Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

"Itse en koe niin - koen olevani ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä."

Miksi sanot näin, jos kerran ei mitään yksilöllisiä sieluja olekaan vaan pelkkä Jumala joka leikkii ja esittää kaikki monet roolit? Miten voit olla ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä, jos sinua ei oikeasti ole, ei myöskään minua, vaan Jumala vain joka leikittelee. KERRO

Samalla tavalla kuin meressä on aaltoja ja niiden ominaisuuksista kuten korkeudesta ja vaahtopäisyydestä voidaan puhua yksilöinä, vaikka se onkin kaikki sitä samaa merta joka aaltoilee ja kuohuu, tai yksi näyttelijä voi esittää monia eri rooleja eri produktioissa ja on mielekästä puhua niistä roolihahmoista ja niiden ominaisuuksista, vaikka totta on sekin ettei rooli ja näyttelijä ole erillisiä.

Mitä Jumalaan ja Jumalan esittämiin rooleihin tulee, niin ajattelen asiaa paljolti käytännöllisesti, sen kautta mistä on ihmiselle hyötyä siinä elämässä, jossa hän kokee olevansa. Siitä että yrittäisi uskoa olevansa pelkästään kaikkiallinen Henki samalla kun kokee olevansa erillinen psykofyysinen yksilö joka on maailmassa monenlaisessa vaarassa, ei ole juuri hyötyä - sitä ei pysty valtavan vastakkaisen aistien tuottaman todistusaineiston takia uskomaan kumminkaan. Sen sijaan se, että kokee että itseksi koetun olennon Olemisen tai Elämän olevan jostain yhdestä lähteestä, josta kaikki muukin nousee, on mahdollista ja voi tehdä paljon hyvää elämässä. Se kun mahdollistaa pääsyn eroon mieleen ihmiselämän aikana muodostuneista rajoittavista uskomuksista siitä mihin pystyy, ja vähemmän rajoittavat uskomukset manifestoituvat vähemmän rajoittuneeksi koetuksi todellisuudeksi. 

On toki myös mahdollista kokemusperäisesti kokea se, miten täyttää kaiken kaikessa ja on Kaikki-Mitä-On, ja lopulta se on ainoa tapa tietää Hengen ja aineen suhteesta, Olemisen ja olevaisten suhteesta, siitä mikä on Ilmentymätön Jumala ja mikä on muodossa ilmenevä Jumala. Mutta useimmat ihmiset eivät ole kokeneet sitä, ja tarvitaan useita välivaiheita omien uskomusten ja kokemusten suhteen, että siihen voi edes päästä. Useimpien tila kun on kokea itsensä hyvin erillisiksi yksilöiksi, joissa ei ole mitään yhteistä vaikka puun tai kissan tai toisen ihmisenkään kanssa (saati jonkun Jumalan johon ei ehkä edes uskota), ei olemuksen tasolla.

KM. luotatko aina vaistoon tai gut feelingiiin. Tarkoitan ihan fyysistä rauhan tunnetta ja hyvän olon tunnetta vs. jäytävä kipu vatsassa, esim. siinä tilanteessa kun pitää tehdä jokin päätös. 

Joskus se menee vielä niin että järkisyiden ja yleisen käsityksen mukaan tekeminen aiheuttaa sen jäytävän tunteen ja sitten kun teet ns. väärin ja tunnet kuitenkin rauhaa ja helpotusta...ja se sitten osoittautuukin oikeaksi ratkaisuksi..

Välillä epäilen vaikka tiedän että varmaan pitäisi luottaa ... mitään hyvää ei ole koskaan seurannut siitä kun olen pakottanut itseni järkisyillä johonkin.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko olla edelleen täällä? Siis ei tietenkään ole, voinhan valita mitä tahansa mutta onko aihetta olettaa että koska olen vielä hengissä, mulla on jotain tehtävää ja koettavaa vielä täällä? Kun vahvasti epäilen että ei ole mitään koettavaa, että mitään uutta ei koskaan tule. Omaa syytä tietysti ettei tule, mitäs et kykene luomaan itsellesi parempaa elämää.

Sinun olemassaolosi on itsessään uskomattoman arvokas, se on maailmankaikkeuden tai Jumalan ainutkertainen tapa ilmaista itseään ja kokea olemassaolo yhdestä kulmasta katsoen. Yhdestä täysin ainoakertaisesta kulmasta, joka ei toistu koskaan. Vaikka eläisit ihmisten arvostelmien mukaan maailman tylsimmän ja itseään toistavimman elämän, niin koska olet täysin ainutlaatuinen yksilö, elämän tylsyys oli sinun kauttasi koettu aivan eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen tai jälkeen. Lisäksi kuten kaikki, sinäkin muutut koko ajan kuolevaisen osalta: keho muuttuu, mieli muuttuu, ja niinpä oikeastaan edes tämän päivän tylsyys ei ole sama tylsyys kuin huomisen tylsyys. Voit astua kyllä samaan jokeen kaksi kertaa, mutta se vesi joka ylitsesi virtaa ei ole toisella kertaa sama kuin ensimmäisellä. 

