Lue keskustelun säännöt.
En oikein luota psykiatreihin. Tässä kokemukseni. Ihan tahalleen yrittävät tehdä ihmisistä hulluja, vaikka ei sitä olisikaan.
17.08.2016 |
Sairastin aikoinaan masennusta, jonka vuoksi hakeuduin hoitoon. Kävin psykiatrilla juttelemassa ja psykiatri kysyi kaikenlaisia kysymyksiä, mutta eräs jäi hyvin mieleen. Kysymys kuului
"Onko sinulla mitään pelkotiloja?
"Joo, pelkään kauheesti hämähäkkejä, ne on ällöttäviä"
Psykiatri oli sitten kirjoittanut lausuntoonsa jotakuinkin näin "Potilas näkee epämääräisiä ötököitä ympärillään, joita pelkää."
Toinen mikä tuli mieleen, tältä samaiselta psykiatrilta... Kysyi jotain tälläistä että
"Kuuletko koskaan ääniä?", olin silloin aika nuori ja ilmeisesti en oikein ymmärtänyt kysymystä. Vastasin:
"No ööö... Joskus jos kävelen jossain saattaa jonku pihalta kuulua ääniä kun jotku puhuu".
Tämä älykäs ja ilmeisesti jostain muropaketista luvansa saanut "psykiatri" oli rustannut lausuntoonsa "Potilas kuulee epämääräisiä ääniä. Mahdollisesti alkavan skitsofrenian oireita"
Kyllä oikeasti vitutti, kun leimattiin hulluksi. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa,
Kommentit (152)
Ei voi kuin nauraa niille psykologisille testeille, mitä niitä nyt on. Musteläiskätesti ja erilaiset piirrostestit missä jatketaan kuviota.
Huuhaata ihan kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku on ihan oikeasti halukas menemään psykiatrin haastatteluun, niin älkää missään tapauksessa naurako absurdeille kysymyksille kuten: "Onko sinulla hampaassa radio?" tai "Onko täällä sinusta salakuuntelulaitteita?".
Minä nauroin ja sekin ylitulkittiin "epäadekvaatitiksi nauruksi". Sehän on siis psykoosiin viittaava oire, psykiatrian ammattilaisten mielestä.
Tuo on vähän kummallista. Olitko kertonut, että sulla on jotain pelkoja salakuuntelulaitteista tai että sulla on eriskummallisia harhaluuloja (tuo hammasjuttu) vai miksi tuota kysyttiin?
Ja epädekvaatti ei ole sana... tarkoititko adekvaattia? Koska se on synonyymi asianmukaiselle.
Näitä kysymyksiä kysyttiin ihan ensimmäisellä kerralla psykiatrin luona. Alkuhaastattelu oli kyseessä. Ja tyydyin molempiin typeriin kysymyksiin vain nauramaan, pyörittämään päätäni ja nostamaan kulmakarvoja. Oletin että psykiatri osaa tehdä tulkinnan elekielestäni, että pidän kysymyksiä absurdeina ja täysin epätosina.
Hämmentävää lukea näitä. Miten olette yleensä päätyneet psykiatrin vastaanotolle, kun tiedätte itse paremmin mikä teitä vaivaa ja vielä avunkin itsellenne. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille, jota hän piti hyvänä ja pätevänä. Miespuolinen psykiatri kyseli paljon vointiani ja elämääni koskevia kysymyksiä. Itkuksi meni joka kerta, ei voinut mitään, kyssärit oli kuin täsmäiskuja kipupisteisiin.
Sain hyvän mielialalääkkeen, jonka annostusta nostettiin kahdesti. Hän soitti viikon välein ja kyseli tuntemuksia lääkkeestä. Lopuksi se nostettiin kolmeen pilleriin päivässä. Ja kroonisesti huonoon nukkumiseen sain unta korjaavaa lääkettä. Nämä toimivat yhdessä oikein hyvin.
