Kammottavin tutustumis- tai ryhmäytymisleikki?

Aika hämmentävää näissä leikeissä on, että ihmisiä pyritään jollain tavalla nolaamaan tai nostamaan esille. Vaikka ihan psykologian perusjuttuja on, että ihmisillä on aika vahva tarve mukautua sosiaalisiin paineisiin, eli olla erottautumatta, ja että negatiivisina mieleen jäävät kokemukset saavat vain sulkeutumaan entistä enemmän sosiaalisissa tilanteissa.

Omalta uraltani miellyttävin tunnelmankeventäjä oli pari kierrosta bingoa, josta palkinnoksi jaettiin jotain pieniä suklaapatukoita tmv. vähäpätöistä. En välttämättä kokenut koko ohjelmanumeroa tarpeelliseksi, mutta jos jotain on pakko tehdä, niin tuo oli osallistujille helppo, sai aikaan vapaamuotoista keskustelua ja teki ihan hyvän tauon muuhun ohjelmaan. Eikä siinä menty henkilökohtaisuuksiin! (Ei tarvitse avata omaa taustaa tai osaamistaan, koskettaa vieraita ihmisiä tai työkavereita, joutua jotenkin asemaan, jossa fyysinen kunto tai painoindeksi nousee huomion keskipisteeksi.)

Sibeliuslukiossa oli aiemmin aika rajuja tutustumisleikkejä ykkösluokkalaisille, kiellettiin joskus 2004-2005 varmaan viimeistään ne rajuimmat.

Surullisenkuuluisimpia on ollut ehkä se, kun ykköset on pakotettu konttailemaan lehmänpaskassa.

Yhden lukiokurssin aloitustunnin tutustumisleikki on jäänyt elävänä mieleeni. En ole lukenut koko ketjua, joten en tiedä, onko jollakulla ollut samanlaista kokemusta, eikä tämä varmaan niinikään mene edes pahimpien joukkoon. Onpahan vain jäänyt mieleen jotenkin erityisen vaivaannuttavana. 

Opettaja pani soimaan musiikkia, ja meidän piti kävellä luokassa ympäri ja koskettaa kaikkia vastaantulijoita. Kun musiikki pysähtyi, piti kääntyä kasvokkain lähimmän henkilön kanssa ja kysyä tältä jokin kysymys, sekä vastata siihen itse. 

Osallistun yleensä melko ennakkoluulottomasti erilaisiin ryhmäytymisjuttuihin, mutta tuntemattomien kosketteleminen tuntuu aina vähän epämukavalta. Minua se ei ainakaan henkilökohtaisesti lähennä kehenkään, pikemminkin tekee mieli aina vältellä niitä ihmisiä, joita on joutunut tutustumisleikkien nimessä hiplailemaan. 

Lisää palautui mieleen traumojen syövereistä..

Ammattikoulussa joku järjenjättiläinen antoi joukon tokavuotisia (siis mitäköhän ne olis ollut, 16-17vuotiaita) järjestää koko koululle yhteisen tutustumisriitin (itse olin silloin aikuispuolella). Oltiin isossa salissa ja eteen mentiin sitten ryhmittäin. Meidän ryhmän tehtävä oli musiikin tahdissa esittää vuorollaan "supermalleja". Jokaisen piti lavalla kävellä lavan päädystä toiseen ja esitellä keikistelevää supermallia. Muut yleisössä sitten nauroi hauskuudesta tai myötähäpeästä. Ihana yhteinen kiusaamistuokio!!

Lukiossa myös oli ihan perinteenä nolata ekavuotiset heti siinä vuoden alussa (en muista mikä tämän häpäisyriitin nimi oli) tai sitten penkkareissa. Mieleen on jäänyt mm seuraavat: Yleisöstä valitaan sokkona viisi tyttö-poika-paria. Heidät raahattiin ylös lavalle; poika tuoliin ja tyttö taakse seisomaan. Musiikki soimaan ja tytön piti esittää pojalle (ja koko muulle lukiolle) sylitanssi. Ai että kun oli hauskaa, joku nörtti tanssimassa siellä niin siinä oli valmista kiusaamismateriaalia muille loppuvuodeksi. Nöyryytys kruunattiin sillä että vuorot vaihdettiin ja myös poikien piti lopulta esittää sylitanssi tyttöparilleen..

