Avautumista appivanhemmista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut kohtelias ja ystävällinen appivanhemmille, mutta minä olen heille kuin ilmaa. Olen sattumalta saanut selville, että anoppi puhuu todella törkeitä asioita minusta selkäni takana, ihan keksittyjä juttuja. Aluksi olin aika avoinkin asioistamme siihen suuntaan, mutta nyt en enää vuosiin ole kertonut mitään asioitamme heille, kun anoppi riepottelee ja paisuttelee asioitamme pitkin kyliä.

Meillä on kaksi lasta, jotka eivät kiinnosta heitä ollenkaan. Eivät ole esim tulleet ristiäisiin. Syntymäpäiville on aina kutsuttu, aluksi sanovat tulevansa mutta sitten juhlapäivänä tyyliin tuntia ennen soittavat, etteivät pääsekään kun tuli jotain tärkeämpää menoa/hyvä ohjelma telkkarista/ruokamyrkytys. Anopilla on vielä tarkka ruokavalio, olen lukuisat kerran nähnyt vaivaa että tarjoilut on hänelle sopivia ja sitten hän tekee oharit. Mitä muuta tämä on kuin kyykyttämistä ja kaapin paikan näyttämistä? Suurin virheeni oli myös se, että lapsemme ovat tyttöjä. Anopille olisi kelvannut vain poika. 

Miehelläni on yritys, jolle alussa naureskelivat kovasti ja lannistivat minkä ehtivät. No, yritys alkoikin menestyä ja nyt yrittävät saada meiltä taloudellista hyötyä. Heille pitäisi esim ostaa uusi asunto. 

Anoppi on myös tuollainen vaivojensa voivottelija. Jos varpaasta löytyy joku musta  piste, hän alkaa suureen ääneen parkua että jalka on menossa kuolioon ja kohta se amputoidaan. Ihan tosissaan, ihan hirveää huomiohuo**mista. Jokainen syntymäpäivänsä on viimeinen, ei näe seuraavaa kevättä/kesää/syksyä/talvea. Valitettavasti aina näkee kuitenkin. 

Olen myös usein leiponut anopin syntymäpäiville ja ties mihin kekkereihin tarjottavat. Meitä ei ole koskaan pyydetty esim näinhin syntymäpäiväjuliin. En ole koskaan syönyt anoppilassa, vaikka olemme olleet mieheni kanssa yhdessä vuodesta 1994. 

En enää edes yritä ymmärtää heitä. Olemme ihan kuin eri kulttuureista. Olen yhä kohtelias ja ystävällinen, mutta pidän pitkän etäisyyden heihin. Itselläkin on helpompaa olla.

Onpa sinulla tosi v-mäinen anoppi! Otan osaa ja varmaan oman mielenterveyden takia on parempi pitää etäisyyttä. En kyllä tuolle mitään leipoisikaan ja muutkin palvelut olisivat minimissä. Eikö miehesikään mene äitinsä synttäreille? Onko anoppilaan pitkä matka? Tapaako anoppi näitä teidän tyttäriä ollenkaan?

Mies ei ikinä muista anopin synttäreitä, mutta ensimmäiset vuodet jaksoin niistä muistuttaa ja mies sitten soitti, koska välimatkaa on jonkin verran. Lakkasin muistuttamasta pari vuotta sitten, koska en näe mitään syytä aikuista ihmistä muistuttaa tämän äidin synttäreistä. Ekat 6 vuotta jaksoin myös ostella miehen siskon lapsille lahjat jouluna ja synttäreillä, mutta koska meitä ei ikinä muistettu mitenkään näiden vuosien aikana koin, että huolehtikoot mies. No eihän sitä kiinnostanut,joten lopetin sitten itsekin. En tiedä liekö ovat kuvitelleet päässään, että mies osti aikaisemmin ja minä olen kieltänyt ostelun vaikka tilanne on päinvastoin.

Jos appivanhemmille voisi puhua, niin tämähän olisi selkeää kysyä suoraan.

