onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Hankin hänelle oman asunnon.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi".

Käytin tuota termiä, koska juuri siltä se minun näkökulmastani tuntui. Siis kouluttajan roolissa, kun joutuu emotionaalisesti lapsen tasolla olevaa (ja kovapäisen lapsen tasolla, joka ei opi niin millään) yrittää saada pois raivokohtausten kierteestä ja päättömistä kuvitelmistaan joita projisoi muihin. Tiedä sitten tapahtuiko oppiminen loppujen lopuksi aivojen vanhenemisesta ja tasaantumisesta, vai viisastumisesta. Ymmärrän että se on sairaus, mutta jatkuva todistaminen ettei aio jättää ja toisen tunteiden validoiminen on kova duuni.

ja usko vaan, monet jaksavat siinä hommassa juurikin siksi, että kaikesta huolimatta myös epävakaissa ihmisissä on uskomattoman hienoja puolia ja heihin myös kiinnytään aidosti. mutta ongelma on juuri se, että he eivät tunnu tätä uskovan.

kaikki oppivat elämässä paljon ja niin pitääkin: joten tarkoitus ei ollut väittää että epävakaat olisivat jotenkin vajavaisempia kuin muut. mutta tässä keskustelussa on aihe tuo, ja muissa keskusteluissa sitten puhutaan muunlaisten ongelmien poisoppimisesta.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia ihmisiä te muut epävakaan kynsiin joutuneet olette? Olen huomannut, että nämä henkilöt ehkä kaihtavat onnellisia ja sosiaalisia ihmisiä. Itse koen kylläkin olevani positiivinen ihminen mutta kuitenkin hiljaisempi kuin tämä henkilö, huomaa, jos itsellä menee hyvin niin toinen on katkerankateellimen.

Ainakin varmaan tosi epävarmoja, itse en tuntisi mitään tarvetta auttaa ja palvella tuollaista ihmistä päivääkään. Mutta minäpä olenkin omillani toimeentuleva ja vahva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi".

Käytin tuota termiä, koska juuri siltä se minun näkökulmastani tuntui. Siis kouluttajan roolissa, kun joutuu emotionaalisesti lapsen tasolla olevaa (ja kovapäisen lapsen tasolla, joka ei opi niin millään) yrittää saada pois raivokohtausten kierteestä ja päättömistä kuvitelmistaan joita projisoi muihin. Tiedä sitten tapahtuiko oppiminen loppujen lopuksi aivojen vanhenemisesta ja tasaantumisesta, vai viisastumisesta. Ymmärrän että se on sairaus, mutta jatkuva todistaminen ettei aio jättää ja toisen tunteiden validoiminen on kova duuni.

ja usko vaan, monet jaksavat siinä hommassa juurikin siksi, että kaikesta huolimatta myös epävakaissa ihmisissä on uskomattoman hienoja puolia ja heihin myös kiinnytään aidosti. mutta ongelma on juuri se, että he eivät tunnu tätä uskovan.

kaikki oppivat elämässä paljon ja niin pitääkin: joten tarkoitus ei ollut väittää että epävakaat olisivat jotenkin vajavaisempia kuin muut. mutta tässä keskustelussa on aihe tuo, ja muissa keskusteluissa sitten puhutaan muunlaisten ongelmien poisoppimisesta.

Olisi joskus mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten noi tilanteet oikein syntyy, jossa kaveri kokee asiakseen kouluttaa ja opastaa toista aikuista. Mikset vain joko hyväksy sata prossaa, tai sitten anna olla?

t.kivikissaäiti

Taitaa suurin osa näistäkin "epävakaista persoonista" olla ihan tavallisia ihmisiä mutta vaan sellaisia mitkä ilmaisevat tunteensa avoimemmin. Ei "normaali ihminen" ole sellainen suomalaisten ihannoima litiumikuurilla oleva zombie mikä ei koskaan ole iloinen eikä surullinen ja elämä on parasta silloin kun juo haaleata teetä katsoen teematietoa teeveestä.

