Lue keskustelun säännöt.
onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?
14.08.2016 |
Mietin vaan, kun kaikki oireet viittaa siihen:/.
Miten olette pärjänneet tällaisen ihmisen kanssa?
Kommentit (536)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.
Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.Minulla tämä sama ystäväni kanssa. Ollaan tunnettu kauan ja haluaisin pitää kiinni vanhasta ystävyydestä. Olenkohan itse jotenkin läheisiippuvainen, kun en pysty irrottautumaan tästä. Olen ihan uupunut hänen seurassaan. Koko ajan jankutetaan vanhoja asioita, joissa hän on kokenut musertavaa vääryyttä. Toisaalta on hänkin tehnyt väärin ja osasyyllinen asioihin. Kaikki on hänestä niin mustavalkoista. Hän on omasta mielestään viaton kaikkeen, aina. On kuitenkin toiminut kovin itsekkäästi ja myös epäreilusti monet kerrat. En mitenkään enää jaksaisi. Jo hänen ajattelemisensa saa sellaisen voimattoman kiukun kohoamaan mielessäni. Jos ollaan yhteydessä, ollaan hänen ehdoillaan, puhutaan hänen aiheistaan. En osaa edes oikein kuvata tätä vyyhtiä, jota olen ystävyydeksi kuvitellut...
Tämä ketju on muuten todella hyvää vertaistukea. Mulla on nimittäin tuo sama kokemus: vuosikausia olen kuunnellut, kun tämä ihminen vatvoo samoja vanhoja loukkauksia. Kun olen hänet oppinut tuntemaan, tiedän että hänellä on ollut oma osuutensa tilanteisiin. Mutta siitä ei voi sanoa raivokohtauksen pelossa. Joka kerta kun näemme (ja se on usein) hän aloittaa puhumisen omista asioistaan. Kaikki yritykset vaihtaa keskustelun suuntaa tai käsitellä mitään asioita yleisemmin torppaantuvat siihen, että tämä ihminen löytää keinon kääntää keskustelun itseensä. Se on hirvittävän raskasta, kun keskustelu ei mene mihinkään ja omia todellisia ajatuksiaan ei voi sanoa millään tapaa ääneen. Pitäisi vaan jaksaa kuunnella ja myötäillä loputtomiin. Hän on hyvin yksinäinen ihminen, koska on laittanut välit poikki kaikkien ystäviensä kanssa. Minä en olosuhteiden pakosta voi kokonaan erottautua tästä ihmisestä. - 46
Ihan sama minullakin. En voi kääntää selkää, siihen minulla ei ole sydäntä, mutta kohta alan varmaan oireilla itsekin. Onhan se varmaan ihan älyttömän rankkaa, kun on tuollainen persoonallisuus, mutta on se rankkaa läheisillekin. Toisaalta pitää kuunnella ja tukea, mutta toisaalta on itse jollain tavoin ikäänkuin pakotettu epärehellisyyteen, kun ei voi sanoa, mitä oikeasti niistä tapahtumista on mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, serkkuni. Periaatteessa todella ihana ja välittävä ihminen jossain siellä persoonallisuushäiriönsä alla, mutta tätä allaolevaa ihmistä on niin vaikea nähdä että emme pidä kauheasti enää yhteyttä. Aiemmin olimme todella läheisiä, mutta hän laittoi välit poikki päättäessään, että minä (kuten kaikki muutkin hänen sukulaisensa) ovat häntä vastaan. Kirjoitti kaikille pitkiä maanisia sähköposteja, joissa haukkui kaikki pataluhaksi ja miten kaikki ovat hänen elämänsä aikana pettäneet hänet ja juonitelleet. Nyt, mm. yhden pakkohoitoepisodin jälkeen, edelleen paikkailee näitä välejä. Ylipäätään näkee kaikissa ihmisten teoissa ja tekemättä jättämisissä häneen kohdistettuja tahallisia loukkauksia ja vihjauksia.
Hänen on hyvin vaikea saada tai pitää työpaikkaa. Kahdessa perättäisessä työpaikassa oli kummassakin hänen mielestään tosi stressaava ja kireä ilmapiiri, ja kummassakin meni sukset ristiin jonkun työkaverin kanssa. Myös koulua ja opiskelualaa vaihtaa koko ajan, jättää kesken, kun ei se ollutkaan täydellistä ja ei se olekaan se oma juttu. Aina keksii jonkun uuden suunnan elämälleen, että nyt hän on viimein keksinyt sen mitä hänestä pitää tulla (nyt on 42-vuotias).
