Sinkku, mikä siinä puolison löytämisessä on niin vaikeaa?

Ei vaikeaa, vaan mahdotonta. Alussa miehet ihastuvat minuun täysillä, mutta kun itse osoitan tunteita, haihtuu mies koko kuviosta. Olen ollut kaksi vuotta sinkkuna ja tavannut 5 miestä. Kolmen kanssa ei edennyt juttelua pitemmälle, kahden kanssa oli heidän mielestään parasta mahdollista seksiä ja olin muutenkin kaunis ja ihana. Jotain vaan aina puuttui.

Vierailija kirjoitti:

Kaverit ovat jo vakiintuneet. Ei tule enää kutsuja mihinkään (vaadin kuulemma kiusallisesti aina että pitää lähteä baariin vaikka muut haluaisivat vain istua iltaa kotona pariskunnittain). Noh, ensi kierroksella sitten.

Nämä on niin ärsyttäviä! Heti kun on saatu joku ukko lassottua sinne sohvannurkkaan, jäädään kotiin muumioitumaan, eikä vahingossakaan lähdetä enää koskaan mihinkään ihmisten ilmoille. Mun tuttavapiirissä nämä ovat vähitellen jääneet sinne kotiinsa homehtumaan, kun muut (pariskunnatkin) ovat jatkaneet sosiaalista elämää ihan normaalisti. Sitä pitää vaan yrittää jaksaa olla olkapäänä sitten, kun se ero koittaa. Yleensä nämä sen ensimmäisen eron jälkeen oppivat, ettei ystäviä kannata ihan täysin hylätä sen ihanan ja mahtavan parisuhteen takia.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdemarkkinat ovat vähän sellaiset että joko olet niille kelpaava tai sitten et. Ei ole harmaata aluetta. Eli joko suhteita tai ainakin mahdollisuuksia niihin on paljon, tai ei yhtään. Todella harvassa ovat ne joilla on vain yksi suhde eikä edes mahdollisuutta ole koskaan ollut tai tule uuteen suhteeseen.

Jos jossain niin ihmissuhdeasioissa on yksilöllisiä tarinoita. Minä löydän miehen helposti, mutta ne ovat osoittautuneet viimepelissä vuosien päästä kukin empijöiksi. Olen täysin yhden miehen nainen ja koen hirveän rasittavaksi aloittaa uutta suhdetta. Olen sitten sinkkuna just niin pitkään kuin huvittaa. So? Häiritseekö Aptä? Vuosi 2016.

Olin viitisen vuotta yhdessä hyvin mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen kanssa. Jätti sen verran arpia, että nykyään olen aika varovainen ja sitoutumiskammoinenkin.

Haluaisin kyllä löytää jonkun, mutta tahdon myös että se kolahtaa ja että minua ja elämääni arvostetaan. Haen niinkin yksinkertaista asiaa kuin tasavertaisuutta, mutten silti halua että elämä on tasapaksua. Olen aikamoinen menijä ja matkustelija, enkä ole valmis luopumaan tuosta "vapaudesta" miehen takia. Tylsää en siis kelpuuta, saisi olla joku joka luo kanssani uusia seikkailuja.

Näin kolmekymppisenä vaan alkaa olla aika kehno valikoima. :/

Olen tavannut ihan mukavia miehiä nettideittien kautta. Viimeisin tuntui aarteelta, mukavaa juttuseuraa ja seksikin hyvää. Kertoi olevansa rakastunut minuun.  Olin itsekin. Alkoi tulla outoja perumisia tapaamisille, asiat muuttivat muotoaan, suoraan kysymykseen ei tullut suoria vastauksia (esim. ex- vaimon ammatti). Kaikki meni hyvin niin kauan kuin mentiin miehen ehdoilla. Katteettomia lupauksia alkoi ilmetä .

Ei hyvää päivää. Tuollainen hyydyttää veret. Mieluummin elän sinkkuna kuin suhteessa, joka on vilpillinen. Kyllä tuosta jäi harmia pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Haluan hellyyttä ja seksiä, haluan rakastaa ja olla rakastettu. Unelmoin siitä että voisin käpertyä oman kullan viereen lämpimään kylminä syysiltoina. Olen vain niin introvertti että en tapaa ketään missään. Ennen kävin enemmän ulkona mutta ei silloinkaan kukaan varteenotettava mies lähestynyt minua. En halua kaljalta tai tupakalta haisevaa juoppoa tai lipevää naistenmiestä. Lenkkipolulla olen nähnyt vain pariskuntia. Tinderissä miehet haluavat vain pelkkää seksiä. Tuntuu että minut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. En tiedä onko vika luonteessani vai ulkonäössäni mutta miehiä ei vain kiinnosta. Ulkonäköni kohentamiseen olen jo käyttänyt kaikki temppuni. On tyylikkäät vaatteet, treenattu kroppa, kauniit pitkät hiukset ja huoliteltu meikki. En jaksa enää olla yksin. N22

Mistä päin?

