onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Pahinta on ehkä se ettei äitini osaa hävetä ollenkaan käytöstään. Aina esimerkiksi raivokohtaus on jonkun toisen vika. Hän ei siis osaa yhtään reflektoida käytöstään eikä mennä missään asiassa itseensä.

On myös hirveän hyvä olemaan miellyttävä ja sen takia ihmisillä on vaikea uskoa hänestä mitään pahaa (ennen kuin saavat osakseen ensimmäiset raivarit:D)

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani taitaa olla, n. 20v. Olen ihan loppu hänen kanssaan. Käytös ollut ajoittain järkyttävää. Jännitän ja pelkään hänen seurassaan ja puheluista ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Tömä on ihan kamalaa, onneksi ei asu tässä enää. Sitten toisaalta säälin ja sydäntä raastaa kun on oma rakas lapsi. Kaiken tuen ja avun olen yrittänyt antaa. Onneksi muut lapset ovat tasaisia, hekin joutuneet paljon kärsimään. Tämä on kamalaa.

Ja sulla ei koskaan tullut mieleen, että saattaisi olla osittain sinun aiheuttamaasi? Eikö sinun vanhempana kuuluisi tukea ja rauhoitella lastasi? Onhan se sinun rakkauden hedelmäsi, mutta omilleen jäänyt emotionaalisella tasolla. 

Minkälaisia ihmisiä te muut epävakaan kynsiin joutuneet olette? Olen huomannut, että nämä henkilöt ehkä kaihtavat onnellisia ja sosiaalisia ihmisiä. Itse koen kylläkin olevani positiivinen ihminen mutta kuitenkin hiljaisempi kuin tämä henkilö, huomaa, jos itsellä menee hyvin niin toinen on katkerankateellimen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani taitaa olla, n. 20v. Olen ihan loppu hänen kanssaan. Käytös ollut ajoittain järkyttävää. Jännitän ja pelkään hänen seurassaan ja puheluista ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Tömä on ihan kamalaa, onneksi ei asu tässä enää. Sitten toisaalta säälin ja sydäntä raastaa kun on oma rakas lapsi. Kaiken tuen ja avun olen yrittänyt antaa. Onneksi muut lapset ovat tasaisia, hekin joutuneet paljon kärsimään. Tämä on kamalaa.

Ja sulla ei koskaan tullut mieleen, että saattaisi olla osittain sinun aiheuttamaasi? Eikö sinun vanhempana kuuluisi tukea ja rauhoitella lastasi? Onhan se sinun rakkauden hedelmäsi, mutta omilleen jäänyt emotionaalisella tasolla. 

Kuulehan: (en ole tuo äiti) neurobiologisille yms poikkeamille ei äidinrakkaus mahda yhtään mitään, niille on ihan fysiologiset syyt.

Kumman heppoisesti "osasit" diagnosoida annetun informaation pohjalta.

Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.

Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.

Eräs läheinen on epäväkaa. Ja hänellä on siitä diagnoosi, tosin hänen tarinansa mukaan psykiatri teki tämän diagnoosin ihan järjettömin perustein.