Ongelma tässä on toki ehdollistunut ihmismieli, joka ei huomaa hienovaraisia asioita vaan kategorisoi ja leimaa. Omenapuiden tai lintujen elämä se vasta näennäisesti on tylsää, koska niillä ei ole ollenkaan sellaisia mahdollisuuksia valita tietään kuin ihmisellä. Mutta eivät ne masennu ja ahdistu rajoittuneesta elämästään, koska niillä ei ole egoa joka marisisi: "taas tänäänkin tätä samaa tylsää, ei ikinä mitään vaihtelua, ei mitään eteeenpäin menoa". Vaihtelua on tosiasiassa paljonkin, mutta sen huomaaminen vaatii pienten asioiden tiedostamista. Esimerkiksi itselläni suurin ero entiseen valaistumiskokemuksen jälkeen on se, että minulla ei ole koskaan tylsää. Pelkkä olemassaolemisen tunne on suurta onnea tuottava energia joka on aina läsnä. Auringonpaiste iholla tuntuu ihanalta. Suloinen koira tai vauva lenkillä nähtynä tuottaa valtavaa onnea. Kaikki tunteet, negatiivisiin ja positiivisiin jaottelematta, on elävää elämänenergiaa liikkeessä, jotain minkä otan vastaan innolla. 

Joskus on tosiaan niin että elämän vaakatasossa eli ulkoisten tasolla ei pysty saavuttamaan paljoakaan, mutta silloinkin on olemassa aina elämän syvyystaso, jonka voi löytää, ja se voi tuottaa enemmän onnea ja rauhaa kuin ulkoiset saavutukset ja muutokset. Mutta kyllä niitä ulkoisen tason muutoksiakin vielä tulee sinullekin, ei kenenkään elämä koskaan ole ikuisesti samaa. On aina yksi asia mistä voi ihmiselämässä olla varma olipa päällä onni tai ahdistus: "tämäkin menee ohi".

Eli ihminen on arvokas vaan maailmankaikkeuden tai jumalan marionettina? Hyi helvetti. Parempi olisi, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Itse en koe niin - koen olevani ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä."

Miksi sanot näin, jos kerran ei mitään yksilöllisiä sieluja olekaan vaan pelkkä Jumala joka leikkii ja esittää kaikki monet roolit? Miten voit olla ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä, jos sinua ei oikeasti ole, ei myöskään minua, vaan Jumala vain joka leikittelee. KERRO

Samalla tavalla kuin meressä on aaltoja ja niiden ominaisuuksista kuten korkeudesta ja vaahtopäisyydestä voidaan puhua yksilöinä, vaikka se onkin kaikki sitä samaa merta joka aaltoilee ja kuohuu, tai yksi näyttelijä voi esittää monia eri rooleja eri produktioissa ja on mielekästä puhua niistä roolihahmoista ja niiden ominaisuuksista, vaikka totta on sekin ettei rooli ja näyttelijä ole erillisiä.

Mitä Jumalaan ja Jumalan esittämiin rooleihin tulee, niin ajattelen asiaa paljolti käytännöllisesti, sen kautta mistä on ihmiselle hyötyä siinä elämässä, jossa hän kokee olevansa. Siitä että yrittäisi uskoa olevansa pelkästään kaikkiallinen Henki samalla kun kokee olevansa erillinen psykofyysinen yksilö joka on maailmassa monenlaisessa vaarassa, ei ole juuri hyötyä - sitä ei pysty valtavan vastakkaisen aistien tuottaman todistusaineiston takia uskomaan kumminkaan. Sen sijaan se, että kokee että itseksi koetun olennon Olemisen tai Elämän olevan jostain yhdestä lähteestä, josta kaikki muukin nousee, on mahdollista ja voi tehdä paljon hyvää elämässä. Se kun mahdollistaa pääsyn eroon mieleen ihmiselämän aikana muodostuneista rajoittavista uskomuksista siitä mihin pystyy, ja vähemmän rajoittavat uskomukset manifestoituvat vähemmän rajoittuneeksi koetuksi todellisuudeksi. 

On toki myös mahdollista kokemusperäisesti kokea se, miten täyttää kaiken kaikessa ja on Kaikki-Mitä-On, ja lopulta se on ainoa tapa tietää Hengen ja aineen suhteesta, Olemisen ja olevaisten suhteesta, siitä mikä on Ilmentymätön Jumala ja mikä on muodossa ilmenevä Jumala. Mutta useimmat ihmiset eivät ole kokeneet sitä, ja tarvitaan useita välivaiheita omien uskomusten ja kokemusten suhteen, että siihen voi edes päästä. Useimpien tila kun on kokea itsensä hyvin erillisiksi yksilöiksi, joissa ei ole mitään yhteistä vaikka puun tai kissan tai toisen ihmisenkään kanssa (saati jonkun Jumalan johon ei ehkä edes uskota), ei olemuksen tasolla.

No miksi siihen edes pitäisi päästä? Tosi perseestä oleva valaistuminen tajuta, että onkin vaan jonkun psykoottisen jumalan marionetti, joka nyt halusi kokea jonkun paskan elämän. Oi kun kiva, että kaikki mun kokemukset olikin vain illuusiota, vaikka ne tuntuivat kauhealta kidutukselta. Kaikki tämä vain sen takia, että maailmankaikkeus saisi kokea jotain. Jos sitten täällä yrittää jotain järkeä elämään löytää, niin se palkitaan vain tietoisuudella siitä, ettei sinua oikeasti ole olemassa ja persoonallisuudestakin pitäisi päästä eroon. Kannattaisikohan maailmankaikkeuden sitten vaan leikkiä tiedottomilla nukeilla?

Vierailija kirjoitti:

KM. luotatko aina vaistoon tai gut feelingiiin. Tarkoitan ihan fyysistä rauhan tunnetta ja hyvän olon tunnetta vs. jäytävä kipu vatsassa, esim. siinä tilanteessa kun pitää tehdä jokin päätös. 

