Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Manifestoinnista, visualisoinnista, luomisesta. On jännä, miten hyvistä kokemuksista huolimatta halu luomiseen on haihtunut ajan kanssa.

Olen aikoinaan  - muutamien ystävien ja läheisten vahvasta epäuskosta huolimatta - aika helposti onnistunut luomaan konkreettisia asioita, kuten muutamia työpaikkoja, koteja, miehenkin ja pari autoa ja useita pienempiä juttuja. Olen myös pelon kautta luonut ihan hirveitäkin asioita, joten oli pakko lopettaa pelkääminen, kun en enää uskaltanut pelätä, vaan väkisin aloin ajatella myönteisemmin.

Vuosiin en ole enää jaksanut alkaa luomaan mitään visualisoinnilla, vaikka meillä olisi ollut tarve saada jotain, kuten nytkin olisi. 

Luomisen sijaan on käynyt niin, että  ihan ilman mitään aietta, mieleeni alkoi yllättäen tulla asioita, jotka alkoivat kiinnostaa, ja päivä päivältä kyseiset asiat tulivat enemmän ja enemmän mieleeni (esim. niin, että joku asia oli heti mielessä kun heräsin, tai että näin siitä "merkkejä", esim. kuvia telkkarissa, tai kaupassa, tai vaikka jonkun auton ikkunassa tarrana). Tai sain mieleeni jonkun nimen, joka liittyi siihen, mitä oli tulossa. Lopulta asiat ilmaantuivat elämääni konkreettisesti, vaikka en tehnyt asian eteen juuri mitään. Yleensä aikaväli asian mieleen juolahtamisesta sen toteutumiseen oli noin kahdesta viikosta kuukauteen.

Luulen, että olen vain alkanut luottaa siihen, että kun jonkun asian aika on, niin se tulee elämääni, halusin tai en, ja senkään takia ei kannata alkaa luomaan "ihmisenä", koska se mitä luo, ei välttämättä kuitenkaan ole hyväksi. Tai olisiko niin, että olen niin toivonut ja rukoillut paranemista muutamista fyysisistä sairauksista, ja kun ne eivät ole toteutuneet, olen jotekin katkeroitunut enkä siksi jaksa yrittää. 

Olisi kiva tietää, oletteko saaneet "etukäteisilmoituksen" tulossa olevasta asiasta. :) Kria

Heippa Kria!

Tässä ihan tavallinen ateisti tallaaja.

Olen luonut itselleni pari ammattia opiskelemalla.

Loin myös itselleni tyhjästä oman yrityksen.

Lapset on jääneet luomatta.

Olen myös luonut itselleni alkoholiongelman, jostya olen sittemmin parantunut

Kiva keskustella luomisesta..menenkin nyt luomaan ajotien lumesta.

Tavis

Hei Tavis.

Hyvä, että olet saanut luotua monenlaista elämääsi. Luominen vaatii myös tekoja, kuten opiskelua ja työtä.

Myös alkoholiongelma voi laajasti katsoen olla hyvä asia, varsinkin, jos ongelman lopulta selättää. Itselläni ei ole ollut sen suhteen ongelmaa, kun en ole oppinut alkoholia käyttämään, mutta olen nähnyt, mitä se voi pahimmillaan ihmisten elämässä saada aikaan. Siinä kärsii alkoholisti, mutta myös moni hänen läheisesensä. Myönteistä on se, että kärsiminen voi viedä valaistumisen polulle.

-Kria

Tuohon tarkennusta: "Luominen vaatii myös tekoja, kuten opiskelua ja työtä."

Moni luo vain mielen ja/tai tunteiden tasolla tai tekee esim. ns. aarrekartan, johon liimaa tai piirtää niitä asioita, mitä elämäänsä haluaa, mutta eivät näe vaivaa tekojen tasolla.

Tapoja on monia. Itse tein aikoinaan pikkutarkan listan asioista, mitä toivon, ja ne toteutuivat. Manifestoin muillakin tavoilla, mutten koe tarpeelliseksi siitä enempää kirjoittaa, kun täällä on manifestoinnista niin hyvin jo selitetty aiemmin.

Monet luomiset ovat sellaisia, että ne vaativat myös lisäpanostuksia, jotta voi saada sen mitä haluaa. Jotkut saavat taloudellista hyvinvointia lottovoiton tai perinnön kautta, mutta useammat opintojen ja töiden kautta, lisäksi menestystä tms. hyvää manifestoiden.

Opiskelin kuusi vuotta ensimmäiseen ammattiin, jota en voinutkaan tehdä. Sitten alkoi opinnot toiseen ammattiin. Lopulta olen tehnyt töitä useammassa ammatissa, mutta en ole voinut toteuttaa itseäni siten, kuin tämä ihmisminäni olisi halunnut. Olen kuitenkin voinut auttaa muita ihmisiä, mikä on ollut palkitsevaa henkisesti.

Kipujeni yksi syy on autokolari - en ajanut autoa itse. Aina ei siis auta se, että olisi ahkera opiskelija ja ahkera työntekijä, vaan silti voi pudota kelkasta, jos huono tuuri käy, tosin se huono tuuri onkin todellisuudessa tarkoitettu ihmisen parhaaksi - sen ansiosta voi saavuttaa lopulta jopa valaistumisen. -Kria

Tänään on huono päivä.

Tuntuu oudolta, että monilla, jotka täällä kirjoittavat, on niin paljon samankaltaisia kokemuksia menneisyydessä. Minäkin olin koulukiusattu, seisoin koulun seinää vasten ja katselin kun muut leikkivät. Odottelin aamulla koulun lähistöllä, kunnes kello soi, ja sitten juoksin nopeasti kouluun, niin kukaan ei ehtinyt ainakaan aamutuimaan minua kiusata. Isäni oli monipuolisesti fiksu, rauhallinen ja kaikkien pitämä mies, mutta alkoholisti. Äitini oli usein suorastaan julma, vähintäänkin ilkeä nainen, joka haukkui aina isää ja minua kaikille ja kaikkia kaikille. Valehteli myös. Jos hänelle kertoi jotain, mitä hän ei ymmärtänyt, sai osakseen isolla äänellä naurettua pilkkanaurua. Hän on itsekeskeinen ja negatiivinen narsisti, jonka kanssa en halua olla tekemisissä. Lisäksi on siunaantunut paljon sairauksia, allergioita, fibromyalgiaa, tapaturmia, väkivaltaisia kumppaneita, petetyksiä tulemisia, homeista kotia, lähes kaiken omaisuuden menettämistä ym. ym. 