Tosiaan on ollut elämänsä aikana useammassa koulussa ja työpaikassa. Koulut on kaikki jääneet kesken. Useimmiten syy on ollut jossakin henkilössä, joka on häntä loukannut ja kohdellut huonosti. Viimeisessä työssään oli useissa työpisteissä ympäri kuntaa, ja kaikissa häntä kiusattiin. Uskoin pitkään hänen tarinansa tästä kiusaamisesta, kunnes jouduin tiiviimmin tekemisiin hänen kanssaan. On sen jälkeen alkanut epäilyttää, että mistä koko kiusaamisessa on ollut kyse. On nimittäin erittäin hankala ihminen, jonka kanssa on käytännössä mahdoton tulla toimeen kun koskaan ei voi tietää, mikä sanominen tai teko on se väärä ja aiheuttaa hyökkäyksen. Hyökkäys on useimmiten joku todella piikikäs ilkeä heitto, tai rajatuissa tilanteissa (joissa kukaan muu ei ole todistamassa) kunnon raivokohtaus. Hänen tunteensa saattavat vaihdella ihan sekunneissa raivostuneesta haavoittuneen itkuiseen ja siitä neutraaliin. Hänen muistinsa on todella pitkä mitä tulee häneen kohdistuneisiin loukkauksiin, mutta ei muista minuuttiakaan omaa osuuttaan riitoihin.Hänellä on sen verran itsehillintää ja -hallintaa, että hän ei saa raivareitaan ja haukkumiskohtauksiaan useamman ihmisen nähden. Jos paikalle sattuu toinen ihminen, hän joko vaihtaa kyyneleihin tai käytös muuttuu täysin neutraaliksi, jolloin raivon kohteeksi joutunut ihminen (joka on yhä kiihtynyt ja järkyttynyt) vaikuttaa oudolta.

Mainostaa olevansa erityisherkkä ja poikkeuksellisen rehellinen ihminen, jolla on vaikeuksia tulla toimeen julmassa maailmassa jossa kaikki muut ovat itsekkäitä, vilpillisiä ja kaikessa vain omaa etuaan ajattelevia ihmisiä. Hänellä on siis hyvin mustavalkoinen käsitys muista: ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja, ja paino on vahvasti siellä pahan puolella. Toiset ovat myös kovapintaisia ja tunteettomia, joten hän herkkä maan matonen saa päästää suustaan mitä sieltä sattuu tulemaan, eikä sillä ole toisille mitään väliä. Hänen kuitenkin pitää puolustaa itseään raivokkaasti julmia ja pahantahtoisia ihmisiä vastaan. Hän on kyllä herkkä loukkaantumaan ja muistaa vuosikausia kokemansa loukkaukset, mutta toisten tunteita ei ole hänelle oikein olemassakaan. Ja koska hän näkee kaikki muut vahvempina, eikä ole kykeneväinen ymmärtämään heidän kipujaan, pelkojaan, surujaan, hän on toisille loputtoman kateellinen.

Vierailija kirjoitti:

Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.

Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.

Minulla tämä sama ystäväni kanssa. Ollaan tunnettu kauan ja haluaisin pitää kiinni vanhasta ystävyydestä. Olenkohan itse jotenkin läheisiippuvainen, kun en pysty irrottautumaan tästä. Olen ihan uupunut hänen seurassaan. Koko ajan jankutetaan vanhoja asioita, joissa hän on kokenut musertavaa vääryyttä. Toisaalta on hänkin tehnyt väärin ja osasyyllinen asioihin. Kaikki on hänestä niin mustavalkoista. Hän on omasta mielestään viaton kaikkeen, aina. On kuitenkin toiminut kovin itsekkäästi ja myös epäreilusti monet kerrat. En mitenkään enää jaksaisi. Jo hänen ajattelemisensa saa sellaisen voimattoman kiukun kohoamaan mielessäni. Jos ollaan yhteydessä, ollaan hänen ehdoillaan, puhutaan hänen aiheistaan. En osaa edes oikein kuvata tätä vyyhtiä, jota olen ystävyydeksi kuvitellut...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!

Enpä nyt tiedä. Jokainen epävakaa on aina kuvitellut olevansa todella hyvä ja herkkä ihminen syvällä sisimmässään. Uhriutuminen on aina näillä aivan uskomatonta luokkaa ja tämä selitys vaikuttaa myös vähän sellaiselta.

Ai sinä tunnet maailman kaikki epävakaat kun voit tuollaisia yleistyksiä tehdä? Olen epävakaa ja tunnen olevani kelvoton kaiken pahan alku ja juuri.Läheiseni ja hoitavat tahot taas yrittävät saada minut ymmärtämään sen etten ole syypää kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Selkeästi olet juuri sellainen tyyppi joka tuntee yhden, max kaksi itse diagnosoimaasi "epävakaata" ja luulet olevasi oikea asiantuntija.

