Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6995)
Hei, Kristitty mystikko! Mitä mieltä olet ortodoksisesta kirkosta? Olen vakavasti harkitsemassa ortodoksiksi kääntymistä, evlut-kirkosta olen jo eronnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teki mieli pitkästä aikaa tänne kirjoitella. Voi olla, että tulee pidempikin avautuminen ;) Syksyllä, joka tuntui kestävän ikuisuuden, oli aika lailla hiljaiseloa henkisellä puolella. Välillä tuli lipsahdettua melankoliaan ja muutaman kerran suorastaan ahdisti.
Mieltäni askarruttaa erityisesti jostain esiin noussut turhamaisuus. Tämän piirteen olen itsessäni tunnistanut. Minulla on joitain poikkeamia kehossani, josta minua on joskus kiusattukin. Toisaalta taas jotain aivan upeita piirteitä, joista olen (turhankin) ylpeä.
Kiusaamistaustani on jättänyt minuun jatkuvan tarpeen verrata ulkonäköäni muihin. Kadehdin itseäni kauniimpia ja minun on vaikea tutustua heihin. Yleensä kehitän päässäni jonkun muka ärsyttävän piirteen, jonka takia en pidä ihmisestä... Mutta oikeasti olen vain kateellinen. Toisaalta säälin rumempia ja yritän hädissäni löytää edes jotain "silmää mielyttävää". Ollut aika raadollista herätä näihin piirteisiin itsessä. Eniten olen soimannut itse itseäni omasta ulkonäöstäni. Kuinka olen liian laiha/lihava, rypistynyt, finninaamainen jne.
Toisaalta olen osannut tämän myötä vähentää ainakin oman ulkonäön ruotimista. Olen mitä olen. No, jossain vaiheessa sitten pistettyäni tämän merkille, kelkka kääntyikin ihan toiselle tolalle. Mieli "huutelee kadulla ihmisille kamaluuksia". Tyyliin hyi mikä läski! Huh, onneksi en ole noi ruma! Melkein säikähdän tällaisen tullessa. En kyllä osaa ollenkaan samaistua tuohon huutelijaan. Mutta siis mitä ihmettä? Ensiksi tunsin vähän häpeää noista ajatuksista, mutta tuntuu ettei maksa vaivaa. Lähinnä vähän jakomielitautinen olo :/
Olisin halunnut mystikolta kysyä, että kun on saavuttanut todellisen minänsä, niin näyttävätkö kaikki tavallaan yhtä kauniilta? Katoaako ulkoisen kuoren merkitys sillon? Lähinnä mietin, että onko tässä toivoa tämän rähisevän mielen suhteen :D
Usein myös tuntuu, että kun olen tavallaan edistynyt jossain, niin mieli nalkuttaa heti "jaa sitä luullaan nyt olevansa niiiiiin kehittyneitä ja henkisiä nänynäää ja lässyn lää". Olen yrittänyt jättää tuonkin vain huomiotta. Varsinkin kun tulee aina niin epäystävälliseen sävyyn :D Onko jotain muuta mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä?
T. 1424
Vierailija kirjoitti:
Hei, Kristitty mystikko! Mitä mieltä olet ortodoksisesta kirkosta? Olen vakavasti harkitsemassa ortooksiksi kääntymistä, evlut-kirkosta olen jo eronnut.
Ortodoksisuudessa on kauniisti säilytetty mystiikan ja spirituaalisuuden perinnettä, mutta sellaisella nöyrällä ja terveellä tavalla, ei joidenkin vapaiden suuntien kaatumis- ja profetiasekoilujen tyyliin. Jos ortodoksisuus vetää sinua puoleensa, se on sinun mielesi ja sielusi sävyn kanssa yhteensopiva seurakunta, ja kannattaa kyllä katsoa se tie.
Ihmiset on erilaisia, ja eri suuntaukset sopii eri henkilöille. Perinteisesti suuntausten edustajat ajattelevat, että heidän oma on oikea ja muut enemmän tai vähemmän vääriä, mutta minä ajattelen, että jos etsijä on vilpitön, hän kyllä löytää olipa se seurakunta mitä vaan, ja tarvittaessa vaihtaa paikkaa jos sydän niin sanoo. Jumala on kaikki mitä on, eikä ole siis yhtään paikkaa, ei yhtään ihmisten kokoontumista, missä Jumala ei olisi läsnä ja löydettävissä.