Miksi pitää olla niin vaikea tämä ihmisen elämä? Eikö vähemmillä kärsimyksillä ja vähemmillä elämillä voisi päästä valaistumisen kynnykselle? Kuka tästä tilanteesta nauttii. Jotkut sanovat, että Jumala haluaa kokea ja ilmentää itseään kauttamme monipuolisesti. Kärsiikö Jumala samalla kun mekin kärsimme? Onko "hän" masokisti? 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?

Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.

Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.

Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.

Luin tuon Mystikon viestin aika vasta. Kun sitten luin äsken sinun viestisi, niin jotenkin tuli tunne, että tuo Mystikon vastaus toiselle henkilölle aiemmin saattaisi sopia kirjoittamaasi aiheeseen, varsinkin, kun lainasit viestin, jossa keskusteltiin oman elämän lopettamiseen liittyvistä asioista.

Tuo syvyyssuunnan avautumisen tunne on varmasti hyvä asia. :) Kria

Usein käy mielessä ikuisuuskysymys että jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei voi armahtaa kohtuuttomasti kärsiviä ihmisiä? Jos he eivät enää kestä elämäänsä ja päätyvät itsemurhaan niin he joutuvat käymään uudestaan kaikki kärsimykset läpi seuraavassa elämässä, eri kehossa vain, eri aikana vain, ehkä vähän erilaiset kärsimyksetKÖ vain? Jos henget aikoinaan töppäsivät ja erehdyksessä samaistuvat kehoihin ja mieliin todellisen itsensä unohtaen niin onko se vain että voi voi, mitään ei ole tehtävissä, paitsi että oivalla todellinen itsesi ja sehän ei ole helppo tehtävä mutta apuja ei anneta. Onko olemassa helvettiä? ON. Täällä maan päällä moni elää helvetillisissä oloissa, mutta Jumala ei auta vaikka meitä rakastaa. Ai niin minähän olen jumala. Miksi ei yhtään siltä tunnu. Jotkut kärsivät pitkän elämänsä Jumalaa löytämättä. Mitä hyötyä siitä elämästä on ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija:  "Miten mä voin kertoa maailmankaikkeudelle, etten mä tahdo olla enää sen tahdoton marionetti? Laittaisi mut sitten pois, koska mua ei kiinnosta katsoa tätä maailmaa. Ja en halua olla osa mitään universumia tai miksi tätä paskaa taas kutsutkaan, vaan ihan kokonaan pois olemassa olosta."

Käyttäjä102:  "Mutta ei se elämänsä päättäjä -persoona herää jostain ajatellen että no voihan nyt, eikö tämä loppunutkaan, eikö tästä pääse millään!" 

Jäin tuota miettimään. Useat meediot ovat meediotilaisuuksissa ja kirjoissa kertoneet, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmaan mennessään useissa tapauksissa katunut tekemäänsä itsemurhaa paristakin syystä, mm. siksi, että on aiheuttanut tänne jääneille läheisille ja ystäville tuskaa itsemurhan tekemisen vuoksi, mutta myös siksi, että itsemurhan tehnyt on henkimaailmassa tajunnut, että hänellä olisikin ollut täällä maan päällä mahdollisuus toipua tuosta syvästä synkkyydestä, mikä oli siis kuitenkin väliaikainen, vaikka pitkältä ajalta maallisesti tuntuikin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että joskus on todella vaikea nähdä ulospääsyä jostain tilanteesta, se tuntuu täysin mahdottomalta, mutta joku päivä vain alkaa tapahtua jotain, vaikka hyvin pientäkin, joka vie taas helpompaa kohti. En lupaa kenellekään, että loppuelämä on hyvää, mutta on parempia ja haasteellisimpia aikoja, ja vähitellen oppii, että tämäkin hyvä tai huono/haasteellinen aika on jossain vaiheessa taas ohi ja sitten taas tulee uudelleen jotain hyvää tai haastetta, joten mitäpä tässä turhaan huolehtii - vuorottelu jatkuu ja siitä selvitään.

En usko, että henkimaailmassa olisi mitään rangaistusta elämänsä lopettaneelle luvassa, mutta en usko itsemurhan olevan hyvä ratkaisu "sielun" kokonaismatkan kannalta ajatellen.  Laajemmasta perspektiivistä katsoen toki kaikki "teoriat" muuttuvat toisenlaiseksi, mutta näin ihmisenä ja mediumismiin tutustuneena ajattelen näin.

Jotkut meediot sanovat myös, että jos ihminen tekee itsemurhan, niin hänen elämäntehtävänsä jää kesken ja hänen on kuitenkin tultava se tänne joskus toteuttamaan uudelleen.

Olen itsekin tehnyt jonkin verran meedion työtä, ja sen vuoksi uskon, että on olemassa ns. henkimaailma, mutta toki se on samanlaista, tietyllä tavalla epätodellista kuin elämä täällä pallollakin.

Paljon on myös heitä, jotka ovat epäonnistuneet itsemurhayrityksessään ja ovat myöhemmin olleet todella onnellisia siitä, etteivät itseään onnistuneet tappamaan, sillä muutos parempaan on tullut, ja he kaikki ovat saaneet myös paljon empatiakykyä ja ymmärrystä siitä raskaasta polusta, joka on vienyt heitä kohti parempaa - joidenkin kohdalla valaistumiseen asti.

