Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Hei taas.

Ehkä seuraavaankin kysymykseen on jo vastattu, mutta kysyn nyt kuitenkin.

Minulla on ollut sellainen migreenin aura, että n. 15 min. –  12 tuntia ennen migreeniä tulee erityisen onnellinen olo, suorastaan autuas, sellainen, että vaikka kaikki asiat olisivat niin pielessä kuin olla ja voi, niin sitä onnea, rauhaa ja hyvää oloa ei voi mikään estää. Olen henkisesti levännyt siinä, vaikka tekisin samalla jotain muuta. Se tunne vie voimakkaasti läsnäolevaan tilaan, eikä siitä halua pois. Tuntemus on kestänyt yleensä noin puolesta tunnista pariinkin tuntiin.

Erään reikihoitajan mielestä migreenikipuni ovat  avautumista näille herkistymisille, eli totuutta etsivien ihmisten haasteita siis. Hänellä itsellään oli ollut monta vuotta tosi kovia pääkipuja niin kauan kuin hänen lähes kaikki ns. ”yliaistinsa” olivat avautuneet. Hänella on ollut jo lapsesta asti ns. otsachakra auki. Hän on kyennyt vuosikymmenien ajan olemaan yhteydessä eri olentoihin, on reissanut jo pitkään kehonsa ulkopuolella ja on vahvasti valaistumisen polulla, aiheesta kurssejakin pitäen. Noista tiedoista johtuen olen ollut taipuvainen uskomaan, että hän voisi olla oikeassa "diagnoosissaan". En ole kuitenkaan varma.

Viimeisen vuoden aikana olen sairastanut migreeniä edelleen usein, mutta yllättäen, olen saanut myös näitä autuaallisia tuntemuksia ilman migreeniseuraamusta.

Mutta onko sittenkin kyse vain aivojen kemiasta?

:) Kria

22.10.2017 Käyttäjä102 kirjoitti:

"Jos itsetarkoituksena etsii mielensä tai kehonsa parantelua, löytäminen pakenee, sillä tällöin samaistutaan entistä vahvemmin siihen, mitä monet henkiset opettajat sanovat "valeminäksi" tai egoksi. Halutaan parempi valeminä, sen sijaan että lähdettäisiin etsimään uudestisyntymistä.”

Mistä se kertoo jos tiedostaa sen, ettei pyri valaistumaan, ei edes sillä hullulla ajatuksella, että saisi jotain, mutta silti hiljaa mielessään toivoo vaikka parantuvansa jostain sairaudesta, jos mahdollisesti valaistuisi?

En edes toivo valaistuvani, mutta koen, etten voi sitä estääkään, vaan luultavasti näin kovalla innostuksella aiheesta, valaistuminen tulee jossain vaiheessa tätä tai tulevaa elämää.

Minulla on myös ollut lisääntyvässä määrin tuntemuksia siitä, että me ihmiset, muukin luonto, olemme kaikki yhtä, vaikka ne ovatkin vain hetkellisiä. Tai kun katson kissaa tai koiraa, tunnen sen olevan jollain tasolla sama kuin itsekin. Kun olen lukenut jonkun teistä kirjoittamaa tekstiä, on joskus hetkellisesti tuntunut kuin olisin sen itse kirjoittanut jollain tasolla. Näillä jutuilla saisi helposti jonkinlaisen diagnoosin, mutta uskon, että te, jotka olette näistä asioista kiinnostuneita, ymmärrätte kertomani oikein. :)

Olen halunnut pitkään tarjota kodin jollekin löytökissalle, mutta mieheni on ollut allerginen kissoille. Nyt hän on jostain syystä parantunut kissa-allergiasta, mikä on ihana asia. Otimme tietenkin kissan hoitoon, mutta sainkin itse kissasta allergiaoireita, lievää hengenahdistusta ja yskää, joka vain paheni hoitoajan kuluessa. Tuntui tosi epäreilulta, kun pitkä unelma ei voinut toteutua. Toki tiedän, että se on pieni murhe moneen muuhun elämän murheeseen verrattuna.

Onneksi näen usein unta, että meillä on kissa tai koira, yleensä kissa. Ovatkohan he minulla tai meillä jossain rinnakkaisessa elämässä? Vai olisiko kyse siitä, että voisimme kuitenkin joskus tässä elämässä kissalle tai koiralle kodin tarjota. Egon toiveita nuo tietenkin ovat. :)

Jatkan taas lukemista, ja yritän kysellä vähemmän. :) Kria

Hei, ei tarvitse tuohon kysymykseen vastata, vaikka siihen kysymysmerkin laitoinkin.  Se on melkeinpä itseironiaa. Saa sitä toki kommentoida halutessaan.

 "Mistä se kertoo jos tiedostaa sen, ettei pyri valaistumaan, ei edes sillä hullulla ajatuksella, että saisi jotain, mutta silti hiljaa mielessään toivoo vaikka parantuvansa jostain sairaudesta, jos mahdollisesti valaistuisi?"

- Kria

Manifestoinnista, visualisoinnista, luomisesta. On jännä, miten hyvistä kokemuksista huolimatta halu luomiseen on haihtunut ajan kanssa.

Olen aikoinaan  - muutamien ystävien ja läheisten vahvasta epäuskosta huolimatta - aika helposti onnistunut luomaan konkreettisia asioita, kuten muutamia työpaikkoja, koteja, miehenkin ja pari autoa ja useita pienempiä juttuja. Olen myös pelon kautta luonut ihan hirveitäkin asioita, joten oli pakko lopettaa pelkääminen, kun en enää uskaltanut pelätä, vaan väkisin aloin ajatella myönteisemmin.

Vuosiin en ole enää jaksanut alkaa luomaan mitään visualisoinnilla, vaikka meillä olisi ollut tarve saada jotain, kuten nytkin olisi. 

