Miten te yh-äidit tapaatte uusia miehiä/käytte treffeillä?

Niin ja piti lisätä, että tuskin kukaan mies odottelee että tavataan vain kerran kahden viikon välein..

Noin se menee. Ei tässä paljoa tapailla. Koeta siirtyä viikko-viikko systeemiin lapsesi isän kanssa. Se voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja piti lisätä, että tuskin kukaan mies odottelee että tavataan vain kerran kahden viikon välein..

Minulle miehenä se sopisi ihan hyvin. Minulla on muutakin tekemistä ja olemista siinä välillä.

Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja piti lisätä, että tuskin kukaan mies odottelee että tavataan vain kerran kahden viikon välein..

Minulle miehenä se sopisi ihan hyvin. Minulla on muutakin tekemistä ja olemista siinä välillä.

Ajattele sitä alkuhuumaa ja ikävää, miten odottaisit kaksi viikkoa. Siinähän riutuu ja toisaalta kerkeää se ihastus jo unohtumaankin. Viikko menisi mutta kaksi, en usko.

Parastahan olisi aloittaa suhde tutun miehen kanssa, jolloin kotona treffailu lapsen mentyä nukkumaan olisi alusta lähtien ok. Eikö esim. töissä olisi sopivia?

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee. Ei tässä paljoa tapailla. Koeta siirtyä viikko-viikko systeemiin lapsesi isän kanssa. Se voisi auttaa.

Ettäkö pitäisi lisätä isän ja lapsen yhteistä aikaa?! No hei haloo....mietipä nyt vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja piti lisätä, että tuskin kukaan mies odottelee että tavataan vain kerran kahden viikon välein..

Minulle miehenä se sopisi ihan hyvin. Minulla on muutakin tekemistä ja olemista siinä välillä.

Ajattele sitä alkuhuumaa ja ikävää, miten odottaisit kaksi viikkoa. Siinähän riutuu ja toisaalta kerkeää se ihastus jo unohtumaankin. Viikko menisi mutta kaksi, en usko.

Jaa. Meillä on vuoroviikot exän kanssa ja käytännössä pystyn tapaamaan uutta miesystävääni joka toinen viikonloppu. (No meillä on vähän välimatkaakin niin arki-illat ei onnistu lapsettomallakaan viikolla.) Mutta tämä sopii meille loistavasti. Molemmat saavat elää omaa arkeansa ja sehän on sitten yhtä juhlaa kun nähdään. Ikävä on välillä iso, se on totta, mutta nykyään voi yhteyttä pitää niin moni eri tavoin.

Mä en miehiä tapaa ikinä. Lapsen isä ei ole tekemisissä, joten omaa aikaa ei ole ollut 6-vuoteen.

Minä olen lähes totaali-yh (ex-mies muutti ulkomaille töihin) ja sama pulma kuin ap:llä. En todellakaan halua alkaa tuomaan lasten eteen jotain vaihtuvaa mieskavalkadia, eli yksin olen sitten vaan.

Onhan se kyllä harmillista, sillä minulla olisi vielä rakkautta annettavana jollekin mukavalle miehelle. Elättäjää en etsi, mutta sellainen arjen kumppani, jonka vieressä katsella telkkaria, jonka viereltä saisi herätä, joka rakastaisi. Ehkä vielä joskus sitten.

Erosin vasta kun lapset teinejä ja olin muutaman vuoden yksin mutta sitten pärjäsivät illalla yksinkin kun kävin syömässä tms. deitin kanssa, ja joka toisen viikon ovat isällään. Deittailu muuttui nopeasti vakavaksi seurusteluksi, nyt tottuneet, että miesystävä joskus viikonloppuisin tääällä kun itsekin ovat eivätkä tuota paheksu. Jos paheksuisivat voisivat äänestää jaloillaan, isänsä asuu hyvin lähellä ja saavat kulkea kotien väliä vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee. Ei tässä paljoa tapailla. Koeta siirtyä viikko-viikko systeemiin lapsesi isän kanssa. Se voisi auttaa.