Anoppi puhuu kivuillaan 😂 Naurattaa niin että meinasin tukehtua sosekeittooni 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppia vaivaa kanssa ajoittain tuollainen 'valikoiva mutismi'. En enää aloita keskusteluita tai yritä pitää niitä yllä. Juodaan sitten sitä laihaa kahvia hiljaisuuden vallitessa.

Onko teillä lapsia? Tuli vain mieleen - olette olleet jo niin kauan yhdessä että appivanhemmat odottavat varmasti jo kiimaisina lapsenlapsia, koska 'muillakin on'. Meillä oli näin ja sitä sitten ääneenkin alettiin ihmetellä että miksei niitä lapsia tule... Minulle lueteltiin kaikenmaailman sukupuolitaudit, jotka naisella aiheuttavat lapsettomuutta. Todellisuudessa mies ei lapsia halunnut. Sitten kun lopulta kovan työn jälkeen sain hänet haluamaan, selvisikin ettei hän voi lapsia saada 😆😆😆.

No nyt on yksi lapsi ja sitten vihjaillaan että 'keneen on tullut, kun on siniset silmät', jne.

Joitakin vaan ei voi miellyttää.

Mies ei voi saada lapsia ja appivanhemmat tietävät tämän. Kerroin tämän suuren salaisuutemme hänelle eräänä juhannuksena ja odotin jotain reaktiota, koska olin ihan sydänverellä. Anopin ilmekään ei värähtänyt, taisi mutista jotain vai niin, eikä asiasta ole sen jälkeen juteltu. Otti päähän, kun itse odotin edes jotain empatiaa mutta ehei, ei siellä ole sellaista.

Sinä odotit empatiiaa, mitä anoppi ei pystynyt osoittamaan, kun muutenkin on tunteet lukossa.  Mutta osoititko sinä sen enempää empatiaa anopille? Onhan se heillekin suru, ettei poika voi saada lapsia.

Eli kun minä olen tuomittu lapsettomuuteen valitessani tulevaisuuden mieheni kanssa, minun ei tule odottaa empatiaa anopilta vaan osoittaa hänelle empatiaa siksi, että hänestä ei voi tulla mieheni puolelta mummo...? Lapsenlapsia anopilla jo on. Taidat olla itse tuollainen jäätävä anoppi, kun asetut uhriutujan puolelle? Appivanhemmat eivät mielestäni ole tässä uhreja tai kärsijöitä, anopin aloituspostausta ei ole meinaan näkynyt. Jos sellainen olisi se varmaan menisi näin:

Auttakaa, kuinka saan poikani takaisin miniältä?

Minusta ei ole reilua, että yrität sysätä tämän minun henkilökohtaisen suruni jotenkin omaksi syykseni, sillä en itse ole osaani valinnut. Onneksi tiedän, että mies tiedostaa tilanteen ja tämä väkisin etäännyttää pojan ja äidin väliä. Mies ei käy enää niin usein vanhemmillaan koska minä en lähde mukaan, eikä mies enää edes pyydä. Hän ymmärtää miksi en sinne halua mennä, mutta ei itsekään ole niin läheinen vanhempiensa kanssa, että uskaltaisi asian nostaa esille. Harmittaa kuitenkin appivanhempien puolesta, olisivat oikeasti voineet rakentaa suhteen, koska yritystä multa ei ole puuttunut.

Ei, kaikki empatia sinulle, suuri suruhan lapsettomuus on sinulle ja miehellesi. Tarkoitukseni ei ollut loukata, anteeksi. Pointtini oli se, että tuo tunteista puhuminen ei ole varmaankaan anopin sukupolven vahvuuksia. Eivät kaikki vain osaa, tunteille ei ole sanoja. Tuo lapsettomuushan sulkee suita, appivanhemmiltasi varmaan kysellään, onko teillä lapsia. Myöhemminhän asiaa ei enää kysellä, vaan asia vaietaan.

Olen itsekin anoppi, mutta toivottavasti en tuollainen. Suhteet ainakin ovat kaikkien lasten perheisiin läheiset, autan lastenlasten hoidossa säännöllisesti ja tasapuolisesti.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi puhuu kivuillaan 😂 Naurattaa niin että meinasin tukehtua sosekeittooni 😂

Et ole sitten aleksitymiasta kuullutkaan?

