Kun elämä ei ollutkaan sitä mitä odotti.

No mitä sä odotit ja mitä olet tehnyt unelmiesi eteen?

Eipä ollut odotukset kovin korkealla. Ihan jees, kun koko ajan ei kuitenkaan vituta. En tosin ole ulkoistanut onnellisuuttani jälkikasvulle.

Eksistentiaalinen kriisi. Kuinka omaperäistä.

Muakin kiinnostaisi, mitä ne aloittajan odotukset olivat?

Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi, mitä ne aloittajan odotukset olivat?

Sama. Et mitä se niinku siellä kohdussa oikein mietti ja suunnitteli ja mitkä sitte ei toteunutkaan?

Vierailija kirjoitti:

Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.

Eli sä niinku istut himassa ja venaat et postiluukusta tipahtaa poikaystävä vai?

Ei elämällä ole mitään tarkoitusta. Välttämättöminä asioina syöminen, juominen, nukkuminen ja paskantaminen. Jos onni tai epäonni sattuu kodalle niin seksuaaliset halut kantavat hedelmää ja sitten ei tarvitse mitään tarkoitusta edes etsiä jos lapsistaan aikoo hyvin huolehtia. Vaihtoehtoisesti voi toki myös ajatella, että sen tarkoituksen voi löytää mistä tahansa mikä tuntuu mielekkäältä tekemiseltä. Lopulta ei ole olemassa kuin ohimeneviä hetkiä ja lopulta kuolema. Ei siisi paljon kannata stressata, että olisi pitänyt jotain suurempaa saada aikaan tai ainakaan tuntea alemmuudentunnetta, jos ei ole onnistunut herättämään kateutta tuttavapiirissä toimillaan.

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi, mitä ne aloittajan odotukset olivat?

Paljon rahaa, komea statusmies, itserakennettu hirsihuvila Saimaan rannalla ja maanantaista torstaihin 9-14 osa-aikatyö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.

Eli sä niinku istut himassa ja venaat et postiluukusta tipahtaa poikaystävä vai?

Minulle kävi niin. Palautin, kun en ollut tilannutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Toki on lapset, mutta nekin kasvavat nopeasti ja kohta eivät edes äitiä tarvitse enää... Jotenkin tuntuu että elämän tarkoitus on jo takanapäin kun lapset on jo tehtynä.

Niinhän se on. Jokaisen eliösukupolven tarkoituksena on jatkaa sukua. Kun se on tehty ja seuraava sukupolvi on saatettu sukukypsyyteen, ei edellisellä polvella tietenkään ole enää tarkoitusta. Ihmisillä tarkoituksettomuus on hieman lievempää, koska ihmiseliöillä on isovanhemmillakin käyttöä. Siitä voit saada tarkoituksesi, autat lapsiasi, vävyjäsi, miniöitäsi heistä seuraavan eliösukupolven saattamisessa sukukypsyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi, mitä ne aloittajan odotukset olivat?

Paljon rahaa, komea statusmies, itserakennettu hirsihuvila Saimaan rannalla ja maanantaista torstaihin 9-14 osa-aikatyö.

Komea statusmies on haastavampi juttu, jos ei ole siunattu kauneudella. Muut noista on aika pitkälti saavutettavissa, jos vaan tahtoa riittää. Ei tosin niin, että osa-aikatyöllä saisi paljon rahaa ja siinä sivussa vielä rakentaa omin käsin hirsihuvilan Saimaan rannalle.

En ole odottanutkaan mitään, sen jälkeen kun tajusin minkälainen tämä maailma on.

