Lue keskustelun säännöt.
onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?
14.08.2016 |
Mietin vaan, kun kaikki oireet viittaa siihen:/.
Miten olette pärjänneet tällaisen ihmisen kanssa?
Kommentit (536)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!
Enpä nyt tiedä. Jokainen epävakaa on aina kuvitellut olevansa todella hyvä ja herkkä ihminen syvällä sisimmässään. Uhriutuminen on aina näillä aivan uskomatonta luokkaa ja tämä selitys vaikuttaa myös vähän sellaiselta.
Ai sinä tunnet maailman kaikki epävakaat kun voit tuollaisia yleistyksiä tehdä? Olen epävakaa ja tunnen olevani kelvoton kaiken pahan alku ja juuri.Läheiseni ja hoitavat tahot taas yrittävät saada minut ymmärtämään sen etten ole syypää kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Selkeästi olet juuri sellainen tyyppi joka tuntee yhden, max kaksi itse diagnosoimaasi "epävakaata" ja luulet olevasi oikea asiantuntija.
Tässähän sinä juuri herkkänahkaisesti loukkaannut ja uhriudut.
Ja minun ex-ystävälläni oli ihan diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö kuten varmasti monen muunkin joka tässä ketjussa on kommentoinut tutulla.
No miksi olisi niin väärin vähän pahastua jos joku vetää räikeitä yleistyksiä jopa yhden tuntemansa ihmisen perusteella? Eikö saa puolustautua jos vedetään hölmöjä johtopäätöksiä joita joku toinen hölmö saattaa uskoa?Ei ole uhriutumista osoittaa toisen argumentoinnin puutteita. Haluan että tämä keskustelu pysyy moniulotteisena, eli sellaisena että on varmasti ikäviä epävakaita mutta kaikki eivät ole samanlaisia.Oireisto voi poiketa paljonkin. Sinä et voi väittää että näin yksinkertainen itsestäänselvyys ei olisi totta.
Mutta sinä voit väittää että ko kommentoija selkeästi tuntee vain kaksi tai kolme itsediagnosoimaansa epävakaata? Milläs auktoriteetilla tai kestävillä argumenteilla sen teit? Kyllä se herkkänahkaisuudelta ja uhriutumiselta vaikuttaa.
Niin miltä osin vaikuttaa herkkänahkaisuudelta ja uhriutumiselta? Olin selkeästi väärässä,kyseinen henkilö tuntee jopa yhden epävakaan,mikä tekeekin hänen yleistävästä väitteestään vielä naurettavamman.Onneksi olen sen verran aikuinen että kykenen myöntämään arvaukseni menneen pieleen.Sinä sen sijaan tahdot jatkaa lapsellista jankkaustasi ja itsesi nolaamista.
Olet olet, toki toki ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aika ristiriitaista, kun eräs läheiseni on samaan aikaan kateellinen muille ihmisille, omaa huonon itsetunnon mutta silti pitää itseään, omia mielipiteitään ja valintojaan ylivertaisina suhteessa muihin. Vähättelee ja kritisoi muita. Korostaa omaa herkkyyttään jatkuvasti, kuitenkin osaa olla hyvinkin tunteeton välillä muita kohtaan, mikä tuntuu tahalliselta. Kesti jotenkin tajuta tämän henkilön käytös, koska olimme niin tiiviisti yhteydessä. Nyt kun olen ottanut etäisyyttä niin valjennut moni asia. Tuntuu kauhealta ajatella näin mutta tuntuu ikään kuin hän nauttisi toisten vastoinkäymisistä, toisten onni on häneltä pois ja katkerilla kommenteilla pitää yrittää saada edes vähän toisen onnea laskemaan. Myös mustavalkoisuus, joko ihmiset joita hän ihailee, ovat hyviä tai muut ovat ilkeileviä ja hän uhri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka nopeasti epävakaus yleensä näkyy ihmisessä, voiko olla, että epävakaus ei tule tietyssä seurassa ikinä ilmi, jos onnistuu pitämään kulisseja yllä?
Käsittääkseni on täysin mahdollista että esim. ennakoitavassa stressittömässä työssä epävakaa (jos ei ole liian äärimmäinen tapaus) saattaa olla täysin funktionaalinen jopa pärjätä loistavasti, tai jollakin muulla elämänalueella, kun taas jollakin toisella alueella asiat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön.
