Lue keskustelun säännöt.
onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?
14.08.2016 |
Mietin vaan, kun kaikki oireet viittaa siihen:/.
Miten olette pärjänneet tällaisen ihmisen kanssa?
Kommentit (536)
Epäilin että mun eksällä saatto olla se, koska oireet viittas vahvati siihen: Joskus oli ihanaa, hetkessä itketti, mökötti ja veti johtopäätöksiä tosi nopeasti. Meidän suhde päätyi eroon, koska en jaksanut enää kamppailla päivittäin naisen kanssa jota koko ajan riivasi jokin ja käyttäytyi kun olisi menkat 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä hassua kun minäkin olen valittanut täällä äidistäni miten hän on pilannut minun elämäni niin minäkin olen kokenut että äiti tarvitsi minua ja olen pilannut elämäni siksi ettei äiti menettäisi minua. Niin sitten minua haukutaan että minun vikani kun elämäni on pilalla.
Jos olisin tajunut millaista pahaa "äidin ajatteleminen" minun elämälleni tekee niin en olisi ajatellut, että hänellä pitää olla välit tyttäreensä vaan olisin hylännyt hänet kylmästi kuten hänkin suhtautui minuun (siitä huolimatta että on halunnut että ei menetä minua). Toinen syy etten hylännyt äitiä oli kyllä myös se, että äitini sai minut uskomaan, että siten osoittaisin vain miten minun kanssani on mahdotonta tulla toimeen.
Epävakaa persoonallisuus taitaa olla kohtalaisen vahvasti periytyvä tai ainakin aiheuttaa sitten usein mahdollisesti toisenlaisia ongelmia jälkeläisille kuten masennusta. Jokainen tunne-elämältään häiriytyneiden vanhempien lapsi varmaan kokee joskus epäreiluutta siitä, että joutuu kantamaan seuraukset vanhemmistaan ja aikuisena ne yhtäkkiä ovatkin omaa syytä. Muuttuminen ja asioiden muuttaminen ei ole helppoa, ja usein prosessi tuntuu pään hakkaamiselta seinään, kun alkutilannetta ei ole itse voinut valita. Mutta loppujen lopuksi se usein kannattaa.
Jos vanhemmat tai vanhempi ovat tarpeeksi kamalia niin toki välien katkaiseminen on yksi vaihtoehto. Itse olen vaan kokenut että on ollut parempi käydä läpi se raskas prosessi. Luultavasti äitini ei myöskään ole ihan vakava-asteisimmasta päästä epävakaita, vaikka diagnoosi onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No mun tuttu oli epävakaa ihan lääkärin diagnoosin mukaan eikä koskaan katunut tai pahopitellut raivoamisiaan ja loukkauksiaan, päinvastoin, korosti kuinka on itse ihana ystävä ja minä täyskakka vaikka kuinka olen valmis mihin vuorokauden aikaan tahansa vastaamaan puhelimeen, lähtemään lohduttamaan, perumaan menojani jne.
Jossain vaiheessa olin aivan loppu ja menettänyt oman elämäni täysin ja vasta sitten sain rohkeutta ja viisautta sanoa että tarvitsen omaakin aikaa, olin kuitenkin perheellinen ja opiskelin ja kävin töissä.
Sitähän se sota sitten syttyi.
Ja päättyi niin että totesin että en osaa enkä jaksa olla ystävä hänelle enää.
Pitkään kamppailin ja koin syyllisyyttä mutta pikkuhiljaa aloin toipua ja tajusin kuinka tiukassa otteessa olin ollut.
Siis sä vain otit vastaan tuollaiset puheet että olet täyskakka? En kuuntelisi tuollaista paskaa hetkeäkään. Luuletko olevasi muiden yläpuolella, kun selkeästikään sinulle lauotut vihamielisyydet eivät hetkauta?
Teit aikamoisen tulkinnan. Mistä päättelet että ei hetkauttanut? Sattui ja loukkasi tosi paljon. Mutta koin että minun on pakko olla välittämättä koska toinen on sairas tms.
