Ihminen, joka ei kestä LAINKAAN kritiikkiä!

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen ei kestä ollenkaan kritiikkiä, vaan suuttuu aina tästä? Kyllä kai jokaisen pitäisi jossain määrin osata ottaa vastaan rakentavaa palautetta..

Rakentava palaute "tässä on ainesta mutta voisiko sen tehdä vaikka näin jolloin tuo ongelma poistuu"

on himpun verran eri asia kuin kritiikki "tämähän on aivan päin persettä eikä tässä ole mitään kehityskelpoista"

Vierailija kirjoitti:

Riippuuhan se nyt siitäkin miten ja mikä asia esitetään?

Toki, mutta on ihmisiä jotka eivät kestä rakentavaakaan kritiikkiä. Ottavat kaiken henkilökohtaisena loukkauksena tai muiden ilkeytenä. Näiden ihmisten kanssa on ihan karseaa tehdä esim. töitä.

Yleensä ne, jotka ovat joutuneet vaikka koulukiusatuiksi, ovat tulleet yliherkiksi ja siksi jokainen vähänkin tiukempi kommentti satuttaa.

No minä kestän asiallista ja rakentavaa kritiikkiä. Jos opettaja vaikka sanoo että täss olis parannettavaa tai tän olisi voinut tehdä toisin.

Jos joku vieras ihminen alkaa haukkumaan mua niin siitä en pääse yli ja muistan sen kokoajan...

Terveisin huono itsetunto

Aina välillä mun mies loukkaa mua käytöksellään ja kun pahotan mieleni tästä, hän suuttuu tunnereaktiostani. Alkaa armoton itsensä puolustelu - hänen käytöksessään ei ole mitään moitittavaa, vika on mun tulkinnassa. Jos jään puolustaa oikeuksiani omiin tunteisiin, alkaa itsepuolustelun lisäksi mun tunteiden mitätöinti ja vähättely. Ivallisia kommentteja mun lapsellisuudesta tms. On täysin sokea omalle käytökselleen ja piittaamaton mun tunteista. Onko muilla kokemusta vastaavasta?

Minun isäni on Juuri tällainen vähästä kiukustuva herkkähipiäinen vihastuva itseänsä rakastava , sodan jälkeen syntynyt , moitittu lapsena kaikesta, on pitänyt pärjätä jo 10 vuotiaana omin avuin , jos ei ole pärjännyt on seuraukset olleet jotain käsittämättömiä. Äitini on kestänyt tätä aina oikeasti olevaa puolisoaan joka on ollut vallan päällä heidän avioliitossaan. Isäni on todella kriitikko, kukaan ei ole yhtä hyvä kuin hän , hän on aina parempi kuin muut, ei tunnusta mitään, käsittelee lapsiaan hajota ja hallitse tyylillä. En jaksa omia vanhempiani koska ovat sen verran vaikeita. Äitini ei koskaan tiedä mistään mitään jäävää itsensä ettei saa moitteita keneltäkään. En ymmärrä miten ovat kestäneet toisia. Isästäni on tullut katkera ja puolittain vihainen kun elämä ei antanut ihan loppuun asti sitä mitä.tavoitteli. hän on menestynyt omalla alallaan varsin mainittavasti. Vähän jäi hampaan koloon joka kuuluu hänen puheissaan. Kun oikein tekee havaintoja hän ei ole koskaan ollut tyytyväinen mihinkään ei myöskään Äitini. Me lapset olemme heitä varten , eikä he meitä varten. Ymmärrykseni on loppunut jo aikaa. Koko ajan odotetaan että tekisimme heidän hyväkseen jotain. Ja nostsisimme heidän mielipahaa. Jos sanomme suoraan mitä ajattelemme heidän virheistään ja elämästään olemme kauheita lapsia. Minulla on mielestäni miesviha koska olen tehnyt melkein aina isäni tahdon mukaisesti, ollut joustava, kuuliainen yms. Tietynlainen halveksinta heitä kohtaan syttyy sydämeeni,  enkä säästele sanojani heitä kohtaan kun ärsyyntymiskynnys on ylittynyt. Olen jo kauan toivonut miten hienoa olisi ollut syntyä toisenlaisille vanhemmille, sellaisille jotka olisivat rakastaneet meitä lapsia ehdoitta vailla meihin kohdistunutta vaativuutta. Sana rakas on meillä ollut vieras.  Mikäli kyseenalaistaa meidän perhe elämää mitä olisi toivonut , molemmat sanovat miten hyvin meidät on pidetty. Ruokaa ja katto on ollut pään päällä. Se kriittisyys ,itseä ja muita kohtaan on ollut jokapäiväinen vieras.  Meidän lasten erot on puitu jollain lailla: puolisot on mollattu vääränlaisina ei itselle vaan muille sisaruksille ja sukulaisille. Lasten lasten miehetkin on vääränlaisia. Pieni vika jos on se o jo suuri vika. Hermokeskukseni alkaa olla täynnä ylikierroksia. Tunnen itseni epäonnistujaksi, rakkaudettomaksi jonka täytyy olla kiitollinen omista ns.aineellisesti hyvistä vanhemmistani, joita on kunnioitettava ja osoitettava heille kuuluva arvo koska ovat raataneet koko ikänsä. Me lapset olemme tehneet vain vähän, tämä on sanonta jonka olen kuullut aina kun vetoan mitä me lapset olemme tehneet jo ala aste ikäisenä. Nimimerkki ; vanhemmat 90v.