Epävakaa persoonallisuus lienee sellainen joka toistuvasti sortuu huumeisiin, tekee ekstempore-matkoja ulkomaille jossa sitten katoaa kolmeksi viikoksi, yhtäkkiä vetää baarissa jotakuta nekkuun jne. Sama kuin narsistikin on aivan eri juttu kuin jokaisen itsediagnosoima "narsisti".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.

No mun tuttu oli epävakaa ihan lääkärin diagnoosin mukaan eikä koskaan katunut tai pahopitellut raivoamisiaan ja loukkauksiaan, päinvastoin, korosti kuinka on itse ihana ystävä ja minä täyskakka vaikka kuinka olen valmis mihin vuorokauden aikaan tahansa vastaamaan puhelimeen, lähtemään lohduttamaan, perumaan menojani jne.

Jossain vaiheessa olin aivan loppu ja menettänyt oman elämäni täysin ja vasta sitten sain rohkeutta ja viisautta sanoa että tarvitsen omaakin aikaa, olin kuitenkin perheellinen ja opiskelin ja kävin töissä.

Sitähän se sota sitten syttyi.

Ja päättyi niin että totesin että en osaa enkä jaksa olla ystävä hänelle enää.

Pitkään kamppailin ja koin syyllisyyttä mutta pikkuhiljaa aloin toipua ja tajusin kuinka tiukassa otteessa olin ollut.

Siis sä vain otit vastaan tuollaiset puheet että olet täyskakka? En kuuntelisi tuollaista paskaa hetkeäkään. Luuletko olevasi muiden yläpuolella, kun selkeästikään sinulle lauotut vihamielisyydet eivät hetkauta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani taitaa olla, n. 20v. Olen ihan loppu hänen kanssaan. Käytös ollut ajoittain järkyttävää. Jännitän ja pelkään hänen seurassaan ja puheluista ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Tömä on ihan kamalaa, onneksi ei asu tässä enää. Sitten toisaalta säälin ja sydäntä raastaa kun on oma rakas lapsi. Kaiken tuen ja avun olen yrittänyt antaa. Onneksi muut lapset ovat tasaisia, hekin joutuneet paljon kärsimään. Tämä on kamalaa.

Kaikkea hyvää ja voimia sinulle ja lapsellesi. Jaksatko kertoa tarkemmin, miten ilmenee ja millaista käytös on? Eräs ystävä pohtii samaa.

Kiitos. En jaksa nyt kertoa kun "tilanne päällä" taas hänen kanssaan. Murrosiässä alkoi raivarit, mustavalkoinen ajattelu ja tokuton itsekeskeisyys. Hetkittäin tosi mukava ja normaali. Hetkessä kaikki muuttuu ja kiihdyttää itsensä raivoon. Jatkuvasti valittaa vaivojaan ja ei kykene edes normaaliin elämään kuin ajoittain. Itsetuhoisia puheita joskus ja pahimmillaan saattoi lyödä perheenjäseniä tai heitellä tavaroilla. Jaksoun nyt kuitenkin laittaa. Päihteitä ei onneksi käytä. Mutta siis kamalaa ja vienyt voimat läheisiltä.

Luin näitä kommentteja ja nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni nimi isosiskoni käytökselle. Ei ole tietääkseni koskaan ketään lyönyt mutta kaikki muu täsmää.

Laitoin välit lopullisesti poikki äitimme kuoleman jälkeen, kun sisareni meinasi jatkaa peliään siitä huolimatta, että oli viimeiset raivonpuuskat saanut äidillemme juuri ennen tämän kuolemaa. Syytti siitäkin kaikkia muita. Jopa äitiämme.

Äitiä on kova ikävä mutta edes tässä suhteessa elämäni on nyt parempaa kuin ennen. Äidin ja minun elämä pyöri sisareni edesottamusten ympärillä. Itse olin tietysti pienestä pitäen se korostetun ylikiltti lapsi... Yritän vähitellen päästä ajatuksissanikin eroon sisarestani, vaikka koville se ottaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.