Ettäkö pitäisi lisätä isän ja lapsen yhteistä aikaa?! No hei haloo....mietipä nyt vähän.

Mikä siinä ihmetyttää? Aika normia eroperheissä vuoroviikot.

Minä tapailin illalla, lasten jo mentyä nukkumaan. Nyt seurustelu on jo vakavaa, joten miestä ei tarvitse piilotella lapsilta.

Etsi mies, jolle näkeminen 2 viikon välein ei ole ongelma ja tutustu rauhassa niin pitkään, että oikeasti tiedät, että hommasta tulee jotain pysyvää.

Teet kuvion alusta saakka selväksi miehelle.

mies

Ei ole ollut mitenkään mahdollista ja muut ovat tehneet harvinaisen selväksi, että itsenäni kelpaisin, mutta lasten takia en. Moni vähintään luulee tietävänsä mitä lapsiperheen elämä on tai omat lapset ovat jo lähes aikuisia, eikä siihen haluta enää sekaantua. Ehkä sitten eläkeiässä, yritän ajatella positiviisesti, vaikka juuri nyt tuntuukin että elämä taitaa olla siinä mielessä eletty ja ohi jo alle 40-vuotiaana.

Lapsi ensin. Mies noin 12 vuoden päästä.

Niin karulta kun se kuulostaakin, niin olin 10 vuotta yksin. Mulla ei ollut edes sitä joka toista viikonloppua. Kun lapset tosiaan alkoivat olla yläasteikäisiä, omaa aikaa alkoi taas löytyä. Nyt asuvatt omillaan, eipä mua vieläkään kiinnosta kyllä seurustelu.

Onhan tuo hankalaa. Käyn silti treffeillä pari tuntia ja alakoululaiset lapset kahdestaan kotona. Olisi jo löytynyt isäpuoli mutta en ollut tarpeeksi kiinnostunut miehestä. Pakkeja tulee juuri lasten takia. Jatkan etsintää.

Tulin 16-vuotiaan raskaaksi. Suhde ei kestänyt, kuten ei tuossa iässä yleensäkään.

Meillä on kuitenkin nyt ihana 6-vuotias tyttö. Tyttö on on joka toinen viikonloppu isällään. Omaa aikaa on vähän, mutta sellaista se perheellisen elämä on.

Tutustuin puolisen vuotta sitten lupaavan mieheen. Olemme edenneet rauhassa, tapailu kun onnistuu melko harvakseltaan.

Joskus tapaamme meidän kotipihassa tytön mentyä nukkumaan. Taannoin hän ilmestyi pihaan kahden patongin ja cokistölkkien kanssa. Halusi kuulemma syödä yhdessä iltapalaa ja tämä oli tavatonta luksusta :D. Välillä käymme työpäivien aikana kahvilla, kävelyllä lounaalla jne, jos sopiva rako osuu molempien päiviin.

Tiedän että en ole helpoin tapailtava, mutta tämä ei miestä haittaa joten mies lienee oikea minulle, tai ainakin oikeanlainen :).

Kun sopiva löytyy niin kyllä sitä keinot keksii tapailuun vaikka aikaa on vähän :).

Tätä asiaa on tässä juuri tullut murehdittua...

Kuuden vuoden yksinäisyyden jälkeen annoin itselleni vihdoin luvan olla "avoimin mielin". Tapasin todella mukavan miehenkin hiljattain...mutta en pysty järjestämään edes kerran viikossa tapaamista. Pelkään ihan tosissani että juttu vaan väljähtyy tämän takia, ja nyt mietin että tuskin uskallan kiintyä mieheen tämän enempää kun kyllähän minä ymmärrän ettei tämä ole toiselle välttämättä riittävää.

Surettaa, koska tiedän että kohta sattuu. Harmittaa, että annoin itseni edes haaveilla. Mutta tottuuhan sitä taas varmasti.