Olisin halunnut mystikolta kysyä, että kun on saavuttanut todellisen minänsä, niin näyttävätkö kaikki tavallaan yhtä kauniilta? Katoaako ulkoisen kuoren merkitys sillon? Lähinnä mietin, että onko tässä toivoa tämän rähisevän mielen suhteen :D
Perimmiltään katoaa. Elän maailmassa täynnä taivaallisia olentoja, jotka hohtavat Jumalan pyhyyttä ja läsnäoloa ja iankaikkista elämää. Mutta toki, niin kauan kuin minulla on ihmisen keho ja aistit, niin toki toissijaisesti näen heidän katoavaiset ulkokuorensakin ja pystyn esim. arvioimaan onko joku ihminen tämän kulttuurin kauneusihanteiden mukainen vai ei, onko laiha vai lihava jne. En kyllä yleensä niin tee vaan nautin spontaanista havainnosta jossa muodon olemus menettää merkityksensä kirkkautta täynnä olevan sisimmän olemuksen rinnalla.
Hyvin pitkään oli kyllä tietynlainen ehdollistettu arvosteleva sisäinen ääni, joka paljolti tuli äidiltäni, jonka lempihuveja on aina ollut arvostella naisten ulkonäköjä juorutyyliin. Se ääni saattoi höpötellä päässäni asioita kuten "hyi kamala kuinka lihava ihminen", "onpa rasvaiset hiukset, epäsiistin näköinen", "onpa ikäisekseen rupsahtanut tuokin". Ja silloin kun vielä olin itse lihava, se ääni ruoski pääosin itseäni. Kun kuvani heijastui jostain kaupan tai ikkunan peilistä, tuli kommentteja kuten "oksettava laarditankki, ta pa ittes" tai "hyi hitto miten voi olla noin vastenmielisen näköinen ihminen". Sama ääni pyrki myös ylpistymään, kun laihduin ja tulin paremman näköiseksi. Se muistutteli, jos oli havaitsevinaan että olin huoneen kaunein ihminen, ja jos joku saattoi olla kauniimpi selitteli: "niin, hän on kyllä ihan seksikäs mutta kyllä sinä olet arvokkaammalla tavalla kaunis".
Ei tuo ehdollistettu ääni juurikaan haittaa sitten, kun tietää että se on ole Minä, vaan jotain "ajallisen kulkuvälineeni" eli ihmiskehon ehdollistuneita hermoreaktioita. Vanha auto vähän temppuilee omalla tavallaan, mutta siihen on tottunut ja sen kanssa tulee toimeen, voi jopa hymyillä sen ominaisille outouksille. Vaikka kyllä ne väheneekin ajan kanssa, kun elää uudessa havaitsemisen tavassa pidempään. Paradoksaalisesti ne häviää sitten, kun ei ole enää mitään väliä vaikka sisäisen puheen höpinä jatkuísi hautaan asti.
Usein myös tuntuu, että kun olen tavallaan edistynyt jossain, niin mieli nalkuttaa heti "jaa sitä luullaan nyt olevansa niiiiiin kehittyneitä ja henkisiä nänynäää ja lässyn lää". Olen yrittänyt jättää tuonkin vain huomiotta. Varsinkin kun tulee aina niin epäystävälliseen sävyyn :D Onko jotain muuta mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä?
Eipä oikeastaan. Kaikki vastustus antaisi egolle vain lisää voimaa, joten parempi on antaa höpöttää ja jättää huomiotta. Sen voi yrittää aina muistaa, että minä en ole tuo ääni, vaan se ääni on jotain mitä minä tarkkailen ja seurailen - jotain minussa ohimenevästi esiintyvää, mutta en Minä. Pilviä taivaalla, taivas ei niistä tahriinnu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli tiivistettynä tuo parin viimeisen viestin asia. Egot ja ehdollistuneet mielet ovat turhamaisia. Se ei ole sinulle mikään ongelma, koska Sinä et ole se.
Mystikko, miten pääsit ylipainosta eroon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, miten pääsit ylipainosta eroon?
Heh...minäkin haluan tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, miten pääsit ylipainosta eroon?
Heh...minäkin haluan tietää.
Tuo asia oli minulle alkupään Vetovoiman laki kokeiluja. Olin sitä etten harjoitellut pienillä asioilla tyyliin löydä höyhen, saa joku tarjoamaan itselle kahvit seuraavana päivänä, löydä parkkipaikkoja paikasta josta löytäminen yleensä on epätodennäköistä. Sitten aloin miettiä, että mihin oman elämän parantamiseen tätä voisi käyttää. Ymmärsin olevani aloittelija ja sen, että en todennäköisesti vielä saisi aikaan mitään, mikä vaatisi ns. yliluonnollisen tai äärimmäisen epätodennäköisen muutoksen. Usko ei vaan riittäisi vaikka psyykkaisin kuinka. Mutta ylipaino, siitä pääseminenhän ei vaadi ihmettä ja se häiritsi elämääni melkoisesti, joten lähdin työskentelemään sen kanssa.