Luomisen sijaan on käynyt niin, että  ihan ilman mitään aietta, mieleeni alkoi yllättäen tulla asioita, jotka alkoivat kiinnostaa, ja päivä päivältä kyseiset asiat tulivat enemmän ja enemmän mieleeni (esim. niin, että joku asia oli heti mielessä kun heräsin, tai että näin siitä "merkkejä", esim. kuvia telkkarissa, tai kaupassa, tai vaikka jonkun auton ikkunassa tarrana). Tai sain mieleeni jonkun nimen, joka liittyi siihen, mitä oli tulossa. Lopulta asiat ilmaantuivat elämääni konkreettisesti, vaikka en tehnyt asian eteen juuri mitään. Yleensä aikaväli asian mieleen juolahtamisesta sen toteutumiseen oli noin kahdesta viikosta kuukauteen.

Luulen, että olen vain alkanut luottaa siihen, että kun jonkun asian aika on, niin se tulee elämääni, halusin tai en, ja senkään takia ei kannata alkaa luomaan "ihmisenä", koska se mitä luo, ei välttämättä kuitenkaan ole hyväksi. Tai olisiko niin, että olen niin toivonut ja rukoillut paranemista muutamista fyysisistä sairauksista, ja kun ne eivät ole toteutuneet, olen jotekin katkeroitunut enkä siksi jaksa yrittää. 

Olisi kiva tietää, oletteko saaneet "etukäteisilmoituksen" tulossa olevasta asiasta. :) Kria

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja onko mieli sama kuin ego, egomieli?

Tuossa merkityksessä kun sitä lainauksessa käytettiin, kyllä. Se tarkoittaa sellaista ajattelun ja tunnesisällön virtaa, johon henkilö on jollain tapaa samaistunut, jonka hän kokee itsekseen tai hyvin olennaiseksi osaksi itseään.

Jos ihmismieltä itsessän ajattelee, se ei ole este. Se on tähän ajalliseen kehomekanismiin liittyvä asia, joka muodostuu hermosoluista, aivokemiasta jne jonka kehitystä geenit ja kokemukset säätelee. Myös valaistuneilla on luonnollisesti tämänkaltainen mieli, joka on instrumentti jonka kautta he tekevät monia asioita maailmassa. Mutta valaistuneet eivät koe olevansa yhtä kuin sisäinen ääni tai ajatteluprosessi tai mielipiteiden ja arvojen kokonaisuus, he eivät ole samaistuneita tällaisiin "mielen sisältöihin".  Samoin kuin ei kehoon yleensä, se on enemmänkin kuin kulkuneuvo jota käytetään aikansa ja sitten se laitetaan pois.

Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta.

Tuo on niin tuttua monelle, mutta se tieto ei varmaankaan sinua tässä hetkessä helpota.

Toivon todella, että saat voimia ja jotain helpotusta elämääsi.

Pyytäisitkö rukousapua Käyttäjä102:lta. Olen rukoillut niin paljon itseni ja muidenkin puolesta tuloksetta, etten jaksa uskoa, että saisit apua rukouksestani. En osaa rukoilla niin kuin Käyttäjä102 on kertonut tekevänsä. Uskon, että se tapa on paras ja tehokkain. 

- Kria

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja onko mieli sama kuin ego, egomieli?

Tuossa merkityksessä kun sitä lainauksessa käytettiin, kyllä. Se tarkoittaa sellaista ajattelun ja tunnesisällön virtaa, johon henkilö on jollain tapaa samaistunut, jonka hän kokee itsekseen tai hyvin olennaiseksi osaksi itseään.

Jos ihmismieltä itsessän ajattelee, se ei ole este. Se on tähän ajalliseen kehomekanismiin liittyvä asia, joka muodostuu hermosoluista, aivokemiasta jne jonka kehitystä geenit ja kokemukset säätelee. Myös valaistuneilla on luonnollisesti tämänkaltainen mieli, joka on instrumentti jonka kautta he tekevät monia asioita maailmassa. Mutta valaistuneet eivät koe olevansa yhtä kuin sisäinen ääni tai ajatteluprosessi tai mielipiteiden ja arvojen kokonaisuus, he eivät ole samaistuneita tällaisiin "mielen sisältöihin".  Samoin kuin ei kehoon yleensä, se on enemmänkin kuin kulkuneuvo jota käytetään aikansa ja sitten se laitetaan pois.

Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta.

Et Sinä ole tahdoton marionetti - Sinä olet Elämä ja Oleminen itse, mutta tällä hetkellä vaan ihmiskunnan tämänhetkiselle tietoisuuden tilalle tavanomaisessa dissosiaation tilassa, jossa samaistutaan katoavaiseen ajalliseen "roolihahmoon" niin, ettei muisteta olevansa itse kaikkien roolien näyttelijä. 

Ja kyllä, koetun erillisyyden tila on usein tuskallinen, mikä on syy miksi useimmat alkaa etsiä Jumalan tai valaistumisen kaltaisia asioita. Kun viittaat olemassaolosta pois olemiseen, niin siihenkin ratkaisuun jotkut päätyvät, että lopettavat elämänsä siinä muodossa joksi itsensä kokevat, koska kokevat elämän niin epätyydyttäväksi ja vailla toivoa olevaksi, etteivät halua jatkaa enää. Tätä tehdään joko suoraan itsem urhan kautta, tai epäsuoraan ja hitaammin vahingollisilla elämäntavoilla ja/tai puolitietoisesti manifestoimalla itselleen sairautta tai onnettomuutta, joka lopettaisi kurjuuden. Näin tehdessä ydinolemus, Yksi Elämä, toki jää ja ottaa taas uusia muotoja, uusia alkuja. Mutta ei se elämänsä päättäjä -persoona herää jostain ajatellen että no voihan nyt, eikö tämä loppunutkaan, eikö tästä pääse millään!

Sinä olet vapaampi kuin uskot, kunhan vain tiedostat mikä Sinä todella olet, katoavan muodon takana ja ydinolemuksena! Rukoilen sinulle sitä, että jollain tapaa sen ydinolemuksen rauha ja ilo pääsisi säteilemään arkesi keskelle ja näyttämään siten, että on olemassa toivoa  :)

Vierailija:  "Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta."

Käyttäjä102:  "Mutta ei se elämänsä päättäjä -persoona herää jostain ajatellen että no voihan nyt, eikö tämä loppunutkaan, eikö tästä pääse millään!" 

