onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Oli ennen, mutta väsyin jatkuvaan valehteluun ja manipulointiin. Kohteli erittäin ikävällä tavalla kaikkia läheisiään, suuttuessaan myös löi ja paiskoi tavaroita. Vika oli kuitenkin aina muissa, eikä ikinä hänessä itsessään. Ystävyyden ylläpito kävi lopulta liian raskaaksi; minun olisi ilmeisesti pitänyt sietää häneltä mitä tahansa, samalla jouduin varomaan omaa käytöstäni hänen seurassaan.

Tutulta kuulostaa. Veljen ex-vaimo oli tälläinen ja sai ainakin meidän normaalin ja rauhallisen perheen ihan sekaisin välillä. Jatkuvasti kaikenlaista draamaa, puhui ihmisten selän takana ja haukkui kenet milloinkin. Joskus oli mukava ja auttoi jossain, mutta sitten yllättäen halusi itse jotain. Kaikissa muissa oli aina vikaa, hänessä ei koskaan. Mulle riitti, kun tajusin miten paljon väritti asioita. Onneksi myös veli pääsi irti, vaikka painajainen jatkuu lasten takia. Jälkikäteen sanonut, että kesti vain lasten vuoksi henkisen kiusaamisen. Parasta on jättää tälläinen ihminen täysin elämästä, heitä ei voi parantaa tai auttaa. He ovat vain mukavia silloin kun heille sopii tai haluavat sinulta jotain. 

Hän käyttäytyi todella agressiivisesti baari-illan jälkeen, ihan mitättömästä asiasta. Kukaan ystävistäni ei ole koskaan käyttäytynyt noin..rupesin vähän miettimään asioita että nää kaikki asiat kun ynnää niin ei ole ihan tervettä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani taitaa olla, n. 20v. Olen ihan loppu hänen kanssaan. Käytös ollut ajoittain järkyttävää. Jännitän ja pelkään hänen seurassaan ja puheluista ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Tömä on ihan kamalaa, onneksi ei asu tässä enää. Sitten toisaalta säälin ja sydäntä raastaa kun on oma rakas lapsi. Kaiken tuen ja avun olen yrittänyt antaa. Onneksi muut lapset ovat tasaisia, hekin joutuneet paljon kärsimään. Tämä on kamalaa.

Kaikkea hyvää ja voimia sinulle ja lapsellesi. Jaksatko kertoa tarkemmin, miten ilmenee ja millaista käytös on? Eräs ystävä pohtii samaa.

Kiitos. En jaksa nyt kertoa kun "tilanne päällä" taas hänen kanssaan. Murrosiässä alkoi raivarit, mustavalkoinen ajattelu ja tokuton itsekeskeisyys. Hetkittäin tosi mukava ja normaali. Hetkessä kaikki muuttuu ja kiihdyttää itsensä raivoon. Jatkuvasti valittaa vaivojaan ja ei kykene edes normaaliin elämään kuin ajoittain. Itsetuhoisia puheita joskus ja pahimmillaan saattoi lyödä perheenjäseniä tai heitellä tavaroilla. Jaksoun nyt kuitenkin laittaa. Päihteitä ei onneksi käytä. Mutta siis kamalaa ja vienyt voimat läheisiltä.

Kiitos vastauksesta. Kuulostaa aivan samalta tilanteelta kuin ystäväperheellä. Hyvin stressaavaa ja kuluttavaa kaikille, mutta toivottavasti jotain apua löytyy. Valoa ja iloa syksyyn!

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

:DDDDD Apua tää keskustelu on kuin musta, okei ei ehkä niin pahasti mut ai voiks mulla olla jotai päässä vikaa!????? ::|Dddd eikä

Itsellä on samat tuntemukset tällä hetkellä etäästä ystävästä olen ottanut etäisyyttä. Millaisia asioita ap olet huomannut?

Opin sietämään, kun pakko oli olla tekemisissä. On se mulla yhä facebookissa kaverina, mutta en oo enää muuten tekemisissä juurikaan, koska muutin työn vuoksi Ouluun ja hän asuu yhä pk seudulla.

Vierailija kirjoitti:

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

Kiitos vastauksestasi. Fakta on se, ettei tällaisen ihmisen oikkujen mukaan pysty elämään, se alkaa käydä liian raskaaksi. Moni ei tajua/kieltää sairastavansa joten elävät ilman lääkitystä, vaika lääkityksestä olisi apua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut, mutta välit menneet poikki. Ovat kyllä menneet poikki aiemminkin. Jatkuvaa vaikeutta se elämä tuntui ainakin hänen kanssaan olevan, välillä kutsui parhaaksi ystäväkseen ja välillä sitten käytös oli täysin muuta. Hänellä on mennyt useisiin muihinkin ystäviinsä välit.

Jatkuvaa vuoristorataa, välillä tosiaan on aivan ihana( normaali) ja hetkessä kaikki saattaa muuttua, saa raivareita oudoista asioista(!), draaman hakemista, asiat tuntuu olevan aina mustavalkoisia (tosi voimakkaat mielipiteet kaikesta) ja ilmeisesti välit menneet poikkiaila monen kanssa...