Jossain vaiheessa vain en todellakaan jaksanut kun mikään ei riittänyt eikä kelvannut, jokaikisestä ilmeestäni tehtiin uskomattomia tulkintoja ja ystävällisiä sanomisiani epäiltiin ja väänneltiin.
En luule enkä luullut olevani hänen enkä kenenkään muun yläpuolella.
Mutta olin sellainen "kiltteydestä kipeä" joka ei osannut pitää puoliaan ja joka oli ohjelmoitu auttamaan ja tukemaan muita oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Kummallisen epäystävällisesti kirjoitat ihmiselle jota et tunne, sekö on nöyryyden, tasavertaisuuden tai vahvan ihmisen merkki sinusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noniin! Kaikki epävakaata persoonallisuutta potevien ystävät, "alan" kirja syliin ja porkkana toiseen käteen ja keppi toiseen, kyllä siitä vielä hyvä kaveri tulee!
Olen käyttänyt arkikieltä selostaessani asiaa omalta kannaltani epävakaan lapsena. En ole alan asiantuntija vaan olosuhteiden pakosta siihen kirjallisuuden kautta tutustunut maallikko joka ilmaisee asioita muutenkin melko rapsakasti (ja ei, en ole vastuussa tätä lukevien epävakaiden tunteenpurkauksista). Luulen että suurin osa niistä, jotka ko kirjallisuutta lukevat ovat lähiomaisia tai puolisoita, ja heille ne on kai pääasiassa tarkoitettukin. Olisikin outoa lähteä ystävyyssuhteessa harjoittamaan "hoitoa" , perheen sisäisissä ihmissuhteissa on kuitekin punnittava plussat ja miinukset. Useimmat ihmiset eivät halua kokonaan katkaista välejä vaan säilyttää edes jollain tasolla toimivan suhteen.
Ensin sait minut tuntemaan itseni alempiarvoiseksi "koiraksi". Sitten jossittelulla tuomitsit minut elämään julmaa arpapeliä jossa - "jos hyvin onnekas" - löydän minua äärimmäisen itsevarman, minua vahvemman ihmisen, joka jaksaa kouluttaa minua, hoitoa tarvitsevaa, häiriintynyttä ja huonosti käyttäytyvää otusta olemaan ihmisiksi niin, että lopulta ojennan valistuneena käteni, nappaan lusikan ja alan elää kuin normaalit ihmiset.
Saatat olla katkera sinulle langenneesta roolista äitisi kasvattajana, mutta älä viitsi tekeytyä paremmintietäjäksi niinkin pitkälle, että tuomitset kokonaisen ihmistyypin elämän kuin kaikkivoipainen jumala.
Vierailija kirjoitti:
Hän käyttäytyi todella agressiivisesti baari-illan jälkeen, ihan mitättömästä asiasta. Kukaan ystävistäni ei ole koskaan käyttäytynyt noin..rupesin vähän miettimään asioita että nää kaikki asiat kun ynnää niin ei ole ihan tervettä.
Ap
Samantyyppinen kokemus oli mulla viimeinen niitti. Toki ystävällä on ne hyvätkin kaudet, mutta viimeisin huono kausi oli jotain aivan sairasta. Ystävyys loppui sitten siihen kun kävi muhun käsiksi, ei pyytänyt anteeksi vaan hänen mielestään "tulkitsin tilanteen väärin". Se että pystyy selittämään itsensä ulos väkivallastakin kun toisten syyttämisen tarve on niin suuri..se oli surullista.... niin surullista. Ymmärrän ettei todellakaan kaikki diagnoosin saaneet ole samanlaisia tietenkään. Ja on ystävänikin herkkä, älykäs, hauska ja persoonallinen. Mutta luonteeseen iskostettu henkinen väkivalta, haukkuminen, manipulointi ja epäluotettavuus ( lähinnä valehtelu ja asioiden keksiminen) oli muutenkin ajoittain liikaa, käsiksi käyminen viimeinen pisara. Kyseessä henkilö joka kävi terapiassa ja sai dg:n, mutta jätti asian hoitamisen kesken. Suruttaa, mutta joitain asioita ei vain voi ymmärtää. Olisin voinut antaa anteeksi käsiksi käymisen, mutta kun ihminen vaan selittää itsensä ulos tilanteesta ja vastuusta jota pitää kantaa omasta toiminnastaan, niin en pystynyt jatkamaan. Ystäväni myös kerran syytti minua kun hänen pyöränsä varastettiin, kun itse unohti lukita sen.. toisaalta sairautta pystyi ymmärtämään juuri siksi että toisiin kohdistuvat syytökset olivat niin räikeän epärealistisia. Mutta raskaita ne on läheisille. Toivon todella että epävakaan persoonallisuuden vaikeille tapauksille keksittäisiin jokin hyvä lääkehoito, kun terapiahoitoihin sitoutuminen voi heillä ontua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaa miksi (jotkut) epävakaat ovat kovin ymmärtämättömiä niitä ystäviänsä kohtaan jotka jossain vaiheessa sanovat tarvitsevansa omaa aikaa ja energiaa?