Jäin tuota miettimään. Useat meediot ovat meediotilaisuuksissa ja kirjoissa kertoneet, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmaan mennessään useissa tapauksissa katunut tekemäänsä itsemurhaa paristakin syystä, mm. siksi, että on aiheuttanut tänne jääneille läheisille ja ystäville tuskaa itsemurhan tekemisen vuoksi, mutta myös siksi, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmassa tajunnut, että hänellä olisikin ollut täällä maan päällä mahdollisuus toipua tuosta syvästä synkkyydestä, mikä oli siis kuitenkin väliaikainen, vaikka pitkältä ajalta maallisesti tuntuikin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että joskus on todella vaikea nähdä ulospääsyä jostain tilanteesta, se tuntuu täysin mahdottomalta, mutta joku päivä vain alkaa tapahtua jotain, vaikka hyvin pientäkin, joka vie taas helpompaa kohti. En lupaa kenellekään, että loppuelämä on hyvää, mutta on parempia ja haasteellisimpia aikoja, ja vähitellen oppii, että tämäkin hyvä tai huono/haasteellinen aika on jossain vaiheessa taas ohi ja sitten taas tulee uudelleen jotain hyvää tai haastetta, joten mitäpä tässä turhaan huolehtii - vuorottelu jatkuu ja siitä selvitään.

En usko, että henkimaailmassa olisi mitään rangaistusta elämänsä lopettaneelle luvassa, mutta en usko itsemurhan olevan hyvä ratkaisu "sielun" kokonaismatkan kannalta ajatellen.  Laajemmasta perspektiivistä katsoen toki kaikki "teoriat" muuttuvat toisenlaiseksi, mutta näin ihmisenä ja mediumismiin tutustuneena ajattelen näin.

Jotkut meediot sanovat myös, että jos ihminen tekee itsemurhan, niin hänen elämäntehtävänsä jää kesken ja hänen on kuitenkin tultava se tänne joskus toteuttamaan uudelleen.

Olen itsekin tehnyt jonkin verran meedion työtä, ja sen vuoksi uskon, että on olemassa ns. henkimaailma, mutta toki se on samanlaista, tietyllä tavalla epätodellista kuin elämä täällä pallollakin.

Paljon on myös heitä, jotka ovat epäonnistuneet itsemurhayrityksessään ja ovat myöhemmin olleet todella onnellisia siitä, etteivät itseään onnistuneet tappamaan, sillä muutos parempaan on tullut, ja he kaikki ovat saaneet myös paljon empatiakykyä ja ymmärrystä siitä raskaasta polusta, joka on vienyt heitä kohti parempaa - joidenkin kohdalla valaistumiseen asti.

Se, miten koemme sisäisesti, ilmentyy ulkoisissa olosuhteissamme. Jos "Vierailija" jaksaisit jotenkin ottaa hyväksyvän kannan nykyiseen tilanteeseesi luottaen siihen, että kaikella on aikansa ja pieniä ihmeitäkin voi tapahtua, jos esim. jaksat tarkkailla kehoasi ja mieltäsi täysin tuomitsematta sitä, mitä niistä ilmentyy, ja jos voit yrittää keskittyä joidenkin asioiden tekemiseen siten, että vaikka mielessäsi pyörii ajatuksia, niin älä anna niille huomiota, vaan yritä pysyä läsnäolon tilassa, siinä tekemisessä täysin keskittyneesti, ja hengitä rauhallisesti palleahengitystä, niin uskon, että elämääsi alkaa tulla myönteisempiä sävyjä. Sisäisen tilasi muututtua paremmaksi, myös ulkoiset olosuhteet alkavat tuottaa lisää hyviä asioita elämääsi. :) Kria

 "Voinko kutsua sinua Mystikoksi, vai haluatko mieluummin käyttää nimimerkkiäsi Käyttäjä102 tai jotain muuta? Tuli mieleen, että 102 = 3 - Pyhä kolmiyhteys, Isä, Poika ja Pyhä Henki - meniköhän oikein? "

- Tuo nimimerkki Käyttäjä102 on palstan automaattisesti luoma tunnus, jota ei ole tullut vaihdettua koska lukijat on jo tottuneet siihen. Mystikko on ihan ok. 

"Uskoin myös, että kun pyydän apua enkeleiltä, niin he auttavat. Joskus he ehkä ovat auttaneetkin - ainakin joitakin ihmisiä. Mutta välillä käy mielessä -  enkeleitä, onko heitä. Onko niin, että enkelit meitä auttavat, jos apua pyydämme? Näin moni vakuuttaa, mm. Lorna Byrne."

- Enkelit ovat kyllä todellinen ilmiö ja joillakin ihmisillä tosiaan on luontaisesti yhteys sen energian tason olentoihin. Mutta se miksi en itse ole kovin innostunut tästä enkelien tulosta ikään kuin muotiin, että useille enkeleistä tulee taas yksi uusi "epäjumala", älyllinen konsepti jolla ei ole ihan oikeasti havaittua ja koettua vastinetta, ja jonka kautta taas Voima ulkoistetaan itsestä muualle. Jos valaistuminen näyttää että "Minä olen kaikki Voima ja kaikki enkelit ja kaikki-mitä-on", niin sitä ei erityisemmin edistä, että ihminen kyllä uskoo edelleen olevansa hyvin rajallinen mutta saavansa vähän lisäapua ulkopuoleltaan, Jumalalta tai enkeleiltä (tai joidenkin maailmankuvassa: pahoina pidetyiltä henkiolennoilta). Siksi en yleensä suosittele enkeleihin erityisesti keskittymistä, ellei nyt siihen tosiaan koe voimakasta kutsua ja jollain tasolla aisti niitä pelkän mielikuvittelun sijaan.

Kun lapsillani on ollut joskus elämässään kriisejä (onneksi kriisit ovat olleet vielä suht siedettäviä), niin olen halunnut kertoa heille jotain viisasta tästäkin aiheesta, mutta olen pelännyt, että kerron liikaa. Olen kertonut heille silloin esim. joitain Tollen viisauksia, läsnäolemisesta ja itsensä tarkkailusta mieltään rauhoittaakseen tms.

