Avautumista appivanhemmista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Tuo tausta-asia on hauska! Meidän suvussa on iäkkäämpi Soneran "asiakkuuspäällikkö" tai mikä lie kaukaa maakunnasta ja esittää hurjan isoa pomoa ravintoloissa, kyykyttää tarjoilijoita jne. Ja kun me nuoremmat tiedämme että asiakkuuspäällikkö = perustason myyjä, niin hiukan huvittaa tuo suuren pomon esittäminen.....

Mutta takaisin asiaan, omalla anopillani asia menee vähän eri lailla, hän ei ole myöskään kiinnostunut mieheni asioista juuri ollenkaan - puhuu ainoastaan ja vain omista asioistaan. Olen vielä jaksanut ottaa asian huumorilla, vaikka pikkaisen vaikeaa tekee, kun lapseni alkaa kertomaan jotain asiaa ja anoppi puhuu suoraan päälle, että "minullepa kävi tuossa tilanteessa niin ja näin ja kun minä olin siellä ja täällä ja tuolla". Lapseni tietysti hämmentyy ja hiljenee, kun hänen ei anneta kertoa omaa asiaansa ollenkaan.... Mutta tämä on siis todella pikkuasia yllä kerrottuihin verrattuna, anoppini on vain niin erinomainen ihminen, että omat asiat tulevat aina ensimmäisinä ja muiden juttuihin verrattuna itsellä on aina parempi tarina valmiina.

Voi meitä onnettomia, minkälaisia riesoja joudummekaan elämässämme sietämään vain valitsemamme kumppanin vuoksi...

Vielä pari asiaa tulee mieleen, lähinnä tuosta anopin oudosta ylemmyydentunnosta ja muiden alentamisesta. Hän ei pysty kohtaamaan ihmisiä tasavertaisina, tasa-arvoisina, yhtä tärkeinä ja arvokkaina kuin hän itse.

Minusta hän on, silloin harvoin kun minusta olen kuullut hänen mitään puhuvan, muistanut aina mainita miten "Maija on maalta". Tämä "maalta" tarkoittaa siis käytännössä sitä, että minun lapsuudenkotini on sijainnut hieman alle kilometrin kauempana keskustassa kuin anoppila. Kuvitella, alle kilometrin! Tämän perusteella minä olen kuitenkin anopin mukaan siis "maalta" (toisin kuin hän ja hänen lapsensa) ja tämä "maalta oleminen" on anopin silmissä jotakin hyvin halveksuttavaa ja alhaista, paljon huonompaa kuin anoppilaan sijainti.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on valokuvat ja minun systemaattinen jättämiseni ulos kaikista perhekuvista. Oli kyse sitten suvun rippijuhlista, yojuhlista, syntymäpäivistä, häistä, hautajaisista... Minä en ole kuvien perusteella ollut ikinä edes paikalla. Minusta ei ole yhtään ainutta valokuvaa, siis anoppilassa. Ei yhtään yhteiskuvaa pojastaan puolisonsa kanssa! Muut sukulaiset ovat kyllä ottaneet minusta ja miehestä yhteiskuvia, mutta anoppi on kuin mielenosoituksellisesti sulkenut minut niidenkin ulkopuolelle. Surullista, jotenkin. No, eipä jää miniästä turhia muistoja hävitettäväksi jos joskus poikansa kanssa eroamme, sitä kai anoppi on koko ajan odottanutkin. Miehen mukaan tämä kuvattomuus johtuu anopin rupsahtamisesta ja kateudesta mun ulkonäköäni kohtaan. Anoppi ei halua minua samoihin kuviin kun pelkää jonkinlaista "vertailua". Ei kestä vanhenemistaan ja minun nuoruuttani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Samanlaista täälläkin, ainut vain että appivanhemmilta ei tullut meille minkäänlaista kihla- tai häälahjaa. Hääjuhlistakin kiittivät mun ystäviä (???) ja ainoa kehu oli mieheni eli poikansa komeus ja hyvä ryhti. Olenkin ajatellut nyt ottaa hieman etäisyyttä appivanhempiin, saa mies hoitaa itse suhteensa sinnepäin :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Juku, olen tainnut päästä helpolla. Anoppi vain nuuskii kaikki asiat ja  on siivoushullu ja pursuaa hyviä ehdotuksia, mitä kaikkea sitä voisi kodin hyväksi tehdä yläkaappien päällisten nuohoamisesta lakanoiden viikkaamiseen niin, että ne tulevat "oikein".