Se, miten koemme sisäisesti, ilmentyy ulkoisissa olosuhteissamme. Jos "Vierailija" jaksaisit jotenkin ottaa hyväksyvän kannan nykyiseen tilanteeseesi luottaen siihen, että kaikella on aikansa ja pieniä ihmeitäkin voi tapahtua, jos esim. jaksat tarkkailla kehoasi ja mieltäsi täysin tuomitsematta sitä, mitä niistä ilmentyy, ja jos voit yrittää keskittyä joidenkin asioiden tekemiseen siten, että vaikka mielessäsi pyörii ajatuksia, niin älä anna niille huomiota, vaan yritä pysyä läsnäolon tilassa, siinä tekemisessä täysin keskittyneesti, ja hengitä rauhallisesti palleahengitystä, niin uskon, että elämääsi alkaa tulla myönteisempiä sävyjä. Sisäisen tilasi muututtua paremmaksi, myös ulkoiset olosuhteet alkavat tuottaa lisää hyviä asioita elämääsi. :) Kria

En ole tuo alkuperäinen Vierailija, mutta oman elämän lopetusta parikin kertaa yrittänyt tyyppi, jolle on pelkästään väsyttävä pettymys ettei henki lähtenyt.

Mun näkökulmasta tuollainen teksti kuulostaa kuolemanpelkoisen ihmisen pakkomielteiseltä elämän puolustamiselta ja vieläpä kyseenalaisin keinoin. Ensin syyllistetään läheisille aiheutetulla tuskalla. Sitten uhkaillaan kielteisimmässä seurauksilla tuonpuoleisessa ja paskan elämän uusintaotoksella vastoin tahtoa.

Ja ihan kuin joku tuska olisi aina kuolemanhalun syy tai parempi olo siihen ratkaisu! Itselleni on jo kauan ollut ihan sama onko surua vai iloa. Pettymykseni elämään on paljon eksistentialistisempaa laatua kuin että minulla olisi paska olo ja siksi haluaisin pois. Ärsyttää, että aina jos puhutaan kuoleman valitsemisesta, tulee joku hössöttämään että yritä nyt vielä tsempata, parempaa on tulossa. Voi olla, itseäni se ei vaan kiinnosta. Enkä edes ole siis tällä hetkellä aktiivisesti elämääni lopettamassa mutta eipä haittaisi jos vaikka se korona veisi tai joku muu.

Ymmärrän hyvin tuon tilan ja olen itse kokenut sen... Se on tila, joka on "askeleen päässä hulluudesta (tai itsetuhosta), askeleen päässä valaistumisesta". 

.

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko, olet maininnut muutamia kertoa, ettet esim. rukouksessa pyydä parantumista jollekin. Olet myös perustellut asian hyvin ja olen samaa mieltä. Ja käsittääkseni et yleensäkään pyytele "Jumalalta" mitään.

Mietin, mihin tämä Raamatun kohta viittaa, mitä se meitä kehottaa pyytämään? 

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan."

Kiittäen, Kria

Tähän on kaksi eri vastausta ja riippuu kunkin omasta tilanteesta tiellään, kumpi on hänelle oikea sillä hetkellä. 

Toisaalta asian voi nähdä niin, että anomisrukous tai manifestointi/uskolla luominen on Jeesuksen opin mukaan sallittua ja perusteltavissa. Manifestointiin hän viittaa vielä suoremmin sanoen että jos joku anoisi uskoen jo saaneensa, haluttu asia olisi hänelle tuleva, ja sanoo että jos ihmisellä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, vuorenkin saisi siirtymään. Tämä viittaa suoraan siihen että aineellisten muutosten aikaansaaminen on mahdollista eikä itsessään paheksuttavaa.

Toisaalta pitää muistaa mitä Jeesus sanoi usein opettaessaan noista anomisista ja kolkuttamisista: "Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät." Eli hän oletti, että ihmiset etsivät elävää yhteyttä Jumalaan ja Taivasten valtakuntaa, ei niinkään katoavaisia aineellisia asioita täällä, missä koi syö ja ruoste raiskaa.

Tämä viimemainittu on myös itse asiassa tie yltäkylläiseen elämään, jossa aineellinen taso manifestoituu automaattisesti juuri niin kuin pitääkin. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös kaikki tämä annetaan teille... Mutta useimpien elämässä on vaihe, jossa tällainen kehotus on liian abstrakti, ja täytyy vielä tapahtua mielen tasolla asioita jotta löytäminen voi toteutua. Tällöin ihminen usein kokee halua ja tarvetta tarttua itse toimeen ja parantaa elämäänsä aktiivisella rukouksella ja manifestoinnilla (kuten myös toki fyysisellä ja psyykkisellä työllä). Ja siinä ei ole siinä vaiheessa mitään vikaa! Mutta tulee aika jolloin siihen ei ole tarvetta eikä halua, ja silloin sellaisen jättää automaattisesti pois. 

Olen usein mielessäni harmistuneena mutissut, että ihan varmasti, jos olisin Jumala, pystyisin jotenkin paremmin selittämään ihmisille, miltä tuntuu olla Jumala, ja miten se näkyy/tuntuu esim. arkipäivän elämässä.  Välillä ajattelen, ettei sitä voi pelkällä älyllisellä pohtimisella vain ymmärtää - mutta kun niin haluaisin tietää, vai egoniko se haluaisi tietää?

Jossain määrin voi kuvailla sitä kyllä, mitä on olla "Jumala lihaan tulleena", siis sellainen ihminen joka tiedostaa kuolemattoman ja kaikkiallisen perusolemuksensa. Eli sitä, miltä ajan ja aineen illuusion sisältä, ikään kuin avatarana tai kehollisena kulkuneuvona tuntuu tai näyttää elää heränneenä. Mutta silloin kuvataan paljon sitä, mitä on olla ihminen, ja jokaisen tällaisen ilmenemismuodon tavat ilmentää Sitä, joka on Kaikki-mitä-on, ovat yksilöllisiä. Ne ovat kyllä kaikki Yksi esittämässä monia rooleja, ja Minä olen se, mutta roolien tasolla on paljon vaihtelua siinä mitä ne elämässään tekevät, miten ne puhuvat, miten käyttäytyvät.