Alilääkitys on yhtä huono vaihtoehto kuin lääkkeettömyys, kun ihminen ON sairas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku on ihan oikeasti halukas menemään psykiatrin haastatteluun, niin älkää missään tapauksessa naurako absurdeille kysymyksille kuten: "Onko sinulla hampaassa radio?" tai "Onko täällä sinusta salakuuntelulaitteita?".
Minä nauroin ja sekin ylitulkittiin "epäadekvaatitiksi nauruksi". Sehän on siis psykoosiin viittaava oire, psykiatrian ammattilaisten mielestä.
Tuo on vähän kummallista. Olitko kertonut, että sulla on jotain pelkoja salakuuntelulaitteista tai että sulla on eriskummallisia harhaluuloja (tuo hammasjuttu) vai miksi tuota kysyttiin?
Ja epädekvaatti ei ole sana... tarkoititko adekvaattia? Koska se on synonyymi asianmukaiselle.
Näitä kysymyksiä kysyttiin ihan ensimmäisellä kerralla psykiatrin luona. Alkuhaastattelu oli kyseessä. Ja tyydyin molempiin typeriin kysymyksiin vain nauramaan, pyörittämään päätäni ja nostamaan kulmakarvoja. Oletin että psykiatri osaa tehdä tulkinnan elekielestäni, että pidän kysymyksiä absurdeina ja täysin epätosina.
No, siitähän se "epäadekvaatti" sitten tuli. Se tarkoittaa riittämätöntä, olisi halunnut oikean vastauksen, koska psykiatrin vastaanotolla tuollainen nauru ja kulmakarvojen nosto voi tarkoittaa joko, että oli älytön kysymys tai että tietenkin hampaassani on salakuuntelulaite.
Mulla oli väsymys, masennusta ja unettomutta, hermostuneisuutta ja syy oli raudanpuute!! Muistakaa aina ensin tarkistaa fyysiset sairaudet. Ne kun aiheuttavat monta psyykkistä ongelmaa. Toinen on kilpirauhastaudit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki me ollaan hulluja kun tarkkaan katsotaan.
Tai sitten kukaan ei oo hullu.
Tuo ja lainattu kommentti ovat niin tyhjää sanahelinää... Hullu on epäkorrekti ilmaisu, mutta fakta kuitenkin on, että on olemassa mielenterveydenhäiriöitä. Kaikilla ei niitä koskaan ole, mutta joillakin on. Eikä kyse ole erilaisista luonteista vaan todellisista häiriöistä aivotoiminnassa. Itse olen tässä nyt ollut viikon pari niin tajuttoman ahdistuskohtauksen (johon kuuluu pakko-oireet) vallassa (taas vaihteeksi, lääkkeet lakkasivat auttamasta) etten oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa. Ehdottamasti tilani on jotain muuta kuin normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku on ihan oikeasti halukas menemään psykiatrin haastatteluun, niin älkää missään tapauksessa naurako absurdeille kysymyksille kuten: "Onko sinulla hampaassa radio?" tai "Onko täällä sinusta salakuuntelulaitteita?".
Minä nauroin ja sekin ylitulkittiin "epäadekvaatitiksi nauruksi". Sehän on siis psykoosiin viittaava oire, psykiatrian ammattilaisten mielestä.
Tuo on vähän kummallista. Olitko kertonut, että sulla on jotain pelkoja salakuuntelulaitteista tai että sulla on eriskummallisia harhaluuloja (tuo hammasjuttu) vai miksi tuota kysyttiin?
Ja epädekvaatti ei ole sana... tarkoititko adekvaattia? Koska se on synonyymi asianmukaiselle.
Näitä kysymyksiä kysyttiin ihan ensimmäisellä kerralla psykiatrin luona. Alkuhaastattelu oli kyseessä. Ja tyydyin molempiin typeriin kysymyksiin vain nauramaan, pyörittämään päätäni ja nostamaan kulmakarvoja. Oletin että psykiatri osaa tehdä tulkinnan elekielestäni, että pidän kysymyksiä absurdeina ja täysin epätosina.