Tässä on nyt useamman miniän kommentteja, että sori, jos meni ohi, mutta onko ap:lla appivanhempien käytöksestä muuta huomautettavaa, kuin että he eivät ole puheliaita ja sosiaalisia? He eivät siis koskaan ole tehneet mitään ikävää, paitsi olleet hiljaisia (josta ap on loukkaantunut)?

Mitä ikäluokkaa appivanhempasi ovat, ap? Sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneitäkö? Jos näin on, niin syitä pitää etsiä syvempää kuin heistä itsestään. Monen perheen isä oli viisi vuotta rintamalla, osa invalidisoitui fyysisesti, mutta lähes kaikki psyykkisesti. Moni mies muuttui sodassa kovaksi ja lyhytpinnaiseksi. Kotona pantiin sitten akka ja kakarat ojennukseen kovakouraisesti. Ei siinä juuri opittu ylläpitämää keskustelua. Puheet olivat käskyjä ja kieltoja, ei juuri muuta. Keskustelu oli turhanpäiväistä löpinää. Osa näiden kotihirmujen jälkeläisistä opetteli myöhemmin toisenlaisen tavan elää ja kohdella ihmisiä, mutta osa jäi kiinni noihin kodin malleihin. Arvelisin, että sinunkin appivanhempasi kuuluvat tähän ryhmään. Miten teillä muuten on koulutustasot? En tarkoita, että erilaisten koulutusten pitäisi erottaa ihmisiä, mutta kyllä se aika usein kanssakäymiseen heijastuu. Elinpiirit ovat niin erilaiset. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä on nyt useamman miniän kommentteja, että sori, jos meni ohi, mutta onko ap:lla appivanhempien käytöksestä muuta huomautettavaa, kuin että he eivät ole puheliaita ja sosiaalisia? He eivät siis koskaan ole tehneet mitään ikävää, paitsi olleet hiljaisia (josta ap on loukkaantunut)?

Onko sinua koskaan "jäädetty" toisen ihmisen taholta? Jos et ole kokenut henkistä eristämistä ja näkymättömyyttä, et varmastikaan osaa kuvitella miltä se tuntuu ja miten se haavoittaa. Sehän on oikeasti henkistä väkivaltaa ja alakouluissa lasten (näemä myös aikuisten) käyttämä kiusaamisen muoto. Todella haavoittavaa, eläimet saattavat eristää laumoistaan mutta ihmiset kykenevät halutessaan edes jotenkin normaaliin vuorovaikutukseen.

Itselläni on ollut kaksi anoppia ja molemmat aivan ihania ihmisiä. Nykyinen on jo poisnukkunut. Sen sijaan äidilläni ja hänen anopillaan oli ikuinen hampaankolo. Yli neljäkymmentä vuotta äitini jaksoi jurnuttaa anopistaan, kun tämä ei häntä kunnolla hyväksynyt ja välit olivat aina viileät. Näin sivusta katsoneena suosittelen muille samassa tilanteessa oleville, että älkää yrittäkö väkisin pitää yhteyksiä ja antakaa niiden tunnekylmien anoppienne tekemisten mennä ihan ohi. Ei se ole sen väärttiä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäluokkaa appivanhempasi ovat, ap? Sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneitäkö? Jos näin on, niin syitä pitää etsiä syvempää kuin heistä itsestään. Monen perheen isä oli viisi vuotta rintamalla, osa invalidisoitui fyysisesti, mutta lähes kaikki psyykkisesti. Moni mies muuttui sodassa kovaksi ja lyhytpinnaiseksi. Kotona pantiin sitten akka ja kakarat ojennukseen kovakouraisesti. Ei siinä juuri opittu ylläpitämää keskustelua. Puheet olivat käskyjä ja kieltoja, ei juuri muuta. Keskustelu oli turhanpäiväistä löpinää. Osa näiden kotihirmujen jälkeläisistä opetteli myöhemmin toisenlaisen tavan elää ja kohdella ihmisiä, mutta osa jäi kiinni noihin kodin malleihin. Arvelisin, että sinunkin appivanhempasi kuuluvat tähän ryhmään. Miten teillä muuten on koulutustasot? En tarkoita, että erilaisten koulutusten pitäisi erottaa ihmisiä, mutta kyllä se aika usein kanssakäymiseen heijastuu. Elinpiirit ovat niin erilaiset. 