Ovatko he todella sitä mieltä että toisen ihmisen osa on olla loputon kaivo johon tyhjentää oma paha olo ja toisen tehtävä on olla pompoteltavana ympäri vuorokauden epävakaan tunteiden mukaan?
Välittämättä kenties ystävän lapsista ja puolisosta?
On siis ok hylätä itsensä ja perheensä ja laiminlyödä omaa jaksamista mutta epävakaan hylkääminen (kun yhteyden vähemtäminen ei sovi eikä onnistu epävakaalle) on jotain anteeksiantamattoman kamalaa?
Jos tuo ei ole toisen ihmisen mitätöintiä ja hyväksikäyttöä niin sitten ei mikään.
Vierailija kirjoitti:
Ensin sait minut tuntemaan itseni alempiarvoiseksi "koiraksi". Sitten jossittelulla tuomitsit minut elämään julmaa arpapeliä jossa - "jos hyvin onnekas" - löydän minua äärimmäisen itsevarman, minua vahvemman ihmisen, joka jaksaa kouluttaa minua, hoitoa tarvitsevaa, häiriintynyttä ja huonosti käyttäytyvää otusta olemaan ihmisiksi niin, että lopulta ojennan valistuneena käteni, nappaan lusikan ja alan elää kuin normaalit ihmiset.
Saatat olla katkera sinulle langenneesta roolista äitisi kasvattajana, mutta älä viitsi tekeytyä paremmintietäjäksi niinkin pitkälle, että tuomitset kokonaisen ihmistyypin elämän kuin kaikkivoipainen jumala.
En ole suinkaan katkera, olen oppinut itsekin paljon (ehkä yhtä paljon kuin äitini loppupeleissä), ja kuten sanoin loppujen lopuksi kaikki on hyvin.
Itsestähän se paranemisvoima tietysti lähtee. Asiaa vaan huomattavasti auttaa se, jos lähipiirissä on kannustava henkilö, joka ei kavahda tunteenpurkauksia. Ei hän välttämättä ole sen vahvempi, mutta hänen vahvuutensa ja heikkoutensa ovat jossain muissa asioissa. Ammattiapua tietysti unohtamatta.
Runollinen asioiden vääntäminen omaa maailmankuvaasi vastaavaksi (jossa minä olen tällä hetkellä se "pahis") on sinänsä ennakoitavaa, mutta turhaahan vastaanväittäminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Kiinnostavaa. Minulla ei ole diagnoosia, mutta tunteeni ovat ailahdelleet nuoresta asti. Kommentoin tuohon, ettei toisten tunteilla ole väliä, omasta näkökulmastani käsin.
Minusta suurin osa ihnmisistä on käsittämättömän lehmänhermoisia viilipyttyjä, jotka jaksavat toistensa seuraa ihmeen hyvin. Toivoisin pystyväni samaan, mutta se on vaikeaa. Miltä teistä normaaleista tuntuu, kun ette saa raivareita? Miksi minun käytökseni on teistä rasittavaa, vaikka teidän tunteettoman tasainen käytöksenne hämää minut ajattelemaan, että tunne-elämänne on laimeaa? Miksi viihdytte toistenne seurassa mutta pidätte minun tunteitani ja ajatuksiani outoina ja rasittavina?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin sait minut tuntemaan itseni alempiarvoiseksi "koiraksi". Sitten jossittelulla tuomitsit minut elämään julmaa arpapeliä jossa - "jos hyvin onnekas" - löydän minua äärimmäisen itsevarman, minua vahvemman ihmisen, joka jaksaa kouluttaa minua, hoitoa tarvitsevaa, häiriintynyttä ja huonosti käyttäytyvää otusta olemaan ihmisiksi niin, että lopulta ojennan valistuneena käteni, nappaan lusikan ja alan elää kuin normaalit ihmiset.