Olen joskus pohtinut sitä, kuinka hallitsemattomia nuo raivokohtaukset oikeasti ovat. Olen nimittäin nähnyt sellaisiin taipuvaisen ihmisen (jonka diagnoosista en tosin tiedä) osaavan kääntää raivon päälle ja pois päältä silmänräpäyksessä. Kyseinen henkilö tosin saattaa hyvinkin toimiensa perusteella kärsiä jostain muusta persoonallisuus- tai mielenterveyden häiriöstä (terveeltä hän ei missään tapauksessa vaikuta, ja itsekeskeisyys on hyvin korostunutta).
"Ennakoitava ja stressitön työ" on hyvin ilmaistu. Tasaisen varmassa työssä pärjää varmasti hyvin ellei erinomaisesti, tosin vain niin kauan kun palaute on positiivista (ja tietysti vain kunnes epävakaa kyllästyy). Kun palautteesta tulee negatiivissävyistä tai liian henkilökohtaista, epävakaa oireilee, ja tämä ilmentyy juuri työ- ja opiskelupaikkojen vaihteluna. Kaikki on mustavalkoista myös työelämässä: jos kuulen epäonnistuneeni jossain tehtävässä, olen epäonnistunut koko työssä, koko työpaikassa, kaikilla osa-alueilla aina vastuutehtävistä kahvinkeittoon. Kaikkein tasaisinta on työ, jossa voi olla anonyymi, ja tällaista on etätyö, kuten markkinointi. Manipulointi on piirteenä sellainen, että se on monessakin työssä plussaa, jotkin alat suorastaan vaativat sitä.
Kun epävakaa voi loistaa, on maailmassa rauha. Mutta auta armias, jos joku "tulee iholle". Kukin kannattelee kulissejaan oman jaksamisensa/osaamisensa mukaan, ja helpompaa se tietysti on seurassa, joka ei ole ennestään tuttu, tai on sitä vain pinnallisesti. Tällaisia voivat olla vaikkapa jumppakaverit, mutta esimerkiksi joogasalissakaan ei itkupotkuraivareilta olla minun kohdallani säästytty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...
Itse asiassa alan kirjallisuudessa neuvotaan nimenomaan tällaiseen "kouluttamiseen". termi voi olla sinänsä huono, mutta siitä on loppujen lopuksi kyse: peilataan tilanteen tullessa että ymmärretään toisen paha olo, mutta todetaan että käytöstä on muutettava ja autetaan katsomaan tilannetta järkevämmin. Pahimpien raivareiden tullessa voi rauhallisesti todeta että poistun paikalta ja palaamme asiaan kun olet rauhoittunut.
Noniin! Kaikki epävakaata persoonallisuutta potevien ystävät, "alan" kirja syliin ja porkkana toiseen käteen ja keppi toiseen, kyllä siitä vielä hyvä kaveri tulee!
Harvoin nauranut näin AV:lla :DDD
Luen myös monttu auki näitä ketjuja. Ymmärrän toki, jos kyseessä on oma perheenjäsen, mutta kuinka joku voi olla YSTÄVÄ ihmisen kanssa, josta ei pidä tai jonka kanssa ei tule toimeen? En vain ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meinaan kun tuo lainaamani kirjoittaja sanoi jotenkin että "näin olen voinut aäilyttää välini äitiini", kun siis mun näkövinkkelistä mitä ihmettä varten ne on pitänyt säilyttää? Jos joku rääkkää sua noin paljon niin eikö ole ihan oikein vain sanoa, että terve menoa.
t.kivikissaäitiSaattaisiko se johtua esimerkiksi siitä että olen sen verran empaattinen ihminen, etten halua äitini jäävän yksin ja tuntea sitä hirveää hylkäämistä, jota hän eniten maailmassa pelkää? Mr Hyde puolestaan huolimatta hän osaa hyvinä hetkinään olla todella hieno ihminen, ja kaikesta huolimatta rakastan häntä. "koulutuksen" (jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa) ansiosta suhteessa on nykyisin enemmän plussia kuin miinuksia varmasti meidän molempien kannalta.