Jumala tai Minä illuusioiden ja valepukujen takana on sitten se, josta on vaikeampi sanoa mitään mistä ihmismieli saisi mitään kiinni. Päädytään väkisin vertausten ja runollisen ilmaisujen maailmaan, koska kokemus itse on niin vieras milllekään, mitä ajan ja paikan maailmassa kehittynyt ihmiskieli tuntee. Niin päädytään niihin erilaisiin viittauksiin, kuten Elämä tai Energia tai kaikkiallinen Kvanttikenttä tai Tietoisuus tai Oleminen, Ilmentymätön tai Ilmennyt, Kaikkialla läsnä oleva tai Kaikki-mitä-on. Mutta ne ovat vain sormia jotka osoittavat kuuta, jokainen peilaa yhtä aspektia mutta mikään ei kaikkia - ei ole muuta tietä kuin kokea itse. 

Kun sinä Mystikko olet saanut jo pitempään todella tuntea itsesi Jumalana, niin onko olemassa mitään sanoja, millä kuvaisit tai selittäisit itseäsi niiden monien jo mainittujen tilalta. Tai esim. miltä oleminen tuntuu, kun olet vaikka töissä tai olet yksin?

Ikään kuin ihmiskehon ja mielen tasolta kuvattuna se tuntuu rauhalliselta autuudelta. Täydelliseltä rauhalta ja luottamukselta. Loputtomalta luovuuden ja energian virralta, johon voi täysin luottaa, että se ilmenee aineen maailmassa aina, kun sitä tarvitaan. Siltä, ettei ihmisenä tarvitse muuta kuin olla passiivinen sivustakatsoja sille mitä Voima (joka Minä olen) tämänkin muodon kautta tekee.

Oletkin kertonut, että toki pystyt olemaan täällä ihmisenä ihmisten seassa (ei mikään tarkka lainaus), vaikka sinun pitääkin tavallaan mennä siihen ihmisrooliin, mutta näetkö esim. työkavereidesi auroja tai näetkö, jos heillä olisi joku sairaus, mistä he eivät tiedä? Näetkö ihmisistä spontaanisti tai tarkoituksella heidän menneisyyteensä tai tulevaisuuteensa liittyviä tapahtumia?

Eräs reikimaster näki minua hoitaessaan, että vatsassani on pieni kasvain, mutta se on vaaraton. Menin sitten lääkäriin, ja kasvain leikattiin pois. Eli jos joku, joka ei vielä edes tunnista olevansa Jumala, näkee tuollaisia, niin tuntuisi, että niitä näkee myös silloin, kun jo tietää olevansa Jumala?

Minä näen ihmisissä Jumalan -sen joka Minä olen- ilmenneenä. Näen heidän ikuisen olemuksensa. Kaikki ajan ja paikan ulottuvuuden illuusiot ovat toissijaisia varjoja, enkä useimmiten kiinnitä niihin juurikaan huomiota. Joskus saan intuitioita sen tason asioista ja toimin niiden mukaan, mutta useimmiten suurin siunaus ihmiselle on tulla nähdyksi Todellisena, ikuisena itsenään, eikä niinkään se että sanoisi jotain tästä tasosta, joka on katoavaa ja muuttuvaa. Yleensä paraneminenkin tapahtuu sitä kautta, että ei näe sitä samaa illuusiota sairaasta kuin ihminen itse - jos toinen on vastaanottavainen toisenlaiselle kuvalle. Siksi Jeesuskin sanoi parantuneille "Sinun uskosi on sinut parantanut" eikä esimerkikis että minä tai Isä on sinut parantanut. Jeesus näki ihmisen ilman vikaa ja taakkoja, ja usko sai sen manifestoitumaan henkilön todellisuudeksi.

Miten sinä jaksat töiden päälle vielä opettaa oppilaita ja vastata meillekin täällä? Onko sinulla enemmän energiaa kuin ihmisellä, joka ei vielä tiedä olevansa Jumala? 

Minä olen elämän Energia :) Kyllä, se on useimpien kokemus, että ihmiskeho, joka on ikään kuin kulkuneuvo tai rooliasu, on myös osallinen paljon suuremmasta energiasta kuin ennen, jos sitä ohjaa tietoinen ykseys Kaikkiallisen kanssa, kuin jos sitä ohjaa ehdollistunut mieli joka uskoo olevansa kuolevainen ihminen jolla on tietyt tarpeet. Joel Goldsmithiä paljon kritisoitiin siitä kun hän kirjoitti ettei tarvitse unta juuri lainkaan, hänen katsottiin yllyttävän ihmisiä epäterveisiin käytäntöihin. Ja onkin totta, että ellei spontaanisti käy niin ettei enää kaipaa juurikaan unta, ei sellaista pidä yrittää. Mutta itsellänikin on käynyt samoin että nukun vain muutaman tunnin vuorokaudessa ja sitlloinkin olen jatkuvasti tietoinen. Uniaika ei ole minulle enää aika nähdä mielen tuottamia unia vaan aika jättää täysin ajan ja paikan illuusio ja olla Tietoisuus itse, kaikki Perimmäinen ja kaikki Illuusiot.

Olen usein miettinyt valaistuneiden kirjoja lukiessani, että joskus tuntuu siltä, kuin joitain kirjan asioita kertoisi Tietoisuus ja joissain kohdissa olisi aistittavissa vielä egon tai ihmisyyden rippeitä.

Näin on toimittava, että pystyy yleensä kommunikoimaan ihmisten kanssa. Otettava Perimmäisen Minän näkökulma silloin kun se on tarpeen ja mahdollista, ja ihmisen näkökulma silloin kun se on tarpeen ja mahdollista. Jokaisella valaistuneella on tämä ihmiskehon ja mielen "kulkuneuvo" ajan ja paikan todellisuudessa toimimiseen ja hän tietää mitä ihmismielessä (myös universaalissa) liikkuu. Hän on siis täysi ihminen siinä missä muutkin. Hän on vaan sellainen, joka tietää ihmisenä puhuessaan olevansa kuin näytelmän roolihahmo, ja todellinen Minä on samalla se, joka esittää kaikki muutkin olemassaolevaisten roolit ja on myös olevaisen takana oleva Ilmentymätön. Mutta ihmisten kanssa on useimmiten hyödyllistä keskustella ihmisen tasolta.