Vaikeaa on löytää joustavaa ihmistä tavalliseen arkeen, sellaista kekä ymmärtää/arvostaa toisen ihmisen persoonaa ja tajuaa hänen harrastuksensa/elämäntavan vain positiivisuutena ja rikkautena omien tapojen lisäksi. 

Ulkonäöllä ei ole väliä kunhan on kipinää ja viihtyvyyttä suhteessa. 

Ja toki aluksi toivoo deitti olisi omillan toimeentuleva ja olisi varaa siihen deittailuun.

Toivoisi toiselta sen verran selkärankaa että voisi puhua kaikista asioista eikä suuttua heti kun jostain mieltä painavasta negatiivisesta mainitsee. Ne asiat on käsiteltävä myöskin jos ne toista painaa. 

Piilovittuilu asioista saa mut jäätymään. Se on ilkeyttä kylmimmillään ja todella ala-arvoista...ja kertoo enemmän vittuilijasta kuinka huonot sosiaaliset taidot ja itsetunto on. 

Toisen pitää olla myös vakaa, ei mielipide saa vaihtua jatkuvasti että tänään oot rakas ja huomenna oot paska riippuen siitä mitä nyt haluat toisesta. 

Vaadinko liikaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan idioottimainen kysymys, se on pakko sanoa heti tähän alkuun. Moni meistä sinkuista haluaisi parisuhteen, mutta melkein yhtä moni meistä ei kuitenkaan halua sitä parisuhdetta ihan kenen kanssa vain. Vaikeaa on ollut löytää ihminen, joka kolahtaa juuri oikealla tavalla. Ihminen, jonka jutut tai olemus ei ärsytä mua, vaan jonka persoonasta,mielipiteistä ja kokemuksista janoan saada lisää tietoa. Puoli vuotta tosin ollut vasta sinkkuna ja käynyt treffeillä seitsemän miehen kanssa.

Komppaan, kysymys on todella idioottimainen! Uskooko ap, että sinkkuna löytäisi uuden puolison tuosta vain? Jos elämä on tuonut luoksesi sinulle sopivan ihmisen, niin koita kuitenkin olla realisti siinä, ettei kaikki ole olleet yhtä onnekkaita. Syyttävä/halventava asenteesi on todella epäkypsä.

En ole ap, mutta pakko on tähän sanoa, että olen ollut elämässäni sinkku muutamaan otteeseen, enkä koskaan kovin pitkään, vaikken ole mitenkään hakemalla hakenut miestä niin aika nopeasti on aina löytynyt joku luonteeltaan mukava ja olemuksellaan minuun vetoava, kun en ole esim. ulkonäön tai lompakon paksuuden suhteen kovin valikoiva ja olen sosiaalinen ja aloitteellinen nainen. :D

Lisää tuohon joku rajoittava tekijä, kuten vapaaehtoinen lapsettomuus, ja valikoima onkin todella olematon. Olin itse parisuhteessa *aina* 16-38 -vuotiaana. Nyt 41-vuotiaana olen todennut, että taidan viettää elämäni itsekseni, vaikka en ole koskaan ollut ns. pelimiesten tai komeiden perään. Se, että en halua lapsiperhe-elämää, karsii pois suurimman osan miehistä. En siis halua olla edes äitipuoli. Mielestäni se olisi väärin lapsia kohtaan, kun en todellakaan haluaisi, että he ovat ns. osa pakettia, mihin heillä on täysi oikeus. Ikäväkseni ihastun aina miehiin, jotka haluavat lapsiperhe-elämää.

Nuorempana ollut tätä ongelmaa, kun lapsiasia ei ollut näin vahvasti esillä kaikilla/lapsia on jo.

Lisää kysymyksiä?