Sen sijaan, että hän sitoutuisi terapiaan, hän myös keksii aina uuden asian, josta kaikki hänen ongelmansa johtuvat. Milloin se on kiireinen kaupunkielämä (jolloin pitää muuttaa keskelle metsää), milloin ruuan lisäaineet (jolloin kaikki vaihdetaan luomuun ja pakkomielteisesti pelätään kemikaaleja ja "epäpuhtauksia"), milloin lifecoachissa on vikaa ja pitää hankkia uusi. Aina luulee keksineensä sen uuden jutun, jolla nyt elämä paranee. Silloin harvoin kun nähdään, yritän pitää keskustelun yleisellä tasolla ja olla kommentoimatta uusimpia huuhaa-villityksiä, ylipäätään kritisoimatta mitään koska seurauksena on loukkaantuminen ja uhriutuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!
Enpä nyt tiedä. Jokainen epävakaa on aina kuvitellut olevansa todella hyvä ja herkkä ihminen syvällä sisimmässään. Uhriutuminen on aina näillä aivan uskomatonta luokkaa ja tämä selitys vaikuttaa myös vähän sellaiselta.
Ai sinä tunnet maailman kaikki epävakaat kun voit tuollaisia yleistyksiä tehdä? Olen epävakaa ja tunnen olevani kelvoton kaiken pahan alku ja juuri.Läheiseni ja hoitavat tahot taas yrittävät saada minut ymmärtämään sen etten ole syypää kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Selkeästi olet juuri sellainen tyyppi joka tuntee yhden, max kaksi itse diagnosoimaasi "epävakaata" ja luulet olevasi oikea asiantuntija.
Tässähän sinä juuri herkkänahkaisesti loukkaannut ja uhriudut.
Ja minun ex-ystävälläni oli ihan diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö kuten varmasti monen muunkin joka tässä ketjussa on kommentoinut tutulla.
No miksi olisi niin väärin vähän pahastua jos joku vetää räikeitä yleistyksiä jopa yhden tuntemansa ihmisen perusteella? Eikö saa puolustautua jos vedetään hölmöjä johtopäätöksiä joita joku toinen hölmö saattaa uskoa?Ei ole uhriutumista osoittaa toisen argumentoinnin puutteita. Haluan että tämä keskustelu pysyy moniulotteisena, eli sellaisena että on varmasti ikäviä epävakaita mutta kaikki eivät ole samanlaisia.Oireisto voi poiketa paljonkin. Sinä et voi väittää että näin yksinkertainen itsestäänselvyys ei olisi totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raskasta seuraa. Ylidramatisointi, mustavalkoisuus, herkkyyden korostaminen, mutta muille saa laukoa mitä vaan. Pitää itseään jonain aivan erityisenä. Mutta mehän olemme kaikki erityisiä. Olen kyllästynyt siihen, että hän on omasta mielestään arjen yläpuolella ja me käytännön ihmiset ollaan jotain pyykkimuijia. Muuten jaksaisin, mutten itseni dissausta.
Sama...toisissa on aina se vika tai sitten jos kritisoin hänen käytöstään, niin hänellä on nyt niiiiiiin vaikeaa (kun herkkä on). Eli se antaa syyn käyttäytyä rumasti ystävää kohtaan?! Näitä asioita on tässä hiljalleen tullut vastaan ja olen tosiaan miettinyt että jaksanko olla tällaisen persoonan kanssa tekemisissä.
Ap
Käytös ja kuvailu sopii omaan äitiini - samoin sopii narsistiset piurteet. Nykyään on myös lasteni isoäiti. En jaksanut enkä jaksa hänen käytöstään. Näen muutaman kerran vuodessa. Ne, jotka eivät ymmärrä tai tiedä kritisoivat ja yrittävät järjestää yhteistapaamisia.