Miten te muut, jo isompien tai aikuisten lasten vanhemmat olette ratkaisseet tämän asian? Käyttäjä102:lla ei ole lapsia, mutta varmasti osaat vastata tähän hyvin, jos sen hyväksi koet.

- Ei näistä ole hyödyllistä puhua kaikille. Sellainen joka ei ole itse kokenut kutsua tälle tielle, ei koe mitään järkeä niissä jutuissa, toteaapa vaan että kummallinen hörhö tuokin. Kumpikaan ei hyödy mitään, ei oppinsa saarnaaja eikä saarnan kohde, joten parempi jättää väliin. Ja niillekin, jotka ovat tiellä, on hyvä puhua sen tason mukaan mikä heitä kiinnostaa ja on ajankohtaista. Itsellänikin on läheisiäkin ihmisiä, kuten oma äiti, jolla ei ole mitään hajua meikäläisen esoteerisemmista harrastuksista. Naurusta ja pilkasta ei tulisi loppua ihan heti, jos yrittäisin kertoa. Ja töissä esimerkiksi kukaan ei toki tiedä näistä mitään, siellä puhun vain työasioita.

Vierailija kirjoitti:

Hei taas.

Ehkä seuraavaankin kysymykseen on jo vastattu, mutta kysyn nyt kuitenkin.

Minulla on ollut sellainen migreenin aura, että n. 15 min. –  12 tuntia ennen migreeniä tulee erityisen onnellinen olo, suorastaan autuas, sellainen, että vaikka kaikki asiat olisivat niin pielessä kuin olla ja voi, niin sitä onnea, rauhaa ja hyvää oloa ei voi mikään estää. Olen henkisesti levännyt siinä, vaikka tekisin samalla jotain muuta. Se tunne vie voimakkaasti läsnäolevaan tilaan, eikä siitä halua pois. Tuntemus on kestänyt yleensä noin puolesta tunnista pariinkin tuntiin.

Erään reikihoitajan mielestä migreenikipuni ovat  avautumista näille herkistymisille, eli totuutta etsivien ihmisten haasteita siis. Hänellä itsellään oli ollut monta vuotta tosi kovia pääkipuja niin kauan kuin hänen lähes kaikki ns. ”yliaistinsa” olivat avautuneet. Hänella on ollut jo lapsesta asti ns. otsachakra auki. Hän on kyennyt vuosikymmenien ajan olemaan yhteydessä eri olentoihin, on reissanut jo pitkään kehonsa ulkopuolella ja on vahvasti valaistumisen polulla, aiheesta kurssejakin pitäen. Noista tiedoista johtuen olen ollut taipuvainen uskomaan, että hän voisi olla oikeassa "diagnoosissaan". En ole kuitenkaan varma.

Viimeisen vuoden aikana olen sairastanut migreeniä edelleen usein, mutta yllättäen, olen saanut myös näitä autuaallisia tuntemuksia ilman migreeniseuraamusta.

Mutta onko sittenkin kyse vain aivojen kemiasta?

:) Kria

Aivotoiminnan muutokset ja aito hengellinen kokemus esiintyvät usein yhdessä. Esimerkiksi tietyillä päihteillä ihmiset saattavat saada aivotoimintansa muuttumaan niin, että koetun minän rajat laajenevat tai häviävät, ja herkkyys muille kuin aineen tason asioille kasvaa. Kokemukset esimerkiksi kaiken perimmäisestä ykseydestä ja energioista tällaisessa tilassa on ihan aito hengellinen kokemus, vaikka henkilö ei vielä olisi pystynyt sitä saamaankaan ilman kemiallista apua. Eikä se toki 100% vastaa sitä mitä kokee silloin, kun saman kokee ilman, että mikään vieras aine muuttaa aivotoimintaa.

Samoin migreeniin liittyvä tajunnan tilan muutos voi olla materialistisesta näkökulmasta mekanistinen aivojen kemian ja sähköisen toiminnan muutos, mutta silti se voi olla aidosti hyödyllinen hengellisellä tiellä, jos se avaa sellaisia polkuja hermostossa, jotka auttavat kokemaan uuden todellisuuden tason. Toki usein on niin, että sielun viisaus itse synnyttää tällaisen "häiriön" edistääkseen henkilön päätavoitetta löytää valaistuminen tai autuus tai rauha. 

Sinänsä kipujen ja elämää häiritsevien tilojen (kuten jotkut kundalini-energian heräämiseen liitetyt ääri-ilmiöt) ei tarvitse liittyä prosessiin. Mutta koska tässä maailmanajassa on niin vahvat materialistiset taustaoletukset mm. aivojen ja tietoisuuden suhteesta, niin helposti häiritseviä tuntemuksia esiintyy ellei erityisesti kyseenalaista uskomuksia, joiden mukaan prosessiin on kuuluttava sellaista, tai että iso kokemisen muutos vaatii niin isoja aivotoiminnan muutoksia, että siitä on seurattava jotain tuskallista tai häiritsevää sivuvaikutuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija:  "Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta."

Käyttäjä102:  "Mutta ei se elämänsä päättäjä -persoona herää jostain ajatellen että no voihan nyt, eikö tämä loppunutkaan, eikö tästä pääse millään!" 

Jäin tuota miettimään. Useat meediot ovat meediotilaisuuksissa ja kirjoissa kertoneet, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmaan mennessään useissa tapauksissa katunut tekemäänsä itsemurhaa paristakin syystä, mm. siksi, että on aiheuttanut tänne jääneille läheisille ja ystäville tuskaa itsemurhan tekemisen vuoksi, mutta myös siksi, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmassa tajunnut, että hänellä olisikin ollut täällä maan päällä mahdollisuus toipua tuosta syvästä synkkyydestä, mikä oli siis kuitenkin väliaikainen, vaikka pitkältä ajalta maallisesti tuntuikin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että joskus on todella vaikea nähdä ulospääsyä jostain tilanteesta, se tuntuu täysin mahdottomalta, mutta joku päivä vain alkaa tapahtua jotain, vaikka hyvin pientäkin, joka vie taas helpompaa kohti. En lupaa kenellekään, että loppuelämä on hyvää, mutta on parempia ja haasteellisimpia aikoja, ja vähitellen oppii, että tämäkin hyvä tai huono/haasteellinen aika on jossain vaiheessa taas ohi ja sitten taas tulee uudelleen jotain hyvää tai haastetta, joten mitäpä tässä turhaan huolehtii - vuorottelu jatkuu ja siitä selvitään.