Mikä niissä lapsissa nyt niin hirveää on? Itsellä on yksi lapsi, varhaisteini. En ole kuvitellutkaan, että kenenkään naisen pitäisi alkaa äitipuoleksi mun lapselle. Lapsi tietenkin tarvitsee vanhempiaan, mutta pystyy kuitenkin normaali arjessa huolehtimaan itsestään eikä tarvitse mitään sellaista kuin äitipuoli.

Kumppanin lapsen kanssa voi olla vaikka kaveri tai pitää häntä yhtenä sukulaisena. Itse tein sen virheen että olin isäpuoli, tai minun oikeastaan oletettiin ryhtyvän siihen ja ottavan saman kasvatusvastuun kuin oikea isä. Tästä ei ainakaan meidän tapauksessa mitään hyvää seurannut.

Miksi sellaiseen suhteeseen mennään jossa on lapsia jos niistä ei välitetä yhtään ? 

Ihan rehellisesti, niin oma huono itsetunto estää juttelemasta ja lähestymästä mahdollista kumppania :( Niin monta veistä selässä, että hiukan luottamuspulaa myös ongelmana.

Löydän vain miehiä jotka eivät arvosta itseään tai eivät arvosta minua. Kumpienkaan seurassa en viihdy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan idioottimainen kysymys, se on pakko sanoa heti tähän alkuun. Moni meistä sinkuista haluaisi parisuhteen, mutta melkein yhtä moni meistä ei kuitenkaan halua sitä parisuhdetta ihan kenen kanssa vain. Vaikeaa on ollut löytää ihminen, joka kolahtaa juuri oikealla tavalla. Ihminen, jonka jutut tai olemus ei ärsytä mua, vaan jonka persoonasta,mielipiteistä ja kokemuksista janoan saada lisää tietoa. Puoli vuotta tosin ollut vasta sinkkuna ja käynyt treffeillä seitsemän miehen kanssa.

Komppaan, kysymys on todella idioottimainen! Uskooko ap, että sinkkuna löytäisi uuden puolison tuosta vain? Jos elämä on tuonut luoksesi sinulle sopivan ihmisen, niin koita kuitenkin olla realisti siinä, ettei kaikki ole olleet yhtä onnekkaita. Syyttävä/halventava asenteesi on todella epäkypsä.

En ole ap, mutta pakko on tähän sanoa, että olen ollut elämässäni sinkku muutamaan otteeseen, enkä koskaan kovin pitkään, vaikken ole mitenkään hakemalla hakenut miestä niin aika nopeasti on aina löytynyt joku luonteeltaan mukava ja olemuksellaan minuun vetoava, kun en ole esim. ulkonäön tai lompakon paksuuden suhteen kovin valikoiva ja olen sosiaalinen ja aloitteellinen nainen. :D

Lisää tuohon joku rajoittava tekijä, kuten vapaaehtoinen lapsettomuus, ja valikoima onkin todella olematon. Olin itse parisuhteessa *aina* 16-38 -vuotiaana. Nyt 41-vuotiaana olen todennut, että taidan viettää elämäni itsekseni, vaikka en ole koskaan ollut ns. pelimiesten tai komeiden perään. Se, että en halua lapsiperhe-elämää, karsii pois suurimman osan miehistä. En siis halua olla edes äitipuoli. Mielestäni se olisi väärin lapsia kohtaan, kun en todellakaan haluaisi, että he ovat ns. osa pakettia, mihin heillä on täysi oikeus. Ikäväkseni ihastun aina miehiin, jotka haluavat lapsiperhe-elämää.

Nuorempana ollut tätä ongelmaa, kun lapsiasia ei ollut näin vahvasti esillä kaikilla/lapsia on jo.

Lisää kysymyksiä?

Mikä niissä lapsissa nyt niin hirveää on? Itsellä on yksi lapsi, varhaisteini. En ole kuvitellutkaan, että kenenkään naisen pitäisi alkaa äitipuoleksi mun lapselle. Lapsi tietenkin tarvitsee vanhempiaan, mutta pystyy kuitenkin normaali arjessa huolehtimaan itsestään eikä tarvitse mitään sellaista kuin äitipuoli.

Kumppanin lapsen kanssa voi olla vaikka kaveri tai pitää häntä yhtenä sukulaisena. Itse tein sen virheen että olin isäpuoli, tai minun oikeastaan oletettiin ryhtyvän siihen ja ottavan saman kasvatusvastuun kuin oikea isä. Tästä ei ainakaan meidän tapauksessa mitään hyvää seurannut.