Ap

Kaverilla epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä kun oli ihan vastaavat oireet, sitten hän lopetti ehkäisypillereiden syömisen ja oireet hävisivät. Monella hormonit vaikuttaa käytökseen tosi vahvasti, se on yksi syy miksi teininä ollaan ihan sekaisin. En siis tarkoita että lapsellasi johtuisi ehkäisypillereistä, mutta joillakin voi johtua.

Joku ihme vaatimus muihin ihmisiin, että häneen pitäisi koko ajan reagoida jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Haluan pohtia ääneen sitä, mitä minusta (ja "meistä") sanotaan, ilman raivoa tai halveksivaa naurua, vaan ihan omana itsenäni, koska nämä keskustelut ovat minulle surullista luettavaa. Haluan kysyä "teiltä": olenko uhri ja marttyyri sanoessani sen totuuden, että en tehnyt mitään tahallani? 

Minulla on persoonallisuushäiriö, ja tämä häiriö nyt vaan on iso syy siihen, miksi olen käyttäytynyt kuin olen käyttäytynyt. En ole koskaan - siis koskaan - nauttinut ystävieni satuttamisesta, vaikka siltä olen saattanut jopa näyttää. Siinä on sellaiset defenssit pystyssä että oksat pois, kun kaikki menee mönkään, ihan kaikkien kanssa, luokkakavereista rakkaimpaan lapsuudenystävään. En ole uhriutunut tarkoituksenani manipuloida läheisiäni, vaan siksi, että olen todella jäänyt yksin. Olen yksinäisyyden uhri. Olen oman itseni uhri.

Ja se on sattunut ja sattuu ja tulee aina sattumaan. Kumpaa on sattunut enemmän; niitä, joita olen kohdellut väärin vai minua itseäni, joka on sen seurauksena yksin, se ei ole olennaista. Olennaista on se, että kaikkia sattuu, mutta sitä ei silloin hylkäämisen hetkellä ymmärrä.

Koska minulla on persoonallisuushäiriö. Koska en ymmärrä itseäni sitäkään vertaa mitä "ne muut".

Ehkä se on syy, mutta sen taakse on myös helppo piiloutua. Epävakaan kanssa useamman vuoden seurustelleena koin suurimmaksi ongelmaksi sen, että omakin todellisuudentaju alkaa lopulta hämärtyä siinä draamailun, valehtelun ja manipuloinnin seassa luoviessa. Mikä on totta ja mikä ei, milloin puhuu sairaus ja milloin on kyse vain häikäilemättömästä manipuloinnista - vai onko sekin osa sairautta?  Varmaa on ainoastaan se, että on todella kuluttavaa, kun toinen ei koskaan ota omista tekemisistään vastuuta ja aina pitäisi tukea ja ymmärtää vaikka käyttäytyisi kuinka törkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Joku ihme vaatimus muihin ihmisiin, että häneen pitäisi koko ajan reagoida jotenkin.

Niinpä. Vaativa persoona ja jatkuvasti pitää saada huomiota...

Ap

Äitini. Todella mustavalkoinen, AINA oikeassa. Ei kestä kritiikkiä. Tai saattaa ottaa kritiikin ihan ok, mutta seuraavana päivänä jytisee... Muutenki aina saanut järettömiä raivokohtauksia ilman mitään varoitusta. Harrastukset ja työpaikat vaihdelleet. Välit menny sisarusten kanssa (jossa useempi epävakaapersoona), isän sukulaisten kanssa, ex työkavereiden, kavereiden, naapureiden jne kanssa... Saatiin melko tasapainoinen lapsuus, mutta kun tultiin murrosikään alkoi kauhea dissaus ja vaikka millä mielenterveysongelmilla haukkuminen (ajatelkaa, äiti haukkuu täysin terveitä lapsiaan millon milläkin sairaudella). Jonkun verran olen menestynyt. Kotona äiti juhlinut aina epäonnistumisillani, mutta kodin ulkopuolella ratsastanut menestykselläni... Hyvin raskaa ihminen siis. En olisi selvinnyt ilman isääni, en ymmärrä miten isäni on jaksanut äitiäni.

Uskalsin avautua eräälle toiselle ystävälleni tämän 'epäavakaan' henkilön käytökasestä, joka oli siinä kohtaa jatkunut jo vuosia. Ajattelin jo, että olen tulossa hulluksi, että kuvittelenko itse kaikki nämä asiat. Ystäväni ei meinannut uskoa korviaan, koska on pitänyt jotenkin herkkänä ym. tätä henkilöä, he ovat siis nähneet muutaman kerran. Tällä 'epävakaalla' on jonkin verran tuttuja, joita hän näkee todella harvoin, näille ei ilmeisesti sitten paljasta todellista minäänsä.

Pitäisikö oikeasti perustaa jokin ryhmä, jonne voisi avautua tunnoista.hah. En usko että kukaan muu kuin epävakaan kanssa läheisissä tekemisissä ollut voi ymmärtää minkälaista se kanssakäyminen voi pahimmillaan olla. Itse olen ottanut tähän henkilöön nyt etäisyyttä mutta aiemmin olin jotenkin niin hänen ympyröissään etten edes tajunnut kuinka väärin hän minua ja muita kohtelee.