Niin. Voi olla. Jos nyt jostain syystä peilaan sinun tilannettasi vasten omaani, niin huomaan, että meistä, minusta ja äidistä minä olen enemmän pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Äiti on käyttänyt sitä hyväkseen. Mitä mieltä olet tällaisesta äidistä? No, ei tarvitse olla mitään mieltä, mutta ehkä tätä vasten on aika ymmärrettävää, että minä en jaksa surra kuitenkaan loppujenlopuksi äitini tunteita oikeasti - jos olisin varsinkin tajunnut, että taidan koittaa "suojella" häntä kokemasta sitä mitä itselleni en haluaisi tapahtuvan. Tee se toiselle mitä et itsellesi haluaisi tehtävän. Vaikka se ei ole auttanut oikeasti minua pätkääkään, vaan ainoastaa haitannut. Ja pahasti. Näin siis minulla.
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No mun tuttu oli epävakaa ihan lääkärin diagnoosin mukaan eikä koskaan katunut tai pahopitellut raivoamisiaan ja loukkauksiaan, päinvastoin, korosti kuinka on itse ihana ystävä ja minä täyskakka vaikka kuinka olen valmis mihin vuorokauden aikaan tahansa vastaamaan puhelimeen, lähtemään lohduttamaan, perumaan menojani jne.
Jossain vaiheessa olin aivan loppu ja menettänyt oman elämäni täysin ja vasta sitten sain rohkeutta ja viisautta sanoa että tarvitsen omaakin aikaa, olin kuitenkin perheellinen ja opiskelin ja kävin töissä.
Sitähän se sota sitten syttyi.
Ja päättyi niin että totesin että en osaa enkä jaksa olla ystävä hänelle enää.
Pitkään kamppailin ja koin syyllisyyttä mutta pikkuhiljaa aloin toipua ja tajusin kuinka tiukassa otteessa olin ollut.
Siis sä vain otit vastaan tuollaiset puheet että olet täyskakka? En kuuntelisi tuollaista paskaa hetkeäkään. Luuletko olevasi muiden yläpuolella, kun selkeästikään sinulle lauotut vihamielisyydet eivät hetkauta?
Teit aikamoisen tulkinnan. Mistä päättelet että ei hetkauttanut? Sattui ja loukkasi tosi paljon. Mutta koin että minun on pakko olla välittämättä koska toinen on sairas tms.
Jossain vaiheessa vain en todellakaan jaksanut kun mikään ei riittänyt eikä kelvannut, jokaikisestä ilmeestäni tehtiin uskomattomia tulkintoja ja ystävällisiä sanomisiani epäiltiin ja väänneltiin.
En luule enkä luullut olevani hänen enkä kenenkään muun yläpuolella.
Mutta olin sellainen "kiltteydestä kipeä" joka ei osannut pitää puoliaan ja joka oli ohjelmoitu auttamaan ja tukemaan muita oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Kummallisen epäystävällisesti kirjoitat ihmiselle jota et tunne, sekö on nöyryyden, tasavertaisuuden tai vahvan ihmisen merkki sinusta?
Olen vain kurkkuani myöten kyllästynyt siihen, kun "kiltteydestä kipeät" myös tietävät olevansa niin hemmetin hyviä ihmisiä. "Autamme muita ja se tekee meistä pyhimyksiä". Joopa joo. Jos ihminen on ohjelmoitu tukemaan muita oman hyvinvointinsa kustannuksella niin sittenkö on oikeus haukkua sellaista, jolla on tervettä itsekkyyttä, sille se ainakin välillä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Ennakoitavaa oli myös se, että kirjoitinpa tässä keskustelussa kuinka varovasti tahansa, lopulta onnistun ja ilmaisemaan itseäni niin, että tunteenpurkaukseni laitetaan ko. persoonallisuushäiriön piikkiin. "Pitihän se arvata" on juuri sitä alentavaa paremmintietäjyyttä, ja jo ajattelutapana se sulkee minut ulkopuolelle kuin minä en epävakaan persoonallisuushäiriön takana olisi ainutlaatuinen yksilö, jolla on myös perusteltuja inhimillisiä tunteita, aivan kuten sinulla, kuten kenellä tahansa.