Visualisoin itseäni päivittäin hoikkana, liikunallisena ja hyvinvoivana, tekemässä asioita kevyesti ja energisesti, kun lihavana kaikki oli raskasta ja uuvuttavaa. Teippasin vaa'an näytön päälle tavoitepainoni, joka oli paino jonka olin parikymppisenä painanut. Katselin kuvastoista vaatteita ja rakensin ikään kuin tyyliä itselleni olettaen olevani jo hoikka. Pääasia oli elää valtaosa ajasta uskomuksessa, että olen jo saanut sen mitä tavoittelen - satunnaiset epäilykset lihavuuden haittojen muistutellessa itsestään ei haitanneet, kunhan ne kuittasi heti sillä, että joka päivä uusi minä manifestoituu mielikuvituksen ja intuition maailmasta fyysiseeen maailmaan hieman lisää, ei tässä hätää. Vakuutin itselleni että uusi todellisuus on jo olemassa sillä merkittävimmällä tasolla, ja manifestoituminen olisi varma.
Kun näin elin ajatuksessa jossa olin hoikka ja urheilullinen ja hyvinvoiva, syöminen alkoi itsestään muuttua. Aloin tehdä smoothieita ja syödä ruokaisia salaatteja, käyttää paljon kasviksia ruoanlaitossa. Aterioiden kuittaaminen leivillä, einespizzoilla tai jopa suklaalevyllä jne jäi pois - eihän hoikka, terve ja energinen ihminen joka visualisoin olevani, sellaista juurikaan harrasta. Aika pian alkoi tehdä mieli myös lähteä usein kävelemään ja katselemaan luontoa. Energiaakin alkoi pian olla sen verran enemmän että jaksoi kävellä nopeammin eikä se ollut enää hikistä uuvuttavaa puhisemista kuten alussa. Aloin myös käydä uimassa, koska olin aina siitä nauttinut mutta jossain iässä vaan oli jäänyt pois. Näin kalorien saanti tippui ja kulutus lisääntyi, ihan ilman kalorien laskentaa tai tarkkojen ruokavalioiden miettimistä. Minä vaan jo elin sellaista elämää kun ajattelin tavoitepainoiseni ihmisien elävän, ja se painokin sitten tippui vähitellen tavoitteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mieltä olet Krishnamurtin ajatuksista?
Mystikko: mitä tehdä, kun herääminen pelottaa? Pelkään edelleen "menettäväni" itseni, jos otan askeleen pidemmälle tällä polulla. Silti jotenkin tiedän, että alkaa olla aika siirtyä eteenpäin. Ja sen tiedän varmaksi, että olen ollut matkalla tänne jo lapsesta saakka.
Olen kuilun reunalla ja alhaalla odottava vesi kutsuu minua hyppäämään. Tiedän veden alla olevan hiljaista ja hyvä olla. Tiedän nousevani pintaan. Mutta ylhäältä käsin vesi näyttää samealta. Tuntematon pelottaa.
Kuka tai mikä minussa pelkää ja mitä? Ego?
Menetänkö otteeni materiaalisesta elämästä, jos nyt hyppään? Miten pystyn olemaan hyvä äiti, työntekijä, vaimo ja muutenkin kunnollinen kansalainen enää pinnalle noustuani? Osaanko maksaa laskuja? Muistanko hoitaa lapseni? Siivoamaan kodin? Pystynkö kiinnostumaan ystävieni murheista? Entä jos olenkin skitsofreenikko kuten isoisäni? Entä jos valaistuminen onkin jokin kultti tai joukkopsykoosi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ketjuun (muistaakseni) aiemmin kirjoittanut, joskin sitä satunnaisesti seurannut. Jatkan vielä tuosta aiheesta, että tietoisuuden kasvuun ja valaistumiseen pyrkiminen voi pahimmillaan aiheuttaa psykoosin. Minulle kävi juuri näin. Se ei liittynyt tähän ketjuun millään tavalla, mutta yhtä kaikki, henkisyyden etsiminen johti kohdallani osastolle.
Kun minut oli lääkityksellä saatu irti psykoottisista kuvitelmista ja harhoista, vedin sen jälkeen ns. liinat kiinni kaiken uskonnollisuuden ja henkisyyden suhteen. En halunnut kuulla niistä sanaakaan, vaan pysyä tiukasti kiinni ”todellisessa” maailmassa. Pelkäsin, että homma lähtee uudelleen käsistä.
Nyt kun psykoosista on jo aikaa ja luotan arvostelukykyyni sen suhteen, milloin olen kiinni ”todellisuudessa” ja milloin ajatteluni ja looginen päättelyni on psykoottista, olen pikkuhiljaa taas valmis jatkamaan siitä, mihin ennen sairastumistani jäin. Meditoin tai rukoilen päivittäin, teen paljon maadoittumisharjoituksia ja jos jokin asia herättää minussa pelkoa tai muun liian voimakkaan negatiivisen reaktion, irrottaudun sen aiheuttajasta vaikkapa lähtemällä lenkille tai kuuntelemalla musiikkia.