Voihan tämä henkilö ollakin erityisherkkä, varsinkin jos riitatilanteet ovat jonkun muun alulle pistämiä, eikä hänen. Täytyy muistaa, että kukaan ihminen siellä työpisteissäkään on tuskin täydellinen ja suustaan voi tulla jotain huonosti harkittua myös. Tämä erityisherkkä sitten reagoi voimakkaammin tällaisiin kommentteihin. Ja pitääkö siinä työn lomassa niitä kommentteja edes antaa, jos kaikilla on jo omat tehtävät mitä tehdään?

Vierailija kirjoitti:

Draamakuningatar. Ilkeä, manipuloiva, juoruileva, itseään muiden kustannuksella korottava, hyväksikäyttävä, aggressiivinen ja myös väkivaltainen. Erittäin ulkonäkökeskeinen. Pitää yllä kulissia perhe-elämästään, pahoinpitelee miestään varsinkin juovuksissa. Osaa käsitellä tietyntyyppisiä ihmisiä, raivostuu suunnattomasti kun joku "alamainen" ei tottele tai toimi kuten hän haluaa. Syyttää muita siitä mitä itse tekee. Erittäin huomionhakuinen. Nauttii toisten vastoinkäymisistä. Valehtelee jatkuvasti. Korostaa seksuaalisuutta joka käänteessä. Antaa ensitapaamisella yleensä hyvän kuvan itsestään, tämän jälkeen alkaa pikkuhiljaa antaa merkkejä todellisesta luonteestaan.

Tälläinen on tuntemani nainen, onneksi ei tarvitse enää olla kyseisen hullun kanssa tekemisissä. Epävakaa, tai joku muu persoonallisuushäiriö.

Histrioninen tai narsisti? Ei välttämättä epävakaa

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

Kiitos vastauksestasi. Fakta on se, ettei tällaisen ihmisen oikkujen mukaan pysty elämään, se alkaa käydä liian raskaaksi. Moni ei tajua/kieltää sairastavansa joten elävät ilman lääkitystä, vaika lääkityksestä olisi apua.

Ap

Mikä lääkitys? Ei epävakaa persoonallisuushäiriö ole sairaus eikä siihen ole lääkitystä. Se nyt vaan valitettavasti on osa persoonallisuutta, mutta oireilu helpottaa monilla epävakailla iän myötä.

Mä olen mahdollisesti epävakaa ja ahdistaa ihan suunnattomasti lukea tätä keskustelua. Meitä on monenlaisia, osa purkaa pahan olonsa itseensä ja osa läheisiinsä. Itse olen enemmänkin kohdistanut kaiken itseeni. Välillä olen myös ihan hirveä läheisiäni kohtaan, mutta onneksi niin harvoin, ettei kukaan oikeasti tärkeä ole mihinkään luotani kaikonnut. Oon 21-vuotias ja viimeiset pari vuotta on olleet helpompia kuin teini-ikä. 19-vuotiaana siis lääkäri sanoi, että ehkä kyse onkin epävakaasta persoonallisuudesta, kun aiemmat lääkärit ovat diagnosoineet vain ahdistuneisuushäiriön, masennuksen ja syömishäiriön.

Osa ihmisistä on ihan kauheita vittupäitä ilman persoonallisuushäiriötäkin. Ja osa persoonallisuushäiriöisistä on niin arkoja ja sisäänpäinsuuntautuneita, ettette heitä edes koskaan tunnistaisi. En siis kannusta ketään viettämään aikaansa kuluttavan ja tuhoavan ihmisen kanssa, mutta oksettaa, miten niputatte kaikki epävakaat samaan kimppuun.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia ihmisiä te muut epävakaan kynsiin joutuneet olette? Olen huomannut, että nämä henkilöt ehkä kaihtavat onnellisia ja sosiaalisia ihmisiä. Itse koen kylläkin olevani positiivinen ihminen mutta kuitenkin hiljaisempi kuin tämä henkilö, huomaa, jos itsellä menee hyvin niin toinen on katkerankateellimen.