Kun luin nuo yläpuolelle lainatut tekstit, niin mietin, että kuka tai mikä osa sinussa on väsynyt tähän maailmaan?  Kuka sinussa ponnistelee, että jaksaa vielä tänne jäädä? Kuka sanoo, että sinun pitää auttaa meitä ihmisuskomusten vankeina olevia? Luulen, että valaistuneen (Jumalan) asuttama ihmiskeho väsyy, mutta väsyykö ihmiskehossa asuva Jumalakin?

Ei, se Minä, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, ei väsy. Eikä siinä edes tapahdu sellaisia ajassa ja paikassa olevia tapahtumia kuten ponnistelu, auttaminen, alkaminen ja loppuminen. Se On, ja kaikki potentiaaliset maailmat ovat siinä aina, yhtä tosina, yhtä läsnä, yhtä lailla Minun kehonani, Nyt. Mutta niissä monissa maailmoissa, monissa olevaisissa, monissa roolihahmoissa, on kaikenlaisia ilmiöitä jotka ovat osa tätä olevaisuuden draamaa. Sitä draamaa on myös se, kun Minä olen ottanut tätä kirjoittavan keho-mielikokonaisuuden roolihahmon ja koen kaikenlaista mitä ihminen voi ajassa ja paikassa eläessään kokea (tietäen toki samalla, että tämä on vain eräs roolihahmoistani).

Kerroit joskus aiemmin suunnilleen niin, että Jumalaa ei voi määrätä, ja vaikka olisitkin halunnut jäädä asumaan yksin vähän syrjemmälle, niin löysit itsesi kaupungista kerrostalosta.

Miksi niiin kävi?

Jos se oli intuitio, niin onko se Jumala, joka "määrää"?

Olen itsekin melkoinen erakko enkä millään haluaisi asua rivarissa tai kerrostalossa, koska en halua olla tekemissä ihmisten kanssa. Väsyn ihmisten kanssa. Silti minua on elämäni aikana usein luultu ekstrovertiksi, koska olen tullut ja tulen edelleen niin hyvin toimeen erilaisten, ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa. ..

Ilmeisesti sitten ei ole mahdollista "inttää vastaan" Jumalalle - itselleen? Vai onko?

Tietyssä vaiheessa se on hyvinkin mahdollista inttää vastaan. Useimmmilla on vaihe, jolloin ei niinkään koe olevansa Jumala tai tietoisuus itse, mutta kokee olevansa syvästi yhteydessä siihen tasoon. Kyllä silloin voi kiukutella ja vängätä ja perustella ihmismielenä sitä vastaan, jonka kokee olevan Jumalan -tai syvemmän Minän, sillä se on sama asia - tahto. Yleensä vaan sitä huomaa, että syvin täyttymyksen tunne omalle ihmisitsellekin tuleee siitä, kun seuraa sitä intuitiota ja luottaa siihen.

Mutta ei tuossa ole tosiaan mitään pelättävää mihin kutsu käy. Se menee aina niin että myös oma ihmisen tahto havaitsee sen ratkaisun juuri oikeaksi ja parhaaksi, mihin johdatettiin, silloinkin jos jokin osa "vanhaa ehdollistunutta ihmisyyttä" oli sitä mieltä että tästä en kyllä oikein tykkää. Minulle ehdottomasti oli paras mahdollinen ratkaisu muuttaa pois "erakkotorpastani", sitten kun erakkoilu oli hoitanut tehtävänsä eli johtanut valaistumiseen. Kynttilöitä ei sytytetä pidettäväksi vakan alla, eikä ihmiset etsi valaistumista lilluakseen yksikseen autuudessa jossain mökillä vaan palvellakseen muita. Eikä sen jälkeen noilla "olen introvertti tai ekstrovertti" tms ole mitään väliä - sitä on aina sitä mitä on tarpeen olla, ilman mitään sellaista kiinteää ja joustamatonta psyykkistä muotoa.

Vierailija kirjoitti:

V. 2018, Mystikko: "On kuitenkin mahdollista hylätä liian ahdistavaksi ja vaativaksi osoittautunut kehitystehtävä ja elää tavanomaisempaa elämää. Näin pääsee monesta vaikeudesta, mutta ihmistä voi piinata tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden tunne, vaikka elämä sinänsä olisi mukavaa."

Olen tosi paljon vuosikymmenten ajan manifestoinut rukoillut/pyytänyt, että saisin vähän kevennettyä tämän elämän sielunsuunnitelmaa, jossa fyysiset kivut ym. fyysiset rajoitteet ovat olleet lähes kestämättömiä ja rajoittaneet elämäni lopulta lähes täysin kotiseinien sisälle.

Haluaisin kovasti tietää, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin eroon tai saisin edes kevennettyä kivuliasta kehitystehtävääni?

Ainakaan positiivinen ajattelu, manifestoinnit, rukoukset ja pyynnöt eivät ole auttaneet, ja myös monet muut ovat rukoilleet puolestani, että saisin elää vähemmillä kivuilla, huimauksilla ym.

Vai voisiko olla niin, että olenkin ilmoittanut sieluntehtävää tehdessäni, että vaikka kuinka siellä maan päällä sitten kerjäisin helpotusta kipuihini, niin älkää (ketkä?) sitä minulle antako, sillä haluan kulkea valaistumisen polkua eteenpäin ja ilman kärsimystä se ei onnistu? - Kria

Tuo "ketkä" on tärkeä kysymys. Koska siihen vastaus on: Sinä itse. Sinä itse olet halunnut nähdä tällaisenkin unen kivuliaasta ja rajoittuneesta olemassaolosta ajan ja paikan maailmassa. Se ei kuitenkaan tarkoita sellaista predestinaatiota, että pitäisi todeta että ok, olen tuomittu tähän nykyiseen tämän kehon kuolemaan asti. 