Samoin, jos tunnen, että johonkin asiaan syventyminen muuttuu pakkomielteiseksi, irrottaudun silloin myös pakkomielteen kohteesta tietoisesti.
En soimaa itseäni, jos näin käy. Totean vain itselleni, että nyt reagoin liian voimakkaasti tähän ja saatan mietiskellä, mikä reaktion aiheutti. Tämä on mielestäni sellaista lempeää ja itselle armollista sipulin kuorimista.
Henkisyyden etsiminen itsen ulkopuolelta (kuten vaikka tästä ketjusta) on aina hieman kyseenalaista ja vaatii mielestäni vastaanottajalta tai etsijältä tietynlaista kypsyyttä ja erottelukykyä altistaa itsensä sellaiselle sisällölle, josta ei ole tarkoituskaan saada mitään one size fits for all -tyyppistä valmiiksi pureskeltua ratkaisua. Se pureskelu kun on tehtävä itse, eikä suodattamatta voi ottaa totuutena kaikkea, mikä totuutena annetaan.
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä olet Krishnamurtin ajatuksista?
Krishnamurti ehdottomasti on aito valaistunut opettaja, mutta kuten on kaikkien opettajien kanssa, kaikki ei sovi kaikille. Krishnamurtilla oli esimerkiksi paljolti oman historiansa takia, jossa uskonyhteisö alkoi rakentamaan hänestä jo lapsesta asti uutta messiasta, hyvin kielteinen suhtautuminen kaikkeen järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen ja esim. muodolliseen meditaatioon. Osalle heidän omalla tiellään juuri tuo on sanoma mitä he sillä hetkellä tarvitsevat, osalle taas on parempi jatkaa esim. muodollista meditaatiota tai pysyä etsijänä uskonnolliisen ryhmittymän sisällä. Siiinäkin tapauksessa toki Krishnamurtia voi lukea, ja pitää sen minkä oma sielu kokee itselle hyväksi ravinnoksi, ja jättää huomiotta muun.
Ajatusten kanssa on usein yleensäkin niin, että ei ole absoluuttisen oikeita tai vääriä, sillä totuus ei löydy lopulta ajatusten tasolta, vaan on yksilölle sillä hetkellä hyödyllisiä, hyödyttömiä tai haitallisia ajatuksia. Samallekin ihmiselle eri vaiheessa hengellistä ja henkistä tietä sama teksti voi näyttäytyä hyödyttömänä tai äärimmäisen hyödyllisenä. Esimerkiksi itse aloin ymmärtämään Raamattua vasta, kun olin jo kokenut heräämisen. Sitä ennen, huolimatta siitä että olin ollut kristitty pitkään, en ymmärtänyt siitä kuin hyvin pintatasoa ja esim. Jeesuksen opetukset kuulostivat kovin katkelmanomaisilta ja vaikeilta ymmärtää. Esim. hän tuntui puhuvan vähän väliä taivasten tai Jumalan valtakunnasta, jota pitäisi etsiä, mutta ei koskaan tuntunut valaisevan mikä se on, heitteli vaan mystisiä heittoja jotka murskasivat yleisiä käsityksiä, kuten sen että ihmiset uskoivat että taivasten valtakunta on jotain minne pääsee kuoleman jälkeen jos on uskonut oikein ja elänyt hyvin, niin siihen Jeesus kuittasi taivasten valtakunnan olevan sisäisesti meissä ja meidän keskellämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 14 kirjoitti:
Mystikko: mitä tehdä, kun herääminen pelottaa? Pelkään edelleen "menettäväni" itseni, jos otan askeleen pidemmälle tällä polulla. Silti jotenkin tiedän, että alkaa olla aika siirtyä eteenpäin. Ja sen tiedän varmaksi, että olen ollut matkalla tänne jo lapsesta saakka.
Olen kuilun reunalla ja alhaalla odottava vesi kutsuu minua hyppäämään. Tiedän veden alla olevan hiljaista ja hyvä olla. Tiedän nousevani pintaan. Mutta ylhäältä käsin vesi näyttää samealta. Tuntematon pelottaa.
Kuka tai mikä minussa pelkää ja mitä? Ego?
Menetänkö otteeni materiaalisesta elämästä, jos nyt hyppään? Miten pystyn olemaan hyvä äiti, työntekijä, vaimo ja muutenkin kunnollinen kansalainen enää pinnalle noustuani? Osaanko maksaa laskuja? Muistanko hoitaa lapseni? Siivoamaan kodin? Pystynkö kiinnostumaan ystävieni murheista? Entä jos olenkin skitsofreenikko kuten isoisäni? Entä jos valaistuminen onkin jokin kultti tai joukkopsykoosi?