Saatat olla katkera sinulle langenneesta roolista äitisi kasvattajana, mutta älä viitsi tekeytyä paremmintietäjäksi niinkin pitkälle, että tuomitset kokonaisen ihmistyypin elämän kuin kaikkivoipainen jumala.
En ole suinkaan katkera, olen oppinut itsekin paljon (ehkä yhtä paljon kuin äitini loppupeleissä), ja kuten sanoin loppujen lopuksi kaikki on hyvin.
Itsestähän se paranemisvoima tietysti lähtee. Asiaa vaan huomattavasti auttaa se, jos lähipiirissä on kannustava henkilö, joka ei kavahda tunteenpurkauksia. Ei hän välttämättä ole sen vahvempi, mutta hänen vahvuutensa ja heikkoutensa ovat jossain muissa asioissa. Ammattiapua tietysti unohtamatta.
Runollinen asioiden vääntäminen omaa maailmankuvaasi vastaavaksi (jossa minä olen tällä hetkellä se "pahis") on sinänsä ennakoitavaa, mutta turhaahan vastaanväittäminen on.
Ennakoitavaa oli myös se, että kirjoitinpa tässä keskustelussa kuinka varovasti tahansa, lopulta onnistun ja ilmaisemaan itseäni niin, että tunteenpurkaukseni laitetaan ko. persoonallisuushäiriön piikkiin. "Pitihän se arvata" on juuri sitä alentavaa paremmintietäjyyttä, ja jo ajattelutapana se sulkee minut ulkopuolelle kuin minä en epävakaan persoonallisuushäiriön takana olisi ainutlaatuinen yksilö, jolla on myös perusteltuja inhimillisiä tunteita, aivan kuten sinulla, kuten kenellä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Kiinnostavaa. Minulla ei ole diagnoosia, mutta tunteeni ovat ailahdelleet nuoresta asti. Kommentoin tuohon, ettei toisten tunteilla ole väliä, omasta näkökulmastani käsin.
Minusta suurin osa ihnmisistä on käsittämättömän lehmänhermoisia viilipyttyjä, jotka jaksavat toistensa seuraa ihmeen hyvin. Toivoisin pystyväni samaan, mutta se on vaikeaa. Miltä teistä normaaleista tuntuu, kun ette saa raivareita? Miksi minun käytökseni on teistä rasittavaa, vaikka teidän tunteettoman tasainen käytöksenne hämää minut ajattelemaan, että tunne-elämänne on laimeaa? Miksi viihdytte toistenne seurassa mutta pidätte minun tunteitani ja ajatuksiani outoina ja rasittavina?
En tiedä millaisia ovat ne lehmänhermoiset joihin viittaat ja kenties tunnet mutta minut tunnetaan äärimmäisen rauhallisena ja kärsivällisenä ja muiden riehumisia jaksavana ja ymmärtävänä viilipyttynä jota mikään ei hetkauta.
Totuus on että hetkauttaa ja paljon, tunnen syvästi ja kiihkeästi, joskus jopa lähes murhanhimoisesti mutta minulla ei (muka) ole tilaa ja lupa näyttää tunteitani ja haavoittuvuuttani. Tähän minut on pienestä lapsesta asti manipuloitu ja nujerrettu.
Älä luule että ainoastaan draamakuningattaret tuntevat aidosti ja syvästi, se joka voimakkaimmin tun teensa näyttää -tai niitä esittää, kenties lietsookin- ei välttämättä ole se jonka tunne-elämä on rikakin ja vivahteikkain ja laaja-alaisin monella tavalla.