Aina silloin, kun ihmisnäkökulmasta näyttää, että ei ole mahdollista tehdä mitään muuttaakseen ihmisen tasoa, on kuitenkin yksi tie: "etsikää ensin Jumalan valtakuntaa"... Ja sitä sinä olet tekemässäkin, siksi nämä kysymyksetkin, siksi etsintä. Herääminen unesta on ultimaattinen ratkaisu unessa esiintyviin ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Tänään on huono päivä.

Tuntuu oudolta, että monilla, jotka täällä kirjoittavat, on niin paljon samankaltaisia kokemuksia menneisyydessä. Minäkin olin koulukiusattu, seisoin koulun seinää vasten ja katselin kun muut leikkivät. Odottelin aamulla koulun lähistöllä, kunnes kello soi, ja sitten juoksin nopeasti kouluun, niin kukaan ei ehtinyt ainakaan aamutuimaan minua kiusata. Isäni oli monipuolisesti fiksu, rauhallinen ja kaikkien pitämä mies, mutta alkoholisti. Äitini oli usein suorastaan julma, vähintäänkin ilkeä nainen, joka haukkui aina isää ja minua kaikille ja kaikkia kaikille. Valehteli myös. Jos hänelle kertoi jotain, mitä hän ei ymmärtänyt, sai osakseen isolla äänellä naurettua pilkkanaurua. Hän on itsekeskeinen ja negatiivinen narsisti, jonka kanssa en halua olla tekemisissä. Lisäksi on siunaantunut paljon sairauksia, allergioita, fibromyalgiaa, tapaturmia, väkivaltaisia kumppaneita, petetyksiä tulemisia, homeista kotia, lähes kaiken omaisuuden menettämistä ym. ym. 

Miksi pitää olla niin vaikea tämä ihmisen elämä? Eikö vähemmillä kärsimyksillä ja vähemmillä elämillä voisi päästä valaistumisen kynnykselle? Kuka tästä tilanteesta nauttii. Jotkut sanovat, että Jumala haluaa kokea ja ilmentää itseään kauttamme monipuolisesti. Kärsiikö Jumala samalla kun mekin kärsimme? Onko "hän" masokisti? 

Tälle tielle ihmisiä ajaa niin usein kaikenlainen kärsimys, usein niin suuri että se johtaa eksistentiaaliseen pettymiseen koko olemassaoloon tällä ihmisten tasolla. Sellaiseen, kun joku yllä kirjotti ettei häntä edes kiinnosta onko olo hyvä vai huono, kun tympäisee koko oleminen silti vaikka olisi hyvä olo! Tällaisia ihmisiä päätyy nykyajassa eniten etsimään vapautusta tai valaistusta tai Jumalaa, siksi näissä ketjuissa heitä on.

Jumala on Oleminen, sinunkin olemisesi, silloinkin jos et sitä tiedosta tai tunne, ja kyllä Hän tuntee kaiken mitä sinäkin. Siksi Paavali sanoi kirjeissään esim. huoruutta vastaan, että se on paha koska käytännössä silloin laittaa Kristuksen, Jumalan itsensä, h uoraamaan. Niin kauan kuin oleminen ei lopu, kun pahan tekijä ei lakkaa kerta kaikkiaan olemasta ja katoa, Jumala on hänessä hänen olemisensa substanssina. 

Mutta kieltämättä se on silti eri asia kaikkiallisesta näkökulmasta kuin yksittäiseksi ajan ja paikan sisällä olevan ihmisen näkökulmasta. Unessa ihmisestäkin voi olla jopa mukavaa seikkaillla jännittävissä painajaisissa ja herätä lämpimästä sängystään todeten, että olipas jännä uni! Unen sisällä unihahmona hänestä oli kuitenkin ahdistavaa ja kamalaa, kun hirviöt jahtasivat eikä pakoon päässyt, ja lopulta repivät ja raatelivat, kunnes liika ahdistus herätti unesta tuskanhikisenä. Nämä kaikki todellisuudet ja maailmat ovat Sinun uniasi, Sinun draamaasi, Sinun illuusioitasi, suurinta taidetta. Mutta kuinka tukalaa se onkaan niin kauan, kuin kokee olevansa vain yksi kärsiväinen ja kuolevainen unen hahmo! 

Vierailija kirjoitti:

Usein käy mielessä ikuisuuskysymys että jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei voi armahtaa kohtuuttomasti kärsiviä ihmisiä? Jos he eivät enää kestä elämäänsä ja päätyvät itsemurhaan niin he joutuvat käymään uudestaan kaikki kärsimykset läpi seuraavassa elämässä, eri kehossa vain, eri aikana vain, ehkä vähän erilaiset kärsimyksetKÖ vain? Jos henget aikoinaan töppäsivät ja erehdyksessä samaistuvat kehoihin ja mieliin todellisen itsensä unohtaen niin onko se vain että voi voi, mitään ei ole tehtävissä, paitsi että oivalla todellinen itsesi ja sehän ei ole helppo tehtävä mutta apuja ei anneta. Onko olemassa helvettiä? ON. Täällä maan päällä moni elää helvetillisissä oloissa, mutta Jumala ei auta vaikka meitä rakastaa. Ai niin minähän olen jumala. Miksi ei yhtään siltä tunnu. Jotkut kärsivät pitkän elämänsä Jumalaa löytämättä. Mitä hyötyä siitä elämästä on ollut?

Helvetti on se sama mikä on Taivasten valtakunta nähtynä toisenlaisen tietoisuuden tilan läpi... Yksi mahdollisista illuusioiden tasoista, ja kieltämättä, moni ihmisen osassa on sellaisessa tietoisuuden tilassa että helvetti on osuva kuvaus hänen kokemastaan maailmasta suuren osan aikaa. 