Tutustuin häneen, kun olin puhelias, mutta sosiaalisti ns. heikko. Minua pidettiin "outona" koulussa, jossa häneen tutustuin. En sanonut vastaan ja muutenkin olin henkisesti aika rikki (vaikea nuoruus taustalla). Vuosia kesti asiat hyvänä, kunnes aloin löytämään itseäni ja saamaan hieman itsevarmuutta. Silloin hän laittoi välit poikki, ei kestänyt, kun minulla yhtäkkiä olikin mielipiteitä.

Noh tästä taas jonkin ajan kuluttua ystävystyimme uudelleen. Minulla ongelmat vaan syvenivät, hän kaatoi kaiken pahan olonsa niskaani, kritisoi ja leikki terapeuttia. Kehitteli minulle mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoa, jota minulla ei ollut. Tietenkin epävarmana ja aivan rikkimenneenä uskoin aivan kaiken ja aloin jollain tavalla elämään hänen mielikuvaansa minusta. Kuuntelin häntä ja yritin auttaa yötä päivää, kunnes omat voimavarani olivat täysin loppu, kunnes sisuunnuin ja aloin pistämään vastaan. Tästä suivaantuneena hän laittoi minulle neljä a4 sivua pitkän kirjelmän, jossa kertoi kaiken mieltään painavan, tottakai minua syyllistäen. En vastannut ja laitoin välit poikki, koska en vaan enää jaksanut.

Kävin terapiassa, alkuun tuli järkyttävä henkinen romahdus enkä jaksanut edes avata verhoja päivisin. Nukuin päivät ja valvoin yöt. Tätä kesti yli vuoden, olin aivan romuna. Kunnes aloin voimaan paremmin. Voimaannuin, aloin olemaan onnellinen, tajusin mitä rakastan ja löysin taas taidon tanssia ja nauraa. Nauroin ensimmäistä kertaa vuosiin. Nauroin ääneen ja hymyilin vastaantulijoille. Löysin sisäistä rauhaa ja uskalsin olla hiljaa seurassa.

Sitten hän otti yhteyttä. Aika kultaa muistot ja vastasin hänen viestiinsä. Hetken ajan oli hauskaa, viestejä laitettiin puolin ja toisin. Hän kehui ja oli ylpeä, tosin samalla oli laittanut kaiken menneen minun piikkiini. Sovimme kuitenkin, että aloitamme puhtaalta pöydältä. Pikkuhiljaa hän kuitenkin aloitti normaalin toimintansa taas. Olin pyrkimässä kouluun (en ollut tehnyt vuosiin MITÄÄN ja vihdoin halusin takaisin yhteiskuntaan) ja pääsinkin sinne. Tämä ystäväni yritti puhua minua ympäri ja sanoi, että ei todellakaan kannata. Että olen henkisesti liian rikki. Hän yritti kehittää kaikkeen minussa ongelmia. Kun etsin asuntoa enkä kelpuuttanut ensimmäistä mahdollista (joka oli hirveä, hän alkoi puhumaan kuinka minun ongelmani estävät minua elämästä. Tämä ei todellakaan pitänyt paikkaansa.

Yhtenä päivänä sanoin hänen kyökkipsykologisointiinsa "mitä vittua? Ei pidä paikkaansa". Tämän johdosta hän kirjoitti minulle taas monta sivua pitkän tekstin, kuinka hän yrittää auttaa ja rakastaa minua. Lisäsi viestiin kuitenkin, että minulla on vihanhallintaongelmia ja kannattaisi hakea hoitoa niihin. Pari päivää tätä sotkua (tällä kertaa en luovuttanut, vaan annoin samalla mitalla takaisin), kunnes hän laittoi välit poikki. Sen koommin en ole hänestä kuullut.