Hän on mm. todella kateellinen, yrittää aina salakavalasti muistuttaa toisia virheistä tai sitten puhuu näistä selän takana. Itse tuo puheissa koko ajan ilmi kuinka hän on lähestulkoon Äiti Teresa ja paljon ylempänä herkkyydeltään ja moraalikäsitykseltään muita. Kritisioi muiden elämää ja valintoja. Hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa. Hän on sanojensa mukaan ollut koko elämän uhri herkkyytensä vuoksi ja hän on vain sattunut törmäämään todella ilkeisiin ihmisiin. Itsellä on tullut tunne ettei hän oikeasti voi vähääkään välittää muista ihmisistä, vaan ne ovat vain hänen tarpeita varten. Kaikkein sairainta, että kaiken tämän tajuamiseen meni oikeasti vuosia.

Selittämätön paha olo tälläisen henkilön kanssa ollessa, normaali ihminen vaistomaisesti kavahtaa ja välttelee epävakaata. En usko tälläisen ihmisen kykenevän aitoon, tasavertaiseen ystävyyteen tai parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Taas täällä unohdetaan että kaikki epävakaat eivät ole samanlaisia .Jotkut yksilöt voivat olla oikeita maanvaivoja raivokohtauksineen, mutta sellainen voi olla ilman diagnoosiakin. Nyt järki käteen!

Ei kai tässä mitään unohdeta, jokainen kertoo omasta kokemuksestaan yleistämättä mitenkään.

Miksi kiivastuit noin, oletko itse ssanut ko diagnoosin?

Vierailija kirjoitti:

Uskalsin avautua eräälle toiselle ystävälleni tämän 'epäavakaan' henkilön käytökasestä, joka oli siinä kohtaa jatkunut jo vuosia. Ajattelin jo, että olen tulossa hulluksi, että kuvittelenko itse kaikki nämä asiat. Ystäväni ei meinannut uskoa korviaan, koska on pitänyt jotenkin herkkänä ym. tätä henkilöä, he ovat siis nähneet muutaman kerran. Tällä 'epävakaalla' on jonkin verran tuttuja, joita hän näkee todella harvoin, näille ei ilmeisesti sitten paljasta todellista minäänsä.

Pitäisikö oikeasti perustaa jokin ryhmä, jonne voisi avautua tunnoista.hah. En usko että kukaan muu kuin epävakaan kanssa läheisissä tekemisissä ollut voi ymmärtää minkälaista se kanssakäyminen voi pahimmillaan olla. Itse olen ottanut tähän henkilöön nyt etäisyyttä mutta aiemmin olin jotenkin niin hänen ympyröissään etten edes tajunnut kuinka väärin hän minua ja muita kohtelee.

Hän on mm. todella kateellinen, yrittää aina salakavalasti muistuttaa toisia virheistä tai sitten puhuu näistä selän takana. Itse tuo puheissa koko ajan ilmi kuinka hän on lähestulkoon Äiti Teresa ja paljon ylempänä herkkyydeltään ja moraalikäsitykseltään muita. Kritisioi muiden elämää ja valintoja. Hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa. Hän on sanojensa mukaan ollut koko elämän uhri herkkyytensä vuoksi ja hän on vain sattunut törmäämään todella ilkeisiin ihmisiin. Itsellä on tullut tunne ettei hän oikeasti voi vähääkään välittää muista ihmisistä, vaan ne ovat vain hänen tarpeita varten. Kaikkein sairainta, että kaiken tämän tajuamiseen meni oikeasti vuosia.

Tämä mun ystävä on ulospäin suuntautunut ja iloinen, en todellakaan olisi uskonut mitä puolia hänestä on löytynyt. Tosiaan näyttää itsestään sen hyvän puolen kunnes tutustuu paremmin. Ystävyys menee hänen ehdoillaan ja mielen oikkujen mukaan.

Ap

Juurikin tuo mustavalkoisuus, tutustutaan helposti uusiin ihmisiin ja ollan tekemisissä paljon mutta yksi 'väärä' kommentti niin uusi tuttavuus nähdäänkin eri valossa eikä haluta enää olla tekemisissä.

Sitten toi herkkyyden korostaminen, kyllähän epävakaat (ilmeisesti) on herkkiä mutta hän on lähinnä herkkänahkainen ja se se ei kuitenkaan ole vastavuoroista, toisia kohtaan voidaan käyttäytyä tökerösti ja samoin välillä tuntuu, että empaattisuus on puuttellista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin voi pärjätäkään, jos on itse vähänkään herkkä ja pehmeäluonteinen, rauhallista oleilua kaipaava. Pysyn suosiolla täysin erossa niistä ihmisistä, mihinkään en alkaisi, en.

Huh huh.

Olen itsekin herkkä ja pehmeäluonteinen, ja epävakaa. Meneekö aivot solmuun, kun ajattelet tätä?

Voit olla herkkänahkainen ja pehmeä itsesi suhteen mutta epävakaalle tyypillisen ilkeä muille olet kommenttisi lopusta päätellen.