Tottakai sinulla on myös perusteltuja tunteita. Mutta tuo asioiden vääntäminen omaa negatiivista maailmankuvaa vastaavaksi nyt vaan on tyypillistä epävakaille (ei välttämättä aina eikä joka tilanteessa, mutta ajoittain), siinä missä joku muu toimintatapa on tyypillistä introvertille, masentuneelle, keskivertopoliitikolle tai tyypilliselle taiteilijalle. Epävakaat ovat tietysti yksilöitä mutta heillä on myös jotain yhteistä, siihenhän tuo diagnosointikin perustuu. Usko nyt, ei tarkoitus ole "tuomita" ketään, mutta tuo käyttäytymismalli ei vaan ihmisten kanssa toimiessa tuo toivottua lopputulosta (tai ainakaan pidemmän päälle hyvää lopputulosta, josko nyt on edes selvää mikä se toivottu tulos on). Kaikilla meillä on negatiivisia tunteita, mutta niiden heittäminen muiden niskaan ja projisoiminen ei kerta kaikkiaan toimi. Ja se on se syy miksi sitä pidetään "häiriönä". Ja minun herjaamiseni henkilökohtaisesti ei tätä asiaa miksikään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin. Voi olla. Jos nyt jostain syystä peilaan sinun tilannettasi vasten omaani, niin huomaan, että meistä, minusta ja äidistä minä olen enemmän pelännyt hylätyksitulemisen kokemusta. Äiti on käyttänyt sitä hyväkseen. Mitä mieltä olet tällaisesta äidistä? No, ei tarvitse olla mitään mieltä, mutta ehkä tätä vasten on aika ymmärrettävää, että minä en jaksa surra kuitenkaan loppujenlopuksi äitini tunteita oikeasti - jos olisin varsinkin tajunnut, että taidan koittaa "suojella" häntä kokemasta sitä mitä itselleni en haluaisi tapahtuvan. Tee se toiselle mitä et itsellesi haluaisi tehtävän. Vaikka se ei ole auttanut oikeasti minua pätkääkään, vaan ainoastaa haitannut. Ja pahasti. Näin siis minulla.
t.kivikissaäiti
Juu, en todellakaan mene väittämään, että kaikkia vanhempia pitäisi ymmärtää ja rakastaa. Minun äitini oli enemmän ehkä sitä "heikkoa" ripustautuvaa tyyppiä tasapainottomuudestaan huolimatta, joten on helpompi ymmärtää, että kyse on sairaudesta. En todellakaan väitä että olisin itsekään pärjännyt todella kovapintaisen manipulaattorin kanssa. Empatiaa on verrattain helppo tuntea kun on edes joku tuntemus siitä, että tekojen taustalla on inhimillinen henkilö. Yritin tuossa vain hieman kumota sitä täällä kirjoittavien epävakaiden käsitystä siitä, että heitä ei kukaan koskaan voi ymmärtää tai rakastaa tai tuntea heitä kohtaan empatiaa. Luultavasti heitä (ainakin osaa) on joskus rakastanut tai ymmärtänyt paljon useampi ihminen kuin he arvaavatkaan.
Minua vähän ihmetyttää se, että epävakaisiin suhtaudutaan kuitenkin kuin he olisivat itse aiheuttaneet tilanteensa. En oikein jaksa uskoa mihinkään synnynnäiseen kemialliseen häiriöönkään. Ainoa ihminen jonka läheisimmin voisin sanoa sopivan epävakaan persoonallisuushäiriön piikkiin tiedän hänen oman äitinsä hylänneen kun hän oli 2-vuotias. Se on varmasti järkyttänyt häntä ja se, mitä sen jälkeen elämässä oli. Niin sitten odotetaan tällaiselta ihmiseltä normaalin ihmisen käytöstä! Eikä ymmärretä ollenkaan hänen herkkiä kipupisteitään. No, emme ole onneksi kauhean läheisissä tekemisissä, ehkä hänen tyttärensä ovat kärsineet asioista, joita eivät voi vain silitellä pois, mutta kun siis moni tämän ihmisen tunteva haukkuu häntä ja kummastelee, miten se on niin kamala... Jaa. Minä näen, että siinä on vain yksi muiden ihmisten särkemä ja ei-ymmärtämä ihminen, joka ei mitenkään haluaisi itsekään kärsiä epävarmuutensa tuomista tunteistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Ja juuri tämä. Siskoni puolustautuu aina täysin mitättömistä syistä lähtevien huutokonserttiensa jälkeen sillä, että hän vain "puolustautuu". Eikä myöhemmin suostu myöntämään mitään sellaista tapahtuneenkaan. On muuten kieltäytynyt kaikesta mielenterveysavusta
Entä jos hän todella kokee puolustautuvansa ja ei koe, että hän saa hyväksyntää omana itsenään? Toisia satuttavaa käytöstä ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ehkä hän ei ole aikoinaan tehnyt sitäkään tahallaan ja siitä tulleet moitteet (kun olisi pitänyt vain kertoa miten toimia oikein) vaurioittivat hänen psyykeään?