Toinen leikki oli sellainen että sokkona valittiin taas joukosta (ah, mikä piina) joukko oppilaita. Kaikille annettiin pesismaila, jota vasten piti sitten otsalla nojailla ja pyöriä tyyliin 2 minuuttia. Sit naureskeltiin porukalla kun nämä huono-onniset horjui pää edellä seiniä päin ja kaatus jonkun päälle perse pystyssä ja ketarat ojossa.

Ymymym.

Oikeastaan, nyt en enää ihmettele miksi jouduin lukion viimeisenä vuotena hakemaan lääkäriltä pillerit esiintymisjännitykseen.

Kaikki ne on ihan yhtä kamalia. Olin kiusattu yläasteen alussa, joten ne ensimmäisten päivien tutustumisleikit antoivat kiusaajilleni tilaisuuden avoimesti nöyryyttää minua koko luokan ja opettajan nähden. Sen jälkeen en ole yhteenkään leikkiin pystynyt vapaaehtoisesti osallistumaan, vaikka porukka onkin saattanut ympärillä fiksummaksi muuttua. Myös penkkarien abeille suunnatun nöyryyttämisohjelman jätin suosiolla väliin.

Vierailija kirjoitti:

"Kuvitelkaa tähän lattialle Suomen kartta. Menkää siihen kohtaan, mistä olette kotoisin. Käydään sitten paikkakunnat läpi. "

Juu, eri tyyppien vetämänä on käyty aika monta kertaa töissä tämäkin läpi. Ei erityisen viihdyttävää, kun osa porukasta on ollut yli 20 vuotta talossa ja muutenkin on ihmisillä aika hyvin tiedossa, mistä kukin on kotoisin.

Jouduin tuohon ensimmäisen kerran äskettäin, keski-ikäisten täydennysopiskelijoiden koulutuksen aluksi. Kartan keskivaiheilla kävi pitkään kova kuhina, kun kotiseutujaan etsineet ihmiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, oliko Tampere pohjoisempana kuin Jyväskylä. Mitään ei jäänyt mieleen, en muista edes omia juttujani. En tiedä, oliko noista tamperelaisista ja jyväskyläläisistä kovin kiva jättää naamansa muiden mieleen siksi, etteivät he tienneet kotimaansa suurten kaupunkien sijaintia.

En lukenut kuin pari ekaa sivua, mutta itselle kamalin tutustumisleikki tapahtui yläasteella.

Tuoleista tehtiin ympyrä ja kaikki oppilaat menivät tuoleille istumaan. Sitten isommat "tuki"oppilaat kysyivät kysymyksiä ja jos ne täsmäsivät, niin piti liikkua. Esim. "Punapaitaiset siirtyvät kaksi penkkiä vasemmalle". Sitten joutui istumaan jonkun syliin.

Olin jo muutenkin kiusattu, ylipainoinen hissukka tyttö. Kylläpä oli kiva sitä yökkimistä kuunnella, jos joku joutui minuun koskemaan.

25 viisi sivua tällaiseen ketjuun - kuka näitä tutustumisleikkejä oikein keksii?!

Mulla ei omakohtaista kokemusta ole, oli vissiin aika kesyjä ne "kasteet" 1970-luvulla.

se pelkkä palloleikkikin on kamala, jos pelkää ja kammoaa palloilulajeja. vetäjä siis heitää jonkinlaisen pallon jollekin, joka esittelee itsensä ja heittää pallon jollekin toiselle,kunnes kaikki käyty läpi. se syke mikä korvissa paukkasi kun vain odotin että pallo viskataan minua kohti! en muista mitään muiden esittelyistä ja sopersin äkkiä jotain ja viskasin sen helvetinkuulan käsistäni johonkin suuntaan.