Kyse ei ole tästä, sillä appivanhemmat kykenevät keskusteluun, mutta eivät minun kanssani. Verisukulaistensa kanssa ovat hyvinkin läheisiä, minua kohtaan tosi jäykkiä. Sotasukupolvesta ei ole kyse, ei tainnut kummankaan puolelta olla rintamaveteraaneja. Ovat matalasti kouluttautuneita ja käyttävät alkoholia reilusti, härskimpi luokittelisi alkoholistiksi. Itse olen lähes absolutisti ja korkeasti koulutettu, tosin en ole koskaan tehnyt tästä numeroa koska olen duunariperheestä itse. En oikein usko, että voisivat pitää minua nirppanokkana tms. koska en ole sellainen ihminen. Arvioin ihmiset oikeastaan siten, miten he kohtelevat toisia ihmisiä. Appivanhempien sydämen sivistystä en ole vielä havainnut, ainakaan mun kohdalla se ei toteudu. Tulen toimeen ihmisten kanssa ja mulla on kavereita, mutta mieheni suku ei jostain syystä ole minua hyväksynyt.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Siis oikeasti sait anopiltasi kalenterin missä oli merkattuna suvun syntymäpäivät?? Huh huh.. Kyllä se yleensä anopista lähtee se miten miniä otetaan vastaan. Äidit kuvittelevat tuntevansa poikansa parhaiten koska eivät kykene käsittämään, että se oma rakas poika on miehen roolissa ihan eri tehtävässä. Äidin tehtävä olisi valmistella poikaa henkisesti pärjäämään omillaan ja siten itsenäisyyteen kumppani kanssa. Kun lapset ovat muuttaneet kotoa, ei ole mitään syytä ryhtyä neuvomaan lastaan parinvalinnoissa. Omat vanhemapani eivät ole koskaan puuttuneet kumppanin valintaan vaan ottaneet avosylin vastaan, mutta appivanhempien nihkeys on ihan omaa luokkaansa.

Kun miniä liittyy sukuun, pitäisi tämä ottaa sellaisena kun hän tulee. En oikeasti käsitä, miksi niin monen aikuisen naisen kuulee haukkuvan selän takana oman poikansa vaimovalintaa. Onhan siihen syynsä, että poika on parinsa valinnut, jospa moni epäkypsä anoppi näkee miniässään itsensä heijastuman tai jotain mitä hän ei ole, eikä sen takia voi sietää tätä?

Esim.tunnekylmä ja pojalleen etäinen äiti saattaa hyvinkin kokea uhkaavana naisen, jonka kanssa oma poika on läheinen. Poika on aina unohtanut äidin synttärit ja äiti on passannut tätä aikuisuuteen asti mutta potee sitten kaunaa naista kohtaan, joka vie pojan yhä kauemmas.

Tervettä tuo jäätäminen ei silti ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut kohtelias ja ystävällinen appivanhemmille, mutta minä olen heille kuin ilmaa. Olen sattumalta saanut selville, että anoppi puhuu todella törkeitä asioita minusta selkäni takana, ihan keksittyjä juttuja. Aluksi olin aika avoinkin asioistamme siihen suuntaan, mutta nyt en enää vuosiin ole kertonut mitään asioitamme heille, kun anoppi riepottelee ja paisuttelee asioitamme pitkin kyliä.

Meillä on kaksi lasta, jotka eivät kiinnosta heitä ollenkaan. Eivät ole esim tulleet ristiäisiin. Syntymäpäiville on aina kutsuttu, aluksi sanovat tulevansa mutta sitten juhlapäivänä tyyliin tuntia ennen soittavat, etteivät pääsekään kun tuli jotain tärkeämpää menoa/hyvä ohjelma telkkarista/ruokamyrkytys. Anopilla on vielä tarkka ruokavalio, olen lukuisat kerran nähnyt vaivaa että tarjoilut on hänelle sopivia ja sitten hän tekee oharit. Mitä muuta tämä on kuin kyykyttämistä ja kaapin paikan näyttämistä? Suurin virheeni oli myös se, että lapsemme ovat tyttöjä. Anopille olisi kelvannut vain poika. 