Kyseessä on yli 50-vuotias nainen, joka itse toimii opettajana. Häntä on ihan riittävästi opastettu elämänsä aikana, se on loppu nyt. Onnea vain senkin alakoulun lasten vanhemmille. Tosin sisareni käytöksestä tekee meidän sukulaisten kohdalla vieläkin sietämättömämpää se, että vieraiden kohdalla hän osaa sitä jotenkin säädellä. Ilmeisesti kykyä kyllä löytyy, kun vain on halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Ja juuri tämä. Siskoni puolustautuu aina täysin mitättömistä syistä lähtevien huutokonserttiensa jälkeen sillä, että hän vain "puolustautuu". Eikä myöhemmin suostu myöntämään mitään sellaista tapahtuneenkaan. On muuten kieltäytynyt kaikesta mielenterveysavusta
Entä jos hän todella kokee puolustautuvansa ja ei koe, että hän saa hyväksyntää omana itsenään? Toisia satuttavaa käytöstä ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ehkä hän ei ole aikoinaan tehnyt sitäkään tahallaan ja siitä tulleet moitteet (kun olisi pitänyt vain kertoa miten toimia oikein) vaurioittivat hänen psyykeään?
Kyseessä on yli 50-vuotias nainen, joka itse toimii opettajana. Häntä on ihan riittävästi opastettu elämänsä aikana, se on loppu nyt. Onnea vain senkin alakoulun lasten vanhemmille. Tosin sisareni käytöksestä tekee meidän sukulaisten kohdalla vieläkin sietämättömämpää se, että vieraiden kohdalla hän osaa sitä jotenkin säädellä. Ilmeisesti kykyä kyllä löytyy, kun vain on halua.
No miten tämä mitenkään mitätöi sen mitä minä sanoin? Aivan hyvin hänen tilanteensa takana voi olla syyttely vääristä syistä lapsena. Sanoinhan, että se on voinut vaurioittaa psyykeä. Luuletko opettajankoulutuksen jotenkin korjaavan sen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa miksi (jotkut) epävakaat ovat kovin ymmärtämättömiä niitä ystäviänsä kohtaan jotka jossain vaiheessa sanovat tarvitsevansa omaa aikaa ja energiaa?
Ovatko he todella sitä mieltä että toisen ihmisen osa on olla loputon kaivo johon tyhjentää oma paha olo ja toisen tehtävä on olla pompoteltavana ympäri vuorokauden epävakaan tunteiden mukaan?
Välittämättä kenties ystävän lapsista ja puolisosta?
On siis ok hylätä itsensä ja perheensä ja laiminlyödä omaa jaksamista mutta epävakaan hylkääminen (kun yhteyden vähemtäminen ei sovi eikä onnistu epävakaalle) on jotain anteeksiantamattoman kamalaa?
Jos tuo ei ole toisen ihmisen mitätöintiä ja hyväksikäyttöä niin sitten ei mikään.
Juu, meillä olisi minun nuorimpana pitänyt vain hoitaa paljon vanhempaa siskoani, kun äiti kuoli. Pitäisi hänen mielestään yhäkin. Töissäkin olisi pitänyt vastata hänen valituspuheluihinsa ties mistä sairauksista. Edelleen minun pitäisi hänen mielestään hoitaa kaikki isäämme koskevat asiat täältä toiselta puolelta Suomea. En saanut häneltä vastavuoroisesti yhtään minkäänlaista myötätuntoa tai huolenpitoa, vaikka sentään minunkin ainut äitini oli juuri kuollut. Ja minulle yllättäen. Hän oli nähnyt vierestä äidin tilan äkillisen heikkenemisen, mutta keskittynyt omiin raivokohtauksiinsa ja tuulettamaan pahaa oloaan äidille.