t. Miniä, joka sai anopilta lahjaksi laminoidun BMI-taulukon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Samanlaista täälläkin, ainut vain että appivanhemmilta ei tullut meille minkäänlaista kihla- tai häälahjaa. Hääjuhlistakin kiittivät mun ystäviä (???) ja ainoa kehu oli mieheni eli poikansa komeus ja hyvä ryhti. Olenkin ajatellut nyt ottaa hieman etäisyyttä appivanhempiin, saa mies hoitaa itse suhteensa sinnepäin :(

Me maksettiin hääjuhlissa appivanhemmille hotelli. Se heidän häälahja oli sama summa rahaa kuin mitä minulta meni siihen heidän hotelliinsa. Erikseen sitten kövivät kyllä kälylle hamstraamassa Stockalta vauvanvaatteita tonnilla. Käly ei antanut mitään lahjaa, vaan "osallistui" vanhempiensa "lahjaan". Ikää 40. Häissä appi kehui miehen serkun häät, jokta oli olleet "kunnon häät". Anoppi keskittyi ihan itseensä.

Täällä on anoppi, jolla on hyvin huonot suhteet miniäänsä. Kun tämän keskustelun kääntää niin päin, että anopin tilalle laitetaan miniän käytös, päästään siihen, mikä tilanne on meillä. Koko asia on surullinen, joutuipa sen kokemaan hylätyksi tullut miniä tai hylätyksi tullut anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Tuo tausta-asia on hauska! Meidän suvussa on iäkkäämpi Soneran "asiakkuuspäällikkö" tai mikä lie kaukaa maakunnasta ja esittää hurjan isoa pomoa ravintoloissa, kyykyttää tarjoilijoita jne. Ja kun me nuoremmat tiedämme että asiakkuuspäällikkö = perustason myyjä, niin hiukan huvittaa tuo suuren pomon esittäminen.....

Mutta takaisin asiaan, omalla anopillani asia menee vähän eri lailla, hän ei ole myöskään kiinnostunut mieheni asioista juuri ollenkaan - puhuu ainoastaan ja vain omista asioistaan. Olen vielä jaksanut ottaa asian huumorilla, vaikka pikkaisen vaikeaa tekee, kun lapseni alkaa kertomaan jotain asiaa ja anoppi puhuu suoraan päälle, että "minullepa kävi tuossa tilanteessa niin ja näin ja kun minä olin siellä ja täällä ja tuolla". Lapseni tietysti hämmentyy ja hiljenee, kun hänen ei anneta kertoa omaa asiaansa ollenkaan.... Mutta tämä on siis todella pikkuasia yllä kerrottuihin verrattuna, anoppini on vain niin erinomainen ihminen, että omat asiat tulevat aina ensimmäisinä ja muiden juttuihin verrattuna itsellä on aina parempi tarina valmiina.

Voi meitä onnettomia, minkälaisia riesoja joudummekaan elämässämme sietämään vain valitsemamme kumppanin vuoksi...

Vielä pari asiaa tulee mieleen, lähinnä tuosta anopin oudosta ylemmyydentunnosta ja muiden alentamisesta. Hän ei pysty kohtaamaan ihmisiä tasavertaisina, tasa-arvoisina, yhtä tärkeinä ja arvokkaina kuin hän itse.