Miehelläni on yritys, jolle alussa naureskelivat kovasti ja lannistivat minkä ehtivät. No, yritys alkoikin menestyä ja nyt yrittävät saada meiltä taloudellista hyötyä. Heille pitäisi esim ostaa uusi asunto. 

Anoppi on myös tuollainen vaivojensa voivottelija. Jos varpaasta löytyy joku musta  piste, hän alkaa suureen ääneen parkua että jalka on menossa kuolioon ja kohta se amputoidaan. Ihan tosissaan, ihan hirveää huomiohuo**mista. Jokainen syntymäpäivänsä on viimeinen, ei näe seuraavaa kevättä/kesää/syksyä/talvea. Valitettavasti aina näkee kuitenkin. 

Olen myös usein leiponut anopin syntymäpäiville ja ties mihin kekkereihin tarjottavat. Meitä ei ole koskaan pyydetty esim näinhin syntymäpäiväjuliin. En ole koskaan syönyt anoppilassa, vaikka olemme olleet mieheni kanssa yhdessä vuodesta 1994. 

En enää edes yritä ymmärtää heitä. Olemme ihan kuin eri kulttuureista. Olen yhä kohtelias ja ystävällinen, mutta pidän pitkän etäisyyden heihin. Itselläkin on helpompaa olla.

Onpa sinulla tosi v-mäinen anoppi! Otan osaa ja varmaan oman mielenterveyden takia on parempi pitää etäisyyttä. En kyllä tuolle mitään leipoisikaan ja muutkin palvelut olisivat minimissä. Eikö miehesikään mene äitinsä synttäreille? Onko anoppilaan pitkä matka? Tapaako anoppi näitä teidän tyttäriä ollenkaan?

Meillä on vain 10 km matkaa välillämme. Omat vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä ja aluksi olin ihan innoissani, että saan toiset "vanhemmat" näin lähelle. Miestäni ei myöskään kutsuta anoppilaan syntymäpäiville. Äitienpäivänä hän käy ja anoppi silloin mielellään paistatteleekin Hyvä Äiti -sädekehänsä alla. Hän muuten on opettaja ammatiltaan ja monesti on kehunut, miten lähetti lapsensa (siis mieheni ja hänen siskonsa) koko kesäksi maalle äitinsä hoiviin ja sai olla kaupungissa kaksi kuukautta ihan rauhassa ilman lapsia appiukon kanssa! Hän on myös suoraan sanonut, että mieheni on vahinkolapsi ja ainoastaan isosiskonsa on toivottu. Meidän tytöt ja anoppi ja appiukko eivät tapaa oikeastaan koskaan. Lpaset ovat jo teinejä eikä heitä nyt tietysti enää kiinnostakaan tutustua käytännössä uppo-outoihin ihmisiin, jotka vain pelkäävät raajojensa amputointia. Hauska esimerkki: vanhempi tyttömme oli tänä kesänä kesätöissä kaupassa, johon anoppi tuli sattumalta ostoksille. Hän kysyi tyttäreltämme jopa neuvoa missä joku tavara on, eikä tunnistanut omaa lastenlastaan! 

Oikeasti tämä on tosi surullista, minulla oli aikanaan ihana mummi ja kyllä lapsen elämästä paljon puuttuu ilman sellaista. Omat vanhempani ovat nyt jo kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Siis oikeasti sait anopiltasi kalenterin missä oli merkattuna suvun syntymäpäivät?? Huh huh.. Kyllä se yleensä anopista lähtee se miten miniä otetaan vastaan. Äidit kuvittelevat tuntevansa poikansa parhaiten koska eivät kykene käsittämään, että se oma rakas poika on miehen roolissa ihan eri tehtävässä. Äidin tehtävä olisi valmistella poikaa henkisesti pärjäämään omillaan ja siten itsenäisyyteen kumppani kanssa. Kun lapset ovat muuttaneet kotoa, ei ole mitään syytä ryhtyä neuvomaan lastaan parinvalinnoissa. Omat vanhemapani eivät ole koskaan puuttuneet kumppanin valintaan vaan ottaneet avosylin vastaan, mutta appivanhempien nihkeys on ihan omaa luokkaansa.