En ole mielestäni sanonut, että lapsissa olisi jotain *hirveää*. Harmittaa suuresti, että jos ei halua elää lapsiperhe-elämää, kuvitellaan, että kyseessä on jokin lapsivihaaja tms. (en väitä sinun tehneen näin, olen vain herkistynyt sen suuntaisillekin kommenteille kuultuani niitä paljon). Lapset ovat ihan kivoja, minulla on lähilapsia joiden kanssa vietän aikaa ja vien heitä uimaan jne. Se on täysin eri asia kuin se, että elämääni tulee kuulumaan pieni tai isompi ihminen, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni ja joka menee aina parisuhteen edelle. Olen ollut uusioperhekuvioissa kyllä aiemmin, ja puhun nimenomaan kokemuksesta. 

Lapsella on oikeus olla ykkönen, vanhemman tulee totta kai miettiä elämä sitä kautta, että lapsi saa tarvitsemansa rakkauden ja huomion. Erään velakaverin sanoja lainaten itsellä on kuitenkin aina se asema, että ydinperhe, joka päättää isoista kuvioista, on äiti, isä + lapsi, lapseton kumppani sitten sopeutuu. 

En halua, että kodissani asuu lapsia, minkään ikäisiä, tai että arkeni on lapsen/nuoren ympärille väistämättä kietouvaa. Teinin kanssa eri tavalla kuin pienen lapsen, totta kai. Uskon, että tätä on tosi vaikea ymärtää, jos on omia lapsia - että vela ei vihaa lapsiasi ja tahtoo heille parasta, mutta tietää, että itse ei jaksa sitä, että lapsi on koko ajan olemassa ja vaikuttaa kaikkeen. 

Itsekkyyshuutelijoille tiedoksi, että olen sekä ollut varaäiti 15 v nuoremmalle sisarukselleni että hoitanut iäkkään äitini viimeisinä aikoinaan, kuoli nuorena (mistä johtuen myös varaäiti -kuvio). En siis ole mikään Peter Pan -aikuinen, kuten veloista kuvitellaan.

Haluan parisuhteen vain jos ihastun. Ihastun tosi harvoin ja se ihastus ei koskaan lopulta haluakaan mua elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan idioottimainen kysymys, se on pakko sanoa heti tähän alkuun. Moni meistä sinkuista haluaisi parisuhteen, mutta melkein yhtä moni meistä ei kuitenkaan halua sitä parisuhdetta ihan kenen kanssa vain. Vaikeaa on ollut löytää ihminen, joka kolahtaa juuri oikealla tavalla. Ihminen, jonka jutut tai olemus ei ärsytä mua, vaan jonka persoonasta,mielipiteistä ja kokemuksista janoan saada lisää tietoa. Puoli vuotta tosin ollut vasta sinkkuna ja käynyt treffeillä seitsemän miehen kanssa.

Komppaan, kysymys on todella idioottimainen! Uskooko ap, että sinkkuna löytäisi uuden puolison tuosta vain? Jos elämä on tuonut luoksesi sinulle sopivan ihmisen, niin koita kuitenkin olla realisti siinä, ettei kaikki ole olleet yhtä onnekkaita. Syyttävä/halventava asenteesi on todella epäkypsä.

En ole ap, mutta pakko on tähän sanoa, että olen ollut elämässäni sinkku muutamaan otteeseen, enkä koskaan kovin pitkään, vaikken ole mitenkään hakemalla hakenut miestä niin aika nopeasti on aina löytynyt joku luonteeltaan mukava ja olemuksellaan minuun vetoava, kun en ole esim. ulkonäön tai lompakon paksuuden suhteen kovin valikoiva ja olen sosiaalinen ja aloitteellinen nainen. :D

Lisää tuohon joku rajoittava tekijä, kuten vapaaehtoinen lapsettomuus, ja valikoima onkin todella olematon. Olin itse parisuhteessa *aina* 16-38 -vuotiaana. Nyt 41-vuotiaana olen todennut, että taidan viettää elämäni itsekseni, vaikka en ole koskaan ollut ns. pelimiesten tai komeiden perään. Se, että en halua lapsiperhe-elämää, karsii pois suurimman osan miehistä. En siis halua olla edes äitipuoli. Mielestäni se olisi väärin lapsia kohtaan, kun en todellakaan haluaisi, että he ovat ns. osa pakettia, mihin heillä on täysi oikeus. Ikäväkseni ihastun aina miehiin, jotka haluavat lapsiperhe-elämää.