Jotkut eivät vain joko halua paljastaa sisintään (introvertit) ja jotkut eivät pysty vaan lamaantuvat.
Katsos, kaikki ei useinkaan ole sitä miltä näyttää.
Joku on pelkästään huomiohakuinen, tunne-elämän aitoudella ja syvyydellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä.
Jo tästä ketjusta huomaa, miksi epävakaat ovat yleensä sietämätöntä seuraa. Alkaa päätä särkeä jo, kun lukee näitä epävakaiden kommentteja, puhumattakaan, että jaksaisi tuollaisia ihmisiä face-to-face.
Kukaan normaalin itsetunnon omaava ihminen ei jaksa teidän sairasta draamailuanne ja maailman kiertymistä loputtomiin oman pikku napanne ympärille. Äärimmäinen itsekkyys, MINÄMINÄMINÄMINÄ minun tarpeet! minun tunteet! minun häiriö!
Haluatte olla KOKO AJAN keskipisteessä ja määrätä joka asiasta. Haluatte kontrolloida ja manipuloida muita. Te ajattelette aina ja ikuisesti olevanne tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Teidän tunteenne ovat mielestänne tärkeämpiä kuin ystävän tunteet. Tai kenenkään muunkaan.
Sanokaa yksikin syy, miksi tuollaista kusipäisyyttä pitäisi sietää? "En voi mitään tää on sairaus!" ei riitä. Sairaus voi saada myös vaikka hakkaamaan läheisensä hengiltä, ei kukaan oleta, että silti pitäisi jäädä väkivalitaisen hullun luo, "koska sairaus". Pahoinpitelyä se on henkinenkin pahoinpitely.
Ottakaa jumalauta edes joskus VASTUU omista oikuistanne älkääkä ikuisesti ja itsekeskeisesti kaatako niitä muiden niskaan!
Jos käyttäydytte kusipäisesti, seuraanne ei kaivata. Siinä kaikki. Piilokusipäisyys lukeutuu tähän myös, vaikka niin tykkäättekin esittää ja manipuloida. Älykkäisiin ihmisiin se ei toimi, vaan he näkevät falskien esitystenne läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Mut mä oon ite hylänny muut ihmiset, koska oon ite tajunnu sen, että oon huono ystävä enkä välitä niistä yhestäkään. Eikä musta ikinä tuntunu että nekään olis musta välittäny.
Onneks mulla on ihana kumppani joka ymmärtää mua (no sillä on kyllä itselläänki mt-ongelmia, eli varmaan siks).
Meillä on menny hyvin ku ollaan jätetty päihteet pois. Ollaan molemmat ihan tasapainosia ku ei oteta mitään. Mä käyn psykoterapiassaki mut ei oo lääkityystä.
Mulla on ollu paljon sellasta itsensä syyllistämistä ja toivottomuutta, esim
"Mitä mä teen ku mä haluan kuolla mut mä pelkään helvettiä nii en voi tappaa itteäni?"
"Mun ois pitäny kuolla ku mä synnyin" (mun syntymä oli siis vaikee)
Mun äiti hylkäs mut ja mun siskon ku oltiin ihan pieniä, niin mä oon syyllistäny kyl vanhempiani just siitä, et miks piti tehdä mut vaan kärsimään tänne maailmaan, ei antaa kunnon eväitä elämään niinsanotusti.
Jatkuvasti on sellanen masennus päällä ja ajatus että mä en halua olla täällä, mulla ei oo tarkotusta, kukaan ei ymmärrä enkä mä halua tehdä mitään koska millään ei oo mitään merkitystä. Mulla kans koulut kesken ja kaverisuhteet ei oo ikinä pysyviä.
Kuinka nopeasti epävakaus yleensä näkyy ihmisessä, voiko olla, että epävakaus ei tule tietyssä seurassa ikinä ilmi, jos onnistuu pitämään kulisseja yllä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!
Enpä nyt tiedä. Jokainen epävakaa on aina kuvitellut olevansa todella hyvä ja herkkä ihminen syvällä sisimmässään. Uhriutuminen on aina näillä aivan uskomatonta luokkaa ja tämä selitys vaikuttaa myös vähän sellaiselta.