No, siitähän se "epäadekvaatti" sitten tuli. Se tarkoittaa riittämätöntä, olisi halunnut oikean vastauksen, koska psykiatrin vastaanotolla tuollainen nauru ja kulmakarvojen nosto voi tarkoittaa joko, että oli älytön kysymys tai että tietenkin hampaassani on salakuuntelulaite.
No shit Sherlock. Tiedän mitä epäadekvaatti tarkoittaa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että arvoisa psykiatri teki naurettavia ylitulkintoja elekielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku on ihan oikeasti halukas menemään psykiatrin haastatteluun, niin älkää missään tapauksessa naurako absurdeille kysymyksille kuten: "Onko sinulla hampaassa radio?" tai "Onko täällä sinusta salakuuntelulaitteita?".
Minä nauroin ja sekin ylitulkittiin "epäadekvaatitiksi nauruksi". Sehän on siis psykoosiin viittaava oire, psykiatrian ammattilaisten mielestä.
Tuo on vähän kummallista. Olitko kertonut, että sulla on jotain pelkoja salakuuntelulaitteista tai että sulla on eriskummallisia harhaluuloja (tuo hammasjuttu) vai miksi tuota kysyttiin?
Ja epädekvaatti ei ole sana... tarkoititko adekvaattia? Koska se on synonyymi asianmukaiselle.
Näitä kysymyksiä kysyttiin ihan ensimmäisellä kerralla psykiatrin luona. Alkuhaastattelu oli kyseessä. Ja tyydyin molempiin typeriin kysymyksiin vain nauramaan, pyörittämään päätäni ja nostamaan kulmakarvoja. Oletin että psykiatri osaa tehdä tulkinnan elekielestäni, että pidän kysymyksiä absurdeina ja täysin epätosina.
No, siitähän se "epäadekvaatti" sitten tuli. Se tarkoittaa riittämätöntä, olisi halunnut oikean vastauksen, koska psykiatrin vastaanotolla tuollainen nauru ja kulmakarvojen nosto voi tarkoittaa joko, että oli älytön kysymys tai että tietenkin hampaassani on salakuuntelulaite.
No shit Sherlock. Tiedän mitä epäadekvaatti tarkoittaa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että arvoisa psykiatri teki naurettavia ylitulkintoja elekielestäni.
Niin, mutta väitit sen merkinnän epäadekvaatista naurusta tarkoittavan, että psykiatri luuli sinulla olevan psykoosioireita. Vaikka se vain tarkoitti sitä, että hän olisi halunnut suoran vastauksen. Varmaan ylitulkitsi reaktiosi, mutta sinäkin taidat hiukan ylitulkita tuota merkintää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku on ihan oikeasti halukas menemään psykiatrin haastatteluun, niin älkää missään tapauksessa naurako absurdeille kysymyksille kuten: "Onko sinulla hampaassa radio?" tai "Onko täällä sinusta salakuuntelulaitteita?".
Minä nauroin ja sekin ylitulkittiin "epäadekvaatitiksi nauruksi". Sehän on siis psykoosiin viittaava oire, psykiatrian ammattilaisten mielestä.
Tuo on vähän kummallista. Olitko kertonut, että sulla on jotain pelkoja salakuuntelulaitteista tai että sulla on eriskummallisia harhaluuloja (tuo hammasjuttu) vai miksi tuota kysyttiin?
Ja epädekvaatti ei ole sana... tarkoititko adekvaattia? Koska se on synonyymi asianmukaiselle.
Näitä kysymyksiä kysyttiin ihan ensimmäisellä kerralla psykiatrin luona. Alkuhaastattelu oli kyseessä. Ja tyydyin molempiin typeriin kysymyksiin vain nauramaan, pyörittämään päätäni ja nostamaan kulmakarvoja. Oletin että psykiatri osaa tehdä tulkinnan elekielestäni, että pidän kysymyksiä absurdeina ja täysin epätosina.