Joskus se menee vielä niin että järkisyiden ja yleisen käsityksen mukaan tekeminen aiheuttaa sen jäytävän tunteen ja sitten kun teet ns. väärin ja tunnet kuitenkin rauhaa ja helpotusta...ja se sitten osoittautuukin oikeaksi ratkaisuksi..

Välillä epäilen vaikka tiedän että varmaan pitäisi luottaa ... mitään hyvää ei ole koskaan seurannut siitä kun olen pakottanut itseni järkisyillä johonkin.

En ole koskaan ollut niitä jotka kokee tuolla tavalla fyysisesti. Minun vallitseva tapani joskus nuorena oli ensisijaisesti yrittää tehdä päätöksiä ajattelevalla mielellä, ja toisaalta emootiot vaikuttivat toki myös, joissain asioissa kuten vaikka ihmissuhdeasioissa enemmän ja toisissa vähemmän. 

Myöhemmin sain kosketuksen intuitiooni, vaistoon joka tuntui tulevan sekä ajattelevan mielen että tunteiden tuolta puolelta. Usein intuitio tuli mieleen ikään kuin jostain syvältä pullahtavana ajatuksena jonka mukana tuli varmuus siitä että näin asia on. Sitten ihan aloin kokeilemaan noiden intuitioiden luotettavuutta, alkuun hieman skeptisesti, mutta koska niiden seuraaminen näytti johtavan hyvään, opn luottamaan niihin. 

Samoin sinulla, jos olet huomannut että nuo gut feelingit johtavat hyvään, niitä kannattaa seurata. Ajatteleva mieli voi usein olla enemmän ulkopuolisten ehdolllistama, ja siksi johdattaa sovinnaiseen ratkaisuun eikä niinkään oikeasti sinun näköiseen ratkaisuun. (Mutta on myös ihmisiä, jotka mielestään saavat intuitioita vähän väliä, ja nämä voi olla keskenään ihan ristiriitaisia mielialan vaihteluiden mukaan, ja siksi ehdotan tuota intuitioiden tulosten seuraamista, enkä suoraan luottamista niihin ehdottomasti.)

Nykyään itselleeni on vähän eri, koska valaistumiskokemus välttämättä tekee sen ettei ihminen koe olevansa enää ajattelija ja päättäjä, ego. Ajatuksia tulee ja päätöksiä tulee, ne nousevat kaikkiallisesta energiasta joka on se sama joka saa luonnon kukoistamaan ja kaiken olemassa olevan olemaan. Minä ihmisenä olen eräänlainen tietoisuuden heijastuspiste, josta valo taittuu yhdellä tavalla, kun jostain toisesta muodosta toisella tavalla, mutta olen enemmän tarkkailija kuin toimija. Ykseydessäni sen Olemisen tai Energian kanssa olen kaikkiallinen toimija, mutta ihmismuotona vain "huilu, jota Kristuksen tuuli soittaa" tai rooli, jota Minä muotojen takana esittää näytelmässä tai unessa joka on olevainen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko olla edelleen täällä? Siis ei tietenkään ole, voinhan valita mitä tahansa mutta onko aihetta olettaa että koska olen vielä hengissä, mulla on jotain tehtävää ja koettavaa vielä täällä? Kun vahvasti epäilen että ei ole mitään koettavaa, että mitään uutta ei koskaan tule. Omaa syytä tietysti ettei tule, mitäs et kykene luomaan itsellesi parempaa elämää.

Sinun olemassaolosi on itsessään uskomattoman arvokas, se on maailmankaikkeuden tai Jumalan ainutkertainen tapa ilmaista itseään ja kokea olemassaolo yhdestä kulmasta katsoen. Yhdestä täysin ainoakertaisesta kulmasta, joka ei toistu koskaan. Vaikka eläisit ihmisten arvostelmien mukaan maailman tylsimmän ja itseään toistavimman elämän, niin koska olet täysin ainutlaatuinen yksilö, elämän tylsyys oli sinun kauttasi koettu aivan eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen tai jälkeen. Lisäksi kuten kaikki, sinäkin muutut koko ajan kuolevaisen osalta: keho muuttuu, mieli muuttuu, ja niinpä oikeastaan edes tämän päivän tylsyys ei ole sama tylsyys kuin huomisen tylsyys. Voit astua kyllä samaan jokeen kaksi kertaa, mutta se vesi joka ylitsesi virtaa ei ole toisella kertaa sama kuin ensimmäisellä. 

Ongelma tässä on toki ehdollistunut ihmismieli, joka ei huomaa hienovaraisia asioita vaan kategorisoi ja leimaa. Omenapuiden tai lintujen elämä se vasta näennäisesti on tylsää, koska niillä ei ole ollenkaan sellaisia mahdollisuuksia valita tietään kuin ihmisellä. Mutta eivät ne masennu ja ahdistu rajoittuneesta elämästään, koska niillä ei ole egoa joka marisisi: "taas tänäänkin tätä samaa tylsää, ei ikinä mitään vaihtelua, ei mitään eteeenpäin menoa". Vaihtelua on tosiasiassa paljonkin, mutta sen huomaaminen vaatii pienten asioiden tiedostamista. Esimerkiksi itselläni suurin ero entiseen valaistumiskokemuksen jälkeen on se, että minulla ei ole koskaan tylsää. Pelkkä olemassaolemisen tunne on suurta onnea tuottava energia joka on aina läsnä. Auringonpaiste iholla tuntuu ihanalta. Suloinen koira tai vauva lenkillä nähtynä tuottaa valtavaa onnea. Kaikki tunteet, negatiivisiin ja positiivisiin jaottelematta, on elävää elämänenergiaa liikkeessä, jotain minkä otan vastaan innolla. 