No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.

Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).

Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46

Ja juuri tämä. Siskoni puolustautuu aina täysin mitättömistä syistä lähtevien huutokonserttiensa jälkeen sillä, että hän vain "puolustautuu". Eikä myöhemmin suostu myöntämään mitään sellaista tapahtuneenkaan. On muuten kieltäytynyt kaikesta mielenterveysavusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nosti siitäkin huolimatta hennot niskavillat pystyyn (sen lisäksi, että ”koirakouluttaminen” on törkeän halveksuva ilmaus tässä yhteydessä); sanot, että on itsekästä tulkita tätä yksinjäämistä "hylkäämiseksi".

Käytin tuota termiä, koska juuri siltä se minun näkökulmastani tuntui. Siis kouluttajan roolissa, kun joutuu emotionaalisesti lapsen tasolla olevaa (ja kovapäisen lapsen tasolla, joka ei opi niin millään) yrittää saada pois raivokohtausten kierteestä ja päättömistä kuvitelmistaan joita projisoi muihin. Tiedä sitten tapahtuiko oppiminen loppujen lopuksi aivojen vanhenemisesta ja tasaantumisesta, vai viisastumisesta. Ymmärrän että se on sairaus, mutta jatkuva todistaminen ettei aio jättää ja toisen tunteiden validoiminen on kova duuni.

ja usko vaan, monet jaksavat siinä hommassa juurikin siksi, että kaikesta huolimatta myös epävakaissa ihmisissä on uskomattoman hienoja puolia ja heihin myös kiinnytään aidosti. mutta ongelma on juuri se, että he eivät tunnu tätä uskovan.

kaikki oppivat elämässä paljon ja niin pitääkin: joten tarkoitus ei ollut väittää että epävakaat olisivat jotenkin vajavaisempia kuin muut. mutta tässä keskustelussa on aihe tuo, ja muissa keskusteluissa sitten puhutaan muunlaisten ongelmien poisoppimisesta.

Olisi joskus mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten noi tilanteet oikein syntyy, jossa kaveri kokee asiakseen kouluttaa ja opastaa toista aikuista. Mikset vain joko hyväksy sata prossaa, tai sitten anna olla?

t.kivikissaäiti

Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...

Vierailija kirjoitti:

Olisi joskus mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten noi tilanteet oikein syntyy, jossa kaveri kokee asiakseen kouluttaa ja opastaa toista aikuista. Mikset vain joko hyväksy sata prossaa, tai sitten anna olla?

t.kivikissaäiti

Kyseessä ei ole kaveri vaan oma äitini. Ja näin oli pakko tehdä, jotten minäkin hylkäisi häntä. Jatkuva henkinen väkivalta oli yksinkertaisesti sietämätöntä.

Uskokaa nyt jo, 100% ehdottoman rakkautta ei ole olemassa aikuisten maailmassa ja sellaisen vaatiminen on täysin naurettavaa. Ja se syyllistämis ja raivoamisstrategia ei vaan yksinkertaisesti toimi. Parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja opetella elämään kuten muutkin. Vaikeaa epäilemättä, mutta se on ainoa kestävä tie. Ja tämä nimenomaan epävakaiden itsensä kannalta. 

Ei muilta voi loputtomasti vaatia sellaista mihin ei itsekään pysty. Epävakaat saattavat (ei TIETENKÄÄN kaikki, mutta monet) esim häippäistä parisuhteesta uskomattoman tökerösti (varmaan siksi ettei heitä jätettäisi ikään kuin ennakoivat tilanteen, mutta se ei paljon toista osapuolta lohduta). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.

No siis tämän minun kuvailemani henkilön käytös hänen omasta näkökulmastaan ei ole ilkeilyä vaan puolustautumista. Selväähän se on, että sellainen lähtee todella syvästä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksesta. Hän projisoi oman minäkuvansa toisiin, eli uskoo toisten näkevän hänet arvottomana ja kohtelevan häntä sen mukaisesti. Tämän takia hän näkee toisten käytöksessä häneen kohdistuvia loukkauksia ja lyttäämisiä sielläkin, missä niitä ei ole. Ja jos toiset eivät sanokaan mitään loukkaavaa, he kuitenkin ajattelevat pahaa. Joten on puolustauduttava ja otettava näiltä öykkäreiltä luulot pois, osoitettava että he eivät ole yhtään sen parempia.