Ja lopuksi kerron, että aloitin koulun. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen enkä anna enää koskaan kenenkään kohdella minua samalla tavalla. Nyt huomaan, että mielenterveysongelmani ovat siedettävissä ja maailma on kaunis. Toivoa on :) Olen tästä ystävästäni keskustellut täällä palstallakin, voin sen keskustelun linkittää jos joku tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä, täällä on kuvailtu minun ystäväni ihan täysin.. hänellä epävakaa diagnosoitu ja paljon muutakin päälle. Olen itse nyt siinä tilanteessa että olen vähentänyt yhteydenpidon hänen kanssaan ihan minimiin kun en vain jaksanut toimia ilmaisena terapeuttina ja paskasankona. Oma jaksaminen alkoi olla tosi vähissä kun itselläkin on masennus ja ystävä vaan kaatoi kaikki omat ongelmansa minun niskaani kysymättä ikinä kuinka itse jaksan.

Minulla on tietysti ikävä ystävääni ja hänen hyviä puoliaan ja koen nyt syyllisyyttä siitä että olen tavallaan hylännyt hänet vaikealla hetkellä. Oman mielenterveyteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko tehdä näin. Näemme harvakseltaan vielä mutta nykyään hänen seurassaan on epämiellyttävä olo, kun vihdoin näen selkeästi kaiken sen manipuloinnin ja uhriutumisen mitä hän tekee. Myös aggressiivisuus pelottaa. Minä olen kuulemma aina hänen rakkain ja tärkein ystävänsä mutta sen verran hän on paskaa puhunut muista, että selän takana tilanne on varmasti toinen. Surullinen tilanne.

Minulla tämä sama ystäväni kanssa. Ollaan tunnettu kauan ja haluaisin pitää kiinni vanhasta ystävyydestä. Olenkohan itse jotenkin läheisiippuvainen, kun en pysty irrottautumaan tästä. Olen ihan uupunut hänen seurassaan. Koko ajan jankutetaan vanhoja asioita, joissa hän on kokenut musertavaa vääryyttä. Toisaalta on hänkin tehnyt väärin ja osasyyllinen asioihin. Kaikki on hänestä niin mustavalkoista. Hän on omasta mielestään viaton kaikkeen, aina. On kuitenkin toiminut kovin itsekkäästi ja myös epäreilusti monet kerrat. En mitenkään enää jaksaisi. Jo hänen ajattelemisensa saa sellaisen voimattoman kiukun kohoamaan mielessäni. Jos ollaan yhteydessä, ollaan hänen ehdoillaan, puhutaan hänen aiheistaan. En osaa edes oikein kuvata tätä vyyhtiä, jota olen ystävyydeksi kuvitellut...

Tämä ketju on muuten todella hyvää vertaistukea. Mulla on nimittäin tuo sama kokemus: vuosikausia olen kuunnellut, kun tämä ihminen vatvoo samoja vanhoja loukkauksia. Kun olen hänet oppinut tuntemaan, tiedän että hänellä on ollut oma osuutensa tilanteisiin. Mutta siitä ei voi sanoa raivokohtauksen pelossa. Joka kerta kun näemme (ja se on usein) hän aloittaa puhumisen omista asioistaan. Kaikki yritykset vaihtaa keskustelun suuntaa tai käsitellä mitään asioita yleisemmin torppaantuvat siihen, että tämä ihminen löytää keinon kääntää keskustelun itseensä. Se on hirvittävän raskasta, kun keskustelu ei mene mihinkään ja omia todellisia ajatuksiaan ei voi sanoa millään tapaa ääneen. Pitäisi vaan jaksaa kuunnella ja myötäillä loputtomiin. Hän on hyvin yksinäinen ihminen, koska on laittanut välit poikki kaikkien ystäviensä kanssa. Minä en olosuhteiden pakosta voi kokonaan erottautua tästä ihmisestä. - 46

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!

Enpä nyt tiedä. Jokainen epävakaa on aina kuvitellut olevansa todella hyvä ja herkkä ihminen syvällä sisimmässään. Uhriutuminen on aina näillä aivan uskomatonta luokkaa ja tämä selitys vaikuttaa myös vähän sellaiselta.