No, siitähän se "epäadekvaatti" sitten tuli. Se tarkoittaa riittämätöntä, olisi halunnut oikean vastauksen, koska psykiatrin vastaanotolla tuollainen nauru ja kulmakarvojen nosto voi tarkoittaa joko, että oli älytön kysymys tai että tietenkin hampaassani on salakuuntelulaite.
No shit Sherlock. Tiedän mitä epäadekvaatti tarkoittaa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että arvoisa psykiatri teki naurettavia ylitulkintoja elekielestäni.
Niin, mutta väitit sen merkinnän epäadekvaatista naurusta tarkoittavan, että psykiatri luuli sinulla olevan psykoosioireita. Vaikka se vain tarkoitti sitä, että hän olisi halunnut suoran vastauksen. Varmaan ylitulkitsi reaktiosi, mutta sinäkin taidat hiukan ylitulkita tuota merkintää.
Ei vaan nimenomaan elekieleni ja vastaukseni tulkittiin ja kirjattiin papereihin potentiaaliseksi psykoosiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi elehtiä vastaanotolla?
Harvinaisen typerä kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääsin eroon 2 vuotta kestäneestä perheväkivallasta, ja hakeudun työpaikkani kautta psykologille juttelemaan traumoista ja niistä johtuvasta masennuksesta. Psykologi sitten kyseli elämästäni niitä näitä, mm. mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneen viikon aikana, ja kerroin piristyneeni kun kävin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa shoppailemassa.
Tästäpä psykologi innostui kysyen heti tarkentavasti tuhlasinko paljon rahaa ja tuleeko minulle useinkin tarvetta lähteä ostoksille. Hämmennyin ja vastasin, että välillä kavereiden kanssa käydään ihan normaalisti kauppakierroksilla, ei sen kummempaa. Psykologi tarkensi vielä lisää, että ostanko usein vaatteita netistä tai varailenko ulkomaanmatkoja hetken mielijohteesta, tuhlaanko yli varojeni. Tässä vaiheessa tajusin, että hän taitaa yrittää diagnosoida minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja totesin ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Päin vastoin. Olen tarkka rahoistani. Ei mennyt perille. Psykologi jankkaamalla jankkasi, olenko nyt IHAN varma etten tuhlaile rahaa tarpeettomiin ostoksiin ja tämän jälkeen jätä esim. vuokria maksamatta.
Sanoin monta kertaa nätisti, etten koskaan jättäisi vuokria/laskuja maksamatta, ulkomailla en ole koskaan käynyt ja shoppailemassakin silloin tällöin rahatilanteen salliessa. Jankuttaminen samasta asiasta vain jatkui, esimerkit vaihtuivat ja kokoajan puhe oli todella syyllistävää, aivan kuin ei uskoisi että puhun totta. Tämän asian pohtimiseen kului yli puolet ajastamme, emmekä paneutuneet tuloni oikeaan syyhyn kuin pari minuuttia käynnin alusta. Onneksi pysyin kovana, tai papereissani seisoisi turhaan kaksisuuntaisen leima. Pyysinkin vaihtoa toiselle psykologille, joka osasikin hommansa täydellisesti, ja sain oikean diagnoosin!
Vierailija kirjoitti:
Pääsin eroon 2 vuotta kestäneestä perheväkivallasta, ja hakeudun työpaikkani kautta psykologille juttelemaan traumoista ja niistä johtuvasta masennuksesta. Psykologi sitten kyseli elämästäni niitä näitä, mm. mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneen viikon aikana, ja kerroin piristyneeni kun kävin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa shoppailemassa.