Äitini yrittää manipuloida, kiristää, valehtelee, syyllistää, kilpailee, on kateellinen, kontrolloiva jne. Sanoo esim. välittävänsä ja olevan herkkä kiltti ihminen. Tosiassa käytös julmaa, ilkeää ja pelottavaa. Sylkee päälle jos hänen kontrollin ja tahtoon ei suostu jne
Samanlaisia kokemuksia, että vuosikaudet kuunnellaan samoja jankkauksia. Tämän henkilön kanssa on ikään kuin mahdoton keskustella muusta kuin häneen itseessään liittyvistä asioista tai ainakin hän yrittää nopeasti käntää keskustelun takaisin itaseensä. Olen tavallaan nyt vasta huomannutkin, että ystävyytemme on perustunut siihen, että olen ollut 24/7 tavoitettavissa hänelle. Hän ei ole vähääkään välittänyt mitä minulle kuuluu. Puheissaan mitätöi muita ja nostattaa itseään. Hänen kanssaan keskustelu on lähinnä sitä, että jos kertoo vaikka ostavansa auton niin kommenttia tulee kuinka hän ei voisi ikinä tuhlata rahaa autoon tai vastaavasti, jos sanoo ostavansa asunnon niin samanlaista kommentia siihen. Hänellä on aina oikeus ja velvollisuus kommentoida negatiivisesti kaikkeen mutta hänelle ei saa sanoa edes asiasta. Myös todella kateellinen ihminen, vertaa itseään aina muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani?
Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.
Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.
Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".
Epävakaus on siinä mielessä vähän sama kuin alkoholismi, että on hyvin vaikea tukea ja ymmärtää ihmistä niin kauan, kun mitään aitoa (tai edes vähän enemmän kuin viisi minuuttia kestävää) katumusta aiheettomista raivareista tai jotain itseymmärrystä tai edes yritystä oppia aiemmasta näkyisi. Itsellä on ollut perheessä epävakaa ja nyt kymmenien vuosien jälkeen se on viimein alkanut lientyä, ja hyvä niin, mutta akuuteimmassa vaiheessa todellakin olisin irrottautunut henkilöstä, jos hän ei olisi ollut perheenjäsen.
Jos olet hyvin onnekas, niin löydät jonkun äärimmäisen vahvaitsetuntoisen ihmisen, joka jaksaa koirakouluttaa sinua analysoimaan tunteitasi ja kannustamaan terapiassa käymiseen. Mutta kaiken ehtona on se, että pitää myös itse yrittää eikä piiloutua niiden defenssiensä taakse, vaikka ne sillä hetkellä tuntuvatkin helpoimmalta tieltä ulos. Oppia vetämään henkeä ja tajuamaan että ne kaikki kauhut tulevat OMAN PÄÄN SISÄLTÄ eikä ulkomaailma ole niihin syypää ja raivari johtaa vain siihen, että se pahin kauhukuva hylkäämisestä toteutuu.
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuluuko tähän epävakauteen myös kontrollointi ja mitätöinti? Kontrollointi että kenen kanssa on viettänyt aikaa (jos aikaa ei ole vietetty tämän epävakaan kanssa) ja sitten syyllistäminen että miksi häntä ei ole kutsuttu ymym.
Vierailija kirjoitti:
Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani?
Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.
Ja sanon vielä senkin, että kyllä, se ON manipulointia, vaikka persoonallisuushäiriöiset eivät sitä ymmärräkään tai myönnä (en voi puhua sinusta yksilönä kun en sinua tunne). He haluavat ihmisiltä jotain, mutta eivät usko että sitä saa normaaleilla keinoin (tai odotukset ovat epärealistisia) ja siksi pelaavat. Usko vaan, kukaan aikuinen tässä maailmassa ei saa ympäristöltä loputtomasti ymmärrystä ja tukea, vaan useimmiten se seuraa siitä, että kohtelee muita kunnioittavasti ja tuki on molemminpuolista, ja kunnioitetaan myös toisten ihmisten rajoja. Jokainen tarvitsee joskus omaa aikaa ja energiaa itselleen, eikä voi olla aina muiden käytettävissä, eikä sitä ole mitään syytä itsekkäästi tulkita hylkäämiseksi. Itse olen kokenut ehkä raskaimpana tuossa perheen persoonallisuushäiriöisessä juuri sen, että minua ajoittain ei tunnusteta erilliseksi ihmiseksi ollenkaan, vaan pitäisi aina olla draamakuningattaren käytettävissä. Jokaisen meistä on kuitenkin viime kädessä opeteltava pärjäämään itse, ja kaikilla on ne omat heikot kohtansa ja herkkyytensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla löytyy epävakaa persoonallisuushäiriö.