Joskus on tosiaan niin että elämän vaakatasossa eli ulkoisten tasolla ei pysty saavuttamaan paljoakaan, mutta silloinkin on olemassa aina elämän syvyystaso, jonka voi löytää, ja se voi tuottaa enemmän onnea ja rauhaa kuin ulkoiset saavutukset ja muutokset. Mutta kyllä niitä ulkoisen tason muutoksiakin vielä tulee sinullekin, ei kenenkään elämä koskaan ole ikuisesti samaa. On aina yksi asia mistä voi ihmiselämässä olla varma olipa päällä onni tai ahdistus: "tämäkin menee ohi".

Eli ihminen on arvokas vaan maailmankaikkeuden tai jumalan marionettina? Hyi helvetti. Parempi olisi, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Niin, tämä on metaforisesti Jumalan uni tai illuusio, ja ihminen kuolevaisena muotona on pelkkä unihahmo. Twisti tässä on, että tosiasiassa sinä olet se Jumala (kristillistä kielenkäyttöä käyttäen yhtä Isän kanssa). Valaistumisessa on kyse juuri siitä, että kun ennen oli hahmo muodon unessa, nyt tietää olevansa unen näkijä ja luoja. Unen hahmona esiintymistä voi sen jälkeen toki jatkaa, mutta nyt tietäen ettei se ole niin vakavaa, ja vailla ahdistusta ja tuskaa siitä, mitä unessa tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Itse en koe niin - koen olevani ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä."

Miksi sanot näin, jos kerran ei mitään yksilöllisiä sieluja olekaan vaan pelkkä Jumala joka leikkii ja esittää kaikki monet roolit? Miten voit olla ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä, jos sinua ei oikeasti ole, ei myöskään minua, vaan Jumala vain joka leikittelee. KERRO

Samalla tavalla kuin meressä on aaltoja ja niiden ominaisuuksista kuten korkeudesta ja vaahtopäisyydestä voidaan puhua yksilöinä, vaikka se onkin kaikki sitä samaa merta joka aaltoilee ja kuohuu, tai yksi näyttelijä voi esittää monia eri rooleja eri produktioissa ja on mielekästä puhua niistä roolihahmoista ja niiden ominaisuuksista, vaikka totta on sekin ettei rooli ja näyttelijä ole erillisiä.

Mitä Jumalaan ja Jumalan esittämiin rooleihin tulee, niin ajattelen asiaa paljolti käytännöllisesti, sen kautta mistä on ihmiselle hyötyä siinä elämässä, jossa hän kokee olevansa. Siitä että yrittäisi uskoa olevansa pelkästään kaikkiallinen Henki samalla kun kokee olevansa erillinen psykofyysinen yksilö joka on maailmassa monenlaisessa vaarassa, ei ole juuri hyötyä - sitä ei pysty valtavan vastakkaisen aistien tuottaman todistusaineiston takia uskomaan kumminkaan. Sen sijaan se, että kokee että itseksi koetun olennon Olemisen tai Elämän olevan jostain yhdestä lähteestä, josta kaikki muukin nousee, on mahdollista ja voi tehdä paljon hyvää elämässä. Se kun mahdollistaa pääsyn eroon mieleen ihmiselämän aikana muodostuneista rajoittavista uskomuksista siitä mihin pystyy, ja vähemmän rajoittavat uskomukset manifestoituvat vähemmän rajoittuneeksi koetuksi todellisuudeksi. 

On toki myös mahdollista kokemusperäisesti kokea se, miten täyttää kaiken kaikessa ja on Kaikki-Mitä-On, ja lopulta se on ainoa tapa tietää Hengen ja aineen suhteesta, Olemisen ja olevaisten suhteesta, siitä mikä on Ilmentymätön Jumala ja mikä on muodossa ilmenevä Jumala. Mutta useimmat ihmiset eivät ole kokeneet sitä, ja tarvitaan useita välivaiheita omien uskomusten ja kokemusten suhteen, että siihen voi edes päästä. Useimpien tila kun on kokea itsensä hyvin erillisiksi yksilöiksi, joissa ei ole mitään yhteistä vaikka puun tai kissan tai toisen ihmisenkään kanssa (saati jonkun Jumalan johon ei ehkä edes uskota), ei olemuksen tasolla.

No miksi siihen edes pitäisi päästä? Tosi perseestä oleva valaistuminen tajuta, että onkin vaan jonkun psykoottisen jumalan marionetti, joka nyt halusi kokea jonkun paskan elämän. Oi kun kiva, että kaikki mun kokemukset olikin vain illuusiota, vaikka ne tuntuivat kauhealta kidutukselta. Kaikki tämä vain sen takia, että maailmankaikkeus saisi kokea jotain. Jos sitten täällä yrittää jotain järkeä elämään löytää, niin se palkitaan vain tietoisuudella siitä, ettei sinua oikeasti ole olemassa ja persoonallisuudestakin pitäisi päästä eroon. Kannattaisikohan maailmankaikkeuden sitten vaan leikkiä tiedottomilla nukeilla?

Ei persoonallisuudesta tarvitse päästä eroon, eikä valaistuneetkaan ole vailla persoonallisuutta. Kaikki Kaikkiallisen näennäisen erilliset ilmentymät ovat yksilölllisiä ja erilaisia, eikä tämä muutu niin, että valaistuttuaan muuttuisi joksikin persoonattomaksi robotiksi. Useimmista tulee entistä yksilöllisempiä, kun ehdollistumat siitä mitä pitäisi olla, menettävät merkitystään.