Ai sinä tunnet maailman kaikki epävakaat kun voit tuollaisia yleistyksiä tehdä? Olen epävakaa ja tunnen olevani kelvoton kaiken pahan alku ja juuri.Läheiseni ja hoitavat tahot taas yrittävät saada minut ymmärtämään sen etten ole syypää kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Selkeästi olet juuri sellainen tyyppi joka tuntee yhden, max kaksi itse diagnosoimaasi "epävakaata" ja luulet olevasi oikea asiantuntija.
Tässähän sinä juuri herkkänahkaisesti loukkaannut ja uhriudut.
Ja minun ex-ystävälläni oli ihan diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö kuten varmasti monen muunkin joka tässä ketjussa on kommentoinut tutulla.
No miksi olisi niin väärin vähän pahastua jos joku vetää räikeitä yleistyksiä jopa yhden tuntemansa ihmisen perusteella? Eikö saa puolustautua jos vedetään hölmöjä johtopäätöksiä joita joku toinen hölmö saattaa uskoa?Ei ole uhriutumista osoittaa toisen argumentoinnin puutteita. Haluan että tämä keskustelu pysyy moniulotteisena, eli sellaisena että on varmasti ikäviä epävakaita mutta kaikki eivät ole samanlaisia.Oireisto voi poiketa paljonkin. Sinä et voi väittää että näin yksinkertainen itsestäänselvyys ei olisi totta.
Mutta sinä voit väittää että ko kommentoija selkeästi tuntee vain kaksi tai kolme itsediagnosoimaansa epävakaata? Milläs auktoriteetilla tai kestävillä argumenteilla sen teit? Kyllä se herkkänahkaisuudelta ja uhriutumiselta vaikuttaa.
Niin miltä osin vaikuttaa herkkänahkaisuudelta ja uhriutumiselta? Olin selkeästi väärässä,kyseinen henkilö tuntee jopa yhden epävakaan,mikä tekeekin hänen yleistävästä väitteestään vielä naurettavamman.Onneksi olen sen verran aikuinen että kykenen myöntämään arvaukseni menneen pieleen.Sinä sen sijaan tahdot jatkaa lapsellista jankkaustasi ja itsesi nolaamista.
Vierailija kirjoitti:
Jo tästä ketjusta huomaa, miksi epävakaat ovat yleensä sietämätöntä seuraa. Alkaa päätä särkeä jo, kun lukee näitä epävakaiden kommentteja, puhumattakaan, että jaksaisi tuollaisia ihmisiä face-to-face.
Kukaan normaalin itsetunnon omaava ihminen ei jaksa teidän sairasta draamailuanne ja maailman kiertymistä loputtomiin oman pikku napanne ympärille. Äärimmäinen itsekkyys, MINÄMINÄMINÄMINÄ minun tarpeet! minun tunteet! minun häiriö!
Haluatte olla KOKO AJAN keskipisteessä ja määrätä joka asiasta. Haluatte kontrolloida ja manipuloida muita. Te ajattelette aina ja ikuisesti olevanne tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Teidän tunteenne ovat mielestänne tärkeämpiä kuin ystävän tunteet. Tai kenenkään muunkaan.
Sanokaa yksikin syy, miksi tuollaista kusipäisyyttä pitäisi sietää? "En voi mitään tää on sairaus!" ei riitä. Sairaus voi saada myös vaikka hakkaamaan läheisensä hengiltä, ei kukaan oleta, että silti pitäisi jäädä väkivalitaisen hullun luo, "koska sairaus". Pahoinpitelyä se on henkinenkin pahoinpitely.
Ottakaa jumalauta edes joskus VASTUU omista oikuistanne älkääkä ikuisesti ja itsekeskeisesti kaatako niitä muiden niskaan!
Jos käyttäydytte kusipäisesti, seuraanne ei kaivata. Siinä kaikki. Piilokusipäisyys lukeutuu tähän myös, vaikka niin tykkäättekin esittää ja manipuloida. Älykkäisiin ihmisiin se ei toimi, vaan he näkevät falskien esitystenne läpi.
No etpä itsekään vaikuta sellaiselta jota haluaisi katsella face-to-face :D Ihme raivoamista.