Minusta hän on, silloin harvoin kun minusta olen kuullut hänen mitään puhuvan, muistanut aina mainita miten "Maija on maalta". Tämä "maalta" tarkoittaa siis käytännössä sitä, että minun lapsuudenkotini on sijainnut hieman alle kilometrin kauempana keskustassa kuin anoppila. Kuvitella, alle kilometrin! Tämän perusteella minä olen kuitenkin anopin mukaan siis "maalta" (toisin kuin hän ja hänen lapsensa) ja tämä "maalta oleminen" on anopin silmissä jotakin hyvin halveksuttavaa ja alhaista, paljon huonompaa kuin anoppilaan sijainti.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on valokuvat ja minun systemaattinen jättämiseni ulos kaikista perhekuvista. Oli kyse sitten suvun rippijuhlista, yojuhlista, syntymäpäivistä, häistä, hautajaisista... Minä en ole kuvien perusteella ollut ikinä edes paikalla. Minusta ei ole yhtään ainutta valokuvaa, siis anoppilassa. Ei yhtään yhteiskuvaa pojastaan puolisonsa kanssa! Muut sukulaiset ovat kyllä ottaneet minusta ja miehestä yhteiskuvia, mutta anoppi on kuin mielenosoituksellisesti sulkenut minut niidenkin ulkopuolelle. Surullista, jotenkin. No, eipä jää miniästä turhia muistoja hävitettäväksi jos joskus poikansa kanssa eroamme, sitä kai anoppi on koko ajan odottanutkin. Miehen mukaan tämä kuvattomuus johtuu anopin rupsahtamisesta ja kateudesta mun ulkonäköäni kohtaan. Anoppi ei halua minua samoihin kuviin kun pelkää jonkinlaista "vertailua". Ei kestä vanhenemistaan ja minun nuoruuttani.

Yhtään meidän lasten kuvaa ei ilmesty mummolan kirjahyllyyn, vaikka olen niitä vuosien mittaan paljon toimittanut. Kuuluuko etikettiin laittaa kuvat kehyksissä vai mistä kiikastaa? Muista lastenlapsista on kyllä kuvia esillä.

Älä käy appivanhempien luona.

Oletan, että jompikumpi ( appi/anoppi ) on ihmisvihaaja ja saanut puolisonkin mukaan pahuuteensa.

Älä käy kylässä. Anna katselevat rauhassa telkkaria seuraavat 27 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oikeasti ihan paskat appivanhemmat. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 10 vuotta eikä mulla ole vieläkään mitään kontaktia niihin tunnevammaisiin pökkelöihin. Ekat vuodet yritin kovasti tutustua, vierailtiin usein appivanhempien mökillä ja tehtiin paljon pihatöitä. Ajatteli, että olemalla ahkera eivät luule, että mennään mökille loisimaan. Appivanhemmat eivät käy meillä kylässä ikinä, eivätkä osoita kiinnostusta muuhun kuin poikansa (mieheni) elämään. Kun käydään siellä, kyselevät mieheltä kaikkea mutta eivät ole kertaakaan kysyneet, miten mulla menee. Mies yrittää sitten itse vähän kertoa mitä MEILLE kuuluu, mutta appivanhemmat eivät kommentoi. Olen siellä ihan näkymätön ja olen sen takia pitkään ollut surullinen, mutta nyt olen vaan ärsyyntynyt.

Appivanhemmat eivät kykene keskustelemaan mistään oikeasta, ainoastaan anopin lukuisat vaivat kuullaan joka kerta ja se iänikuinen mantra siitä, miten miehelle olisi varattuna taas joku kiva korjausprojekti. Alati sairaat appivanhemmat eivät muista jouluisin kuin miestä mikä on outoa, koska oma mummonikin on tehnyt miehelle aina villasukkia ja muistaa miestäni useammin kuin miehen omat vanhemmat. Oma sukuni on ottanut miehen vastaan avosylin mutta miehen suku on edelleen kuin minua ei olisikaan.

Välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sattuu paljon enemmän kuin se, että anoppi puuttuisi asioihin tai antaisi neuvoja. Kun yritän jutella anopille, hän hymyilee oudon jäisesti eikä kommentoi. Tulee ihan vainoharhainen olo, että puhuinko mä ääneen vai ajatuksissani kun tuo ei reagoi?

Kun miehen sisko on käymässä mökillä, on hän samanlainen kuin anoppi, käyskentelee vaivaantuneena ja lähtee sitten pois mökiltä. Joka kerta. Miehelläni ei ole läheinen suhde siskoonsa, mutta edes perus kohteliaisuus ei kuulu mieheni suvun toimintatapoihin.Ihmettelen paljon, miten miehestäni on tullut toiset huomioiva tapaus kun esimerkki on ollut tuota..