En ikinä räjähtele ihmissuhteissa enää vaan osaan rauhoittaa itseni ja käyttäytyä sosiaalisten normien mukaisesti. Sisälläni on tyypilliset häiriön oireet mutta en reagoi niiden mukaisesti. Minulla on hyvin pitkiä ihmissuhteita ja olen ollut vuosia parisuhteessa. Kaikki ystäväni pitää minua huomaavaisena ja kilttinä.
Olen käynyt 14 vuotiaasta saakka hoidossa ja terapiat yms käyty.
Oli myös aikoja kun olin aivan sietämätön ja koitinkin tappaa itseni usein etten ole enää taakka.
Sen sijaan minä harjoittelin käyttäytymään eri tavalla. Tämä on vaikeaa. Mutta ainakaan en ole vaikea ihminen muille kuin itselleni.
Vihaan edelleen sitä kun ihmiset olettavat minun olevan tietynlainen siksi koska minulla on tämä diagnoosi. Se kyllä saa aikaan vihlaisun sisimmässäni...
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, serkkuni. Periaatteessa todella ihana ja välittävä ihminen jossain siellä persoonallisuushäiriönsä alla, mutta tätä allaolevaa ihmistä on niin vaikea nähdä että emme pidä kauheasti enää yhteyttä. Aiemmin olimme todella läheisiä, mutta hän laittoi välit poikki päättäessään, että minä (kuten kaikki muutkin hänen sukulaisensa) ovat häntä vastaan. Kirjoitti kaikille pitkiä maanisia sähköposteja, joissa haukkui kaikki pataluhaksi ja miten kaikki ovat hänen elämänsä aikana pettäneet hänet ja juonitelleet. Nyt, mm. yhden pakkohoitoepisodin jälkeen, edelleen paikkailee näitä välejä. Ylipäätään näkee kaikissa ihmisten teoissa ja tekemättä jättämisissä häneen kohdistettuja tahallisia loukkauksia ja vihjauksia.
Hänen on hyvin vaikea saada tai pitää työpaikkaa. Kahdessa perättäisessä työpaikassa oli kummassakin hänen mielestään tosi stressaava ja kireä ilmapiiri, ja kummassakin meni sukset ristiin jonkun työkaverin kanssa. Myös koulua ja opiskelualaa vaihtaa koko ajan, jättää kesken, kun ei se ollutkaan täydellistä ja ei se olekaan se oma juttu. Aina keksii jonkun uuden suunnan elämälleen, että nyt hän on viimein keksinyt sen mitä hänestä pitää tulla (nyt on 42-vuotias).
Sen sijaan, että hän sitoutuisi terapiaan, hän myös keksii aina uuden asian, josta kaikki hänen ongelmansa johtuvat. Milloin se on kiireinen kaupunkielämä (jolloin pitää muuttaa keskelle metsää), milloin ruuan lisäaineet (jolloin kaikki vaihdetaan luomuun ja pakkomielteisesti pelätään kemikaaleja ja "epäpuhtauksia"), milloin lifecoachissa on vikaa ja pitää hankkia uusi. Aina luulee keksineensä sen uuden jutun, jolla nyt elämä paranee. Silloin harvoin kun nähdään, yritän pitää keskustelun yleisellä tasolla ja olla kommentoimatta uusimpia huuhaa-villityksiä, ylipäätään kritisoimatta mitään koska seurauksena on loukkaantuminen ja uhriutuminen.