Tosiaan se miksi Jumala ei auta on, että ihmiset etsivät jotain itsestään erillistä Jumalaa. Sellaista ei ole olemassa jossain avaruuden tai pilvien reunalla. Se on vähän kuin vanha tarina masentuneeta kalasta etsimässä valtamerta. Se tapaa vanhemman kalan ja kysyy, missähän mahtaisi olla valtameri, haluaisin mennä sinne. Vanhempi kala sanoo, että sinähän olet valtameressä! Josta toinen suuttuu, että enkä ole, valtameren piti olla kaikkea hienoa, koralliriuttoja ja uponneita laivoja aarrearkkuineen ja valaita ja ties mitä, mutta täällä on vain tylsää vettä, ja tavallisia kaloja ja kasveja - en minä tätä halua! Silti se tosiaan on koko ajan valtameressä, ja jos se uisi vähän kauemmas, se myös löytäisi niitä ihmeitä joita se kaipaa. Sama on ihmisen ja Jumalan laita: Jumala on koko ajan jokaisen ihminen Oleminen ja elämän Energia, mutta se on niin arkinen kokemus, että siihen harva syventyy ja kokee sitä oikein miksikään. Se on vain "tylsää tavallista vettä, ei kaivattu valtameri". Ja silti juuri siinä on syvyysulottuvuuksia, joita ei voisi pinnalta olettaa, ja niiden kokemiseen tähtäävät erilaiset läsnäoloon (Olemiseen) keskittyvät meditaatiot ja perinteet.  

Lämmin kiitos sinulle Mystikko, olet tänään kirjoittanut monta viisasta ja huojentavaa tekstiä, myös sellaista tietoa, jota ei ole valaistumista käsittelevissä kirjoissakaan, tai sitten tieto on ollut siinä muodossa, ettei se ole ainakaan minulle avautunut. 

Teksteistäsi saa myös voimaa jatkaa tällä polulla, ja sain vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, jotka olin aikonut seuraavaksi esittää. :) Kria

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein käy mielessä ikuisuuskysymys että jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei voi armahtaa kohtuuttomasti kärsiviä ihmisiä? Jos he eivät enää kestä elämäänsä ja päätyvät itsemurhaan niin he joutuvat käymään uudestaan kaikki kärsimykset läpi seuraavassa elämässä, eri kehossa vain, eri aikana vain, ehkä vähän erilaiset kärsimyksetKÖ vain? Jos henget aikoinaan töppäsivät ja erehdyksessä samaistuvat kehoihin ja mieliin todellisen itsensä unohtaen niin onko se vain että voi voi, mitään ei ole tehtävissä, paitsi että oivalla todellinen itsesi ja sehän ei ole helppo tehtävä mutta apuja ei anneta. Onko olemassa helvettiä? ON. Täällä maan päällä moni elää helvetillisissä oloissa, mutta Jumala ei auta vaikka meitä rakastaa. Ai niin minähän olen jumala. Miksi ei yhtään siltä tunnu. Jotkut kärsivät pitkän elämänsä Jumalaa löytämättä. Mitä hyötyä siitä elämästä on ollut?

Helvetti on se sama mikä on Taivasten valtakunta nähtynä toisenlaisen tietoisuuden tilan läpi... Yksi mahdollisista illuusioiden tasoista, ja kieltämättä, moni ihmisen osassa on sellaisessa tietoisuuden tilassa että helvetti on osuva kuvaus hänen kokemastaan maailmasta suuren osan aikaa. 

Tosiaan se miksi Jumala ei auta on, että ihmiset etsivät jotain itsestään erillistä Jumalaa. Sellaista ei ole olemassa jossain avaruuden tai pilvien reunalla. Se on vähän kuin vanha tarina masentuneeta kalasta etsimässä valtamerta. Se tapaa vanhemman kalan ja kysyy, missähän mahtaisi olla valtameri, haluaisin mennä sinne. Vanhempi kala sanoo, että sinähän olet valtameressä! Josta toinen suuttuu, että enkä ole, valtameren piti olla kaikkea hienoa, koralliriuttoja ja uponneita laivoja aarrearkkuineen ja valaita ja ties mitä, mutta täällä on vain tylsää vettä, ja tavallisia kaloja ja kasveja - en minä tätä halua! Silti se tosiaan on koko ajan valtameressä, ja jos se uisi vähän kauemmas, se myös löytäisi niitä ihmeitä joita se kaipaa. Sama on ihmisen ja Jumalan laita: Jumala on koko ajan jokaisen ihminen Oleminen ja elämän Energia, mutta se on niin arkinen kokemus, että siihen harva syventyy ja kokee sitä oikein miksikään. Se on vain "tylsää tavallista vettä, ei kaivattu valtameri". Ja silti juuri siinä on syvyysulottuvuuksia, joita ei voisi pinnalta olettaa, ja niiden kokemiseen tähtäävät erilaiset läsnäoloon (Olemiseen) keskittyvät meditaatiot ja perinteet.  

Meinasit, että ihmisten holokaustissakin olisi pitänyt vain muuttaa tietoisuuttasn, jolloin helvetti olisi ollut taivas? Tämä näissä jutuissa tökkii, todella kärsivien ihmisten todellisuuden vähättely. Entä jatkuvassa seksuaalisessa väkivallassa elävät lapsiuhrit? Nälkään nääntyvät? Huono tapa kokea todellisuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein käy mielessä ikuisuuskysymys että jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei voi armahtaa kohtuuttomasti kärsiviä ihmisiä? Jos he eivät enää kestä elämäänsä ja päätyvät itsemurhaan niin he joutuvat käymään uudestaan kaikki kärsimykset läpi seuraavassa elämässä, eri kehossa vain, eri aikana vain, ehkä vähän erilaiset kärsimyksetKÖ vain? Jos henget aikoinaan töppäsivät ja erehdyksessä samaistuvat kehoihin ja mieliin todellisen itsensä unohtaen niin onko se vain että voi voi, mitään ei ole tehtävissä, paitsi että oivalla todellinen itsesi ja sehän ei ole helppo tehtävä mutta apuja ei anneta. Onko olemassa helvettiä? ON. Täällä maan päällä moni elää helvetillisissä oloissa, mutta Jumala ei auta vaikka meitä rakastaa. Ai niin minähän olen jumala. Miksi ei yhtään siltä tunnu. Jotkut kärsivät pitkän elämänsä Jumalaa löytämättä. Mitä hyötyä siitä elämästä on ollut?