Valaistumista ei ole kenenkään pakko etsiä jos ei kiinnosta. Mutta jos on painajaisessa, niin herääminen kyllä helpottaa. Ja sen jälkeen voi jatkaa ikään kuin selkounen näkijänä, jos sellainen kiinnostaa, jatkaa sen saman kuolevaisen roolin esittämistä, mutta nyt tietäen mikä on muodon takana, ja vapaampana muokkaamaan unta koska tietää että on unessa tai illuusiossa.

Elämään ei todennäköisesti tosiaan löydä mielen tasoa tyydyttävää järkeä koskaan. Mutta jos löytää itsestään sen, mikä on mielen "takana", joka havaitsee kaiken hiljaisena taustana, joka on tila jossa ajatukset, tunteet, aistimukset, kaikki kulkee ja joka silti itse pysyy aina muuttumattomana kuin taivas pilvien taustalla, niin kysymykset menettävät merkityksensä. 

KM, olen se joka kysyi gut Helsingissä. Miten sitä uskoa voisi vahvistaa.....aina kun kyse on toisista on helppo ajatella että he luottavat väestöönsä ja esim parantuvat, asiat järjestyy jne. Mutta itsellä on aina pelko, että entä jos teenkin väärin. Jos se ei ole intuitiota vaan ainoastaan pelko, joka mut saa tekemään ratkaisuja.

Kaipaan kamalasti jonkun ns auktoriteetin sinettiä. Lääkäri saa mut peloteltua parilla sanalla ja vaikka mulla on se omakin tunne , niin häilyn. Laitan kohta kaikki rahani joihinki vaihtoehtohoitajiin tai ennustajiin siinä toivossa, että he olisivat mulle toinen auktoriteetti. Ja samalla tiedostan että ei näin..

Miten luottaa omaan sisimpäänsä?!

Ja pakko kysyä toisaalta mitä ajattelet vaikkapa reikihoidosta ym. Katsos kun taidan olla tekemässä sinustakin auktoriteettia 😂 no onneksi edes vähän tiedostan asian. Mutta olen kyllä utelias kuulemaan näkemyksesi.

Gut feeling oli muuttunut gut helsingiksi....eih...

Edellinen

KM, onko sinulla kyky "nähdä" tavallisia ihmisiä ilman fyysistä linkkiä? Esim. jos täällä joku kysyy jotain, saatko häneen yhteyden tai pystytkö jäljittämään hänet pelkästään viestin perusteella? Onnistuuko jonkinlainen selvänäkeminen sinulta? Tai kaukoparantaminen, energian siirtäminen tai muut vastaavat jutut?

Mikä ero on johdatuksella ja egon halulla?

Olen useita vuosia tuntenut vetoa kohti yksinkertaisempaa elämää eri paikassa, kuin missä nyt asun. Pelkään kuitenkin, että tämä johdatuksena pitämäni tunne onkin taas vain uusi egon ansa: että oravanpyörästä hyppääminen on pelkkä fantasia, joka ei voi saada todellista täyttymystä, ja elämänmuutoksen jälkeen olenkin pian haluamassa taas jotain muuta. Loputtomiin.

Olen lukenut ihan riittävästi tarinoita siitä, kuinka ihmiset ovat uupuneet, "valaistuneet" ja muuttaneet johonkin hevonjeeraan elämään uutta yksinkertaidempaa elämää ja löytäneet samalla elämän tarkoituksen. Kuitenkin moni näistä ihmisistä lopulta palaa takaisin siihen pisteeseen, mistä lähtikin, koska siellä hevonjeerassakin ollaan edelleen tässä samassa kehossa saman tietoisuuden tai tiedostamattomuuden kanssa.

Toisaalta kenties nämäkin ihmiset kuitenkin palasivat oravanpyöräänsä jollain tavalla muuttuneen tietoisuuden tai kasvaneen viisauden kera, mistäpä minä sen tiedän.

Kuitenkin, mistä tiedän että kyse on johdatuksesta eikä vain uudesta egon päähänpinttymästä?

Ajattelin tänne taas vähän ajatuksiani purkaa, kun jotenkin kirjoittaminen tuntuu aina selkeyttävän asioita. Ja ainahan on mahdollista, että joltain täällä löytyy hyviä neuvoja :)

Jotenkin tulin johtopäätökseen, etten uskalla olla onnellinen. Ja se tuntuu tavallaan umpikujalta. Koitan tähän vähän avata miten tulin tähän lopputulokseen.

Asiat tuntuvat aina menevän tietynlaisissa aalloissa. Tyyliin : Ensin tulee joku iso katastrofi, maailma murenee, hetken. Sitten tulee ensin hetken hälläväliä jakso. Sitten alan jo nauttia olostani (usein katastrofikin korjaantuu kuin itsestään ja ajattelen usein, että tiesinhän minä, että näin käy). Yleensä tästä seuraa kausi, kun asiat tuntuvat rullaavan ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Intuitio tuntuu ohjaavan.

Sitten alkaa hiipimään pelko, mitä korkeammalle kiipeää, sitä pidempi on pudotus. Alan pälyilemään, että jotain on pakko olla pielessä. Yleensä tämä loppuu aina siihen katastrofiin, jota olen melkein jo toivonut ja odottanut.

Sen jälkeen on taas "puhdistunut" olo ja ei kun uudelle kierrokselle. Eli olenko tässä limbossa niin kauan, kun en uskalla kiivetä huipulle, vaan heittäydyn takaisin lähtöpisteeseen? Eli niin kauan, kun pelkään menettäväni jotain?