Se tuntuu useimmista tuolta. Se on juurikin ego, ehdollistunut minä, se valeminä joka on rakennettu minäksi kun yhteyttä Todelliseen Minään ei ole ollut, joka pelkää. Se on hallinnut ihmisen elämää käytännössä koko eliniän, siitä on tullut hänen identiteettinsä. Se ei tunne muuta tapaa ohjata toimintaa ja elää tuotteliasta elämää kuin että se itse on ruorissa. Sen näkökulmasta mitään muuta ohjaavaa henkeä ei ole edes olemassa tai jos on, se on kaukainen ja epäluotettava.
Itse muistan miten siinä vaiheessa kun olin heräämisen rajoilla jo, tunsin jatkuvasti intensiivistä kauhua. Tuntui kun nuorallakävelisin rotkon yllä, toisaalta peläten putoamista, varmana siitä että se tarkoittaisi joko hulluutta tai kuolemaa, toisaalta lopulta niin väsyneenä pelkäämään että tekisi mieli jo heittäytyä sinne rotkoon. Niin minä yhtä aikaa halusin ja pelkäsin, ja se oli pahimmillaan kuin paniikkikohtaus päällä jatkuvasti. Itse lopulta vaan väsyin pelkäämään niin paljon, että annoin mennä. Varsinkin kun itse olin vuosia kuumeisesti etsinyt sitä minkä tiesin nyt odottavan, enhän voinut sitten torjua sitä kun se oli saatavilla.
Mutta se mitä tuollaisen jälkeen kokee ei ole mitenkään epäterve tila edes inhimillisestä näkökulmasta. Se on äärimmäisen selkeyden ja rauhan tila, jossa kaikki normaalit arkiasiat tulee hoidetuksi, mutta nyt ilman mitään painetta tai stressiä. Ne vaan järjestyy, sen mitä ns. egosta on jäljellä vaan katsellessa sivusta miten kaikki hoituu kuin itsestään. Eikä sitä myös unohda millaista oli olla tavalliselta mielen tasolta elävä ihminen, ja sen takia voi tuntea empatiaa myös ystävien ja muiden ihmisten murheita kohtaan, silti vaikka itse ei niistä samoista asioista enää omassa elämässään murhetta tuntisikaan. Ja se energia itse, mitä herännyt, todellisen Itsensä tunteva ihminen lähettää ympäristöönsä vaikkei edes sanoisi mitään, on yleensä ihmisille parempi lohdutus kuin mikään määrä psykologisen viisauden tai myötäelämisen sanoja. Sen aistii usein sellaisetkin ihmiset jotka ei usko edes mihinkään energioihin ja valaistumisiin, ja saattavat kommentoida vaikka: "sinulle on tosi helppo puhua" tai "olet varmaan tosi onnellinen ihminen" tai "oletko uskovainen, kun sinussa on sellaista erityistä rauhaa".
Sinun aikasi alkaa olla hypätä samealta näyttävään veteen. Mutta hyppyhetkeä ei pakoteta, sinä valitset sen itse. Vakuutavan vaan, että mikään kielteinen ei odota sinua vaan rauha, ilman ulkoista syytä sisältä nouseva hiljainen, syvä onnellisuus, ja ykseydentunne kaiken olemassa olevan kanssa. Siitä näkökulmasta suurimman osan muista ajattelu ja elämä näyttää joukkopsykoosilta tai unelta, mutta kyllä sitä osaa silti roolinsa näytellä siinä unessakin kun kerran siinä mukana on (vaikkakin itse hereillä).
KM, olet muistaakseni kertonut, että olet aikoinaan keskustellut erilaisten henkiolentojen kanssa, ilmeisesti myös "summonoinut" paikalle entiteettejä? Kiinnostaisi tietää, keitä tai mitä nämä henget olivat, tai jos et halua sitä paljastaa, niin millaisia ne kokemukset olivat? Jos nyt oikein muistan, niin osa oli hyvinkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta ymmärrän kyllä, jos et halua vastata ainakaan kovin seikkaperäisesti.