Helvetti on se sama mikä on Taivasten valtakunta nähtynä toisenlaisen tietoisuuden tilan läpi... Yksi mahdollisista illuusioiden tasoista, ja kieltämättä, moni ihmisen osassa on sellaisessa tietoisuuden tilassa että helvetti on osuva kuvaus hänen kokemastaan maailmasta suuren osan aikaa. 

Tosiaan se miksi Jumala ei auta on, että ihmiset etsivät jotain itsestään erillistä Jumalaa. Sellaista ei ole olemassa jossain avaruuden tai pilvien reunalla. Se on vähän kuin vanha tarina masentuneeta kalasta etsimässä valtamerta. Se tapaa vanhemman kalan ja kysyy, missähän mahtaisi olla valtameri, haluaisin mennä sinne. Vanhempi kala sanoo, että sinähän olet valtameressä! Josta toinen suuttuu, että enkä ole, valtameren piti olla kaikkea hienoa, koralliriuttoja ja uponneita laivoja aarrearkkuineen ja valaita ja ties mitä, mutta täällä on vain tylsää vettä, ja tavallisia kaloja ja kasveja - en minä tätä halua! Silti se tosiaan on koko ajan valtameressä, ja jos se uisi vähän kauemmas, se myös löytäisi niitä ihmeitä joita se kaipaa. Sama on ihmisen ja Jumalan laita: Jumala on koko ajan jokaisen ihminen Oleminen ja elämän Energia, mutta se on niin arkinen kokemus, että siihen harva syventyy ja kokee sitä oikein miksikään. Se on vain "tylsää tavallista vettä, ei kaivattu valtameri". Ja silti juuri siinä on syvyysulottuvuuksia, joita ei voisi pinnalta olettaa, ja niiden kokemiseen tähtäävät erilaiset läsnäoloon (Olemiseen) keskittyvät meditaatiot ja perinteet.  

Meinasit, että ihmisten holokaustissakin olisi pitänyt vain muuttaa tietoisuuttasn, jolloin helvetti olisi ollut taivas? Tämä näissä jutuissa tökkii, todella kärsivien ihmisten todellisuuden vähättely. Entä jatkuvassa seksuaalisessa väkivallassa elävät lapsiuhrit? Nälkään nääntyvät? Huono tapa kokea todellisuus?

Itse en ajattele et välttämättä vähätellään, mutta se toki siinä on että sellainen tietoisuuden muutos vaan ei ole ihmispäätöksellä tai tahdolla mahdollinen. Käsittääkseni valaistuneet nimittäin yleensä puhuvat jostain niin radikaalista, että ylitetään koko ajan ja paikan todellisuuden näkeminen eikä vain että nähtäisiin miellyttävämpi aineellinen todellisuus.

Itse uskon että se on mahdollista ja tavoiteltavaa, koska niin monet uskonnot ja perinteet siitä puhuu, mutta tosiaan, hindut sanovat että se vaatii tuhansia jälleensyntymiä joten se tuskin on sellainen juttu, että kun huomaa joutuneensa kamalaan paikkaan, voi tuosta vaan valita että muutanpa tietoisuudentilaani niin että kaikki on toisin.

Hei taas,

vähän jo nolottaakin tämä kysymysteni määrä. Taas mietin, kuka on minussa se, jota nolottaa?

Yleensäkin usein mietin sitä, kuka minussa on erilaista mieltä asioista ja kuka minussa sanoo jotain. Aina en tunnista kuka miettii/puhuu, jos mietitty tai sanottu asia on neutraali, mutta jos minulla on ns. ego pinnassa, niin sen kyllä tunnistan, tai jos puhun - joskus harvoin - Tietoisuudesta käsin. Olisiko vaihtoehtona, että puhuja on ihminen, jolla on ego vähän pienemmässä roolissa sillä hetkellä, kun asia on neutraalia?

Jumalalle on monia erilaisia nimiä, "kuten Elämä tai Energia tai kaikkiallinen Kvanttikenttä tai Tietoisuus tai Oleminen, Ilmentymätön tai Ilmennyt, Kaikkialla läsnä oleva tai Kaikki-mitä-on", mutta mietin, mitä tarkoittaa seuraavat:

Alkulähde? (mm. Tollen käyttämä sana)

Tarkkailija?  (sitä käyttää moni) 

Absoluutti? (mm. Nisargadattan, Moojinkin käyttämä sana)

Tajunta? (mm. Nisargadattan käyttämä sana)

Englanninkielisissä kirjoissa Nisargadatta käytti enimmäkseen sanaa Tajunta (Consciousness), mutta Tajunta oli kirjan suomennetussa versiossa kirjoitettu tarkoittavan sanaa Tietoisuus (Awareness), mikä luonnollisesti sitten sekoitti asian ymmärtämistä.

Mikä on siis Tajunta, johon Nisargadatta viittaa?

Onko Nisargadattan kirjoissa mainittu Tajunta sama kuin Tarkkailija vai sama kuin Tietoisuus?

Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi hänen kirjaansa, I am that, suomeksi Valvetilasi on unta, lukenut, joten pitänee taas lukea molemmat versiot, niin ehkä ymmärrän paremmin, mitä N on tarkoittanut.

Kiittäen, Kria

Consciousness -sana voidaan siis suomentaa sanaksi tietoisuus tai sanaksi tajunta.

Mietin siis, mitä Nisargadatta tarkoitti käyttäessään sanaa Consciousness, ja mitä silloin, kun käytti sanaa Awareness, kun suomennetussa kirjassa käytettiin hyvin vähän tajunta -sanaa verrattuna alkuperäiseen kirjaan. 

-Kria