Häntä näyttää kalvavan syyllisyys ja häpeä näiden hepuleiden jälkeen, mutta koska sen myöntäminen, että tuli mokattua olisi liian rankkaa jo valmiiksi heikon omanarvontunnon takia, hän yrittää paeta ja teeskennellä ettei mitään ole tapahtunut. Tai sitten loputonta selittelyä siitä, miten häntä on kohdeltu huonosti ja siksi hänen käytöstään pitää ymmärtää ja sietää. Anteeksi pyytäminen on erehtyväisyyden myöntämistä, mutta hänelle se on jo valmiiksi kielteisen minäkuvan takia sietämätöntä. Ja vaikka epävakaata hävettää, kyse on yhä hänen omasta minäkuvastaan (minä olen huono koska en hallitse käytöstäni) eikä toisten tunteista (olen kamalan pahoillani, koska tästä toisesta tuntuu tältä ja tältä ja minulla on osuuteni siihen).

Siinä onkin melkoinen paradoksi: hänen todella huono minäkuvansa ja arvottomuudentunteensa ajaa hänet käyttäytymään kuin toiset olisivat arvottomia eikä toisten tunteilla olisi hänelle mitään väliä. Ongelma onkin seuraava: vaikka syyt hänen käytökseensä olisivatkin ymmärrettävissä, oikeuttavatko ne käytöksen? Miten paljon toisten on ymmärrettävä? - 46

Ja juuri tämä. Siskoni puolustautuu aina täysin mitättömistä syistä lähtevien huutokonserttiensa jälkeen sillä, että hän vain "puolustautuu". Eikä myöhemmin suostu myöntämään mitään sellaista tapahtuneenkaan. On muuten kieltäytynyt kaikesta mielenterveysavusta

Entä jos hän todella kokee puolustautuvansa ja ei koe, että hän saa hyväksyntää omana itsenään? Toisia satuttavaa käytöstä ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ehkä hän ei ole aikoinaan tehnyt sitäkään tahallaan ja siitä tulleet moitteet (kun olisi pitänyt vain kertoa miten toimia oikein) vaurioittivat hänen psyykeään?

Vierailija kirjoitti:

Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...

Itse asiassa alan kirjallisuudessa neuvotaan nimenomaan tällaiseen "kouluttamiseen". termi voi olla sinänsä huono, mutta siitä on loppujen lopuksi kyse: peilataan tilanteen tullessa että ymmärretään toisen paha olo, mutta todetaan että käytöstä on muutettava ja autetaan katsomaan tilannetta järkevämmin. Pahimpien raivareiden tullessa voi rauhallisesti todeta että poistun paikalta ja palaamme asiaan kun olet rauhoittunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi joskus mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten noi tilanteet oikein syntyy, jossa kaveri kokee asiakseen kouluttaa ja opastaa toista aikuista. Mikset vain joko hyväksy sata prossaa, tai sitten anna olla?

t.kivikissaäiti

Kyseessä ei ole kaveri vaan oma äitini. Ja näin oli pakko tehdä, jotten minäkin hylkäisi häntä. Jatkuva henkinen väkivalta oli yksinkertaisesti sietämätöntä.

Uskokaa nyt jo, 100% ehdottoman rakkautta ei ole olemassa aikuisten maailmassa ja sellaisen vaatiminen on täysin naurettavaa. Ja se syyllistämis ja raivoamisstrategia ei vaan yksinkertaisesti toimi. Parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja opetella elämään kuten muutkin. Vaikeaa epäilemättä, mutta se on ainoa kestävä tie. Ja tämä nimenomaan epävakaiden itsensä kannalta. 

