Jättäisitkö kumppanisi, jos hän joutuisi pyörätuoliin, kuuroutuisi TAI sokeutuisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Mutta jos joutuisi pyörätuoliin, kokisin olevani muutaman vuoden päästä oikeutettu hakemaan seksiä muualta, enhän mä voisi selibaatissa elää koko loppu elämää. Tosin siitäkin keskustelisin ensin mieheni kanssa, en rupeaisi pettämään. Jos itse joutuisin pyörätuoliin, soisin hänelle saman.

 

Mihin sen pyörätuolin myötä seksi loppuu? Itse oon pyörätuolissa ja pystyn kyllä seksiä harrastamaan ja ei, en makaa paikallani kuin lahna, kun joku tulee kuitenkin niin väittämään. Riippuu tietysti varmasti myös vammautumisen syystä. Itse kysymykseen, en tietenkään jättäisi, olenhan itse vastaavassa tilanteessa.

Onko sulla sellaiset spagettikoivet kuin Family Guyn rammalla poliisilla 😂

Ollaan oltu yhdessä vuodesta 1988. Koko kysymys on ihan järjetön, mutta vastaus on en, en ja en. Me olemme elämänkumppaneita. Toki puoliso voi sairastua tai vammautua niin vaikeasti tai omat voimat hiipuvat, että hänen on paras asua hoitokodissa, mutta ei sekään tarkoita, että hänet jättäisin. 

En vaikka mitä tapahtuisi. Rakastan miestäni.

Pyörätuoliin, ehkä

Kuutoutuisi, en

Soketuisi, en

Tietenkin. Hän jättäisi minut myös. 

No en jättäisi. Ihme kysymys  😳

En varmaankaan, mutta toisaalta jos itse vammaudun pahasti,  niin en myöskään vaatisi, että toisen pitäisi jatkaa omaishoitajani ja henkilökohtaisena apustajana. Ymmärtäisin, jos hän haluaa mennä tässä tilanteessa, niin hyväksyisin asian.

En, tietenkään. Ellei sitten kumppani katkeroituisi ja muuttuisi sen takia mahdottomaksi kumppaniksi.

Olen ollut pitkään parisuhteessa, ja kumppanini sairastaa masennusta. Suhteessamme on ollut mm. 5 vuoden jakso, jolloin ei ollut seksiä. Seksi ei ole itselleni kynnyskysymys, kunhan minulla omat kädet toimii.

Jättäisin, joka kohtaan tämä. En olisi ikinä ennen vastannut näin, mutta puoli vuotta sitten kaikki muuttui. Katkeroiduin lopullisesti. En ikinä enää luota kehenkään niin kuin luotin aiemmin.

Juu.

Eiköhän yleensä ole kyse tilanteesta jossa on jo henkisesti irti henkilöstä. Sitten tulee joku hänen oloaan heikentävä vaiva, ja tulevaisuus näyttää pysyvästi melko lailla huonolta diililtä, eli vaatii paljon aiempaa enemmän omaa panostusta suhteeseen ja ehkä yhteiseen kotiin, rahallisesti yms arjen järjestelyjen kannalta.

Jos jo valmiiksi rakkaus rakoilee, tossa tilanteessa haluaa erota. Mikä on reilua koska ei kenenkään omaishoitajaksi voi ryhtyä ilma  omaa tahtoa. Väkisin sitä tekevät ovat kauheaa katseltavaa.

Lankomies sairastui johonkin mikä teki hänestä näkövammaisen. Vaimonsa, joka on semmoinen instagram pyllistelijä, jätti siinä vaiheessa kun sairaus paheni niin ettei mies voinut enää ajaa autoa, eikä muutenkaan tullut enää arjessaan  sujuvasti toimeen, esim matkustelu ja yleinen pintaliito muuttuivat hankalaksi.

Tuntuis hyvub oudolta että jättäisin. Vaivauduiin naimisiinkin, sanomaan että myötä ja vastamäessä. Ja tässähän on jo joku vuosikymmen keikuttu kimpassa, ennen pitkää alkaa tuleen kipeetä jommalle kummalle. 

Jos toinen olis ihan tosi huonona niin varmaan sitten tulisi otettua rakastajatar, mutta sekin olis sitten kerta kuussa pohjalta.

Mutta en tuomitsisi muita jotka eroavat,  En tiedä onko heidän avioliittonsa ollut hyvä, enkä sitä miten se on muuttunut.  Puolison invalidisoituminen voi olla jollekulle hirveen kova paikka. Nyt oli myös juttu tyypistä jolla oli otsalohkosta poistettu kasvain, tuli takaisin toipilaana ja toipuikin, mutta oli ihan eri ihminen. Ennen lämmin ja rakastava puoliso muuttui ihan inhottavaksi , erohan siitä tuli.

En en ja en.

Jättäisin kallion laidalle viettävään rinteeseen. Hoituisi ongelma itsekseen.

En ole varma, jos se vamma tekisi hänestä katkeroituneen ja masentuneen valittajan niin en ehkä jaksaisi enää. Työttömyyden aikana tämä puoli jo nousi esiin ja vahvasti. Itse en helposti jätä miestäni, mutta jatkuva torjunta ja elämänilon katoaminen toiselta sai jo harkitsemaan sitäkin.

Juteltiin tästä kumppanin kanssa ja molemmat ovat sitä mieltä, että emme jättäisi toisiamme. Elämää on nähty, viihdytään yhdessä ja ymmärretään sekä elämän lyhyys että myös se fakta, ettei tässä nuoria enää olla. Rakkautta jos riittää, riittää myös tahtoa 

En jättäisi Parisuhteet ovat aina jollain tasolla raskaita. Ei vain tulisi mieleenikään. Psyk.sh.

Riippuu, miten se muuttaisi häntä tai tilannetta ylipäätään. Voihan olla, että luonne tai käytöskin muuttuu. 

Vaikka oma mieheni halvaantuisi, kuuroutuisi JA sokeutuisi, hän olisi edelleen parempi mies kuin 99% miehistä. Ja rakastan häntä. Joten ei, en jättäisi. 

Erosin exästä hänen saatuaan aivoinfarktin. Mies muuttui, ja hän oli yhä hoidettavampi. Vaihtoehtoja ei ollut, koska halusin säilyttää mielenterveyteni ja pitää lapset.