En ole itse narsisti. En tarvitse ihailua, en näe vikaa aina toisissa. Olen jonkinsortin täydellosyyden tavoittelija. Se ei tarkoita ollenkaan sitä, että kuvittelisin olevani täydellinen. Se on pikemminkin sitä, että en usko kelpaavani ihmisenä, ellen onnistu hyvin. Yritän todellakin tulla ihmisten kanssa toimeen ja pyrin itse antamaan kritiikkiä hyvin varovaisesti.  Tuo vaativuus itseä kohtaan on suoraa seurausta vanhempieni vaativuudesta, ja se on niin syvällä että en järjellä sitä pysty ohittamaan. Otan kyllä vastaan kritiikkiä. Pyydän anteeksi, vaikka olisin tahattomastikin loukannut toista. En kuitenkaan kestä rankkaa kritiikkiä tai sitä, että minulle huudetaan. Menen ihan sekaisin sellaisesta ja tilanteesta riippuen joko itken tai suutun itse kunnolla. Kun vaatii itseltään valmiiksi jo liikaa, on aika kovilla ja kova kritiikki saa kupin nurin. - Kokonaan eri asia on sitten narsistit, jotka näkevät vian aina muissa ja heillä ei mielestään koskaan ole anteeksipyydettävää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin epävarma ihminen? Mä esimerkiksi olen juuri niitä, jotka vetävät aina herneen nenään kaikista negatiivisista kommenteista. Oon yrittänyt opetella suhtautumaan kritiikkiin eri tavalla, mutta en vaan pääse yli siitä että se kuulostaa mun korvaan pilkkaamiselta, kun olen kuitenkin itse hyvin tietoinen kaikista vioistani ja puutteistani ja yritän koko ajan tehdä niille jotain.

 

Ok, tämä on mieleenkiintoinen kanta. Mielestäni miehelläni on hyvä itsetunto, hän tosin sanoo että nuorena hänellä oli huono itsetunto. Hän ei siis kestä mitään kritiikkiä, vaan suuttuu heti kaikesta, mistään ei saisi sanoa. En ole nalkuttavaa tyyppiä, mutta mistä tahansa jos sanoo tai huomauttaa välillä, hän vetää herneet nenään  ja alkaa martyyriksi. Tämä on todella rasittavaa. Itse olen taas sellainen etten suutu todellakaan mistä

Mielenkiintoinen kanta, samanlainen mies, ei kestä yhtään palautetta itseään koskien. Ja on sanonut asettuvansa yläpuolelle, se särähti jo silloin ikävästi korvaan. - eriltä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies myös välillä suuttuu siitä että minä suutun hänelle. Miten selitätte tämän? Koen ettei minulla ole oikeutta suuttua koskaan vaan silloin kun harvoin jostain suutun, hän suuttuu tästä ja sitten kääntää asian päälaelleen lopulta minä pyytelen anteeksi ja rauhoittelen häntä vaikken mitään ole tehnytkään sillä kertaa. Teen tyhmästi tiedän. Juuri siltä minusta tuntuu ettei minulla ole oikeus tunteisiin, suuttumiseen tms. vaan miehellä aina on. Ymmärrän kyllä pointin siitä että sellainen on henkistä väkivaltaa. Nyt kun asiaa tarkemmin mietin niin mies on kertonut että hänen isänsä huusi ja haukkui häntä lapsuudessa. Hän on kerran kertonut asiasta minulle.

Ap

 

Kertoo mun mielestä siitä, että mies ei kestä ollenkaan suuttumisen ilmausta (no shit, Sherlock :D). Johtunee just tuosta, että isänsä on

Vaikuttaa vähän "sairaalle" tuo sun mies, olen itse eronnut tuollaisesta kumppanista. Kaikki samaa mitä kerrot.

Veikkaan narsismia, kaikki viittaa siihen.

Kerro mistä kritisoit ja miten.