Kun miniä liittyy sukuun, pitäisi tämä ottaa sellaisena kun hän tulee. En oikeasti käsitä, miksi niin monen aikuisen naisen kuulee haukkuvan selän takana oman poikansa vaimovalintaa. Onhan siihen syynsä, että poika on parinsa valinnut, jospa moni epäkypsä anoppi näkee miniässään itsensä heijastuman tai jotain mitä hän ei ole, eikä sen takia voi sietää tätä?

Esim.tunnekylmä ja pojalleen etäinen äiti saattaa hyvinkin kokea uhkaavana naisen, jonka kanssa oma poika on läheinen. Poika on aina unohtanut äidin synttärit ja äiti on passannut tätä aikuisuuteen asti mutta potee sitten kaunaa naista kohtaan, joka vie pojan yhä kauemmas.

Tervettä tuo jäätäminen ei silti ole.

Kaikki merkkipäivät, synttärit, nimpparit, hääpäivät, appivanhempien hääpäivä, meidän oma ei. Ja sanomattakin selvää että tämä ainoa lahja jonka olen ikinä saanut oli osoitettu yksin minulle. Ja se lehtitilaus jonka ilmaiskylkiäinen tämä kalenteri oli oli tilattu kälylle.

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppia vaivaa kanssa ajoittain tuollainen 'valikoiva mutismi'. En enää aloita keskusteluita tai yritä pitää niitä yllä. Juodaan sitten sitä laihaa kahvia hiljaisuuden vallitessa.

Onko teillä lapsia? Tuli vain mieleen - olette olleet jo niin kauan yhdessä että appivanhemmat odottavat varmasti jo kiimaisina lapsenlapsia, koska 'muillakin on'. Meillä oli näin ja sitä sitten ääneenkin alettiin ihmetellä että miksei niitä lapsia tule... Minulle lueteltiin kaikenmaailman sukupuolitaudit, jotka naisella aiheuttavat lapsettomuutta. Todellisuudessa mies ei lapsia halunnut. Sitten kun lopulta kovan työn jälkeen sain hänet haluamaan, selvisikin ettei hän voi lapsia saada 😆😆😆.

No nyt on yksi lapsi ja sitten vihjaillaan että 'keneen on tullut, kun on siniset silmät', jne.

Joitakin vaan ei voi miellyttää.

Kiimaisina :D :D :D

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Tuo tausta-asia on hauska! Meidän suvussa on iäkkäämpi Soneran "asiakkuuspäällikkö" tai mikä lie kaukaa maakunnasta ja esittää hurjan isoa pomoa ravintoloissa, kyykyttää tarjoilijoita jne. Ja kun me nuoremmat tiedämme että asiakkuuspäällikkö = perustason myyjä, niin hiukan huvittaa tuo suuren pomon esittäminen.....

Mutta takaisin asiaan, omalla anopillani asia menee vähän eri lailla, hän ei ole myöskään kiinnostunut mieheni asioista juuri ollenkaan - puhuu ainoastaan ja vain omista asioistaan. Olen vielä jaksanut ottaa asian huumorilla, vaikka pikkaisen vaikeaa tekee, kun lapseni alkaa kertomaan jotain asiaa ja anoppi puhuu suoraan päälle, että "minullepa kävi tuossa tilanteessa niin ja näin ja kun minä olin siellä ja täällä ja tuolla". Lapseni tietysti hämmentyy ja hiljenee, kun hänen ei anneta kertoa omaa asiaansa ollenkaan.... Mutta tämä on siis todella pikkuasia yllä kerrottuihin verrattuna, anoppini on vain niin erinomainen ihminen, että omat asiat tulevat aina ensimmäisinä ja muiden juttuihin verrattuna itsellä on aina parempi tarina valmiina.