Ai sinä tunnet maailman kaikki epävakaat kun voit tuollaisia yleistyksiä tehdä? Olen epävakaa ja tunnen olevani kelvoton kaiken pahan alku ja juuri.Läheiseni ja hoitavat tahot taas yrittävät saada minut ymmärtämään sen etten ole syypää kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Selkeästi olet juuri sellainen tyyppi joka tuntee yhden, max kaksi itse diagnosoimaasi "epävakaata" ja luulet olevasi oikea asiantuntija.

Tässähän sinä juuri herkkänahkaisesti loukkaannut ja uhriudut.

Ja minun ex-ystävälläni oli ihan diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö kuten varmasti monen muunkin  joka tässä ketjussa on kommentoinut tutulla.

Vierailija kirjoitti:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Tutustukaahan tarkemmin. Käytös ei oo ilkeyttä. Epävakaa kokee yleensä huonommuutta ja tuntee syyllisyyttä raivokohtausten jälkeen! Ei kuulosta epävakaalta nuo teidän kuvailut vaan joltakin muulta persoonallisuushäiriöltä.

No mun tuttu oli epävakaa ihan lääkärin diagnoosin mukaan eikä koskaan katunut tai pahopitellut raivoamisiaan ja loukkauksiaan, päinvastoin, korosti kuinka on itse ihana ystävä ja minä täyskakka vaikka kuinka olen valmis mihin vuorokauden aikaan tahansa vastaamaan puhelimeen, lähtemään lohduttamaan, perumaan menojani jne.

Jossain vaiheessa olin aivan loppu ja menettänyt oman elämäni täysin ja vasta sitten sain rohkeutta ja viisautta sanoa että tarvitsen omaakin aikaa, olin kuitenkin perheellinen ja opiskelin ja kävin töissä.

Sitähän se sota sitten syttyi.

Ja päättyi niin että totesin että en osaa enkä jaksa olla ystävä hänelle enää.

Pitkään kamppailin ja koin syyllisyyttä mutta pikkuhiljaa aloin toipua ja tajusin kuinka tiukassa otteessa olin ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

Kiitos vastauksestasi. Fakta on se, ettei tällaisen ihmisen oikkujen mukaan pysty elämään, se alkaa käydä liian raskaaksi. Moni ei tajua/kieltää sairastavansa joten elävät ilman lääkitystä, vaika lääkityksestä olisi apua.

Ap

Mikä lääkitys? Ei epävakaa persoonallisuushäiriö ole sairaus eikä siihen ole lääkitystä. Se nyt vaan valitettavasti on osa persoonallisuutta, mutta oireilu helpottaa monilla epävakailla iän myötä.

Mä olen mahdollisesti epävakaa ja ahdistaa ihan suunnattomasti lukea tätä keskustelua. Meitä on monenlaisia, osa purkaa pahan olonsa itseensä ja osa läheisiinsä. Itse olen enemmänkin kohdistanut kaiken itseeni. Välillä olen myös ihan hirveä läheisiäni kohtaan, mutta onneksi niin harvoin, ettei kukaan oikeasti tärkeä ole mihinkään luotani kaikonnut. Oon 21-vuotias ja viimeiset pari vuotta on olleet helpompia kuin teini-ikä. 19-vuotiaana siis lääkäri sanoi, että ehkä kyse onkin epävakaasta persoonallisuudesta, kun aiemmat lääkärit ovat diagnosoineet vain ahdistuneisuushäiriön, masennuksen ja syömishäiriön.

Osa ihmisistä on ihan kauheita vittupäitä ilman persoonallisuushäiriötäkin. Ja osa persoonallisuushäiriöisistä on niin arkoja ja sisäänpäinsuuntautuneita, ettette heitä edes koskaan tunnistaisi. En siis kannusta ketään viettämään aikaansa kuluttavan ja tuhoavan ihmisen kanssa, mutta oksettaa, miten niputatte kaikki epävakaat samaan kimppuun.