Vierailija kirjoitti:
KM, olet muistaakseni kertonut, että olet aikoinaan keskustellut erilaisten henkiolentojen kanssa, ilmeisesti myös "summonoinut" paikalle entiteettejä? Kiinnostaisi tietää, keitä tai mitä nämä henget olivat, tai jos et halua sitä paljastaa, niin millaisia ne kokemukset olivat? Jos nyt oikein muistan, niin osa oli hyvinkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta ymmärrän kyllä, jos et halua vastata ainakaan kovin seikkaperäisesti
Kyllä. Oli aika jolloin olin hyvin kiinnostunut meditaatiossa tutkimaan erilaisia tietoisuuden tiloja ja niissä avautuva uusia todellisuuksia. Pääosa kokemuksista oli miellyttäviä. Esimerkiksi huomasin että luonnossa kaikki on elävää, kaikki on henkeä, kaikella on henki. Aloin aistia näitä luonnon ja elementtien henkiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa tietoisesti. Huomasin myös että ns. ajan verho joka peittää edesmenneet näkyvistä on lähinnä illusorinen ja muodostuu erilaisista uskomusfilttereistä, joille on muodostunut pitkän ehdollistumisen aikana hermostolliset rakennevastineet. Opin näkemään riippumatta näistä, tarkoittaa myös edesmenneiden näkemistä, mutta ei rajoitu ns. elävien sieluihin vaan tarkoittaa myös paikkojen näkemistä kuten ne oli menneessä ajassa. Sekä sellaisten olentojen todellisuuksia, joista useimmilla ei ole mitään hajua, vaikka ne ovat tässä meidän keskellämme, mutta ei aistittavissa ihmisten normaalissa tietoisuudentilassa. Moni esim. ufohavainto on oikeasti näiden toisten "taajuuksien" olentojen havaintoja, jotka sitten tulkitaan nykyisessä teknologisessa maailmassa avaruusaluksiksi tai avaruusolennoiksi.
Ongelmat muodostuu yleensä siitä, jos yrittää jotenkin hyödyntää henkiolentoja, ymmärtämättä oikeasti syvästi mitä tekee. Olin jossain vaiheessa melko ylimielinen, ajattelin että minulla on aina valta vaan palata ns. normaaliin tietoisuuden tasoon ja sitten mahdolliset epämiellyttävät entiteetit katoaa kokemuksestani. Ihan uteliaisuudesta otin kontaktia sellaisin henkiinkin joita on tapana sanoa demoneiksi. Ja luulin että kontaktin jälkeen vaan palaan entiseen eikä niitä "otuksia" enää näy ellen virittäydy tietoisesti niiden taajuudelle. Mutta siinä vaiheessa kun normaali tietoisuuden tiilassa alkaa nähdä varjohahmoja, tuntea ulkopuolelta tulevia hyvin vieraita ajatuksia ja tuntea läsnäolon omassa kodissaan, ei olekaan enää kivaa. Monenlaisia henkiä voi kutsua, mutta kannattaa muistaa, että se ei välttämättä ole yksipuolista. Nekin voivat kutsua sitten itseä omassa arjessa, tavoilla joita ei toivoisi.
Voimakkaimmat henkiolennot ei ole jotain kiinnostavia objekteja tutkittavaksi vaan niille ihminen voi olla objekti hyödynnettäväksi. Siinä mielessä ymmärrän hyvin esim. kristinuskon kielteisyyden sille, että henkiin etsitään yhteyttä. Kyllä, niiltä voi saada tietoa omaan arkeensa josta on hyötyä, mutta jos törmää ikävämmänpuoleiseen henkeen, niin se yleensä haluaa maksun palveluksestaan.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KM, olet muistaakseni kertonut, että olet aikoinaan keskustellut erilaisten henkiolentojen kanssa, ilmeisesti myös "summonoinut" paikalle entiteettejä? Kiinnostaisi tietää, keitä tai mitä nämä henget olivat, tai jos et halua sitä paljastaa, niin millaisia ne kokemukset olivat? Jos nyt oikein muistan, niin osa oli hyvinkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta ymmärrän kyllä, jos et halua vastata ainakaan kovin seikkaperäisesti
Kyllä. Oli aika jolloin olin hyvin kiinnostunut meditaatiossa tutkimaan erilaisia tietoisuuden tiloja ja niissä avautuva uusia todellisuuksia. Pääosa kokemuksista oli miellyttäviä. Esimerkiksi huomasin että luonnossa kaikki on elävää, kaikki on henkeä, kaikella on henki. Aloin aistia näitä luonnon ja elementtien henkiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa tietoisesti. Huomasin myös että ns. ajan verho joka peittää edesmenneet näkyvistä on lähinnä illusorinen ja muodostuu erilaisista uskomusfilttereistä, joille on muodostunut pitkän ehdollistumisen aikana hermostolliset rakennevastineet. Opin näkemään riippumatta näistä, tarkoittaa myös edesmenneiden näkemistä, mutta ei rajoitu ns. elävien sieluihin vaan tarkoittaa myös paikkojen näkemistä kuten ne oli menneessä ajassa. Sekä sellaisten olentojen todellisuuksia, joista useimmilla ei ole mitään hajua, vaikka ne ovat tässä meidän keskellämme, mutta ei aistittavissa ihmisten normaalissa tietoisuudentilassa. Moni esim. ufohavainto on oikeasti näiden toisten "taajuuksien" olentojen havaintoja, jotka sitten tulkitaan nykyisessä teknologisessa maailmassa avaruusaluksiksi tai avaruusolennoiksi.