Minun vanhempani ovat samanlaisia, kuin ap:n appivanhemmat. Käyttäytyvät siis minua(kin) kohtaan samalla lailla kuin nuo appivanhemmat ap:ta kohtaan. Eivät kuuntele eivätkä ole kiinnostuneita, saattavat alkaa puhua päälle kesken lauseen, jne jne. Eivät esim. tosiaan tiedä, missä olen töissä ja mitä teen työkseni!

Tällaiset ihmiset ovat tunnevammaisia ja/tai persoonallisuushäiriöisiä. Heidän käytöksensä ei johdu mitenkään sinusta, vaan heistä itsestään. Todennäköisesti heillä ei ole kenenkään kanssa NORMAALIA ihmissuhdetta, vaikka äkkiseltään saattaa näyttääkin, että he esim. keskustelevat kyllä jonkin muun sukulaisen kanssa. Kuitenkin tuo toinen sukulainen lähemmässä tarkastelussa paljastuu esim. hyväksikäytettäväksi tms "hyödykkeeksi", josta johtuen hänen kanssaan pidetään enemmän yhtä. Sellaista molemminpuolista, välittävää ja tervettä ihmissuhdetta heiltä tuskin löytyy mihinkään suuntaan.

Suosittelen samaa kuin mitä toteutan itse: minimoi kaikki kanssakäyminen tällaisten ihmisten kanssa. He eivät tule koskaan muuttumaan, ja suojelet omaa mielenterveyttäsi kun et altista itseäsi heille.

Ap:n viesti oli kuin omasta kynästäni paitsi appivanhemmat oli kaupan päälle vielä lähes aina dokaamassa. Onneksi ovat jo entisiä appivanhempia eron myötä, ei ole ollut ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n viesti oli kuin omasta kynästäni paitsi appivanhemmat oli kaupan päälle vielä lähes aina dokaamassa. Onneksi ovat jo entisiä appivanhempia eron myötä, ei ole ollut ikävä.

Eikös ap myös kertonut, että appivanhemmat käyttävät alkoholia runsaasti? Runsas alkon käyttö tietty jo kertoo, että on ongelmia. Vanhemmiten se alkoholin käyttö alkaa myös näkyä ihan siinä persoonassa, eihän niitä aivosoluja ole määrättömästi tuhottavana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppia vaivaa kanssa ajoittain tuollainen 'valikoiva mutismi'. En enää aloita keskusteluita tai yritä pitää niitä yllä. Juodaan sitten sitä laihaa kahvia hiljaisuuden vallitessa.

Onko teillä lapsia? Tuli vain mieleen - olette olleet jo niin kauan yhdessä että appivanhemmat odottavat varmasti jo kiimaisina lapsenlapsia, koska 'muillakin on'. Meillä oli näin ja sitä sitten ääneenkin alettiin ihmetellä että miksei niitä lapsia tule... Minulle lueteltiin kaikenmaailman sukupuolitaudit, jotka naisella aiheuttavat lapsettomuutta. Todellisuudessa mies ei lapsia halunnut. Sitten kun lopulta kovan työn jälkeen sain hänet haluamaan, selvisikin ettei hän voi lapsia saada 😆😆😆.

No nyt on yksi lapsi ja sitten vihjaillaan että 'keneen on tullut, kun on siniset silmät', jne.

Joitakin vaan ei voi miellyttää.

Mies ei voi saada lapsia ja appivanhemmat tietävät tämän. Kerroin tämän suuren salaisuutemme hänelle eräänä juhannuksena ja odotin jotain reaktiota, koska olin ihan sydänverellä. Anopin ilmekään ei värähtänyt, taisi mutista jotain vai niin, eikä asiasta ole sen jälkeen juteltu. Otti päähän, kun itse odotin edes jotain empatiaa mutta ehei, ei siellä ole sellaista.

Sinä odotit empatiiaa, mitä anoppi ei pystynyt osoittamaan, kun muutenkin on tunteet lukossa.  Mutta osoititko sinä sen enempää empatiaa anopille? Onhan se heillekin suru, ettei poika voi saada lapsia.

Ja aikaisemmin tällaisista asioista ei vaan ollut tapana puhua, ne vaiettiin.