Kun tämä kaikki minulle selvisi, niin ymmärsin, että en saa enää missään nimessä ryhtyä hänen kanssaan läheisempään tekemiseen. En vaikka hänen tempauksiinsa vuosikymmenten aikana tottuneet iäkkäät sukulaisetkin sitä vielä minulta odottavat, kun olen se kiltti tyttö. En vaikka äidin kuoleman aiheuttaja tunnekuohu ei olekaan enää yhtä vahvasti päätökseni tukena. Nyt välit täytyy pitää poikki oman itseni takia ihan kylmästi vain, vaikka äitikin huomaamattaan kasvatti minut rinnalleen sisareni jatkuvaksi auttajaksi. Sisareni on minun omalle henkiselle hyvinvoinnilleni hyvin vaarallinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…
Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.
No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.
Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).
Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46
Ja juuri tämä. Siskoni puolustautuu aina täysin mitättömistä syistä lähtevien huutokonserttiensa jälkeen sillä, että hän vain "puolustautuu". Eikä myöhemmin suostu myöntämään mitään sellaista tapahtuneenkaan. On muuten kieltäytynyt kaikesta mielenterveysavusta
Entä jos hän todella kokee puolustautuvansa ja ei koe, että hän saa hyväksyntää omana itsenään? Toisia satuttavaa käytöstä ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ehkä hän ei ole aikoinaan tehnyt sitäkään tahallaan ja siitä tulleet moitteet (kun olisi pitänyt vain kertoa miten toimia oikein) vaurioittivat hänen psyykeään?
Kyseessä on yli 50-vuotias nainen, joka itse toimii opettajana. Häntä on ihan riittävästi opastettu elämänsä aikana, se on loppu nyt. Onnea vain senkin alakoulun lasten vanhemmille. Tosin sisareni käytöksestä tekee meidän sukulaisten kohdalla vieläkin sietämättömämpää se, että vieraiden kohdalla hän osaa sitä jotenkin säädellä. Ilmeisesti kykyä kyllä löytyy, kun vain on halua.
No miten tämä mitenkään mitätöi sen mitä minä sanoin? Aivan hyvin hänen tilanteensa takana voi olla syyttely vääristä syistä lapsena. Sanoinhan, että se on voinut vaurioittaa psyykeä. Luuletko opettajankoulutuksen jotenkin korjaavan sen?
Tällä paljon vanhemmalla sisarellani on ollut onnellinen lapsuus ihan liian lempeän äidin hoivissa. Oli kympin tyttö, paljon ystäviä ja itse valitsemiaan harrastuksia, lemmikkieläimiä, taloudellisesti turvattu lapsuus, oli äidin mukaan hyvin iloinen ja sosiaalinen. Olen niin paljon nuorempi, että minulla ei edes ole ollut isovanhempia. Hänellä oli mummot ja isomummot, naapurin mukavat mummot, fyysiseltä terveydeltään vielä hyväkuntoinen äiti.
Perheemme isot ongelmat alkoivat vasta minun lapsuudessani lama-aikana, kun hän asui jo omillaan toisella puolella Suomea. Silti minä olen meistä se tasapainoisempi ihminen.
Noin yleisemmällä tasolla sanoisin, että aikuisen ihmisen täytyy vain joskus päästää irti lapsuudestaan. Jos on sellainen ongelma, mikä aiheuttaa hallitsemattomia raivonpuuskia, niin siihen pitää suostua ottamaan vastaan ammattiapua. Erikseen ovat täysin edesvastuuttomat, suljetussa osastohoidossa olevat ihmiset. Heiltä ei voi vaatia mitään. Sen sijaan pikkulasten opettajaksi päässeeltä voi edellyttää sitä, että edes yrittäisi hoitaa nuppinsa kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raskasta seuraa. Ylidramatisointi, mustavalkoisuus, herkkyyden korostaminen, mutta muille saa laukoa mitä vaan. Pitää itseään jonain aivan erityisenä. Mutta mehän olemme kaikki erityisiä. Olen kyllästynyt siihen, että hän on omasta mielestään arjen yläpuolella ja me käytännön ihmiset ollaan jotain pyykkimuijia. Muuten jaksaisin, mutten itseni dissausta.
Suora kuvaus mun exästä... Ajan myötä siis muuttui/paljastui tällaiseksi, jos olisin heti huomannut nämä piirteet niin en olis todellakaan alkanut koskaan kyseisen henkilön kanssa seurustelemaan.