En oikeasti ymmärrä, mitä olen voinut tehdä niin kamalaa, että en appivanhempien mielestä ole minkään arvoinen. En ryyppää, polta tai tuhlaa miehen rahoja ja en ole loukannut miestäni pettämällä tms. Mitään järjellistä syytä en keksi, miksi minut "jäädetään" suvusta. Nykyisinhän en enää käy siellä, koska ahdistaa suunnattomasti olla näkymätön.

Onko muita, joiden appivanhemmat ovat jääkalikoita?

Tismalleen samanlaista. Jopa kihlalahja ja häälahja vain miehen nimellä. Välillä siellä on anopin seitsemän siskoa jotka kiakki käyttäytyy noin. Aluksi ostin esim joululahjat mutta kin itse en ikinä saanut edes korttia, lopetin. Siitä kymmenen vuoden päästä sain naistenlehden kylkiäisenä tylleen ilmaiskalenteri postitse anopilta. Siihen oli merkitty koko suvun metkkipäivät. Ilmeisesti oltiin loukaannuttu kun en ollut muistanut.... Meillä jauhetaan anopin kokkauksista kremppojen lisäksi. Minun kuulumisia ei ole kysytty kertaakaan 29 vuoden aikana.

Juku, olen tainnut päästä helpolla. Anoppi vain nuuskii kaikki asiat ja  on siivoushullu ja pursuaa hyviä ehdotuksia, mitä kaikkea sitä voisi kodin hyväksi tehdä yläkaappien päällisten nuohoamisesta lakanoiden viikkaamiseen niin, että ne tulevat "oikein".

t. Miniä, joka sai anopilta lahjaksi laminoidun BMI-taulukon

Kiva kuulla sinustakin, lahjasi jäi todella mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Tuo tausta-asia on hauska! Meidän suvussa on iäkkäämpi Soneran "asiakkuuspäällikkö" tai mikä lie kaukaa maakunnasta ja esittää hurjan isoa pomoa ravintoloissa, kyykyttää tarjoilijoita jne. Ja kun me nuoremmat tiedämme että asiakkuuspäällikkö = perustason myyjä, niin hiukan huvittaa tuo suuren pomon esittäminen.....

Mutta takaisin asiaan, omalla anopillani asia menee vähän eri lailla, hän ei ole myöskään kiinnostunut mieheni asioista juuri ollenkaan - puhuu ainoastaan ja vain omista asioistaan. Olen vielä jaksanut ottaa asian huumorilla, vaikka pikkaisen vaikeaa tekee, kun lapseni alkaa kertomaan jotain asiaa ja anoppi puhuu suoraan päälle, että "minullepa kävi tuossa tilanteessa niin ja näin ja kun minä olin siellä ja täällä ja tuolla". Lapseni tietysti hämmentyy ja hiljenee, kun hänen ei anneta kertoa omaa asiaansa ollenkaan.... Mutta tämä on siis todella pikkuasia yllä kerrottuihin verrattuna, anoppini on vain niin erinomainen ihminen, että omat asiat tulevat aina ensimmäisinä ja muiden juttuihin verrattuna itsellä on aina parempi tarina valmiina.

Voi meitä onnettomia, minkälaisia riesoja joudummekaan elämässämme sietämään vain valitsemamme kumppanin vuoksi...

Vielä pari asiaa tulee mieleen, lähinnä tuosta anopin oudosta ylemmyydentunnosta ja muiden alentamisesta. Hän ei pysty kohtaamaan ihmisiä tasavertaisina, tasa-arvoisina, yhtä tärkeinä ja arvokkaina kuin hän itse.