Tästäpä psykologi innostui kysyen heti tarkentavasti tuhlasinko paljon rahaa ja tuleeko minulle useinkin tarvetta lähteä ostoksille. Hämmennyin ja vastasin, että välillä kavereiden kanssa käydään ihan normaalisti kauppakierroksilla, ei sen kummempaa. Psykologi tarkensi vielä lisää, että ostanko usein vaatteita netistä tai varailenko ulkomaanmatkoja hetken mielijohteesta, tuhlaanko yli varojeni. Tässä vaiheessa tajusin, että hän taitaa yrittää diagnosoida minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja totesin ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Päin vastoin. Olen tarkka rahoistani. Ei mennyt perille. Psykologi jankkaamalla jankkasi, olenko nyt IHAN varma etten tuhlaile rahaa tarpeettomiin ostoksiin ja tämän jälkeen jätä esim. vuokria maksamatta.
Sanoin monta kertaa nätisti, etten koskaan jättäisi vuokria/laskuja maksamatta, ulkomailla en ole koskaan käynyt ja shoppailemassakin silloin tällöin rahatilanteen salliessa. Jankuttaminen samasta asiasta vain jatkui, esimerkit vaihtuivat ja kokoajan puhe oli todella syyllistävää, aivan kuin ei uskoisi että puhun totta. Tämän asian pohtimiseen kului yli puolet ajastamme, emmekä paneutuneet tuloni oikeaan syyhyn kuin pari minuuttia käynnin alusta. Onneksi pysyin kovana, tai papereissani seisoisi turhaan kaksisuuntaisen leima. Pyysinkin vaihtoa toiselle psykologille, joka osasikin hommansa täydellisesti, ja sain oikean diagnoosin!
Tämä inttäminen ja asiasta jankkaaminen on tyypillistä psykiatrian puolella. Ikäänkuin oletuksena olisi se, että potilaat valehtelevat oireistaan. Ja sitten siitä samasta asiasta jankataan maanisesti joka ainoalla vastaanottokäynnillä. Vaikka olisit jo monta kertaa samaan kysymykseen antanut rehellisen ja kielteisen vastauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsin eroon 2 vuotta kestäneestä perheväkivallasta, ja hakeudun työpaikkani kautta psykologille juttelemaan traumoista ja niistä johtuvasta masennuksesta. Psykologi sitten kyseli elämästäni niitä näitä, mm. mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneen viikon aikana, ja kerroin piristyneeni kun kävin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa shoppailemassa.
Tästäpä psykologi innostui kysyen heti tarkentavasti tuhlasinko paljon rahaa ja tuleeko minulle useinkin tarvetta lähteä ostoksille. Hämmennyin ja vastasin, että välillä kavereiden kanssa käydään ihan normaalisti kauppakierroksilla, ei sen kummempaa. Psykologi tarkensi vielä lisää, että ostanko usein vaatteita netistä tai varailenko ulkomaanmatkoja hetken mielijohteesta, tuhlaanko yli varojeni. Tässä vaiheessa tajusin, että hän taitaa yrittää diagnosoida minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja totesin ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Päin vastoin. Olen tarkka rahoistani. Ei mennyt perille. Psykologi jankkaamalla jankkasi, olenko nyt IHAN varma etten tuhlaile rahaa tarpeettomiin ostoksiin ja tämän jälkeen jätä esim. vuokria maksamatta.
Sanoin monta kertaa nätisti, etten koskaan jättäisi vuokria/laskuja maksamatta, ulkomailla en ole koskaan käynyt ja shoppailemassakin silloin tällöin rahatilanteen salliessa. Jankuttaminen samasta asiasta vain jatkui, esimerkit vaihtuivat ja kokoajan puhe oli todella syyllistävää, aivan kuin ei uskoisi että puhun totta. Tämän asian pohtimiseen kului yli puolet ajastamme, emmekä paneutuneet tuloni oikeaan syyhyn kuin pari minuuttia käynnin alusta. Onneksi pysyin kovana, tai papereissani seisoisi turhaan kaksisuuntaisen leima. Pyysinkin vaihtoa toiselle psykologille, joka osasikin hommansa täydellisesti, ja sain oikean diagnoosin!
Tämä inttäminen ja asiasta jankkaaminen on tyypillistä psykiatrian puolella. Ikäänkuin oletuksena olisi se, että potilaat valehtelevat oireistaan. Ja sitten siitä samasta asiasta jankataan maanisesti joka ainoalla vastaanottokäynnillä. Vaikka olisit jo monta kertaa samaan kysymykseen antanut rehellisen ja kielteisen vastauksen.