Käytännössä siis melkein jokainen päivä menee ihan yli odotusten :-D

Kyllä ainakin minä odotin elämältä jotain enemmän. Sinänsä kaikki hyvin, ei mitään statusmiehet kiinnosta, hyvän työni itselleni opiskelin ja sain ja alasta pidän. En haaveillut mistään kuuluisuudesta tai kuumatkasta, mutta odotin vain enemmän. Aika tylsäähän 98% ihmisten elämistä on. Arkea. Millään ei sinänsä mitään merkitystä. Päivät kuluvat töissä ja illalla katsotaan telkkaa, ollaan netissä tai vhän sosialisoidaan. Perhe-elämä pyörii. Välillä vähän lomaa, mahdollisesti joku reissu. Ja arkea se elämä lopulta aina tulee olemaan, ihan sama millaista elämää elää. Mihinkään jumaluuteen en myöskään usko tai johonkin elämän kosmisen merkitykseen. Nihilisti

Miksei tällaisia saa pohtia? Kaikki vastaavat ap:llekin hyvin aggressiivisesti. Pelottaako pysähtyä miettimään..?

Samoja fiiliksiä. Nuorena oli ihan mukavaa: oli bileitä joita odotti, kivoja matkoja miehen kanssa, tykkäsin kropastani, elämän "ovet" oli vielä auki. No, nyt keski-ikää lähestyessä huomaan etten saa iloa oikein mistään. Kroppa on löysä, ryppyjä naamassa, elämä on yhtä vaatimusta, lapset tappelee vaan kun pääsee väsyneenä töistä, lasten koulunkäynti takkuaa, työ on ihan persiistä ja palkka kanssa, tosin olen onnellinen että edes jotain töitä on. Parisuhde on sentään hyvä, tiedän ettei se ole mikään itsestäänselvyys. Pelkään että musta tulee katkera vanha ämmä. Mistä hitosta sitä saisi elämäänsä edes jotain iloa kun niin harmaalta tuntuu nyt kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Olen pettynyt kun en koskaan saanutkaan miestä ja rakkautta. Muistan kun yläasteella aloin odottamaan ensimmäistä poikaystävää. Nyt 27-vuotiaana odotan sitä yhä :( En usko että enää saan/löydän ketään.

Hei haloo! Oot 27 vasta

En tajua tuota lisääntyminen on elämäntarkoitus juttua.

Siis ihmisen tarkoitus on tehdä toinen ihminen, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kun tehdä taas uusi ihminen jolla ei ole mitään tarkoitusta, aina vaan uudelleen ja uudelleen, kunnes koko planeetta on paskottu ja kaikki viattomat eläimet ja kasvit tuhottu, kidutettu ja rääkätty.

Elämässä on muutakin kun lapset . Ehkäpä alat oikeasti elämään nyt? Et nyhjää kotona puhuen vaan lapsille ja lapsista

Mitä sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi? No ihan mitä vaan. 

Mulla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä odotuksia elämältä. Kasvoin lähiössä  keskiluokkaisten vanhempien lapsena. Tavallinen keskivertolapsuus. Lukion jälkeen vähän riehaannuin ja elin villiä elämää baareineen ja ihastuksineen. Opiskelin ammatin, hankin lapsen ja erosin. Kävin töissä, löysin uuden miehen, tein toisen lapsen ja myös siitä suhteesta erosin. Sen jälkeen elin yksinhuoltajan elämää lasteni kanssa, kävin töissä ja opiskelin työn ohessa toiselle alalle. Vaihdoin alaa, pari kertaa työpaikkaa ja lopulta ryhdyin yrittäjäksi. Lapset kasvoivat aikuisiksi. Nykyisin käyn töissä, harrastan, matkustelen, käyn erilaisissa tapahtumissa, tapaan  ystäviäni, sukulaisiani, lapsiani perheineen jne. En tiedä muiden elämän tarkoituksesta, mutta oman elämäni tarkoitus on nauttia mahdollisimman paljon jokaisesta elinpäivästäni. 

Suosittelen miettimään jotain harrastusta. Minulle ainakin ne tuovat paljonkin sisältöä ja iloa elämään. Toisaalta olen vähään tyytyväinen, vakavat sairaudet ovat opettaneet olemaan iloinen jo siitä että on elossa.