täydesti kuin pystyy. Oli se sitten kirpputorilla käynti, uimahallireissu tai sorsanpoikasten ihaileminen järven rannassa. Nyt päivän tavoitteena on virkistävä lenkki pyörätuolin kanssa sairaalan käytävällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä tosiaan ei mennyt niin kuin sen suunnittelin. Mun ei pitänyt olla kahden lapsen kotiäiti ja omistaa omakotitaloa. Mun piti olla villi ja vapaa uraojus jossain hienossa kaupunkiasunnossa, eikä mua perhe-elämä kiinnostanut pätkääkään. Sitten tapasin nykyisen mieheni.
Nyt, 28-vuotiaana, olen ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Tavallinen arki on just parasta, en kaipaa kalenterin täydeltä menoa ja meininkiä :)
Joskus kauan sitten olin varma, että olen naimisissa ennen kuon täytän 30-v. Jotenkin se tuleisuus tuntuu luisuvan käsistäni. Alkaa tuntua mahdottomalta löytää rakkaus. Ja onko mitään ilman rakkautta? No on, ja monen muunlaista rakkautta. Mutta tätä nyt harmittelen.
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä itsekään mitä odotin.. Ehkä vaan "jotain enemmän". Ehkä antoisaa työtä, asumista ulkomailla/pitkiä matkoja, että tapaisi enemmän uusia ihmisiä, tapahtuisi enemmän arjesta poikkeavaa, että olisi enemmän väriä elämässä. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei lähde Suomesta ikinä minnekään, paitsi ehkä jonnekin lyhyelle matkalle jos suunnittelen itse kaiken alusta loppuun saakka ja todennäköisesti vielä maksan matkan. Muutenkin hän voisi kaiken vapaa-aikansa maata vaan sohvalla. Uusia ihmisiä tapaan kyllä esim lasten kautta, mutta nekin on jotenkin niin harmaita... Elävät täällä tutussa ja turvallisessa ja hemmetin tylsässä lähiössä, käyvät tylsissä töissä ja puhuvat tylsistä itsestäänselvistä asioista. Ihan niinkuin varmaan minä itsekin.
Olisi varmasti pitänyt valita paljon vaihtoehtoisempi elämäntyyli, mutta ei ne jossittelutkaan tässä oikein auta.
T. ap
Vaikka oletkin naimisissa miehen kanssa, joka viihtyy parhaiten kotisohvalla, niin et kai sä häneen kiinni kahlittuna ole? Jätä mies lasten kanssa kotiin ja matkustele. Kun lapset ovat isompia, voit lähteä vaikka pidemmällekin reissulle maailmalle. Mies pärjää varmasti kotisohvalla ihan ilman sinuakin vähän aikaa.
Millainen olisi mielestäsi antoisa työ ja mitä sen eteen sinun pitäisi tehdä? En mä koskaan suunnitellut, että musta tulee yrittäjä. Niin vaan kävi, kun tartuin aina eteeni tulleisiin tilaisuuksiin. Toki vaati paljon työtä, että yrityksen sai hyvin pyörimään, mutta en kadu hetkeäkään, että tein harrastuksestani itselleni myös ammatin.
Uusia ja värikkäämpiä ihmisiä voisit tavata vaikka jossain kulttuuriharrastuksissa tai vapaaehtoistyöntekijänä maahanmuuttajanaisille järjestetyissä tilaisuuksissa. Oppisit uusista kulttuureista, voisitte yhdessä tehdä eri maiden keittiöiden ruokia ja kenties ystävystyisitkin joidenkin kanssa niin, että voisit kutsua kotiisi vieraaksi.
Lähiöstä voi poistua erilaisiin tapahtumiin, joita kaupungissa tai naapurikaupungeissa järjestetään. Konsertteihin, näyttelyihin, messuille jne.
Oletko noin nelikymppinen? Musta kun tuntuu, että sulla on vähän ikäkriisiä, olet jämähtänyt arkeesi etkä oikein keksi, mitä tekisit sen harmauden karkoittamiseksi. Itselläni oli samaa nelikymppisenä ja silloin lähdinkin opiskelemaan työn ohessa ihan toista alaa.
t. Nro 19
ap, käy ulkomailla ilman miestä jos sitä ei kiinnosta. aloita joku mielenkiintoinen harrastus, voit tavata siellä myös uusia mielenkiintoisia ihmisiä. nauti pienistä asioista: hyvästä ruoasta, hyvästä kirjasta jne. kokeile vapaaehtoistyötä. tee joka viikko jotain uutta, edes pientä, ja irtaudu niin rutiinista. :)
Lapsuus oli mulla onnellinen. Sen jälkeen suunnitelmat ei mennytkään putkeen. Tuli sairastumisia ym.ikäviä asioita ja tämä ikävä elämänvaihe kesti 20 vuotta. Ehkä juuri näistä raskaista kokemuksista johtuen olen nyt keski-ikäisenä onnellinen. Elämä on tasaista ja tylsää, mutta niin ihanaa. Ei haittaa vaikka ulkonäkö on rupsahtanut eikä ole rahaa tehdä kaikkea. Elämäniloa löytyy.
Minulla taas elämä on antanut enemmän kuin ikinä osasin toivoa: rakkaan puolison, monta ihanaa lasta, mielenkiintoisen työn, rahaa tehdä mukavia asioita. Enpä olisi nuorena itsemurhaakin harkinneena, että näin voisi käydä.
Eipä tullut täälläkään sitä komeaa status miestä vaikka nuorena olinkin ihan hyvännäköinen. Ei tullut rikkauksia. Omakotitalon kyllä sain. Siitä kiitollinen. Mutta velat tuli sen myötä. Ei ole ollut elämä kuten blogeissa ravintoloineen tai luxus laukkuineen ja kahvitteluineen kavereiden kanssa. Aika yksinäistä keski-ikää vietän, ei ole kavereita mitä nyt perhe ympärillä. Menin ja näköjään suunnittelin myös sairastumiseni masennukseen kolmekymppisenä. Kaikki meni uusiksi ja piti opetella uudestaan oikeastaan elämään ja löytämään itsensä ja tie ylös pimeästä tunnelista. Vieläkin matkalla. Tänään kuitenkin päätin elää tämän elämän loppuun tuli mitä tuli matkalla.