Nuorempana ollut tätä ongelmaa, kun lapsiasia ei ollut näin vahvasti esillä kaikilla/lapsia on jo.

Lisää kysymyksiä?

Mikä niissä lapsissa nyt niin hirveää on? Itsellä on yksi lapsi, varhaisteini. En ole kuvitellutkaan, että kenenkään naisen pitäisi alkaa äitipuoleksi mun lapselle. Lapsi tietenkin tarvitsee vanhempiaan, mutta pystyy kuitenkin normaali arjessa huolehtimaan itsestään eikä tarvitse mitään sellaista kuin äitipuoli.

Kumppanin lapsen kanssa voi olla vaikka kaveri tai pitää häntä yhtenä sukulaisena. Itse tein sen virheen että olin isäpuoli, tai minun oikeastaan oletettiin ryhtyvän siihen ja ottavan saman kasvatusvastuun kuin oikea isä. Tästä ei ainakaan meidän tapauksessa mitään hyvää seurannut.

En ole mielestäni sanonut, että lapsissa olisi jotain *hirveää*. Harmittaa suuresti, että jos ei halua elää lapsiperhe-elämää, kuvitellaan, että kyseessä on jokin lapsivihaaja tms. (en väitä sinun tehneen näin, olen vain herkistynyt sen suuntaisillekin kommenteille kuultuani niitä paljon). Lapset ovat ihan kivoja, minulla on lähilapsia joiden kanssa vietän aikaa ja vien heitä uimaan jne. Se on täysin eri asia kuin se, että elämääni tulee kuulumaan pieni tai isompi ihminen, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni ja joka menee aina parisuhteen edelle. Olen ollut uusioperhekuvioissa kyllä aiemmin, ja puhun nimenomaan kokemuksesta. 

Lapsella on oikeus olla ykkönen, vanhemman tulee totta kai miettiä elämä sitä kautta, että lapsi saa tarvitsemansa rakkauden ja huomion. Erään velakaverin sanoja lainaten itsellä on kuitenkin aina se asema, että ydinperhe, joka päättää isoista kuvioista, on äiti, isä + lapsi, lapseton kumppani sitten sopeutuu. 

En halua, että kodissani asuu lapsia, minkään ikäisiä, tai että arkeni on lapsen/nuoren ympärille väistämättä kietouvaa. Teinin kanssa eri tavalla kuin pienen lapsen, totta kai. Uskon, että tätä on tosi vaikea ymärtää, jos on omia lapsia - että vela ei vihaa lapsiasi ja tahtoo heille parasta, mutta tietää, että itse ei jaksa sitä, että lapsi on koko ajan olemassa ja vaikuttaa kaikkeen. 

Itsekkyyshuutelijoille tiedoksi, että olen sekä ollut varaäiti 15 v nuoremmalle sisarukselleni että hoitanut iäkkään äitini viimeisinä aikoinaan, kuoli nuorena (mistä johtuen myös varaäiti -kuvio). En siis ole mikään Peter Pan -aikuinen, kuten veloista kuvitellaan.

Korjaus koomiseen ajatusvirheeseeni. :D Siis äiti sai minut nuorena, ei kuollut nuorena, sisarus oli todellinen iltatähti  - siitä ikäero. 

sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan idioottimainen kysymys, se on pakko sanoa heti tähän alkuun. Moni meistä sinkuista haluaisi parisuhteen, mutta melkein yhtä moni meistä ei kuitenkaan halua sitä parisuhdetta ihan kenen kanssa vain. Vaikeaa on ollut löytää ihminen, joka kolahtaa juuri oikealla tavalla. Ihminen, jonka jutut tai olemus ei ärsytä mua, vaan jonka persoonasta,mielipiteistä ja kokemuksista janoan saada lisää tietoa. Puoli vuotta tosin ollut vasta sinkkuna ja käynyt treffeillä seitsemän miehen kanssa.

Komppaan, kysymys on todella idioottimainen! Uskooko ap, että sinkkuna löytäisi uuden puolison tuosta vain? Jos elämä on tuonut luoksesi sinulle sopivan ihmisen, niin koita kuitenkin olla realisti siinä, ettei kaikki ole olleet yhtä onnekkaita. Syyttävä/halventava asenteesi on todella epäkypsä.