En usko, että henkimaailmassa olisi mitään rangaistusta elämänsä lopettaneelle luvassa, mutta en usko itsemurhan olevan hyvä ratkaisu "sielun" kokonaismatkan kannalta ajatellen.  Laajemmasta perspektiivistä katsoen toki kaikki "teoriat" muuttuvat toisenlaiseksi, mutta näin ihmisenä ja mediumismiin tutustuneena ajattelen näin.

Jotkut meediot sanovat myös, että jos ihminen tekee itsemurhan, niin hänen elämäntehtävänsä jää kesken ja hänen on kuitenkin tultava se tänne joskus toteuttamaan uudelleen.

Olen itsekin tehnyt jonkin verran meedion työtä, ja sen vuoksi uskon, että on olemassa ns. henkimaailma, mutta toki se on samanlaista, tietyllä tavalla epätodellista kuin elämä täällä pallollakin.

Paljon on myös heitä, jotka ovat epäonnistuneet itsemurhayrityksessään ja ovat myöhemmin olleet todella onnellisia siitä, etteivät itseään onnistuneet tappamaan, sillä muutos parempaan on tullut, ja he kaikki ovat saaneet myös paljon empatiakykyä ja ymmärrystä siitä raskaasta polusta, joka on vienyt heitä kohti parempaa - joidenkin kohdalla valaistumiseen asti.

Se, miten koemme sisäisesti, ilmentyy ulkoisissa olosuhteissamme. Jos "Vierailija" jaksaisit jotenkin ottaa hyväksyvän kannan nykyiseen tilanteeseesi luottaen siihen, että kaikella on aikansa ja pieniä ihmeitäkin voi tapahtua, jos esim. jaksat tarkkailla kehoasi ja mieltäsi täysin tuomitsematta sitä, mitä niistä ilmentyy, ja jos voit yrittää keskittyä joidenkin asioiden tekemiseen siten, että vaikka mielessäsi pyörii ajatuksia, niin älä anna niille huomiota, vaan yritä pysyä läsnäolon tilassa, siinä tekemisessä täysin keskittyneesti, ja hengitä rauhallisesti palleahengitystä, niin uskon, että elämääsi alkaa tulla myönteisempiä sävyjä. Sisäisen tilasi muututtua paremmaksi, myös ulkoiset olosuhteet alkavat tuottaa lisää hyviä asioita elämääsi. :) Kria

En ole tuo alkuperäinen Vierailija, mutta oman elämän lopetusta parikin kertaa yrittänyt tyyppi, jolle on pelkästään väsyttävä pettymys ettei henki lähtenyt.

Mun näkökulmasta tuollainen teksti kuulostaa kuolemanpelkoisen ihmisen pakkomielteiseltä elämän puolustamiselta ja vieläpä kyseenalaisin keinoin. Ensin syyllistetään läheisille aiheutetulla tuskalla. Sitten uhkaillaan kielteisimmässä seurauksilla tuonpuoleisessa ja paskan elämän uusintaotoksella vastoin tahtoa.

Ja ihan kuin joku tuska olisi aina kuolemanhalun syy tai parempi olo siihen ratkaisu! Itselleni on jo kauan ollut ihan sama onko surua vai iloa. Pettymykseni elämään on paljon eksistentialistisempaa laatua kuin että minulla olisi paska olo ja siksi haluaisin pois. Ärsyttää, että aina jos puhutaan kuoleman valitsemisesta, tulee joku hössöttämään että yritä nyt vielä tsempata, parempaa on tulossa. Voi olla, itseäni se ei vaan kiinnosta. Enkä edes ole siis tällä hetkellä aktiivisesti elämääni lopettamassa mutta eipä haittaisi jos vaikka se korona veisi tai joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija:  "Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta."

Käyttäjä102:  "Mutta ei se elämänsä päättäjä -persoona herää jostain ajatellen että no voihan nyt, eikö tämä loppunutkaan, eikö tästä pääse millään!" 

Jäin tuota miettimään. Useat meediot ovat meediotilaisuuksissa ja kirjoissa kertoneet, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmaan mennessään useissa tapauksissa katunut tekemäänsä itsemurhaa paristakin syystä, mm. siksi, että on aiheuttanut tänne jääneille läheisille ja ystäville tuskaa itsemurhan tekemisen vuoksi, mutta myös siksi, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmassa tajunnut, että hänellä olisikin ollut täällä maan päällä mahdollisuus toipua tuosta syvästä synkkyydestä, mikä oli siis kuitenkin väliaikainen, vaikka pitkältä ajalta maallisesti tuntuikin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että joskus on todella vaikea nähdä ulospääsyä jostain tilanteesta, se tuntuu täysin mahdottomalta, mutta joku päivä vain alkaa tapahtua jotain, vaikka hyvin pientäkin, joka vie taas helpompaa kohti. En lupaa kenellekään, että loppuelämä on hyvää, mutta on parempia ja haasteellisimpia aikoja, ja vähitellen oppii, että tämäkin hyvä tai huono/haasteellinen aika on jossain vaiheessa taas ohi ja sitten taas tulee uudelleen jotain hyvää tai haastetta, joten mitäpä tässä turhaan huolehtii - vuorottelu jatkuu ja siitä selvitään.

En usko, että henkimaailmassa olisi mitään rangaistusta elämänsä lopettaneelle luvassa, mutta en usko itsemurhan olevan hyvä ratkaisu "sielun" kokonaismatkan kannalta ajatellen.  Laajemmasta perspektiivistä katsoen toki kaikki "teoriat" muuttuvat toisenlaiseksi, mutta näin ihmisenä ja mediumismiin tutustuneena ajattelen näin.