Kyllä meidän epävakaiden kanssa voi tulla toimeen, mutta se vaatii sen että molemmat osapuolet tiedostaa toisen tilan, epävakaa saa siihen mahdollisesti hoitoa, ja että ympäristö on seesteinen. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä että olen karsinut ihmissuhteet minimiin ja läheiseni koostu ihmisistä joiden kanssa oikeasti synkkaa. Muihin pidän etäisyyttä tunnetasolla ja kaikki on hyvin. Mikään ei ole pahempi yhdistelmä kuin epävakaa, joka ei välttämättä edes tiedosta tilaansa, ja ihminen, jolla on huono tapa vaikkapa riitatilanteessa provosoida toista.
Epävakaan läheisen pitäminen vaatii paljon rakkautta ja voimia. Ymmärrän hyvin miksi suurinosa päätyy katkaisemaan välit ja se on ihan okei. Ei kaikki "normaalitkaan" tule keskenään toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...
Itse asiassa alan kirjallisuudessa neuvotaan nimenomaan tällaiseen "kouluttamiseen". termi voi olla sinänsä huono, mutta siitä on loppujen lopuksi kyse: peilataan tilanteen tullessa että ymmärretään toisen paha olo, mutta todetaan että käytöstä on muutettava ja autetaan katsomaan tilannetta järkevämmin. Pahimpien raivareiden tullessa voi rauhallisesti todeta että poistun paikalta ja palaamme asiaan kun olet rauhoittunut.
Noniin! Kaikki epävakaata persoonallisuutta potevien ystävät, "alan" kirja syliin ja porkkana toiseen käteen ja keppi toiseen, kyllä siitä vielä hyvä kaveri tulee!
Harvoin nauranut näin AV:lla :DDD
Luen myös monttu auki näitä ketjuja. Ymmärrän toki, jos kyseessä on oma perheenjäsen, mutta kuinka joku voi olla YSTÄVÄ ihmisen kanssa, josta ei pidä tai jonka kanssa ei tule toimeen? En vain ymmärrä.
No, ehkä alussa on mennyt ihan hyvin ja vaikeudet tulleet pikkuhiljaa kun koetaan toinen jo ystäväksi jota ei niin vain jätetä.
Ja välillä voi olla todella hyviäkin hetkiä, antoisampia kuin ns tavallisen ihmisen kanssa.
Osalla varmaan kyse läheisriippuvuudesta tai jostain muusta vinoumasta.
Helppo nauraa jos itse ei tuollaiseen suohon uppoa - mutta onko se nauraminenkaan ihan terveen, itseään ja muita kunnioittavan ihmisen merkki?
Epävakaan herkkyydestä jne on puhuttu jonkin verran tässä ketjussa. Entä jos ne epävakaan "uhrit" ovat useimmiten itse äärettömän herkkiä ja jollain tavalla rikkinäisiä kun suostuvat moiseen kohteluun, miksi heillä ei kuitenkaan ole oikeus omiin tunteisiinsa tai pistämään peli poikki jos voimat ja elämänilo katoaa täysin ja kuten todettu, yhteydenpitoa ei pysty vähentämään vaan on pakko olla joko tai, miksi heitä saa syyllistää mutta epävakaa on viaton käytökseensä?
Vierailija kirjoitti:
Minua vähän ihmetyttää se, että epävakaisiin suhtaudutaan kuitenkin kuin he olisivat itse aiheuttaneet tilanteensa. En oikein jaksa uskoa mihinkään synnynnäiseen kemialliseen häiriöönkään. Ainoa ihminen jonka läheisimmin voisin sanoa sopivan epävakaan persoonallisuushäiriön piikkiin tiedän hänen oman äitinsä hylänneen kun hän oli 2-vuotias. Se on varmasti järkyttänyt häntä ja se, mitä sen jälkeen elämässä oli. Niin sitten odotetaan tällaiselta ihmiseltä normaalin ihmisen käytöstä! Eikä ymmärretä ollenkaan hänen herkkiä kipupisteitään. No, emme ole onneksi kauhean läheisissä tekemisissä, ehkä hänen tyttärensä ovat kärsineet asioista, joita eivät voi vain silitellä pois, mutta kun siis moni tämän ihmisen tunteva haukkuu häntä ja kummastelee, miten se on niin kamala... Jaa. Minä näen, että siinä on vain yksi muiden ihmisten särkemä ja ei-ymmärtämä ihminen, joka ei mitenkään haluaisi itsekään kärsiä epävarmuutensa tuomista tunteistaan.