Voi apua, niin tuttuja on nuo useimmat mainitut leikit ! :D Ihanaa kuulla, että on muitakin, jotka kammoavat näitä leikkejä, olen tosiaan luullut ennen olevani ainoa. Tai no, ikäväähän se on, että muutkin kärsii.

Meillä oli myös seiskalla noita vessapaperileikkejä, riparilla pupun pussausta ja vielä AMK:ssa sitä ringissä toisten nimien muistelua. Muutenkin pelkään esiintymistilanteita, niin tälläisten "nyt esiinnytään heti kaikki uudelle porukalle ja sitten vietetään tämän porukan kanssa monta vuotta yhdessä"-leikkien tuoma stressi vain pahensi kammoa. Ja ainahan niitä leikittiin monta päivää. Ja vaikka joku täällä ketjussa ehdotti, että AMK ensimmäisen orientoitumiskurssin tutustumispäivät voi vaan skipata ja tulla sitten myöhemmin ihan oikeasti opiskelemaan, niin sanonpahan vain, ettei se ole niin helppoa. Ei, jos ensimmäisenä päivänä tulet vieraaseen ympäristöön ja sinulle painotetaan, että "tämä on sitten pakollista ja ilman tätä kurssia et valmistu". Niin eipä sitä helposti ala vääntämään vastaan.  Mutta kyllä sitä ensimmäisten tuskaisten päivien jälkeen sitä tosissaan harkitsi, että haluanko varmasti jatkaa opiskeluja. :D Ja taustaltani harrastan siis soittamista (en viitsi sanoa minkä soittimen, vaikka kyllä tutut minut tästä viestistä tunnistaa kuitenkin) ja ihan monen vuoden kokemuksella, että on sitä siksi usein tultu esiinnyttyä. Mutta silloin se tapahtui ihan pakottamatta, omasta valinnasta.

Vähän nyt off-topic, joten anteeksi jos joku hermostuu kun tämä ei varsinaisesti liity tutustumisleikkeihin, mutta meidän yläasteella oli musiikinopettaja tehnyt ilmeisesti variaation tutustumisleikistä, joka minusta lähenteli jo kiusaamista. Eli, jokaisella musiikintunnille yksi oppilas (jokainen vuorollaan) toi kappaleen kuunneltavaksi (lähinnä oli tarkoitus tuoda lempikappale). No, tämä kappale esiteltiin luokalle suullisesti ja sitten kerrottiin jotain siihen liittyvää (muisto tms). Ja kun kappale oli kuunneltu, tehtiin luokan kesken äänestys, oliko se hyvä. Kyllä, ihan oikeasti kaikki viittasivat joko, että kappale oli "plussa", "miinus" tai jos ei osannut sanoa niin äänestettiin tyhjää. Koitappa siinä nyt sitten olla leimautumatta.

AMK kun alkoi meidän piti ensimmäisenä päivänä valita jokin kaupunki ja kertoa miksi valitsi kaupungin. (Tyyliin, olen kotoisin täältä, haluan käydä täällä jne). Se oli vielä ihan ok, mutta seuraavana päivänä jokainen meni yksitellen luokan eteen ja valitsi jonkun henkilön jonka kaupungin/tarinan muisti edelliseltä päivältä! Ihan kamalaa, ei siinä jännittäessä muistanut mitään...

pulutossu kirjoitti:

Voi että. Tietäisitte paljonko meillä ohjaajakoulutuksessa painotetaan että leikkiminen on tärkeää iästä huolimatta, aikuiset kaipaavat leikkimistä mutta eivät kehtaa sanoa sitä, oikeasti he nauttivat suuresti leikkimisestä, tutustumisleikit saavat jään (ja pään) hajoamaan ja kaikki pohjimmiltaan tykkäävät niistä, vanhukset haluavat leikkiä ja heidän tarvitsee leikkiä, monta kertaa viikossa, leikkikää, leikkikää, koskettakaa, leikkikää, koskettakaa, laittakaa heidän välilleen kontaktia ja vuorovaikutusta...