Ongelmat muodostuu yleensä siitä, jos yrittää jotenkin hyödyntää henkiolentoja, ymmärtämättä oikeasti syvästi mitä tekee. Olin jossain vaiheessa melko ylimielinen, ajattelin että minulla on aina valta vaan palata ns. normaaliin tietoisuuden tasoon ja sitten mahdolliset epämiellyttävät entiteetit katoaa kokemuksestani. Ihan uteliaisuudesta otin kontaktia sellaisin henkiinkin joita on tapana sanoa demoneiksi. Ja luulin että kontaktin jälkeen vaan palaan entiseen eikä niitä "otuksia" enää näy ellen virittäydy tietoisesti niiden taajuudelle. Mutta siinä vaiheessa kun normaali tietoisuuden tiilassa alkaa nähdä varjohahmoja, tuntea ulkopuolelta tulevia hyvin vieraita ajatuksia ja tuntea läsnäolon omassa kodissaan, ei olekaan enää kivaa. Monenlaisia henkiä voi kutsua, mutta kannattaa muistaa, että se ei välttämättä ole yksipuolista. Nekin voivat kutsua sitten itseä omassa arjessa, tavoilla joita ei toivoisi.
Voimakkaimmat henkiolennot ei ole jotain kiinnostavia objekteja tutkittavaksi vaan niille ihminen voi olla objekti hyödynnettäväksi. Siinä mielessä ymmärrän hyvin esim. kristinuskon kielteisyyden sille, että henkiin etsitään yhteyttä. Kyllä, niiltä voi saada tietoa omaan arkeensa josta on hyötyä, mutta jos törmää ikävämmänpuoleiseen henkeen, niin se yleensä haluaa maksun palveluksestaan.
Kiitos vastauksesta. Jos vielä jaksat vastata uteluihin, niin pyysitkö hengiltä missään vaiheessa palveluksia tai jotain spesifiä tietoa/vastauksia? Saitko niitä?
Entä miten pääsit lopulta eroon negatiivisista olennoista/demoneista? Teitkö jotain konkreettisia, materiaalisia rituaaleja vai turvauduitko esim. rukouksiin, mielikuvaharjoitteluun, meditaatioon?
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, miten pääsit ylipainosta eroon?
Heh...minäkin haluan tietää.
Tuo asia oli minulle alkupään Vetovoiman laki kokeiluja. Olin sitä etten harjoitellut pienillä asioilla tyyliin löydä höyhen, saa joku tarjoamaan itselle kahvit seuraavana päivänä, löydä parkkipaikkoja paikasta josta löytäminen yleensä on epätodennäköistä. Sitten aloin miettiä, että mihin oman elämän parantamiseen tätä voisi käyttää. Ymmärsin olevani aloittelija ja sen, että en todennäköisesti vielä saisi aikaan mitään, mikä vaatisi ns. yliluonnollisen tai äärimmäisen epätodennäköisen muutoksen. Usko ei vaan riittäisi vaikka psyykkaisin kuinka. Mutta ylipaino, siitä pääseminenhän ei vaadi ihmettä ja se häiritsi elämääni melkoisesti, joten lähdin työskentelemään sen kanssa.
Visualisoin itseäni päivittäin hoikkana, liikunallisena ja hyvinvoivana, tekemässä asioita kevyesti ja energisesti, kun lihavana kaikki oli raskasta ja uuvuttavaa. Teippasin vaa'an näytön päälle tavoitepainoni, joka oli paino jonka olin parikymppisenä painanut. Katselin kuvastoista vaatteita ja rakensin ikään kuin tyyliä itselleni olettaen olevani jo hoikka. Pääasia oli elää valtaosa ajasta uskomuksessa, että olen jo saanut sen mitä tavoittelen - satunnaiset epäilykset lihavuuden haittojen muistutellessa itsestään ei haitanneet, kunhan ne kuittasi heti sillä, että joka päivä uusi minä manifestoituu mielikuvituksen ja intuition maailmasta fyysiseeen maailmaan hieman lisää, ei tässä hätää. Vakuutin itselleni että uusi todellisuus on jo olemassa sillä merkittävimmällä tasolla, ja manifestoituminen olisi varma.
Kun näin elin ajatuksessa jossa olin hoikka ja urheilullinen ja hyvinvoiva, syöminen alkoi itsestään muuttua. Aloin tehdä smoothieita ja syödä ruokaisia salaatteja, käyttää paljon kasviksia ruoanlaitossa. Aterioiden kuittaaminen leivillä, einespizzoilla tai jopa suklaalevyllä jne jäi pois - eihän hoikka, terve ja energinen ihminen joka visualisoin olevani, sellaista juurikaan harrasta. Aika pian alkoi tehdä mieli myös lähteä usein kävelemään ja katselemaan luontoa. Energiaakin alkoi pian olla sen verran enemmän että jaksoi kävellä nopeammin eikä se ollut enää hikistä uuvuttavaa puhisemista kuten alussa. Aloin myös käydä uimassa, koska olin aina siitä nauttinut mutta jossain iässä vaan oli jäänyt pois. Näin kalorien saanti tippui ja kulutus lisääntyi, ihan ilman kalorien laskentaa tai tarkkojen ruokavalioiden miettimistä. Minä vaan jo elin sellaista elämää kun ajattelin tavoitepainoiseni ihmisien elävän, ja se painokin sitten tippui vähitellen tavoitteeseen.