Minusta hän on, silloin harvoin kun minusta olen kuullut hänen mitään puhuvan, muistanut aina mainita miten "Maija on maalta". Tämä "maalta" tarkoittaa siis käytännössä sitä, että minun lapsuudenkotini on sijainnut hieman alle kilometrin kauempana keskustassa kuin anoppila. Kuvitella, alle kilometrin! Tämän perusteella minä olen kuitenkin anopin mukaan siis "maalta" (toisin kuin hän ja hänen lapsensa) ja tämä "maalta oleminen" on anopin silmissä jotakin hyvin halveksuttavaa ja alhaista, paljon huonompaa kuin anoppilaan sijainti.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on valokuvat ja minun systemaattinen jättämiseni ulos kaikista perhekuvista. Oli kyse sitten suvun rippijuhlista, yojuhlista, syntymäpäivistä, häistä, hautajaisista... Minä en ole kuvien perusteella ollut ikinä edes paikalla. Minusta ei ole yhtään ainutta valokuvaa, siis anoppilassa. Ei yhtään yhteiskuvaa pojastaan puolisonsa kanssa! Muut sukulaiset ovat kyllä ottaneet minusta ja miehestä yhteiskuvia, mutta anoppi on kuin mielenosoituksellisesti sulkenut minut niidenkin ulkopuolelle. Surullista, jotenkin. No, eipä jää miniästä turhia muistoja hävitettäväksi jos joskus poikansa kanssa eroamme, sitä kai anoppi on koko ajan odottanutkin. Miehen mukaan tämä kuvattomuus johtuu anopin rupsahtamisesta ja kateudesta mun ulkonäköäni kohtaan. Anoppi ei halua minua samoihin kuviin kun pelkää jonkinlaista "vertailua". Ei kestä vanhenemistaan ja minun nuoruuttani.

Yhtään meidän lasten kuvaa ei ilmesty mummolan kirjahyllyyn, vaikka olen niitä vuosien mittaan paljon toimittanut. Kuuluuko etikettiin laittaa kuvat kehyksissä vai mistä kiikastaa? Muista lastenlapsista on kyllä kuvia esillä.

Ainoa lastemme kuva anoppilassa on minun kehystämäni ja antamani, muiden lastenlasten kuvat anoppi tietysti on itse kehystänyt ja jotkut jopa itse kamerallaan erikseen ottanut.

Jos en olisi antanut kehystettynä tuota yhteiskuvaa, ei meidän lasten olemassaolosta olisi anoppilassa minkäänlaista todistetta.

Mutta siellä se nyt nököttää anoppilan kirjahyllyn taaimmaisessa nurkassa visusti niiden muiden lastenlasten kuvien takana. Monesti olen miettinyt mitä pahaa minä olen oikein anopille tehnyt, kun minun lisäkseni tulilinjalla ovat vielä lapsenikin. :(

Ei appivanhempien luona tarvi käydä.

Tai vastata puheluihinsa.

Vuodeosastolla sitten vuosikausia kitisköön löysät housuissa.

Voivat janoisina miettiä miltä lapsenlapsi näyttääkään

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Mulla on kanssa tuo, että en voi sitä ihmistä mikä miehestä kuoriutuu vanhempiensa aikana.. sellainen tahdonvoimaton, alistettu suorittaja joka huudahtaa paniikissa jos minä kiroilen tai en esitä samaa roolia kuin hän, eli paikoillaan pönöttävää statistia jonka rektaaliin on työnnetty sitruuna.

Yksi asia mitä myös en ole koskaan voinut ymmärtää, että omassa kodissa ei voi olla kuten kotonaan. Itse ainakin omilla porukoillani voin huoletta mennä jääkaapille ja ottaa sieltä mitä haluan, mutta mies kysyy vieläkin yli kolmekymppisenä luvan saako jääkaapista ottaa maitoa eikä esimerkiksi koskaan sano poikkipuolista sanaa vanhemmilleen. Viime kesänä appiukko jauhoi miehelleni antaumuksella maahanmuuttajista ja käytti n-sanaa, mutta mies ei sanonut mitään, nyökytteli vaan. Jos oma sukulaiseni sanoisi niin, kokisin kyllä oikeudekseni ainakin osoittaa, että mua ei kiinnosta olla osallisena keskustelussa missä puhutaan noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap. Täällä myös toinen väheksytty ja vaiennettu miniä.

Tutulta kuulostaa tuo pökkelömäisyys ja vieno virnistely jos minä sanon jotakin. Lisäksi eivät ikinä kysy minun tilanteestani, minun asioistani, minun tekemisistäni yhtään mitään. Eivät ole kiinnostuneita. Kyselevät vain mieheltä miehen asioista. Jos mies oma-aloitteisesti kertoo puhelimessa jotakin meidän yhteiselämäämme liittyvää, lopettaa anoppi puhelun vähin äänin osoittamatta kiinnostusta.