No, joka tapauksessa, jos vuorikiipeilyyn haluaa tätä verrata, niin tuntuu, että jokaisen katastrofin jälkeen pääsee aina metrin pari ylöspäin :D

Ja tavallaan kai pelkään, että jos elo käy liian mielekkääksi ja sujuvaksi, niin lähden vaan liihottelemaan täysillä mukana ja unohdan koko "henkisen puolen" (joka tuntuu olevan lähempänä, kun on vaikeaa). Että karua sen olla pitää :D Mutta toisaalta kuulostaa, aika oudolta sellainenkin ajatus :/

T. 1424(muistaakseni)

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin tänne taas vähän ajatuksiani purkaa, kun jotenkin kirjoittaminen tuntuu aina selkeyttävän asioita. Ja ainahan on mahdollista, että joltain täällä löytyy hyviä neuvoja :)

Jotenkin tulin johtopäätökseen, etten uskalla olla onnellinen. Ja se tuntuu tavallaan umpikujalta. Koitan tähän vähän avata miten tulin tähän lopputulokseen.

Asiat tuntuvat aina menevän tietynlaisissa aalloissa. Tyyliin : Ensin tulee joku iso katastrofi, maailma murenee, hetken. Sitten tulee ensin hetken hälläväliä jakso. Sitten alan jo nauttia olostani (usein katastrofikin korjaantuu kuin itsestään ja ajattelen usein, että tiesinhän minä, että näin käy). Yleensä tästä seuraa kausi, kun asiat tuntuvat rullaavan ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Intuitio tuntuu ohjaavan.

Sitten alkaa hiipimään pelko, mitä korkeammalle kiipeää, sitä pidempi on pudotus. Alan pälyilemään, että jotain on pakko olla pielessä. Yleensä tämä loppuu aina siihen katastrofiin, jota olen melkein jo toivonut ja odottanut.

Sen jälkeen on taas "puhdistunut" olo ja ei kun uudelle kierrokselle. Eli olenko tässä limbossa niin kauan, kun en uskalla kiivetä huipulle, vaan heittäydyn takaisin lähtöpisteeseen? Eli niin kauan, kun pelkään menettäväni jotain?

No, joka tapauksessa, jos vuorikiipeilyyn haluaa tätä verrata, niin tuntuu, että jokaisen katastrofin jälkeen pääsee aina metrin pari ylöspäin :D

Ja tavallaan kai pelkään, että jos elo käy liian mielekkääksi ja sujuvaksi, niin lähden vaan liihottelemaan täysillä mukana ja unohdan koko "henkisen puolen" (joka tuntuu olevan lähempänä, kun on vaikeaa). Että karua sen olla pitää :D Mutta toisaalta kuulostaa, aika oudolta sellainenkin ajatus :/

T. 1424(muistaakseni)

Osasit kirjoittaa hyvin saman mitä itsekin usein tunnen ja mulla vielä ehkä sellainen olo siinä vaiheessa kun menee hyvin, että kohta mua rangaistaan....ja sitten ole melkein tyytyväinen kun seuraava ongelma ja/tai pelon aihe tulee. 

Vierailija kirjoitti:

KM, olen se joka kysyi gut Helsingissä. Miten sitä uskoa voisi vahvistaa.....aina kun kyse on toisista on helppo ajatella että he luottavat väestöönsä ja esim parantuvat, asiat järjestyy jne. Mutta itsellä on aina pelko, että entä jos teenkin väärin. Jos se ei ole intuitiota vaan ainoastaan pelko, joka mut saa tekemään ratkaisuja.

Kaipaan kamalasti jonkun ns auktoriteetin sinettiä. Lääkäri saa mut peloteltua parilla sanalla ja vaikka mulla on se omakin tunne , niin häilyn. Laitan kohta kaikki rahani joihinki vaihtoehtohoitajiin tai ennustajiin siinä toivossa, että he olisivat mulle toinen auktoriteetti. Ja samalla tiedostan että ei näin..

Miten luottaa omaan sisimpäänsä?!

Ja pakko kysyä toisaalta mitä ajattelet vaikkapa reikihoidosta ym. Katsos kun taidan olla tekemässä sinustakin auktoriteettia 😂 no onneksi edes vähän tiedostan asian. Mutta olen kyllä utelias kuulemaan näkemyksesi.

Joudut aina joka tapauksessa luottamaan omaan sisimpääsi, kun valitset minkä auktoriteetin puoleen käännyt ja päättäessäsi, pidätkö tältä saamia ohjeita ja neuvoja luotettavina vai et. 

Mikä on oikein ja mikä väärin valitseminen, ihmiselämässä, jossa juuri mikään ei koskaan ole absoluuttisesti kumpaakaan, vaan kaikilla valinnoilla on sekä näennäisen myönteiset että näennäisen kielteiset puolensa? Mitä tahansa valitsetkin, se oli riittävän oikea valinta. Se ei aina ole valinta, joka johtaa välittömään onnistumiseen tai menestymiseen, mutta joskus arvokkaimmat asiat tulee sellaisista lopputuloksista, jotka ihmisten mittapuulla näyttävät kielteisiltä. 

Ei ole tarpeen kiinnittyä tiettyyn lopputulokseen, koska on ihan totta, ettet voi nähdä etukäteen toteutuuko se, esim. paraneeko tai järjestyykö tietyt asiat. Parempi keskittyä prosessiin, antaa mennä vaan, eläen hetkessä, avoimena kaikenlaisille asioille. Ja se energia joka on sinun perusolemuksesi, Elämäsi ja Olemisesi, vie sinun sinne minne sinun kuuluu mennä. Aloita heittäytyminen pienissä asioissa ja valinnoissa, joiden lopputulos ei ole sinulle valtavan tärkeä. Asteittain niin voi oppia luottamaan niissä isoissakin asioissa, joissa se on nyt vaikeaa.