Mutta jos oma kehokin on illuusio, niin miksi painoa ei voisi pudottaa jatkamalla samoja elämäntapoja, mutta visualisoimalla itsensä hoikkana? Ihmismielen helpompi uskoa laihtuvansa, kun tekee niiden ohjeiden mukaan mitä kaikki lehdet/tv-ohjelmat/hyvinvointivalmentajat toitottavat?
Liittyykö tähän kun laihduttaminen on vaikeaa? Terveelliset elämäntavat helppoja ja päivittäinen kalorivaje on (tai ainakin pitäisi olla) 500-800kcal luokkaa, mutta mitään ei tapahdu vuosienkaan kuluessa? Ja kun taas aina hoikkana pysyvällä on mielentila "en liho millään" ja vetää herkkuja jatkuvasti, mutta pysyy samassa painossa.
KM, Mitä tehdä kun tietoinen manifestointi "ei toimi"? Olet tätä asiaa välillä keskustelussa kommentoinutkin. Otteita omasta elämästä:
1. Minulla oli ollut vain "huonoja" työpaikkoja, jonka jälkeen olin pitkään työttömänä. Olin jo tottunut siihen, että töissä ei ole kivaa, mutta toisaalta hävetti olla työttömänä vuodesta toiseen. Sitten ihan yhtäkkiä sain määräaikaisen kivan työpaikan. Oikeasti uskoin monen kuukauden ajan, että saan jatkosopimuksen, mutta lopulta esimies kertoi, että se ei olekaan mahdollista. Velloin kuukausia sen jälkeen siinä kauhussa kuinka joudun taas työttömäksi tai johonkin huonoon työhön. Ja täysin yllättäen minulle tarjottiinkin jatkosopimusta. Elin siis jo ihan sitä työttömän arkea mielessäni, mietin mitä sanon viimeisenä työpäivänä, miten palautan avaimet jne. En todellakaan elänyt siinä todellisuudessa tai uskonut että olisin taas työssäkäyvä.
2. Näin itseni yhdessä erään henkilön kanssa ja meillä olikin suhdeviritystä. Tämä henkilö sitten käyttäytyi aika vaihtelevasti, mutta aina mietin, että se ei haittaa, koska lopulta päädytään kuitenkin yhteen. Visualisoin/kävin keskusteluja hänen kanssaan ikään kuin olisimme seurustelusuhteessa, tämän kaiken tein suurimmaksi osaksi sen takia, että olin niin ihastunut ja nuo visualisoinnit olivat kivaa ajanvietettä. Juuri kun kaiken piti olla hyvin, hän katosi kokonaan elämästäni (siis ihan kuin katkaisimesta vaihtamalla kaikki muuttui) ja nyt vuosien jälkeen on jo ollut pakko myöntää itselleen, että takaisin ei taida enää olla tulemassa. Ja tämä sama kuvio toistuu tietynlaisena muissakin rakkaussuhteissa, mutta niissä olen selkeästi nähnyt sen polun, jossa asiat alkaa mennä huonosti jne ja johtaa eroon.
Esimerkkejä on tietysti vaikka kuinka, mutta pääpointti on se, että vaikka miten paljon visualisoin/uskon joko siitä syystä että yritän tietoisesti manifestoida tai siitä syystä että se on kivaa, niin elämässäni tietyt jutut eivät muutu. Sitten on toisaalta tuo työasia, mikä muuttui kuin katkaisimesta vaihtamalla ja kaikki asiat siinä menivät putkeen, vaikka en muuttanut ajatuksissani/uskomuksissani omasta mielestäni mitään.
Alkukirkon läntinen puoli (Rooma) sortui kansainvaelluksiin ja perversioihin, jotka näyttävän vain jatkuvan. Roomalaiskatolisessa kirkossa hierarkia, byrokratia ja tavat korostuvat henkisyyden kustannuksella. Tuo on myös lutikkakirkon tuleva tuhon tie!
Itäisen puolen alkuseurakunnat (Konstantinopol, Jerusalem, Antiokia ja Aleksandria) säilyivät tuolloin. Tosin Kreikkalaiskat. kirkon (Suomenkin) pääpaikka Konstantinopol=Uusi Rooma=Istanbul on nyt osin islamilaisessa Turkissa, mutta kreikk.kat. kirkko on saanut toimia rauhassa.