Omituista, outoa. Appivanhempani eivät edes tiedä mikä on ammattini ja mitä työtä teen, eivät ole olleet kiinnostuneita asiasta.

Mua ei ole missään ikinä otettu niin huonosti vastaan ja kohdeltu noin p*skasti kuin appivanhempieni luona. Erityisesti anoppi. Olen sosiaalinen, iloinen ja toisia huomioonottava ihminen jolle jo lapsena on opetettu peruskäytöstavat. Sellainen olin ensimmäiset vuodet anoppilassakin, nykyisin en viitsi vaivautua kun ei se metsä tunnu samanlailla kuitenkaan vastaavan. Masentava ilmapiiri jossa miehenikin taantuu vaikenevan, zombiemaisen huonekasvin rooliin. Siksi olen viimeiset vuodet yrittänyt minimoida kanssakäymisen appivanhempien kanssa. En kestä nähdä miestä siinä selkärangattomassa tilassa. :(

Koko ajan on ollut tunne, että odottavat meidän eroavan eivätkä viitsi sen takia vaivautua edes tutustumaan minuun. Ollaan kuitenkin oltu yhdessä jo yli 15 vuotta, ja silti kohtelu on edelleen ihan samaa. Kautta rantain olen saanut kuulla/ymmärtää, etten minä, maisteritasoinen ihminen, ole heidän pojalleen riittävän hyvätasoinen ja juuriltani kelpaava puoliso. Vanhempani esim. ovat suorittavissa työläisammateissa = anopin mielestä automaattisesti alinta kastia. Huvittavintahan tässä on, että tämän tuomion ovat siis antaneet duunaritaustaiset appivanhempani, merkantti ja lähihoitaja,.

Mulla on kanssa tuo, että en voi sietää sitä ihmistä mikä miehestä kuoriutuu vanhempiensa aikana.. sellainen tahdonvoimaton, alistettu suorittaja joka huudahtaa paniikissa jos minä kiroilen tai en esitä samaa roolia kuin hän, eli paikoillaan pönöttävää statistia jonka rektaaliin on työnnetty sitruuna.

Yksi asia mitä myös en ole koskaan voinut ymmärtää, että omassa kodissa ei voi olla kuten kotonaan. Itse ainakin omilla porukoillani voin huoletta mennä jääkaapille ja ottaa sieltä mitä haluan, mutta mies kysyy vieläkin yli kolmekymppisenä luvan saako jääkaapista ottaa maitoa eikä esimerkiksi koskaan sano poikkipuolista sanaa vanhemmilleen. Viime kesänä appiukko jauhoi miehelleni antaumuksella maahanmuuttajista ja käytti n-sanaa, mutta mies ei sanonut mitään, nyökytteli vaan. Jos oma sukulaiseni sanoisi niin, kokisin kyllä oikeudekseni ainakin osoittaa, että mua ei kiinnosta olla osallisena keskustelussa missä puhutaan noin.

edit.lisätty sana.

Erityisen vinksahtanutta tämä on siksi, että kun en nykyisin enää käy appivanhempien luona niin anoppi naukuu aina miehelle, että minkä takia minä en koskaan enää ole mukana. Kerran tein sen virheen, että kun menin sitten innoissani kun kerran anopilla oli ollut ihan ikävä, niin eivät edes tervehtineet. Jotenkin hullulla tavalla tuntuu siltä, että haluavat mut sinne sen takia, että voivat kerta toisensa jälkeen osoittaa, etten merkitse heille mitään. Purkakoot traumansa johonkin muuhun, I'm packed up.

Olen lukenut kyllä valitusta epäreilusta kohtelusta mutta en yhtään minä pidän puoleni tarinaa.. vain vaikenemista, hiljaista hyväksyntää ja loukkaantunutta etäisyyttä.

Minun yli ei exanoppi tai nykyinen anoppi kävele. En minäkään kävele heidän yli. Ettekö te saa suutanne auki silloin kun se pitää aukaista. Ettekö uskalla tai osaa sanoa suoraan, pitää rajoista kiinni? Mitä hyödyttää märehtiä, sano silloin kun sen paikka on.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut kyllä valitusta epäreilusta kohtelusta mutta en yhtään minä pidän puoleni tarinaa.. vain vaikenemista, hiljaista hyväksyntää ja loukkaantunutta etäisyyttä.