Jotkut meediot sanovat myös, että jos ihminen tekee itsemurhan, niin hänen elämäntehtävänsä jää kesken ja hänen on kuitenkin tultava se tänne joskus toteuttamaan uudelleen.

Olen itsekin tehnyt jonkin verran meedion työtä, ja sen vuoksi uskon, että on olemassa ns. henkimaailma, mutta toki se on samanlaista, tietyllä tavalla epätodellista kuin elämä täällä pallollakin.

Paljon on myös heitä, jotka ovat epäonnistuneet itsemurhayrityksessään ja ovat myöhemmin olleet todella onnellisia siitä, etteivät itseään onnistuneet tappamaan, sillä muutos parempaan on tullut, ja he kaikki ovat saaneet myös paljon empatiakykyä ja ymmärrystä siitä raskaasta polusta, joka on vienyt heitä kohti parempaa - joidenkin kohdalla valaistumiseen asti.

Se, miten koemme sisäisesti, ilmentyy ulkoisissa olosuhteissamme. Jos "Vierailija" jaksaisit jotenkin ottaa hyväksyvän kannan nykyiseen tilanteeseesi luottaen siihen, että kaikella on aikansa ja pieniä ihmeitäkin voi tapahtua, jos esim. jaksat tarkkailla kehoasi ja mieltäsi täysin tuomitsematta sitä, mitä niistä ilmentyy, ja jos voit yrittää keskittyä joidenkin asioiden tekemiseen siten, että vaikka mielessäsi pyörii ajatuksia, niin älä anna niille huomiota, vaan yritä pysyä läsnäolon tilassa, siinä tekemisessä täysin keskittyneesti, ja hengitä rauhallisesti palleahengitystä, niin uskon, että elämääsi alkaa tulla myönteisempiä sävyjä. Sisäisen tilasi muututtua paremmaksi, myös ulkoiset olosuhteet alkavat tuottaa lisää hyviä asioita elämääsi. :) Kria

En ole tuo alkuperäinen Vierailija, mutta oman elämän lopetusta parikin kertaa yrittänyt tyyppi, jolle on pelkästään väsyttävä pettymys ettei henki lähtenyt.

Mun näkökulmasta tuollainen teksti kuulostaa kuolemanpelkoisen ihmisen pakkomielteiseltä elämän puolustamiselta ja vieläpä kyseenalaisin keinoin. Ensin syyllistetään läheisille aiheutetulla tuskalla. Sitten uhkaillaan kielteisimmässä seurauksilla tuonpuoleisessa ja paskan elämän uusintaotoksella vastoin tahtoa.

Ja ihan kuin joku tuska olisi aina kuolemanhalun syy tai parempi olo siihen ratkaisu! Itselleni on jo kauan ollut ihan sama onko surua vai iloa. Pettymykseni elämään on paljon eksistentialistisempaa laatua kuin että minulla olisi paska olo ja siksi haluaisin pois. Ärsyttää, että aina jos puhutaan kuoleman valitsemisesta, tulee joku hössöttämään että yritä nyt vielä tsempata, parempaa on tulossa. Voi olla, itseäni se ei vaan kiinnosta. Enkä edes ole siis tällä hetkellä aktiivisesti elämääni lopettamassa mutta eipä haittaisi jos vaikka se korona veisi tai joku muu.

En ole valaistunut, enkä psykologi,/psykiatri/filosofi tai muukaan siten riittävän viisas, että osaisin sanoa ne oikeat sanat, jotka samaan aikaan useampia miellyttäisivät, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin, kun tekstiäni kommentoit.

Kirjoitit: "Mun näkökulmasta tuollainen teksti kuulostaa kuolemanpelkoisen ihmisen pakkomielteiseltä elämän puolustamiselta ja vieläpä kyseenalaisin keinoin. Ensin syyllistetään läheisille aiheutetulla tuskalla. Sitten uhkaillaan kielteisimmässä seurauksilla tuonpuoleisessa ja paskan elämän uusintaotoksella vastoin tahtoa."

Tulkitsemme toisten kirjoittamia tekstejä kukin omien käsitystemme mukaisesti. Ehkä ymmärrämme oikein, mitä toinen on tarkoittanut tai sitten emme. Hetken mietin, ajatteletko minun olevan kuolemanpelkoinen ihminen, joka syyllistää ja uhkailee kielteisillä seurauksilla, vaikka mainitsin, ettei henkimaailmassa mitään rangaistuksia tule itsemurhan tehneelle.

 Mielestäni en ole mitään noista, mutta jokainen saa ajatella, miten parhaaksi kohdallaan kokee. Kerroin, mitä olen lukenut/kuullut ja kokenut. Etkä sinä minua suoraan syyttänytkään mistään, vaikka ehkä "hössötin", ehkä  en - riippuu, kuka tekstiä lukee. :)

"Elämäntuskaa" on hyvin monenlaista. Joillekin elämä voi olla tuskallista, vaikka varsinaista tuskaa aiheuttavaa henkistä tai fyysistä kipua, kauhua, nälkää, kidutusta, pelkoa jne. ei olekaan läsnä, vaan on sen tilalta vain syvä pettymys elämään ja halu olla olematta elossa täällä - tai missään.

Olen todella vahvasti halunnut kuolla useamman kerran, mutta onnekseni en kuollut, sillä olen  myöhemmin saanut elämältä todella paljon hyvää, esim. aivan ihanat lapset ja rakkaan puolison. Toki siis ajattelen, että onneksi en päätynyt elämääni lopettamaan.

Elämä täällä pallolla, kaksinaisuudessa, on hyvien ja huonojen asioiden vuorottelua. Joillakin elämä on erityisen vaikeaa, ja joskus se vie kohti valaistumista, jolloin vaikeudet lienevät hänen kohdallaan tarkoituksellisia.