Ei muilta voi loputtomasti vaatia sellaista mihin ei itsekään pysty. Epävakaat saattavat (ei TIETENKÄÄN kaikki, mutta monet) esim häippäistä parisuhteesta uskomattoman tökerösti (varmaan siksi ettei heitä jätettäisi ikään kuin ennakoivat tilanteen, mutta se ei paljon toista osapuolta lohduta). 

Tämä (lihavoitu) näissä diagnoosikeskusteluissa todistaa, ettei kirjoittaja ainoastaan tiedä mistä puhuu, vaan on kaiken lisäksi tyhmä.

Paras ystäväni. Koskaan ei asian kanssa ole ollut suurempia ongelmia, koska syö lääkkeensä ja jos tulee esimerkiksi itsemurha-ajatuksia osaa kääntyä ammattiauttajien puoleen. Minun ei ole tarvinut koskaan leikkiä keittiöpsykologia tai omaishoitajaa hänelle, on fiksu asian suhteen ja osa hoitaa asiansa niinkuin aikuiselta sopii odottaa.

Joskus tämä diagnoosi ilmenee minua kohtaan lähinnä siinä, ettei ystävä pidä aina sovituista aikatauluista kiinni, on joskus erityisen alakuloinen ja näinä aikoina ns. "riippuvainen" seurastani, eli pyytää esimerkiksi että tulisin hänen luokseen kahville ja jäisin vaikka yöksi. Ei haittaa tippaakaan, minusta on mukava viettää hänen kanssaan aikaa. Joskus ystävyytemme alkutaipaleella hän oli vaikeahko asian kanssa, mm. todella kateellinen että minulla oli muitakin ystäviä. Koskaan ei kuitenkaan ole purkanut huonoa oloaan mm. aggressiivisuutena tai huutamalla. Näen hänet aivan tavallisena ja minulle hyvin rakkaana ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...

Itse asiassa alan kirjallisuudessa neuvotaan nimenomaan tällaiseen "kouluttamiseen". termi voi olla sinänsä huono, mutta siitä on loppujen lopuksi kyse: peilataan tilanteen tullessa että ymmärretään toisen paha olo, mutta todetaan että käytöstä on muutettava ja autetaan katsomaan tilannetta järkevämmin. Pahimpien raivareiden tullessa voi rauhallisesti todeta että poistun paikalta ja palaamme asiaan kun olet rauhoittunut.

Tarkoitin alunperin tätä kirjoittajaa ja tätä kohtaa:

"Käytin tuota termiä, koska juuri siltä se minun näkökulmastani tuntui. Siis kouluttajan roolissa, kun joutuu emotionaalisesti lapsen tasolla olevaa (ja kovapäisen lapsen tasolla, joka ei opi niin millään) yrittää saada pois raivokohtausten kierteestä ja päättömistä kuvitelmistaan joita projisoi muihin."

En kirjoittaessani tiennyt, että kyse oli lapsesta, joka koulutti äitiään, vaan luulin kahden tasavertaisen ystävyydeksi. Silloin kyseinen toimintatapa olisi ollut itsestäni ainakin melkoisen epäilyttävä, ystävyyden kun pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen ja jos et pidä ystävästäsi tai näet hänessä vikoja niin ehkä kannattaisi siirtyä mieluummin takavasemmalle kuin kertoa toiselle, että "hei sussa on jotakin vikaa". Eri asia on siis huomauttaa vioista, mutta alkaa kouluttaa niistä niin voi saatana.

Sinänsä hassua kun minäkin olen valittanut täällä äidistäni miten hän on pilannut minun elämäni niin minäkin olen kokenut että äiti tarvitsi minua ja olen pilannut elämäni siksi ettei äiti menettäisi minua. Niin sitten minua haukutaan että minun vikani kun elämäni on pilalla.