Minun yli ei exanoppi tai nykyinen anoppi kävele. En minäkään kävele heidän yli. Ettekö te saa suutanne auki silloin kun se pitää aukaista. Ettekö uskalla tai osaa sanoa suoraan, pitää rajoista kiinni? Mitä hyödyttää märehtiä, sano silloin kun sen paikka on.

Etäisyyden pitäminen on juuri sitä omien rajojen asettamista. Rajattomalle joutuu näyttämään sen paikan.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut kyllä valitusta epäreilusta kohtelusta mutta en yhtään minä pidän puoleni tarinaa.. vain vaikenemista, hiljaista hyväksyntää ja loukkaantunutta etäisyyttä.

Minun yli ei exanoppi tai nykyinen anoppi kävele. En minäkään kävele heidän yli. Ettekö te saa suutanne auki silloin kun se pitää aukaista. Ettekö uskalla tai osaa sanoa suoraan, pitää rajoista kiinni? Mitä hyödyttää märehtiä, sano silloin kun sen paikka on.

Luuletko että noille pitää pystyy tekemään? Vanhoja pinttyneitä ihmisiä, joilla ei se järki ole koskaan pahemmin juossut. Etäisyyttä vaan.

No etäisyys on myös vetäytymistä ja kohtaamattomuutta. Tuppisuu miniä ei saa sanottua mielipidettään ja vetäytyy kuin pikkusiili. Arvostan enemmän, että on suoraan sanonut edes että eipä tupata kun ei tykätä. Näissä tarinoissa en ole lukenut yhtäkään, yhtäkään! että on puolustanut itseään. Ihmettelen, että kuinka munaton miniä on. Miestä syyttelee eikä itse saa sanaakaan suustaan. En ole anoppi, miniä olen.

Vierailija kirjoitti:

No etäisyys on myös vetäytymistä ja kohtaamattomuutta. Tuppisuu miniä ei saa sanottua mielipidettään ja vetäytyy kuin pikkusiili. Arvostan enemmän, että on suoraan sanonut edes että eipä tupata kun ei tykätä. Näissä tarinoissa en ole lukenut yhtäkään, yhtäkään! että on puolustanut itseään. Ihmettelen, että kuinka munaton miniä on. Miestä syyttelee eikä itse saa sanaakaan suustaan. En ole anoppi, miniä olen.

Olet idiootti. Mitä hyötyä on rähjätä? Ei mitään.

"Olet idiootti. Mitä hyötyä on rähjätä? Ei mitään.".

Itse olet idiootti, mitä sinä minulle rähjäät jos olet tossu. Minä en puhunut rähjäämisestä vain oman mielipiteensä tuomisesta appivanhempien tietoon selkeästi artikuloiden. Ei ihme, että useimpien yli kävellään. Ei ole rohkeutta selvittää tilannetta, kohdata ihmisiä, mussutetaan vaan selän takana vauvapalstalla. Sori, oli pakko huomauttaa kuinka omalla toiminnalla on vaikutusta muihin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on huonokäytöksisiä ja itsekeskeisiä. Et voi muuttaa heitä. Fiksua olla menemättä enää sinne.

Onko appivanhemmat vain sellaisia, jotka eivät ole vain tottuneet juttelemaan? Onko se anoppi ollut mistään kiinnostunut, harrastanut mitään? Vapauttaisiko pieni viinilasi mitään? Keskustelevatko appivanhemmat, miehesi, ja sisko mistään yhteisestä jutusta? Olisko niin, että kokevat sinun "ryöstäneen" poikansa? 

Jotkut ihmiset ovat niin eri aaltopituudella, että se vain täytyy hyväksyä :(

Ei kannata alkaa minkään viinilasillisen ääressä yrittääkään tulla läheisemmäksi. Siinä vain asiat pahenevat. Ttuollainen tilanne on oikeastaan ihan hyvä, jos eivät vaikuta elämäänne muuten engatiivisesti puuttumisilla, arvostelulla, salakavalalla ohjailulla ja mielipiteillä, manipuloinnilla, arvostelulla.