Epävakaan oireita voidaan lääkitä. On toki toinen keskustelu, että perustuuko moderni psyykelääkitys tarpeeksi näyttöön, mut epävakaita lääkitään ja ainakin osa kokee saavansa siitä apua. Epävakaasta voi myös parantua, terapiat ovat kehittyneet. Toki oireet usein lievenee myös iän myötä.

Itse olen parantunut. Oon lopettanut terapian ja lääkkeet vuosia sitten, ja menee hyvin. Mulle on ihan sama, onko kyseessä sairaus vai häiriö, se oli raskasta aikaa mulle ja läheisille. Joihinkin ystäviin meni välit, osa pysyi rinnalla. En toki syytä niitä, jotka etääntyivät, ja neuvon muitakin lähtemään ystävyyksistä jotka ovat liian raskaita, ihan riippumatta siitä, onko diagnooseja. Mut epävakaat on yksilöitä siinä missä muutkin, ja kokonaisesta ryhmästä puhuminen silleen kun täällä puhutaan... Söisi vähemmän, jos en tietäis et terveydenhuollossa on samoja asenteita. "Ei niitä jaksa/voi hoitaa, ei ne parane ja on rasittavia". Mulle onneks lääkäri sanoi et totta kai voi hoitaa ja ennuste on hyvä. Kumma juttu, oikeessa oli.

Vierailija kirjoitti:

Voihan tämä henkilö ollakin erityisherkkä, varsinkin jos riitatilanteet ovat jonkun muun alulle pistämiä, eikä hänen. Täytyy muistaa, että kukaan ihminen siellä työpisteissäkään on tuskin täydellinen ja suustaan voi tulla jotain huonosti harkittua myös. Tämä erityisherkkä sitten reagoi voimakkaammin tällaisiin kommentteihin. Ja pitääkö siinä työn lomassa niitä kommentteja edes antaa, jos kaikilla on jo omat tehtävät mitä tehdään?

Ongelma on siinä, että tämä ihminen myös kuvittelee loukkauksia. Siis ihan oikeasti kuvittelee. Joku toivottaa hänelle iloiseen tai neutraaliin sävyyn hyvät huomenet, ja hän ottaa sen ilkkumisena. Kiittämiset tehdystä työstä on vilpillistä teeskentelyä ja tyhjänjauhantaa ja hän tekee tämän harvinaisen selväksi. Mutta jos häntä ei kiitetä työstä, joka kuuluu perustehtäviin, hän loukkaantuu kun hänen tekemisiään ei huomata.

Muuten arjessa hänen kokemansa loukkaus saattaa olla seuraavanlainen: kahvilassa maksaessaan hän tiputtaa kolikon johonkin tiskin rakoseen, mistä se on mahdoton saada takaisin. Hän loukkaantuu myyjälle, joka suhtautuu tilanteeseen rauhallisen neutraalisti. Hän myös pelkää ylittää suojateitä, koska pelkää että autoilijat hänet nähdessään vain painavat kaasua. Hän ei siis pelkää vastuuttomia kuskeja vaan uskoo, että kuka tahansa autoilija hänet nähdessään saattaa ajatella että "tuon takia ei kannata jarrua painaa" ja ajaa vain päälle. Tällaisia demoneja on joka paikka täynnä ja näitä vastaan hän kamppailee.  - 46

Vierailija kirjoitti:

Eräs läheinen on epäväkaa. Ja hänellä on siitä diagnoosi, tosin hänen tarinansa mukaan psykiatri teki tämän diagnoosin ihan järjettömin perustein.