Olen linkannut luokkalaisilleni tämän sivun ja totesimme vain, että jonain päivänä mekin olemme noita kanteleella ponilaulua soittavia imbesillejä joita vihataan ja joille nauretaan. Voin sanoa että ei meistäkään kukaan siitä pakkoleikittämisestä pidä, mutta kun koulutukseemme kuuluu se niin vahvasti, niin ei siitä uskalla irtautua, varsinkin kun meitä jatkuvasti aivopestään siihen miten kaikki rakastavat leikkimistä. Meillä oli erillinen kurssi pelkästään tutustumisleikeille, miettikää.

Tämän ketjun myötä varmasti ymmärrätte että oikeassa elämässä kaikki vihaavat noita leikkejä. Joten tehkää meille palvelus ja jättäkää leikkimiset sinne kouluun. Itse jätin yhden pidemmän koulutuksen kesken kun siellä leikittiin lähes koko ensimmäinen päivä piirissä korttien kanssa. Helvetti, että vituttaa vieläkin kun olisi ollut tärkeä aihe.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla oksettavin oli yläasteen alussa, täysin vieraassa luokassa. Mentiin rinkiin tyttö-poika-asetelmaan niin että molemmilla puolilla oli vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sitten piti kierrättää omenaa ringin ympäri suusta suuhun täysi ympyrä. ONNEKSI olin heti ringin alussa, niin ei tarvinnut ottaa omenasta muiden sylkeä suuhun! Eniten säälitti ne jotka pudottivat vuorollaan omenan maahan ja joutuivat sen sieltä suullaan poimimaan takaisin rinkiin kiertämään...

Kiva kun tartutetaan herpestä toisesta toiseen ja kiitos siitä.

Vierailija kirjoitti:

Näiden tutustumisleikkien ehkä pahin ongelma on, että niissä ihmiset yritetään mahdollisimman nopeasti tutustuttaa toisiinsa, ja eihän se normaalisti mene niin. Ihmiset tutustuvat toisiinsa ajan kanssa vähän kerrallaan, eikä se toimi, että parinkymmenen minuutin aikana pitäisi tulla tutuksi huoneelliselle vieraita ihmisiä. Siis ihan oikeasti, jos aikanaan esi-isämme tai -äitimme olisivat savannin toisella laidalla liikettä huomatessaan ensi töikseen rynnänneet naapuriheimon jäsenen eteen matkimaan elefantin törähdyksiä tai pussaamaan jonkin muinaisen pehmolelun takapuolta, niin olisi saattanut kivikirveen heilahdus lopettaa sen tutustumisleikin lyhyeen. Minusta tuota totuutta pitäisi edelleen kunnioittaa näiden "hauskojen" tutustumisleikkien kohdalla ja antaa porukan itse päättää missä tahdissa haluavat alkaa kaveerata.

Mahtava 😃😃

Tämä ei ole mikään tutustumisleikki, mutta muistui mieleen tuosta viestistä, jossa kerrottiin musiikinopettajan järjestämästä äänestyksestä.

Ala-asteen viimeisillä luokilla meillä oli jonkinlainen päihdevalistuskokonaisuus, jota pitivät muutamaa vuotta vanhemmat oppilaat yläasteelta tai lukiosta. Viimeisen valistustunnin päättteeksi pidettiin täysin aiheeseen liittymätön äänestys, jonka tarkoitusta en tajua vieläkään.