Jos olisin tajunut millaista pahaa "äidin ajatteleminen" minun elämälleni tekee niin en olisi ajatellut, että hänellä pitää olla välit tyttäreensä vaan olisin hylännyt hänet kylmästi kuten hänkin suhtautui minuun (siitä huolimatta että on halunnut että ei menetä minua). Toinen syy etten hylännyt äitiä oli kyllä myös se, että äitini sai minut uskomaan, että siten osoittaisin vain miten minun kanssani on mahdotonta tulla toimeen.

Meinaan kun tuo lainaamani kirjoittaja sanoi jotenkin että "näin olen voinut aäilyttää välini äitiini", kun siis mun näkövinkkelistä mitä ihmettä varten ne on pitänyt säilyttää? Jos joku rääkkää sua noin paljon niin eikö ole ihan oikein vain sanoa, että terve menoa.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairas behavioristinen suhtautuminen toiseen ihmiseen, ja vielä "läheiseen" sellaiseen. Kumpikohan se on tuollaisessa ihmissuhteessa se häiriintynyt osapuoli...

Itse asiassa alan kirjallisuudessa neuvotaan nimenomaan tällaiseen "kouluttamiseen". termi voi olla sinänsä huono, mutta siitä on loppujen lopuksi kyse: peilataan tilanteen tullessa että ymmärretään toisen paha olo, mutta todetaan että käytöstä on muutettava ja autetaan katsomaan tilannetta järkevämmin. Pahimpien raivareiden tullessa voi rauhallisesti todeta että poistun paikalta ja palaamme asiaan kun olet rauhoittunut.

Noniin! Kaikki epävakaata persoonallisuutta potevien ystävät, "alan" kirja syliin ja porkkana toiseen käteen ja keppi toiseen, kyllä siitä vielä hyvä kaveri tulee!

Vierailija kirjoitti:

Noniin! Kaikki epävakaata persoonallisuutta potevien ystävät, "alan" kirja syliin ja porkkana toiseen käteen ja keppi toiseen, kyllä siitä vielä hyvä kaveri tulee!

Olen käyttänyt arkikieltä selostaessani asiaa omalta kannaltani epävakaan lapsena. En ole alan asiantuntija vaan olosuhteiden pakosta siihen kirjallisuuden kautta tutustunut maallikko joka ilmaisee asioita muutenkin melko rapsakasti (ja ei, en ole vastuussa tätä lukevien epävakaiden tunteenpurkauksista). Luulen että suurin osa niistä, jotka ko kirjallisuutta lukevat ovat lähiomaisia tai puolisoita, ja heille ne on kai pääasiassa tarkoitettukin. Olisikin outoa lähteä ystävyyssuhteessa harjoittamaan "hoitoa" , perheen sisäisissä ihmissuhteissa on kuitekin punnittava plussat ja miinukset. Useimmat ihmiset eivät halua kokonaan katkaista välejä vaan säilyttää edes jollain tasolla toimivan suhteen.

Olen tavannut paljon epävakaita, kun on tullut viettäneeksi aikaa mt-puolen hoidoissa. Aika monenlaisia persoonia epävakaista löytyy. Oireiden lievittyminen riippuu pitkälti omasta halusta muuttaa sitä käytöstä, joka aiheuttaa tuskaa itselle ja ulkopuolisille. Mutta epävakaa ei itsenäisesti tähän usein pysty, joten oikea hoito olisi tärkeää. Sitten vain harjoitellaan ja harjoitellaan.

Itsellänikin diagnoosi löytyy ja sitä myötä oikea hoito on löytynyt. Aikuisiällä olen mielestäni ollut sosiaalisesti aika tavanomainen, en missään valokeilassa mutta en pimeimmässä nurkassakaan. En ole ikinä pistänyt kehenkään välejä poikki tai edes riidellyt kenenkään kanssa pitkään, pitkään aikaan. Ongelmia on ollut nuorempana parisuhteissa, mutta ei niissäkään ole ollut mitään kovin kummoista. Koulut on käyty ja olin pitkään samassa työpaikassakin kunnes sairastuin psykoottiseen masennukseen.