Se on ongelmana kaikessa mielenterveyden hoidossa. Aika harvaan mielenterveyden häiriöön kuuluu sairaudentunnottomuus, mutta lähes kaikkia mt-sairaita kohdellaan sairaudentunnottomina. Omalla kohdallani se ilmenee niin että kaikki mitä terapiassa kerron, laitetaan masennukseni syyksi. Jos kerron että ystäväni suuttui minulle, hän korjaa sen muotoon "masennuksesi vuoksi sinusta tuntuu että ystäväsi ovat vihaisia sinulle", kysymättä lisätietoja asiasta. Monet lääkärit ja psykologit vaikuttavat ajattelevan että masentunut ei ymmärrä maailmanmenosta mitään, eikä pysty havainnoimaan asioita totuudenmukaisesti. Minun mielestäni havaintokykyni on normaali, en vain pysty tuntemaan mielihyvää ja olen suunnattoman väsynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsin eroon 2 vuotta kestäneestä perheväkivallasta, ja hakeudun työpaikkani kautta psykologille juttelemaan traumoista ja niistä johtuvasta masennuksesta. Psykologi sitten kyseli elämästäni niitä näitä, mm. mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneen viikon aikana, ja kerroin piristyneeni kun kävin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa shoppailemassa.
Tästäpä psykologi innostui kysyen heti tarkentavasti tuhlasinko paljon rahaa ja tuleeko minulle useinkin tarvetta lähteä ostoksille. Hämmennyin ja vastasin, että välillä kavereiden kanssa käydään ihan normaalisti kauppakierroksilla, ei sen kummempaa. Psykologi tarkensi vielä lisää, että ostanko usein vaatteita netistä tai varailenko ulkomaanmatkoja hetken mielijohteesta, tuhlaanko yli varojeni. Tässä vaiheessa tajusin, että hän taitaa yrittää diagnosoida minulla kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja totesin ettei mistään sellaisesta ole kysymys. Päin vastoin. Olen tarkka rahoistani. Ei mennyt perille. Psykologi jankkaamalla jankkasi, olenko nyt IHAN varma etten tuhlaile rahaa tarpeettomiin ostoksiin ja tämän jälkeen jätä esim. vuokria maksamatta.
Sanoin monta kertaa nätisti, etten koskaan jättäisi vuokria/laskuja maksamatta, ulkomailla en ole koskaan käynyt ja shoppailemassakin silloin tällöin rahatilanteen salliessa. Jankuttaminen samasta asiasta vain jatkui, esimerkit vaihtuivat ja kokoajan puhe oli todella syyllistävää, aivan kuin ei uskoisi että puhun totta. Tämän asian pohtimiseen kului yli puolet ajastamme, emmekä paneutuneet tuloni oikeaan syyhyn kuin pari minuuttia käynnin alusta. Onneksi pysyin kovana, tai papereissani seisoisi turhaan kaksisuuntaisen leima. Pyysinkin vaihtoa toiselle psykologille, joka osasikin hommansa täydellisesti, ja sain oikean diagnoosin!
Tämä inttäminen ja asiasta jankkaaminen on tyypillistä psykiatrian puolella. Ikäänkuin oletuksena olisi se, että potilaat valehtelevat oireistaan. Ja sitten siitä samasta asiasta jankataan maanisesti joka ainoalla vastaanottokäynnillä. Vaikka olisit jo monta kertaa samaan kysymykseen antanut rehellisen ja kielteisen vastauksen.