Reikihoidosta. Se toimii tai ei toimi vastaanottajan uskon mukaan. Ei ihminen oikesti tarvitse ketään lähettämään energiaa itselleen, koska hän on itse siitä tehty. Mutta jos omat uskomukset rajoittavat ja aiheuttavat kielteisiä kokemuksia, uskomusten rajoja voi joskus laajentaa uskomalla ulkopuoliseen voimaan, esim. reikihoitajaan. Mutta lopulta se on aina niin, kuten Jeesus sanoi parantamilleen: "sinun uskosi on sinut parantanut". 

Vierailija kirjoitti:

KM, onko sinulla kyky "nähdä" tavallisia ihmisiä ilman fyysistä linkkiä? Esim. jos täällä joku kysyy jotain, saatko häneen yhteyden tai pystytkö jäljittämään hänet pelkästään viestin perusteella? Onnistuuko jonkinlainen selvänäkeminen sinulta? Tai kaukoparantaminen, energian siirtäminen tai muut vastaavat jutut?

Minä olen elämän Energia. Minä olen kysyjänkin Elämä ja Olemassaolo, joka olen aina hänessä ja hänen kanssaan. Siksi kenelläkään ei ole tarvetta saada energiaa mistään ulkopuolisesta lähteestä, koska kaikkien todellisuuksien Lähde on hänessä. 

Mutta toki, erilliseksi ihmisyksilöksi itsensä kokevan elämän unen roolihahmon näkökulmasta voi useinkin kokea tarvitsevansa erilaista apua. Olipa avun muoto mikä tahansa, lopulta on kyse kuitenkin henkilön omien uskomusten ja sitä kautta kokemusten muutos, muutos kokijan päässä eikä "todellisuudessa", joka on uni unessa (millä tarkoitan sitä, että Ilmentyvä yleensäkin on Jumalan uni tai leikki, ja erilaisten olentojen kokemukset siitä vielä yksi kerros unta lisää - tässä ja nyt saman Energian kentän voi tulkita taivaaksi tai helvetiksi tai miksi tahansa siltä väliltä kokijasta riippuen).

Kyllä siis, jos niin haluan, voin ottaa osaa tuollaisiinkin leikkeihin, joissa uskotaan erillisyyteen ja sen ylittämiseen näennäisen yliluonnollisilla keinoilla, mutta useimmiten en tässä KM:ksi kutsutussa ilmenemismuodossani niin tee. Usein tunnen halua herättää unesta ennemminkin kuin parantaa unta unimaailman sääntöjen mukaisin rajoittunein keinoin. Mutta niin, kaikki hahmot ovat lopulta minun roolihahmojani, niin KM kuin muutkin, ja Energia on aina tietoista kaikesta missä se on ja mitä se muodostaa. KM hahmon kannalta, voin valita keskittyä joko tähän yhteen hahmoon ja sen kokemukseen, tai voin vetää huomioni pois siitä ja olla tietoisesti Energia ja Olemassaolo, jolloin olen Kaikki-mitä-on.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ero on johdatuksella ja egon halulla?

Olen useita vuosia tuntenut vetoa kohti yksinkertaisempaa elämää eri paikassa, kuin missä nyt asun. Pelkään kuitenkin, että tämä johdatuksena pitämäni tunne onkin taas vain uusi egon ansa: että oravanpyörästä hyppääminen on pelkkä fantasia, joka ei voi saada todellista täyttymystä, ja elämänmuutoksen jälkeen olenkin pian haluamassa taas jotain muuta. Loputtomiin.

Olen lukenut ihan riittävästi tarinoita siitä, kuinka ihmiset ovat uupuneet, "valaistuneet" ja muuttaneet johonkin hevonjeeraan elämään uutta yksinkertaidempaa elämää ja löytäneet samalla elämän tarkoituksen. Kuitenkin moni näistä ihmisistä lopulta palaa takaisin siihen pisteeseen, mistä lähtikin, koska siellä hevonjeerassakin ollaan edelleen tässä samassa kehossa saman tietoisuuden tai tiedostamattomuuden kanssa.

Toisaalta kenties nämäkin ihmiset kuitenkin palasivat oravanpyöräänsä jollain tavalla muuttuneen tietoisuuden tai kasvaneen viisauden kera, mistäpä minä sen tiedän.

Kuitenkin, mistä tiedän että kyse on johdatuksesta eikä vain uudesta egon päähänpinttymästä?

Lopulta ego ja erillinen ihminen on illuusio, joten siitä näkökulmasta noilla ei ole mitään eroa. On vain Universaalista Energiasta nousevia impulsseja, joihin ihmiseksi itsensä kokeva Elämän ilmenemismuoto laittaa leimoja kuten "minun haluni" tai "johdatus" tai "egon päähänpinttymä". Ja niin uni ja illuusio jatkaa olemistaan, niin kauan kuin kokee olevansa erillinen hahmo jolla on tahto ja haluja. 