Tää kuulostaa enemmänkin joltain lievähköltä psykoottisuudelta kuin epävakaudelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli ystävä, jolla oli monta persoonaa ja käsittääkseni monta mielenterveyden ongelmaa päällekäin, traumaperäisiä. Oli käynyt jo vuosia terapiassa kun tavattiin ja sai kyllä kaikenlaista tarvitsemaansa apua. En alussa tiennyt näistä ongelmista, mutta hän kertoi niistä. Ajattelin ensin, että ei se ole hänen syytään jos tulee vaikeita olotiloja, mutta myöhemmin alkoi paljastumaan huolestuttavia piirteitä. Hän saattoi olla vainoharhainen, itsetuhoinen, syyttää minua oudoista asioista ja manipuloida. Lopetin ystävyyssuhteen sen jälkeen, kun hän kertoi uhanneensa ohikulkioita puukolla, sillä se kuulosti rivien välistä uhkaukselta minua kohtaan; hän saattaisi tehdä niin, jos asiat eivät mene niinkuin hän haluaa. Hänen hyvinä hetkinä oli todella mukavaa, mutta kun se oli sellaista tunteiden ja persoonien vuoristorataa... Se ei tuntunut ystävyydeltä, kun vain hänellä sai olla vaikeaa ja minä jouduin sitä ymmärtämään ja kuuntelemaan. Hän piti minua ennemminkin kuin jonain terapeuttina ja se oli todella uuvuttavaa. Onhan se toki ymmärrettävää, että traumoja kokeneella ihmisellä on vaikeaa, mutta hän ei halunnut niitä käsitellä, vaan käyttää niitä ihmisten manipulointiin ja syyksi olla tekemättä mitään kehittävää. Keskustelut pyörivät vain hänen ongelmissaan ja sillä menikö minulla hyvin tai huonosti, ei ollut pätkääkään merkitystä.
Se on ok, jos ystävällä on vaikeaa ja ongelmia, mutta manipuointia ja uhkauksia ei pidä kuunnella. Jatkossa välttelen hänen tyyppisiään ihmisiä. Se kävi lopussa pelottavaksi. Tällainen ihminen kannattaa ohjata hoitoon jos ei sellaisessa jo ole ja oman terveytensä vuoksi pitää etäisyyttä. Pahasti mielenterveysongelmainen voi olla ilkeä, manipuloiva ja vaarallinen. Stressi, ahdistus ja masennus ovat ihan käsiteltäviä, mutta aistiharhaista tai muuten ylläolevan kaltaista henkilöä en halua enää elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Mulla löytyy epävakaa persoonallisuushäiriö.
En ikinä räjähtele ihmissuhteissa enää vaan osaan rauhoittaa itseni ja käyttäytyä sosiaalisten normien mukaisesti. Sisälläni on tyypilliset häiriön oireet mutta en reagoi niiden mukaisesti. Minulla on hyvin pitkiä ihmissuhteita ja olen ollut vuosia parisuhteessa. Kaikki ystäväni pitää minua huomaavaisena ja kilttinä.
Olen käynyt 14 vuotiaasta saakka hoidossa ja terapiat yms käyty.
Oli myös aikoja kun olin aivan sietämätön ja koitinkin tappaa itseni usein etten ole enää taakka.
Sen sijaan minä harjoittelin käyttäytymään eri tavalla. Tämä on vaikeaa. Mutta ainakaan en ole vaikea ihminen muille kuin itselleni.
Vihaan edelleen sitä kun ihmiset olettavat minun olevan tietynlainen siksi koska minulla on tämä diagnoosi. Se kyllä saa aikaan vihlaisun sisimmässäni...
No sinähän nimenomaan olet aloittanut tien paranemiseen ja saavuttanutkin ainakin osin. Siksi viimeinen kommentti on nimenomaan tarpeeton, mutta ehkä ne ovat vielä ne persoonallisuushäiriön rippeet jotka siinä puhuvat. Paraneminen ei ole mahdotonta, helppoa se ei ole mutta eipä ole moni muukaan asia tässä maailmassa. Uskoakseni tässä ketjussa puhutaan aika pitkälti hyvin akuutissa vaiheessa olevista henkilöistä, ja veikkaisin että moni persoonallisuushäiriöisen ystävä on valmis unohtamaan menneet kunhan vaan asiaan saadaan jotain parannusta. Koska useimmat ihmiset nimenomaan eivät ikiaikaisesti muistele menneitä vääryyksiä, vaikka jotkut epävakaat projisoivatkin tämän oman ajattelutapansa koko maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani?
Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.
Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.
Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".
Epävakaus on siinä mielessä vähän sama kuin alkoholismi, että on hyvin vaikea tukea ja ymmärtää ihmistä niin kauan, kun mitään aitoa (tai edes vähän enemmän kuin viisi minuuttia kestävää) katumusta aiheettomista raivareista tai jotain itseymmärrystä tai edes yritystä oppia aiemmasta näkyisi. Itsellä on ollut perheessä epävakaa ja nyt kymmenien vuosien jälkeen se on viimein alkanut lientyä, ja hyvä niin, mutta akuuteimmassa vaiheessa todellakin olisin irrottautunut henkilöstä, jos hän ei olisi ollut perheenjäsen.