Ulospäin elämäni siis sujui pitkään ihan mukavasti, mutta sisäinen maailmani on ollut ahdistava ja sekava, kun tunteet vaihtelevat nopeasti ja ovat todella voimakkaita enkä ole osannut nimetä tunteitani. Tunnereaktiot ovat myös vääristyneitä... esim. silloin kun tulisi tuntea pelkoa, tunnenkin vihaa. Olen vihainen siitä, että pelkään jotakin. Minut on kasvatettu siten, että esim. itkeminen ja avunpyyntö on heikkouden merkki, joten vetäydyn piiloon, kun on paha olla. Tiedän, että olen paha ja huono ja outo ihminen. Tavallisena päivänä tai hyvänä kautena en ajattele tätä sen enempää, mutta kun on paha olla, päädyn toistamaan tätä samaa ajatuskuviota mielessäni. Ja pahimmillaan se johtaa yliannostukseen tai vastaavaan. Masennus ja hypomania voimistavat epävakautta itsessäni. Onnellisuus tuntuu olevan mahdotonta. Toki välillä saan nauttia euforiasta ja ilosta, mutta sellaista seesteisempää tyytyväisyyttä en vielä ole elämässäni kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli. Olimme ystäviä 15 vuoden ajan kunnes poikkaisi välit minuun ja samalla koko kaveripiiriimme.

Oli todella hauska tyyppi, hyvä huumorintaju ja spontaani. Osasi myös kuunnella ja tukea kun sille päälle sattui. Mutta oli todella ailahteleva, pisti välit poikki milloin kehenkin, aloitti harrastuksia, opiskeluita, töitä ja ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen keksi muka hyviä syitä miksi pitää lopettaa. Hänen pillinsä mukaan piti tanssia, muuten heittäytyi marttyyriksi. Vika oli aina muissa, ei koskaan hänessä. Häntä piti sääliä ja sallia kaikki oikut sillä hänellä oli vaikea lapsuus ja paskat vanhemmat. Tähän hän vetosi aina, kuitenkaan ei tehnyt mitään päästäkseen asioista yli tai muuttaakseen niitä. Hän oli uhri, piste. Terapiassa kävi useaan otteeseen mutta lopetti aina kun terapeutti sanoi jotain hänen mielestään väärää.

Todella hankala ihmissuhde mutta silti minulla on ystävääni ikävä. Ymmärsin ja kannustin. Lopulta kun vaadin häneltäkin jotain vastuunottoa ystävyyssuhteestamme ja omasta elämästään niin se oli hänelle liikaa. Sen koommin en ole ystävästäni kuullut.

Ymmärrän! Minunkin ystäväni vaihtanut työpaikkaa usein, aloittanut opiskelut monta kertaa ja lopettanut kesken. Työpaikoissa on aina ollut jokin vika, jatkuvaa huomion hakua ja jos ei saa sitä niin heittäytyy marttyyriksi...

Ap

Mielestäni työpaikan vaihtaminen ja opiskeluiden kesken jättäminen ei ole sinällään merkki persoonallisuushäiriöstä, mutta marttyyriksi heittäytyminen joka tilanteessa vaikuttaa siltä.

Vierailija kirjoitti:

Meinaan kun tuo lainaamani kirjoittaja sanoi jotenkin että "näin olen voinut aäilyttää välini äitiini", kun siis mun näkövinkkelistä mitä ihmettä varten ne on pitänyt säilyttää? Jos joku rääkkää sua noin paljon niin eikö ole ihan oikein vain sanoa, että terve menoa.

t.kivikissaäiti

Saattaisiko se johtua esimerkiksi siitä että olen sen verran empaattinen ihminen, etten halua äitini jäävän yksin ja tuntea sitä hirveää hylkäämistä, jota hän eniten maailmassa pelkää? Mr Hyde puolestaan huolimatta hän osaa hyvinä hetkinään olla todella hieno ihminen, ja kaikesta huolimatta rakastan häntä. "koulutuksen" (jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa) ansiosta suhteessa on nykyisin enemmän plussia kuin miinuksia varmasti meidän molempien kannalta.