Se on ongelmana kaikessa mielenterveyden hoidossa. Aika harvaan mielenterveyden häiriöön kuuluu sairaudentunnottomuus, mutta lähes kaikkia mt-sairaita kohdellaan sairaudentunnottomina. Omalla kohdallani se ilmenee niin että kaikki mitä terapiassa kerron, laitetaan masennukseni syyksi. Jos kerron että ystäväni suuttui minulle, hän korjaa sen muotoon "masennuksesi vuoksi sinusta tuntuu että ystäväsi ovat vihaisia sinulle", kysymättä lisätietoja asiasta. Monet lääkärit ja psykologit vaikuttavat ajattelevan että masentunut ei ymmärrä maailmanmenosta mitään, eikä pysty havainnoimaan asioita totuudenmukaisesti. Minun mielestäni havaintokykyni on normaali, en vain pysty tuntemaan mielihyvää ja olen suunnattoman väsynyt.
Juu, kaikista asioista/tekemisistä/sanomisista oireiden keksiminen tuntuu olevan hoidon pääpointti. Esimerkiksi kun aloitin laihduttamisen (koska olin ylipainoinen) ja kerroin hoitajalle laihtuneeni ihan kivasti ja ostaneeni uusia vaatteita. Siitähän sitten keksittiin että minulla on pakko olla syömishäiriö! Ja siitä jankattiin ja tivattiin aikansa kunnes hermostuin asiasta. Ja kotini siistinä pitäminenkin oli oire OCD:stä, siis ihan normaali viikkosiivoaminen oli ilmeisesti sitten liian usein siivoamista. Ja migreenin takia pimeässä huoneessa makaaminen oli oire psykoottisesta eristäytymisestä... Jos satuin itkemään, hermostumaan tai nauramaan, niin nekin normaalit reaktiot tulkittiin ties minkä häiriön/sairauden oireiksi.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävää lukea näitä. Miten olette yleensä päätyneet psykiatrin vastaanotolle, kun tiedätte itse paremmin mikä teitä vaivaa ja vielä avunkin itsellenne. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille, jota hän piti hyvänä ja pätevänä. Miespuolinen psykiatri kyseli paljon vointiani ja elämääni koskevia kysymyksiä. Itkuksi meni joka kerta, ei voinut mitään, kyssärit oli kuin täsmäiskuja kipupisteisiin.
Sain hyvän mielialalääkkeen, jonka annostusta nostettiin kahdesti. Hän soitti viikon välein ja kyseli tuntemuksia lääkkeestä. Lopuksi se nostettiin kolmeen pilleriin päivässä. Ja kroonisesti huonoon nukkumiseen sain unta korjaavaa lääkettä. Nämä toimivat yhdessä oikein hyvin.
Alilääkitys on yhtä huono vaihtoehto kuin lääkkeettömyys, kun ihminen ON sairas.
Sepä se, tästäkin nähdään, että lääke on se ainoa vaihtoehto ongelmiin, vaikka kyseessä olisi ihan muunlaiset ongelmat, joita ei edes yritetä ratkoa antamalla vaihtoehtoisia asian käsittelytapoja.
Jos ahdistuksen syy esim. parisuhdeongelmat, lääkettä vaan, että turtuu tunteet eikä ihminen opi ratkaisemaan mikä siinä meni pieleen.
Lääke on helppo tapa saada potilas hiljaiseksi , koska tunteet turtuvat, niin joku kokee sen auttavan.
Siksi en kannata psykiatriaa, koska menetelmät ovat niin kyseenalaisia.
Toki poikkeuksia voi olla, mutta lääke on se ensisijainen, joilla he pyrkivät ongelman ratkaisemaan.
Lääkkeen määräämisestä saa oletettavasti provikkaa, joka on kannustin tähän.
Ja toki määrät pyritään nostamaan, että ihminen on ikuisesti lääkeriippuvainen.
Minullekin syötettiin, että näitä sinun on käytettävä loppuelämä ja kuinkas kävikään, revin itseni niistä irti ja mieleni palautui ja oppi käsittelemään asioita.
Eikä lääkäreiden pelotukset, että tautisi uusiutui ikinä toteutunut, koska mitään heidän määrittelemää tautia ei ikinä ollutkaan vaan ahdistus parisuhteesta.
up