Ihmiselämää ei kannata ehkä ottaa noin vakavasti. Hyppäätpä oravanpyörästä tai et, ei sillä ole lopulta merkitystä. Voit tulla onnelliseksi tai valaistua hyppäämällä tai hyppäämättä, kumpikaan ei takaa sinulle mitään lopputulosta. Se on vain muotojen leikkiä, ja olet vapaa leikkimään niin kuin kullakin hetkellä haluat. Lähtemään ja palaamaan, tai lähtemään palaamatta, tai olemaan  lähtemättä minnekään. Kaikki ovat henkisestä näkökulmasta ihan yhtä oikeita vaihtoehtoja. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin tänne taas vähän ajatuksiani purkaa, kun jotenkin kirjoittaminen tuntuu aina selkeyttävän asioita. Ja ainahan on mahdollista, että joltain täällä löytyy hyviä neuvoja :)

Jotenkin tulin johtopäätökseen, etten uskalla olla onnellinen. Ja se tuntuu tavallaan umpikujalta. Koitan tähän vähän avata miten tulin tähän lopputulokseen.

Asiat tuntuvat aina menevän tietynlaisissa aalloissa. Tyyliin : Ensin tulee joku iso katastrofi, maailma murenee, hetken. Sitten tulee ensin hetken hälläväliä jakso. Sitten alan jo nauttia olostani (usein katastrofikin korjaantuu kuin itsestään ja ajattelen usein, että tiesinhän minä, että näin käy). Yleensä tästä seuraa kausi, kun asiat tuntuvat rullaavan ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Intuitio tuntuu ohjaavan.

Sitten alkaa hiipimään pelko, mitä korkeammalle kiipeää, sitä pidempi on pudotus. Alan pälyilemään, että jotain on pakko olla pielessä. Yleensä tämä loppuu aina siihen katastrofiin, jota olen melkein jo toivonut ja odottanut.

Sen jälkeen on taas "puhdistunut" olo ja ei kun uudelle kierrokselle. Eli olenko tässä limbossa niin kauan, kun en uskalla kiivetä huipulle, vaan heittäydyn takaisin lähtöpisteeseen? Eli niin kauan, kun pelkään menettäväni jotain?

No, joka tapauksessa, jos vuorikiipeilyyn haluaa tätä verrata, niin tuntuu, että jokaisen katastrofin jälkeen pääsee aina metrin pari ylöspäin :D

Ja tavallaan kai pelkään, että jos elo käy liian mielekkääksi ja sujuvaksi, niin lähden vaan liihottelemaan täysillä mukana ja unohdan koko "henkisen puolen" (joka tuntuu olevan lähempänä, kun on vaikeaa). Että karua sen olla pitää :D Mutta toisaalta kuulostaa, aika oudolta sellainenkin ajatus :/

T. 1424(muistaakseni)

Kyllä, olet tuossa limbossa niin kauan kuin olet kiinnittynyt mieleltäsi aineellisiin, katoavaisiin muotoihin. Kun toivot toisten muotojen ilmestymistä ja pelkäät toisten katoamista. Lopulta näet, ettei sillä ole väliä missä vaiheessa koettua elämän limboa olet, ei sillä meneekö tämän maailman näkökulmasta sillä hetkellä hyvin ja huonosti, tunnetko onnea vai surua. Se on kaikki katoavaista, se on kaikki vain sen Elämän unta ja leikkiä, joka Sinä olet.

Tuo kärsimyksen henkistävyys on asia johon monet uskoo perinteisten uskontojen peruja. Jos ajatellaan esimerkiksi perinteistä rukoilemista, niin toki sitä tekee enemmän tilanteessa jossa itseltä tuntuu puuttuvan paljon ja täytyy siis pyytää Jumalalta apua paljon, kun taas kun kaikki menee hyvin muutenkin, ei välttämättä muista koko Jumalaa. Mutta ei sen tarvitse olla niin, voi olla henkinen rukoilematta tai lukematta mitään henkistä tai tekemättä mitään asian eteen, vain heittäytymällä sen Elämän pyörteisiin joka on Kaikki-mitä-on. Ja lopulta ehkä huomata olevansa yhtä sen kanssa joka muodostaa kaiken näkyvän ja näkymättömän.

Onko Mystikolla jouluviestiä tänä vuonna?

Ketjua pitkään seuranneena vaikuttaisi siltä, että kaikki vastaukset on jo annettu. Hyvää jatkoa Mystikolle.

Kristitty mystikko, kysymyksiä. Olen käymässä läpi hyvin raskasta elämänvaihetta ja tullut jatkuvasti tietoisemmaksi itsestäni. En ennen kyennyt näkemään, kuinka ihmiset toimivat ainoastaan kivuistaan käsin, ja kuinka tämä kipu on kasvattanut kuorta ympärillemme. Olen ennen kaikkea herännyt omaan kipuuni. Olen myös rukoillut valtavasti. Koen, että rakkaus on se kaikki, mikä elämää ylläpitää ja mikä meissä on. 

Ongelmani on kuitenkin pelko. Olen elänyt koko elämäni peläten ja tätä pelkoa olisi tarkoitus lähteä terapiatyössä purkamaan. Huomaan kuitenkin jatkuvasti ylitarkkailevani itseäni ja mieleni liikkeitä. Pelästyn ajatuksiani, jotka eivät tunnu omiltani. Pelkään, jos tämä prosessi koituukin tuhokseni ja nämä pelottavat ja epäluuloisetkin ajatukset ottavat vallan. Tällä järjellä kuitenkin ymmärrän, että kyse on aina pohjimmiltaan pelosta. Pelkään kuitenkin, että pelko minussa ottaa vallan ja seurauksena on hulluus. Mieleni tässä tovissa on hyvin hajanainen (kärsin ptsd:stä).

Kysynkin nyt, kuinka tulit itse tietoiseksi omista ns. pimeistä puolistasi ennen varsinaista valoon astumista? Kuinka kivuliasta se omalla kohdallasi oli, kun omaa prosessiasi kävit läpi?