Meille jaettiin paperilaput, ja lapulle piti kirjoittaa jonkin sellaisen oppilaan nimi, joka on erityisen hyvä ystävä tai muuta vastaavaa, en muista enää tarkasti muita kriteerejä, mutta joitain positiivisia asioita vetäjät luettelivat. Äänet laskettiin tukkimiehen kirjanpidolla taululle kaikkien nähtäviksi, ja eniten ääniä saanut voitti pehmonallen. Asian olisi hyvin voinut jättää siihen, mutta lopuksi vetäjä tokaisi, että ne jotka eivät olleet saaneet yhtään ääntä, voivat nyt sitten miettiä, miksi näin kävi. Olin yksi heistä, ja olin sen melkein arvannutkin, sillä minulla ei omalla luokallani kavereita ollut. Enemmän harmitti se, että taululla oli monta nimeä, jotka olivat saaneet vain yhden äänen - todennäköisesti bestikseltään. Nämäkö sitten olivat niin paljon parempia kuin ilman ääniä jääneet, että siitä piti oikein erikseen mainita, kuinka surkea olit, jos et yhden yhtä ääntä onnistunut saamaan? En tiedä, mikä koko jutun tarkoitus oli, mutta luokkahenkeä se ei parantanut.

Itse kun olin amk:ssa tutorit totesivat heti alkuun, että mitään piirileikkejä ei ole tulossa kun kukaan ei niistä kuitenkaan tykkää. Ryhmäytymisohjaajat ja muut, ottakaa mallia :D Kaikki varmaan huokaisi helpotuksesta, eikä sen jälkeen tarvinnut jännittää koko aikaa että milloin se ponileikki tulee. Meillä oli silloin tutustumisjuttuina jotain tekemistä pienissä ryhmissä, niissä tutustuukin paljon paremmin kun pääsee ihan juttelemaan toisten kanssa. Ja mikä mun mielestä pääasia: monille jää paljon parempi fiilis päivästä.

Amk:ssa esittäydyttiin luokassa vuorotellen, kerrottiin nimi ja sitten jotain, mitä nyt halusikaan kertoa. 

Jossain piti lähteä lapun kanssa kiertämään luokkaa ja sanoa tuntemattomille vastaantulijoille adjektiiveja mitä hänestä tulee mieleen (ei siis mitään ulkonäköön liittyvää välttämättä). Omaan lappuun piti kirjoittaa ne adjektiivit mitä muut sanoivat itsestä. Ei todellakaan tullut mitään adjektiiveja mieleen kun katsoin jotain ihmistä, joten heittelin vaan päästäni mitä tuli mieleen.. Kaikki muutkin varmaan tekivät niin. Koulutus oli muuten kiva ja kouluttaja myös, mutta en tajua mikä tuon leikin idea oli.. Lisäksi jotenkin nöyryyttävää jos joku olisi sanonut jonkun adjektiivin jota en olisi halunnut kuulla. Esim. vakava tms..

Kerro elämäntarinasi parille muutamassa minuutissa ja sitten pari kertoo sen kaikille esiintyen sinuna. Ai että on hauskaa kuunnella toisintoa siitä, kun oot eka änkyttänyt ne vaaditut minuutit perustavallisesta elämästäsi pitkillä tauoilla ja "ööööö...." -välimerkeillä höystettynä ja sit kaikki nauravat mahat kippurassa kun toinen esiintyy sinuna. Vittu.

Meillä oli erään koulun alussa tutustumisleikki, jossa piti päästä yhteistuumin uusien luokkakavereiden kanssa tuutoreiden rakentama rata läpi.

Yksi este oli kahden puun väliin pingotettu naru, joka piti ylittää. Muutama urheilullinen pääsi narun yli hyppäämällä. Loput autettiin niin, että kaksi ryhmäläistä meni kontilleen maahan ja muut käyttivät heitä portaana.

Eräs isokokoinen ryhmäläinen empi kovasti eikä olisi halunnut kiivetä toisten päälle. Lopulta tuutoreiden painostuksesta yritti, mutta toinen kontillaan oleva horjahti hieman ja tämä kiipeävä lensi rähmälleen maahan.

Se oli todella nöyryyttävää meille kaikille varsinkin kun emme tunteneet vielä toisiamme.