Käsitykseni juurikin tuosta "alan kirjallisuudesta" on että nykyisin epävakauteen kuten useisiin muihin mielenterveyden ongelmiin on syynä sekä lapsuuden kokemukset että synnynnäiset aivojen ominaisuudet. Joku sairastuu pienemmästäkin traumasta, jos aivoilla on siihen taipumus, joillakin se on suurelta osin kovien kokemusten ja opittujen tapojen seurausta, ja muissa olosuhteissa eivät olisi sairastuneet vaikka aivoilla onkin siihen lievempi taipumus tai valmius. Joku taas ei sairastu missään olosuhteissa, ainakaan tuohon samaan sairauteen, vaan kärsii sitten muulla tavoin. Useimmilla rikollisillakin on onneton lapsuus, mutta rajansa siinä mitä sillä voidaan oikeuttaa.
Kuten täällä ovat muutkin sanoneet, jossainvaiheessa ihmisellä itsellään on kuitenkin velvollisuus hoitaa nuppinsa kuntoon. Ihminen ei tietenkään muutu psyykkisesti aikuiseksi yhtäkkiä 18-vuotispäivänään, mutta mitä enemmän ikää on, sitä suurempi on hänen oma vastuunsa. Dysfunktionaalisissa perheissä on joka tapauksessa aivan *turhaa* odottaa tai vaatia siltä häiriintyneeltä vanhemmalta tilanteen korjausta tai edes tiedostamista, vaikka nuorena ihmiset näin usein toivovat. Oman vastuun ottaminen on juurikin sitä, että lakkaa vatvomasta ainoastaan sitä mikä on kenenkin syy alunperin (koska se ei johda mihinkään) ja päättää hoidattaa oman päänsä *oman* etunsa vuoksi. Oikeudenmukaisuuskysymyksiä voi miettiä loputtomasti, mutta tässä asiassa se vaan muuttuu jossain vaiheessa hyödyttömäksi jauhamiseksi, mikä ei tarkoita sitä, etteikö niitä saisi koskaan miettiä, mutta riittävän vatvomisen jälkeen hetki jolloin on tärkeämpää tehdä itselleen jotain. Vain sillä tavalla asioihin saa muutosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut, mutta välit menneet poikki. Ovat kyllä menneet poikki aiemminkin. Jatkuvaa vaikeutta se elämä tuntui ainakin hänen kanssaan olevan, välillä kutsui parhaaksi ystäväkseen ja välillä sitten käytös oli täysin muuta. Hänellä on mennyt useisiin muihinkin ystäviinsä välit.
Jatkuvaa vuoristorataa, välillä tosiaan on aivan ihana( normaali) ja hetkessä kaikki saattaa muuttua, saa raivareita oudoista asioista(!), draaman hakemista, asiat tuntuu olevan aina mustavalkoisia (tosi voimakkaat mielipiteet kaikesta) ja ilmeisesti välit menneet poikkiaila monen kanssa...
Ap
Itselläni on myös epävakaasta kärsivä ystävä. Meininki on juurikin tällaista, mutta aivan eri tasolla ns. terveeseen ihmiseen verrattuna. Pahentunut vuosien varrella, ei ollut niin huono tilanne kun häneen alunperin tutustuin enkä osaa yksinkään jättää, koska kyseessä on parhaita ystäviäni. :( Polttaa sillat joka suuntaan todella perusteellisesti jos suuttuu, ajattelee asioita todella mustavalkoisesti ja ehdottomasti, suuttuu pikkuasioista silmittömästi niin että aina saa olla varuillaan, uhkailee suuttuessaan itsemurhalla, on todella mustasukkainen ja kateellinen, mieliala saattaa vaihdella laidasta laitaan hyvin voimakkaasti jne. Todella väsyttävää ja ahdistavaa olla hänen kanssaan väleissä.
Mun epävakaa ystäväni oli tietenkin mustasukkainen miehelle jonka kanssa avioiduin. Mutta että hän oli mustasukkainen myös koirilleni jotka otin myöhemmin ja ajalle joka meni niiden lenkittämiseen ja muuhun niiden kanssa olemiseen kun olisi pitänyt olla olemassa vain häntä varten!