Olen kokenut paljon sekä fyysistä että henkistä tuskaa monipuolisesti, ja lisäksi paljon myös elämään pettymistä ja pelkkää olemassaolemisen inhoa, vaikka elämä olisi ollut siinä vaiheessa näennäisesti hyvääkin. Eihän tässä hullussa maailmassa juuri järkeä ole, ja myönnän, että usein edelleenkin tulee mieleen, ettei yhtään harmittaisi, vaikka tulisi se monien pelkäämä maailmanloppu, mikä kuulostaa monien mielestä varmaan tosi hirveältä - pahoittelen sitä. Mikään todellinen - joidenkin mielestä valitettavasti - ei kuitenkaan lopu. -Kria

Tarkennus:

Elämä täällä pallolla, kaksinaisuudessa, on hyvien ja huonojen asioiden vuorottelua. Joillakin elämä on erityisen vaikeaa, ja joskus se vie kohti valaistumista, jolloin vaikeudet lienevät hänen kohdallaan olleet tarkoituksellisia. -Kria

Kiitos Mystikko, tosi hyvin vastasit migreenistä, enkeleistä ja muille näistä asioista puhumisesta. Enpä ollut  osannut ajatella tuota migreenin aurahommaa noin. :)

Kun olen lukenut ketjua, minulle on tullut mieleen kysymyksiä, joihin olen saanut vastauksen viimeistään seuraavalla sivulla. Muutaman kysymyksen ehdin tännekin kirjoittaa ja heti kun jatkoin lukemista, sain vastauksen.

Tuo rinnakkaimaailmoissa elämäinen vielä kiehtoo, ja voimmeko nähdä eläviä unia niistä, mutta jatkanpa lukemista, niin sekin varmaan selviää. :) Kria

Hei Mystikko, olet maininnut muutamia kertoa, ettet esim. rukouksessa pyydä parantumista jollekin. Olet myös perustellut asian hyvin ja olen samaa mieltä. Ja käsittääkseni et yleensäkään pyytele "Jumalalta" mitään.

Mietin, mihin tämä Raamatun kohta viittaa, mitä se meitä kehottaa pyytämään? 

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan."

Kiittäen, Kria

Hei!

Valaistuneethan sanovat yleensä, että Jumalaa/Tietoisuutta/Perimmäistä ei voi kuvailla millään sanoilla, vaan voi vain kuvailla, mitä Jumala ei ole. Niinpä monissa kirjoissa onkin luetteloitu, mitä Jumala ei ole.

Olen usein mielessäni harmistuneena mutissut, että ihan varmasti, jos olisin Jumala, pystyisin jotenkin paremmin selittämään ihmisille, miltä tuntuu olla Jumala, ja miten se näkyy/tuntuu esim. arkipäivän elämässä.  Välillä ajattelen, ettei sitä voi pelkällä älyllisellä pohtimisella vain ymmärtää - mutta kun niin haluaisin tietää, vai egoniko se haluaisi tietää?

Kun sinä Mystikko olet saanut jo pitempään todella tuntea itsesi Jumalana, niin onko olemassa mitään sanoja, millä kuvaisit tai selittäisit itseäsi niiden monien jo mainittujen tilalta. Tai esim. miltä oleminen tuntuu, kun olet vaikka töissä tai olet yksin?

Oletkin kertonut, että toki pystyt olemaan täällä ihmisenä ihmisten seassa (ei mikään tarkka lainaus), vaikka sinun pitääkin tavallaan mennä siihen ihmisrooliin, mutta näetkö esim. työkavereidesi auroja tai näetkö, jos heillä olisi joku sairaus, mistä he eivät tiedä? Näetkö ihmisistä spontaanisti tai tarkoituksella heidän menneisyyteensä tai tulevaisuuteensa liittyviä tapahtumia?

Eräs reikimaster näki minua hoitaessaan, että vatsassani on pieni kasvain, mutta se on vaaraton. Menin sitten lääkäriin, ja kasvain leikattiin pois. Eli jos joku, joka ei vielä edes tunnista olevansa Jumala, näkee tuollaisia, niin tuntuisi, että niitä näkee myös silloin, kun jo tietää olevansa Jumala?

Miten sinä jaksat töiden päälle vielä opettaa oppilaita ja vastata meillekin täällä? Onko sinulla enemmän energiaa kuin ihmisellä, joka ei vielä tiedä olevansa Jumala? 

Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että olet jaksanut meitä kaikkia täällä auttaa. :) Kria

Vierailija kirjoitti 2018 :"Mystikko, oletko alkanut väsyä kysymyksiin? Tämä siis ilman kynsiä ja hampaita, koska olen ymmärtänyt, että hengellisellä tiellä tulee vaihe, jolloin valistustyö ja maallisen maailman ongelmat saavat jäädä."

Mystikko: "En varsinaisesti kysymyksiin enkä etsijöihin, mutta tähän maailmaan, kyllä. Siitä on tullut niin vieras omalle tietoisuudelleni, että vaatii ponnisteluja pysyä siinä. Toisaalta en voi myöskään lähteä tämän haluni vuoksi vielä, koska tässä harhassa elää niin paljon muita Jumalan lapsia, oman mielensä ja ihmisuskomusten vankeina. Se paikka missä minun kuuluu olla nyt on täällä, toisten Jumalan lasten tähden.

Kysyn nyt hyvin suoraan, mutta toivottavasti tekstini ei vaikuta vaativalta tai epäilevältä. Tämä aihe vaan kiinnostaa niin kovasti. 

Olen usein miettinyt valaistuneiden kirjoja lukiessani, että joskus tuntuu siltä, kuin joitain kirjan asioita kertoisi Tietoisuus ja joissain kohdissa olisi aistittavissa vielä egon tai ihmisyyden rippeitä.

Kun luin nuo yläpuolelle lainatut tekstit, niin mietin, että kuka tai mikä osa sinussa on väsynyt tähän maailmaan? 

Kuka sinussa ponnistelee, että jaksaa vielä tänne jäädä?

Kuka sanoo, että sinun pitää auttaa meitä ihmisuskomusten vankeina olevia?

Luulen, että valaistuneen (Jumalan) asuttama ihmiskeho väsyy, mutta väsyykö ihmiskehossa asuva Jumalakin?