Jos olet hyvin onnekas, niin löydät jonkun äärimmäisen vahvaitsetuntoisen ihmisen, joka jaksaa koirakouluttaa sinua analysoimaan tunteitasi ja kannustamaan terapiassa käymiseen. Mutta kaiken ehtona on se, että pitää myös itse yrittää eikä piiloutua niiden defenssiensä taakse, vaikka ne sillä hetkellä tuntuvatkin helpoimmalta tieltä ulos. Oppia vetämään henkeä ja tajuamaan että ne kaikki kauhut tulevat OMAN PÄÄN SISÄLTÄ eikä ulkomaailma ole niihin syypää ja raivari johtaa vain siihen, että se pahin kauhukuva hylkäämisestä toteutuu.
Ja sanon vielä senkin, että kyllä, se ON manipulointia, vaikka persoonallisuushäiriöiset eivät sitä ymmärräkään tai myönnä (en voi puhua sinusta yksilönä kun en sinua tunne). He haluavat ihmisiltä jotain, mutta eivät usko että sitä saa normaaleilla keinoin (tai odotukset ovat epärealistisia) ja siksi pelaavat. Usko vaan, kukaan aikuinen tässä maailmassa ei saa ympäristöltä loputtomasti ymmärrystä ja tukea, vaan useimmiten se seuraa siitä, että kohtelee muita kunnioittavasti ja tuki on molemminpuolista, ja kunnioitetaan myös toisten ihmisten rajoja. Jokainen tarvitsee joskus omaa aikaa ja energiaa itselleen, eikä voi olla aina muiden käytettävissä, eikä sitä ole mitään syytä itsekkäästi tulkita hylkäämiseksi. Itse olen kokenut ehkä raskaimpana tuossa perheen persoonallisuushäiriöisessä juuri sen, että minua ajoittain ei tunnusteta erilliseksi ihmiseksi ollenkaan, vaan pitäisi aina olla draamakuningattaren käytettävissä. Jokaisen meistä on kuitenkin viime kädessä opeteltava pärjäämään itse, ja kaikilla on ne omat heikot kohtansa ja herkkyytensä.
Palaan vastaamaan. Minä en kirjoittanut, etten ymmärtäisi, miksi jäin yksin. En kirjoittanut, ettei se olisi perusteltua. En kirjoittanut, ettei hylätyksi tuleminen olisi oman käyttäytymiseni ansiota. Viestissäni kerroin epävakaan persoonallisuuden näkökulmasta, miltä se hylkääminen minun silmissäni näytti ja tuntui. En väittänyt, ettei muilla olisi ollut siihen oikeutta, en väittänyt, etten olisi manipuloinut läheisiäni. Kerroin, ettei se ollut tarkoitukseni, kerroin etten sitä ymmärtänyt, en myöskään olisi sitä myöntänyt vaikka joku olisi minulle ääneen sellaista väittänyt. Kerroin, että kaikki tuo on totta, ja totta on myös kaikki muu, mitä minulle vastauksessasi listasit.
Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi". Uskallan sanoa kaiken vihapalautteen uhallakin, että tuo väite tulee puhtaasti sen hylkääjän omaa ratkaisuaan puolustajan suusta. Minut on jätetty yksin. Se ei ollut minun valintani, vaan valinnan tekivät puhtaasti ne, jotka sinun ja itse asiassa lähimmän entisen ystäväni sanojen mukaan "tarvitsivat omaa aikaa ja energiaa". Onko sille jotain muuta sanaa? Minä en sellaista löydä, enkä varsinkaan löytänyt tuolloin.