Oli. Hauska, älykäs, persoonallinen, mahtava. Suuttui ihan ihme asioista, aina piti ymmärtää ja varoa sanojaan. Herkkä. Kaikki aina kiusasivat kuulemma. Hän vain puolustautuu. Juuri näitä samoja juttuja mitä täällä on jo selitetty. Yritti valtavasti olla paras kaverini vaikka väkisin ja oli kateellinen vanhoille ystävilleni. Lopulta kaveruus päättyi siihen, että minun olisi muutettava hänen luokseen kun hän ei kestä olla yhtään yksin ja pelkää satuttavansa vielä itseään. Ja siis minulla on perhe. Juu kiitos ei. Vaikka tein selväksi että voin kyllä olla kaveri muuten vaikka en tietenkään voi muuttaa hänen luokseen omaishoitajaksi, niin ei riittänyt. Katkaisi välit.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti epävakaus yleensä näkyy ihmisessä, voiko olla, että epävakaus ei tule tietyssä seurassa ikinä ilmi, jos onnistuu pitämään kulisseja yllä?
Käsittääkseni on täysin mahdollista että esim. ennakoitavassa stressittömässä työssä epävakaa (jos ei ole liian äärimmäinen tapaus) saattaa olla täysin funktionaalinen jopa pärjätä loistavasti, tai jollakin muulla elämänalueella, kun taas jollakin toisella alueella asiat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön.
Olen joskus pohtinut sitä, kuinka hallitsemattomia nuo raivokohtaukset oikeasti ovat. Olen nimittäin nähnyt sellaisiin taipuvaisen ihmisen (jonka diagnoosista en tosin tiedä) osaavan kääntää raivon päälle ja pois päältä silmänräpäyksessä. Kyseinen henkilö tosin saattaa hyvinkin toimiensa perusteella kärsiä jostain muusta persoonallisuus- tai mielenterveyden häiriöstä (terveeltä hän ei missään tapauksessa vaikuta, ja itsekeskeisyys on hyvin korostunutta).
Olen nyt yli 50, "parantunut" epävakaasta persoonallisuushäiriöstä.
Mulla ilmeni tuo häiriö mustavalkoisena ajatteluna, läheisten suhteiden kiihkeytenä, masennuksen ja arvottomuuden tunteina. Oli vaikea ymmärtää toisen ihmisen tarpeita, ja halusin, että ystävät olisivat olleet aina käytettävissä.
Nykyään tiedostan monia asioita erilailla kuin nuorena, ja kun pahoja fiiliksiä tulee, olen opetellut sietämään niitä paremmin, ennen kuin puhun tai teen jotain dramaattista.
Onko tämmöinen teidän mielestänne epävakaa pers, kun olen tätä pitkän tovin jo miettinyt.
Kyseessä siis eräs sukulainen, jonka kanssa olen väistämättä tekemisissä vaikka yritän pitää tapailut minimissä.
Hänellä on kummallinen tapa halveksia muita ihmisiä ja pitää heitä ala-arvoisina, haukkuu omia vanhempiaan tuon tuosta että on heidän vikansa kun hän on outo. Myöntää siis itsekin olevansa outo. Hän loukkaantuu älyttömän pienistä ja turhista asioista, kun normaali ihminen ei edes osaisi huomioida asiaa millään tapaa.
Hän ei ole ollut työelämässä paljon ollenkaan, koska ahdistuu joka paikassa ja hankkii sairaslomia ettei tarvitsisi töissä kulkea.
Syyttelee muita ihmisiä kaikesta ja vaikka vika olisi hänessä, hän yrittää aina jollain tapaa kääntää syyt pois niskoiltaan.
Saattaa raivota, suuttua, huutaa, seuraava päivänä voi olla jopa mukavakin!
Todella todella raskasta seuraa..
Mutta sinä voit väittää että ko kommentoija selkeästi tuntee vain kaksi tai kolme itsediagnosoimaansa epävakaata? Milläs auktoriteetilla tai kestävillä argumenteilla sen teit? Kyllä se herkkänahkaisuudelta ja uhriutumiselta vaikuttaa.