Kerroit joskus aiemmin suunnilleen niin, että Jumalaa ei voi määrätä, ja vaikka olisitkin halunnut jäädä asumaan yksin vähän syrjemmälle, niin löysit itsesi kaupungista kerrostalosta.

Miksi niiin kävi?

Oliko se sisäinen vahva intuitio, joka sanoi, että sinun on muutettava kerrostaloon, vaikka et kokenut sitä itsellesi parhaaksi mahdolliseksi asumismuodoksi?

Jos se oli intuitio, niin onko se Jumala, joka "määrää"?

Olen itsekin melkoinen erakko enkä millään haluaisi asua rivarissa tai kerrostalossa, koska en halua olla tekemissä ihmisten kanssa. Väsyn ihmisten kanssa. Silti minua on elämäni aikana usein luultu ekstrovertiksi, koska olen tullut ja tulen edelleen niin hyvin toimeen erilaisten, ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa. 

Tässä ihmisenä ollessa suorastaan hirvittää ajatus, että mahdollisen valaistumisen seurauksena en tietäisi, mistä itseni löydän asumasta.

Ilmeisesti sitten ei ole mahdollista "inttää vastaan" Jumalalle - itselleen? Vai onko?

Kiittäen, Kria

Laitan tähän erään kanavoidun viestin, jossa on samoja asioita kuin myös useissa tämän ketjun teksteissä:

http://www.luxonia.com/viestit/78-marilyn-raffaele/8611-3112021-viesti-…

Useampia viestejä:

http://www.luxonia.com/viestit/78-marilyn-raffaele 

Tässä ketjussa on nykyään aika hiljaista. Olisi mukava, jos tänne kirjoittaisi useammat. Vaikka olenkin kysynyt monia kysymyksiä Mystikolta, niin toki kysymyksiini saa vastata, viestejäni kommentoida kuka vaan, joka haluaa. :)

Mukavaa lauantaita kaikille! :) Kria

Veditkö paljon happoa hippiaikoina?

Vierailija kirjoitti:

Manifestoinnista, visualisoinnista, luomisesta. On jännä, miten hyvistä kokemuksista huolimatta halu luomiseen on haihtunut ajan kanssa.

Olen aikoinaan  - muutamien ystävien ja läheisten vahvasta epäuskosta huolimatta - aika helposti onnistunut luomaan konkreettisia asioita, kuten muutamia työpaikkoja, koteja, miehenkin ja pari autoa ja useita pienempiä juttuja. Olen myös pelon kautta luonut ihan hirveitäkin asioita, joten oli pakko lopettaa pelkääminen, kun en enää uskaltanut pelätä, vaan väkisin aloin ajatella myönteisemmin.

Vuosiin en ole enää jaksanut alkaa luomaan mitään visualisoinnilla, vaikka meillä olisi ollut tarve saada jotain, kuten nytkin olisi. 

Luomisen sijaan on käynyt niin, että  ihan ilman mitään aietta, mieleeni alkoi yllättäen tulla asioita, jotka alkoivat kiinnostaa, ja päivä päivältä kyseiset asiat tulivat enemmän ja enemmän mieleeni (esim. niin, että joku asia oli heti mielessä kun heräsin, tai että näin siitä "merkkejä", esim. kuvia telkkarissa, tai kaupassa, tai vaikka jonkun auton ikkunassa tarrana). Tai sain mieleeni jonkun nimen, joka liittyi siihen, mitä oli tulossa. Lopulta asiat ilmaantuivat elämääni konkreettisesti, vaikka en tehnyt asian eteen juuri mitään. Yleensä aikaväli asian mieleen juolahtamisesta sen toteutumiseen oli noin kahdesta viikosta kuukauteen.

Luulen, että olen vain alkanut luottaa siihen, että kun jonkun asian aika on, niin se tulee elämääni, halusin tai en, ja senkään takia ei kannata alkaa luomaan "ihmisenä", koska se mitä luo, ei välttämättä kuitenkaan ole hyväksi. Tai olisiko niin, että olen niin toivonut ja rukoillut paranemista muutamista fyysisistä sairauksista, ja kun ne eivät ole toteutuneet, olen jotekin katkeroitunut enkä siksi jaksa yrittää. 

Olisi kiva tietää, oletteko saaneet "etukäteisilmoituksen" tulossa olevasta asiasta. :) Kria

Heippa Kria!

Tässä ihan tavallinen ateisti tallaaja.

Olen luonut itselleni pari ammattia opiskelemalla.

Loin myös itselleni tyhjästä oman yrityksen.

Lapset on jääneet luomatta.

Olen myös luonut itselleni alkoholiongelman, jostya olen sittemmin parantunut

Kiva keskustella luomisesta..menenkin nyt luomaan ajotien lumesta.

Tavis

V. 2018, Mystikko: "On kuitenkin mahdollista hylätä liian ahdistavaksi ja vaativaksi osoittautunut kehitystehtävä ja elää tavanomaisempaa elämää. Näin pääsee monesta vaikeudesta, mutta ihmistä voi piinata tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden tunne, vaikka elämä sinänsä olisi mukavaa."

Olen tosi paljon vuosikymmenten ajan manifestoinut rukoillut/pyytänyt, että saisin vähän kevennettyä tämän elämän sielunsuunnitelmaa, jossa fyysiset kivut ym. fyysiset rajoitteet ovat olleet lähes kestämättömiä ja rajoittaneet elämäni lopulta lähes täysin kotiseinien sisälle.

Haluaisin kovasti tietää, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin eroon tai saisin edes kevennettyä kivuliasta kehitystehtävääni?

Ainakaan positiivinen ajattelu, manifestoinnit, rukoukset ja pyynnöt eivät ole auttaneet, ja myös monet muut ovat rukoilleet puolestani, että saisin elää vähemmillä kivuilla, huimauksilla ym.

Vai voisiko olla niin, että olenkin ilmoittanut sieluntehtävää tehdessäni, että vaikka kuinka siellä maan päällä sitten kerjäisin helpotusta kipuihini, niin älkää (ketkä?) sitä minulle antako, sillä haluan kulkea valaistumisen polkua eteenpäin ja ilman kärsimystä se ei onnistu? - Kria