Tosiaan on ollut elämänsä aikana useammassa koulussa ja työpaikassa. Koulut on kaikki jääneet kesken. Useimmiten syy on ollut jossakin henkilössä, joka on häntä loukannut ja kohdellut huonosti. Viimeisessä työssään oli useissa työpisteissä ympäri kuntaa, ja kaikissa häntä kiusattiin. Uskoin pitkään hänen tarinansa tästä kiusaamisesta, kunnes jouduin tiiviimmin tekemisiin hänen kanssaan. On sen jälkeen alkanut epäilyttää, että mistä koko kiusaamisessa on ollut kyse. On nimittäin erittäin hankala ihminen, jonka kanssa on käytännössä mahdoton tulla toimeen kun koskaan ei voi tietää, mikä sanominen tai teko on se väärä ja aiheuttaa hyökkäyksen. Hyökkäys on useimmiten joku todella piikikäs ilkeä heitto, tai rajatuissa tilanteissa (joissa kukaan muu ei ole todistamassa) kunnon raivokohtaus. Hänen tunteensa saattavat vaihdella ihan sekunneissa raivostuneesta haavoittuneen itkuiseen ja siitä neutraaliin. Hänen muistinsa on todella pitkä mitä tulee häneen kohdistuneisiin loukkauksiin, mutta ei muista minuuttiakaan omaa osuuttaan riitoihin.Hänellä on sen verran itsehillintää ja -hallintaa, että hän ei saa raivareitaan ja haukkumiskohtauksiaan useamman ihmisen nähden. Jos paikalle sattuu toinen ihminen, hän joko vaihtaa kyyneleihin tai käytös muuttuu täysin neutraaliksi, jolloin raivon kohteeksi joutunut ihminen (joka on yhä kiihtynyt ja järkyttynyt) vaikuttaa oudolta.

Mainostaa olevansa erityisherkkä ja poikkeuksellisen rehellinen ihminen, jolla on vaikeuksia tulla toimeen julmassa maailmassa jossa kaikki muut ovat itsekkäitä, vilpillisiä ja kaikessa vain omaa etuaan ajattelevia ihmisiä. Hänellä on siis hyvin mustavalkoinen käsitys muista: ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja, ja paino on vahvasti siellä pahan puolella. Toiset ovat myös kovapintaisia ja tunteettomia, joten hän herkkä maan matonen saa päästää suustaan mitä sieltä sattuu tulemaan, eikä sillä ole toisille mitään väliä. Hänen kuitenkin pitää puolustaa itseään raivokkaasti julmia ja pahantahtoisia ihmisiä vastaan. Hän on kyllä herkkä loukkaantumaan ja muistaa vuosikausia kokemansa loukkaukset, mutta toisten tunteita ei ole hänelle oikein olemassakaan. Ja koska hän näkee kaikki muut vahvempina, eikä ole kykeneväinen ymmärtämään heidän kipujaan, pelkojaan, surujaan, hän on toisille loputtoman kateellinen.

Kuvailit täysin erästä läheistäni, jota olen epäillyt epävakaaksi. Hän myös korostaa kuinka erityisherkkä on ja kuinka muut ovat kohdelleet häntä väärin. Hänen seurassaan ei uskalla sanoa oikein mitään, kun hän loukkaantuu asiasta kuin asiasta, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä hänen itsensä kanssa. Itse hän kuitenkin piiloilkeilee aivan tarkoituksella. Lisäksi vääristelee toiaten sanomisia ja puhuu selän takana pahaa. Vuosikaudet olen kuunnellut ja tukenut tätä henkilöä, en kaipaa siitä mitalia mutta tuntuu, että hän tarkoitukaella haluaa painaa minua alas. Hän saattaa kehua maasta taivaisiin uusia tuttavuuksiaan kuinka heillä on niin paljon yhteistä ja kuinka mahtavia kuuntelijoita he ovat, sitten vähän ajan päästä heidät nähdäänkin jo eri tavalla.

Niinkuin muutama ihminen ketjussa jo mainitsikin, epävakaasta persoonallisuushäiriöstä voi parantua, ja ennuste siihen on jopa hyvä. Kymmenen vuoden sisällä 90% häiriöstä kärsivistä on parantunut/heillä ei ole enää oireita. Kyse ei ole siis loppuelämän vaivasta :)