Jätin epäselväksi sen, onko tilanne kohdallani akuutti. Ei ole. On puhuttu paranemisesta lääkityksen avulla tai terapiassa, ja kyllä, minulle se on ollut hyvinkin pitkälle mahdollista. Aloitin lääkityksen pian sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran jäin yksin teini-iässä kun ovi kirjaimellisesti paiskattiin kiinni edestäni. Olin lukioikäinen, ja tuolloin oireilu oli pahimmillaan. Olin ihan kaikkea sitä, mitä tässä keskustelussa on päivitelty, mutta tajusinko sen? En, sillä tuota "itseymmärrystä" ja "halua oppia" ei minulla ollut. Koska en ymmärtänyt. En tiennyt että opittavaa olisi. En käsittänyt, miksi ovi lyötiin edestäni, miksi menetin kaverin tai ystävän toisensa jälkeen silmänräpäyksessä ilman selitystä, jollaista olisin kaivannut. Pisimpään rinnalla pysyi yksi ystäväni: lapsuudenystävä, joka sanoi viimeisen kerran hyvästit, kun olin 21-vuotias.
Tuota aiempaa viestiäni en olisi voinut tuolloin seitsemän vuotta sitten kirjoittaa. Seitsemän vuotta sitten vetäydyin syrjään, koska jäin yksin, ja olin kyllästynyt yrittämään, kerta toisensa jälkeen pettymään. Tunnen yhä edelleen luissa ja ytimissä, kun hyvä ja rakas ystävä jättää kuin nallin kalliolle perustellen sen sanoen (ja sinunkin sanojasi lainaten) "tarvitsee omaa aikaa ja energiaa". Jäädä vuosiksi yhdeksi kysymysmerkiksi: olenko riivattu, olenko paha, mikä minussa on vikana. Näinä täydellisen yksinolon vuosina olen ehtinyt ajatella järkevämmin, pohtia ja punnita, ja vasta yli kymmenen vuoden lääkityksen ja nelivuotisen terapian jälkeen alan ymmärtää. Ymmärtää, miksi minua satutettiin, ymmärtää sen, että satutin itse ensin.
Haluan vielä sanoa, että epävakaasta persoonallisuushäiriöstä havahtuminen on kivuliasta. Tämä pitkä prosessi (joka on vielä kesken) on vielä kivuliampaa kuin ne hetket, joina omat ystävät satuttivat kun vähiten sitä odotin. On suunnattoman kivuliasta kokea massiivinen ahaa-elämys kun ymmärtää, että on ollut juurikin se kaiken kauhun alku ja juuri, on ITSE syyllinen kaikkeen siihen kärsimykseen, jonka on aiheuttanut niin itselleen kuin muille, ja vasta nyt, kun on jo liian myöhäistä.
Halusin siis ainoastaan tuoda esiin oman näkökulmani. Miltä kaikki silloin tuntui, myös vielä sen, miltä tuo kaikki tuntuu nyt. Vasta vuosia kestäneen perusteettoman katkeruuden jälkeen osaan toivoa kaikkea hyvää niille, jotka pysyivät rinnallani niinkin pitkään. Silloin en hyvin pitkään aikaan osannut. Yhä vielä se on ajoittain vaikeaa, koska se vaan sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, serkkuni. Periaatteessa todella ihana ja välittävä ihminen jossain siellä persoonallisuushäiriönsä alla, mutta tätä allaolevaa ihmistä on niin vaikea nähdä että emme pidä kauheasti enää yhteyttä. Aiemmin olimme todella läheisiä, mutta hän laittoi välit poikki päättäessään, että minä (kuten kaikki muutkin hänen sukulaisensa) ovat häntä vastaan. Kirjoitti kaikille pitkiä maanisia sähköposteja, joissa haukkui kaikki pataluhaksi ja miten kaikki ovat hänen elämänsä aikana pettäneet hänet ja juonitelleet. Nyt, mm. yhden pakkohoitoepisodin jälkeen, edelleen paikkailee näitä välejä. Ylipäätään näkee kaikissa ihmisten teoissa ja tekemättä jättämisissä häneen kohdistettuja tahallisia loukkauksia ja vihjauksia.
Hänen on hyvin vaikea saada tai pitää työpaikkaa. Kahdessa perättäisessä työpaikassa oli kummassakin hänen mielestään tosi stressaava ja kireä ilmapiiri, ja kummassakin meni sukset ristiin jonkun työkaverin kanssa. Myös koulua ja opiskelualaa vaihtaa koko ajan, jättää kesken, kun ei se ollutkaan täydellistä ja ei se olekaan se oma juttu. Aina keksii jonkun uuden suunnan elämälleen, että nyt hän on viimein keksinyt sen mitä hänestä pitää tulla (nyt on 42-vuotias).