En ole ap, mutta pakko on tähän sanoa, että olen ollut elämässäni sinkku muutamaan otteeseen, enkä koskaan kovin pitkään, vaikken ole mitenkään hakemalla hakenut miestä niin aika nopeasti on aina löytynyt joku luonteeltaan mukava ja olemuksellaan minuun vetoava, kun en ole esim. ulkonäön tai lompakon paksuuden suhteen kovin valikoiva ja olen sosiaalinen ja aloitteellinen nainen. :D

Lisää tuohon joku rajoittava tekijä, kuten vapaaehtoinen lapsettomuus, ja valikoima onkin todella olematon. Olin itse parisuhteessa *aina* 16-38 -vuotiaana. Nyt 41-vuotiaana olen todennut, että taidan viettää elämäni itsekseni, vaikka en ole koskaan ollut ns. pelimiesten tai komeiden perään. Se, että en halua lapsiperhe-elämää, karsii pois suurimman osan miehistä. En siis halua olla edes äitipuoli. Mielestäni se olisi väärin lapsia kohtaan, kun en todellakaan haluaisi, että he ovat ns. osa pakettia, mihin heillä on täysi oikeus. Ikäväkseni ihastun aina miehiin, jotka haluavat lapsiperhe-elämää.

Nuorempana ollut tätä ongelmaa, kun lapsiasia ei ollut näin vahvasti esillä kaikilla/lapsia on jo.

Lisää kysymyksiä?

Mikä niissä lapsissa nyt niin hirveää on? Itsellä on yksi lapsi, varhaisteini. En ole kuvitellutkaan, että kenenkään naisen pitäisi alkaa äitipuoleksi mun lapselle. Lapsi tietenkin tarvitsee vanhempiaan, mutta pystyy kuitenkin normaali arjessa huolehtimaan itsestään eikä tarvitse mitään sellaista kuin äitipuoli.

Kumppanin lapsen kanssa voi olla vaikka kaveri tai pitää häntä yhtenä sukulaisena. Itse tein sen virheen että olin isäpuoli, tai minun oikeastaan oletettiin ryhtyvän siihen ja ottavan saman kasvatusvastuun kuin oikea isä. Tästä ei ainakaan meidän tapauksessa mitään hyvää seurannut.

Jos lapsen kanssa pitää paljon olla tekemissä, se ei kuule riitä että lapsi on tuntumatta ihan hirveältä.

up

Naiset ovat ahneita ja nirsoja. Peruspirkkokin kuvittelee saavansa alfamiehen parisuhteeseen. Sitten kolmevitosena itketään mihin kaikki hyvät miehet on kadonneet.

Vaatimukset kasvavat iän myötä. 😇

Vaikeaa on se, että pidän tosissani ihan hirveän harvasta ihmisestä. Sydänystäviä tulee harvoista, joten kumppani, jonka tulisi olla vielä enemmän, tulee tietenkin vielä harvemmasta. Jotkut eivät kaipaa suhteelta samanlaista syvällisyyttä tai saavuttavat sen helpommin tai useamman kanssa. Itse en missään nimessä suostu tyytymään vähempään kuin sielunkumppanuuteen, koska ainoastaan sellainen suhde parantaisi elämänlaatuani, kaikki muut huonontaisivat sitä.

N25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdemarkkinat ovat vähän sellaiset että joko olet niille kelpaava tai sitten et. Ei ole harmaata aluetta. Eli joko suhteita tai ainakin mahdollisuuksia niihin on paljon, tai ei yhtään. Todella harvassa ovat ne joilla on vain yksi suhde eikä edes mahdollisuutta ole koskaan ollut tai tule uuteen suhteeseen.

Tämä selvittikin sen, että miksi jotkut saavat naisia vaikka kuinka helposti, mutta itselläni ei näytä olevan mitään mahdollisuuksia minkäänlaisiin suhdeviritelmiin. Tässä on kai asennoiduttava niin, että loppuelämä menee ilman naista. Jos naisten miehille asettamat laatuvaatimukset ei täyty, niin ne ei täyty.

Mutta jos onnistut saamaan yhdenkin, onnistut sen jälkeen saamaan muitakin, ja kerta kerralta saaminen helpottunee

Niin, miten pienestä se onkaan kiinni. Mitä pitempään tähän onnistumiseen menee, sitä epätodennäköisemmältä se alkaa jatkossa vaikuttamaan. Torjumiset ja hylkäykset tuntuu jatkossa vaan entistä ikävemmiltä. Ketään ei tunnu kiinnostavan sinun huomiosi. Tähän on yllättävän monen miehen tyytyminen