Sen sijaan, että hän sitoutuisi terapiaan, hän myös keksii aina uuden asian, josta kaikki hänen ongelmansa johtuvat. Milloin se on kiireinen kaupunkielämä (jolloin pitää muuttaa keskelle metsää), milloin ruuan lisäaineet (jolloin kaikki vaihdetaan luomuun ja pakkomielteisesti pelätään kemikaaleja ja "epäpuhtauksia"), milloin lifecoachissa on vikaa ja pitää hankkia uusi. Aina luulee keksineensä sen uuden jutun, jolla nyt elämä paranee. Silloin harvoin kun nähdään, yritän pitää keskustelun yleisellä tasolla ja olla kommentoimatta uusimpia huuhaa-villityksiä, ylipäätään kritisoimatta mitään koska seurauksena on loukkaantuminen ja uhriutuminen.
Tää kuulostaa enemmänkin joltain lievähköltä psykoottisuudelta kuin epävakaudelta.
Ehkä, mutta tämä henkilö itse on sanonut että hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi". Uskallan sanoa kaiken vihapalautteen uhallakin, että tuo väite tulee puhtaasti sen hylkääjän omaa ratkaisuaan puolustajan suusta. Minut on jätetty yksin. Se ei ollut minun valintani, vaan valinnan tekivät puhtaasti ne, jotka sinun ja itse asiassa lähimmän entisen ystäväni sanojen mukaan "tarvitsivat omaa aikaa ja energiaa". Onko sille jotain muuta sanaa? Minä en sellaista löydä, enkä varsinkaan löytänyt tuolloin.
Jos omalla mahdottomalla käytöksellään etäännyttää muut itsestään niin kyllä se tosiaan on hieman itsekästä puhua hylkäämisestä, koska siitä kuultaa läpi se, ettei siitä omasta käytöksestä oteta vastuuta - hylkääjä, kuten sinäkin sanot, tekee valinnan puhtaasti itse. Vähän kun syyttäisi autoa siitä, että jää tien päälle kun on itse ajanut tankin tyhjäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi". Uskallan sanoa kaiken vihapalautteen uhallakin, että tuo väite tulee puhtaasti sen hylkääjän omaa ratkaisuaan puolustajan suusta. Minut on jätetty yksin. Se ei ollut minun valintani, vaan valinnan tekivät puhtaasti ne, jotka sinun ja itse asiassa lähimmän entisen ystäväni sanojen mukaan "tarvitsivat omaa aikaa ja energiaa". Onko sille jotain muuta sanaa? Minä en sellaista löydä, enkä varsinkaan löytänyt tuolloin.
Jos omalla mahdottomalla käytöksellään etäännyttää muut itsestään niin kyllä se tosiaan on hieman itsekästä puhua hylkäämisestä, koska siitä kuultaa läpi se, ettei siitä omasta käytöksestä oteta vastuuta - hylkääjä, kuten sinäkin sanot, tekee valinnan puhtaasti itse. Vähän kun syyttäisi autoa siitä, että jää tien päälle kun on itse ajanut tankin tyhjäksi.
Ei ollut kyse siitä, kuka syyttää ja ketä. Voithan toki pohtia sitäkin, kuka on syyllinen ja kuka on vastuussa siitä että toinen jää yksin (minun vastaukseni olisi varmaan "ei kumpikaan").
Entäpä vaikka "yksin jättäjä"? Minä kuulen läpi välinpitämättömyyden, onko se sitten parempi? Puhun joka tapauksessa mielummin hylkäämisestä kuin jättämisestä myös siksi, että minä ainakin ajattelen ettei kaveria voi "jättää". Poikaystävän voi jättää, ystävää ei.
Onhan täällä varmasti yleistämistäkin mutta mielestäni hieman eri asia sinä, joka olet hakenut apua ongelmiisi ja saanut elämäsi järjestykseen. Täysin eri asia olla epävakaa ja tajuta se itse, kun olla läheisissä ihmissuhteissa, syytellen muita ja uhriutumalla. Itse ainakin kaipaan keskustelua, koska mietin jo pitkään onko kenties itsessäni jotain vikaa ja olin todella hämmentynyt ja loppu tähän läheiseen. Eri asia, kun tietää mistä on ehkäpä kyse.