Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Miksi me kaikki olemme ikäänkuin erillämme käymässä tätä keskustelua, siksikö, että se ylipäätään ei olisi mahdollista irl? Mitä tapahtuisi jos me, jotka olemme jutelleet täällä paljon ja tietysti Mystikko myös osuisimme kaikki fyysisesti samaan paikkaan juttelemaan? Olisiko se sitten ihan jotain muuta, kuin mitä sen odottaa olevan, tai siis onko tämä keskustelu itsessään suurin illuusio? Minusta ainakin tuntuu, että minun pitäisi ainakin kauhean paljon tehdä töitä uudestaan päästäkseni yli esimerkiksi ihmisten ulkonäöstä ja puhetyylistä ja ties mistä, itsestäni ennen muuta. Siitäkin huolimatta, että tässä keskustellessa olen kokenut jakavani samaa todellisuutta vaivattomasti kanssanne.

Vierailija kirjoitti:

Miksi me kaikki olemme ikäänkuin erillämme käymässä tätä keskustelua, siksikö, että se ylipäätään ei olisi mahdollista irl? Mitä tapahtuisi jos me, jotka olemme jutelleet täällä paljon ja tietysti Mystikko myös osuisimme kaikki fyysisesti samaan paikkaan juttelemaan? Olisiko se sitten ihan jotain muuta, kuin mitä sen odottaa olevan, tai siis onko tämä keskustelu itsessään suurin illuusio? Minusta ainakin tuntuu, että minun pitäisi ainakin kauhean paljon tehdä töitä uudestaan päästäkseni yli esimerkiksi ihmisten ulkonäöstä ja puhetyylistä ja ties mistä, itsestäni ennen muuta. Siitäkin huolimatta, että tässä keskustellessa olen kokenut jakavani samaa todellisuutta vaivattomasti kanssanne.

Oma kokemukseni on, että jos samansuuntaisesta henkisyydestä tai hengellisyydestä kiinnostuneet ihmiset kohtaavat livenä, noilla ulkoisilla asioilla on useimmiten hyvin vähän merkitystä. Se on nykymaailmassa niin harvinainen kokemus, että ainakaan metafyysisen tai mystisen tien etsijöitä tapaa ja voi vapaasti keskustella niistä asioista joita lähes kaikki, uskovatkin, ihmiset pitäisivät ihan hullujen houreina, että yleensä siitä ottaa kaiken irti. 

Tosin jos on esim. nettikeskustelun kautta rakentanut kovin vahvan kuvan jostain ihmisestä ja tämä onkin ihan erilainen, voi se vähän aluksi häiritä, ja sitten enemmänkin jos on jopa ihastunut tähän ihmiseen netin kautta. Itselleni kävi kerran opiskelijana näin. Netin kristillisellä keskustelupalstalla ihailin erään nimimerkin syvällisiä kirjoituksia. Hänellä tuntui olevan valtavasti tietoa keskiajan teologiasta, luostariperinteistä, alkukirkon ajoista ja siitä miten kristinusko muodostui siksi mitä se nyt on, ja myös jonkinlainen metafyysinen maailmankuva joka oli minun silloisen näkemykseni mukaan vaarallisen lähellä harhaoppia mutta ei niin paha että olisin suoraan juossut karkuun. Mies kiehtoi minua ja siinä yli parin vuoden nettituttuuden aikana ihastuin häneen kovasti. Hänellä oli samanlaisia tunteita minua kohtaan.

No, tuli sitten päivä jona tapasimme. Olin ajatellut miehen tietämyksen ja ehkä vähän kuivakan kirjoitustyylin perusteella, että hän olisi ehkä minua jonkin verran vanhempi, hillitty ja rauhallinen mies. Sellaisen perään minä olin kovasti, neli-viisikymppisten älykkötyyppien. Pettymys oli ihan kauhea, kun junasta tuli hevarityylinen "karju", nuori jätkä. Ja juovuksissa jo alun perin ja halusi heti baariin. Häntä kyllä selvästi kiinnosti oikeasti ne asiat joista kirjoittelikin ja olisi halunnut niistä puhua, mutta minä en päässyt yli pettymyksestäni  tyyppiin joten olin etäinen ja vähäpuheinen. Olisi siitä voinut hyvää keskusteluakin tulla jos olisin osannut olla ilman ennakko-odotuksia ja hyväksynyt hänet sellaisena ja siinä tilassa kuin hän oli. Mutta ei, minä otin nokkiini koska todellisuus ei täyttänytkään niitä odotuksia, jotka olin ilman mitään perusteita rakentanut omassa päässäni ja vieläpä ihastunut omiin kuvitelmiini.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi me kaikki olemme ikäänkuin erillämme käymässä tätä keskustelua, siksikö, että se ylipäätään ei olisi mahdollista irl? Mitä tapahtuisi jos me, jotka olemme jutelleet täällä paljon ja tietysti Mystikko myös osuisimme kaikki fyysisesti samaan paikkaan juttelemaan? Olisiko se sitten ihan jotain muuta, kuin mitä sen odottaa olevan, tai siis onko tämä keskustelu itsessään suurin illuusio? Minusta ainakin tuntuu, että minun pitäisi ainakin kauhean paljon tehdä töitä uudestaan päästäkseni yli esimerkiksi ihmisten ulkonäöstä ja puhetyylistä ja ties mistä, itsestäni ennen muuta. Siitäkin huolimatta, että tässä keskustellessa olen kokenut jakavani samaa todellisuutta vaivattomasti kanssanne.

Oma kokemukseni on, että jos samansuuntaisesta henkisyydestä tai hengellisyydestä kiinnostuneet ihmiset kohtaavat livenä, noilla ulkoisilla asioilla on useimmiten hyvin vähän merkitystä. Se on nykymaailmassa niin harvinainen kokemus, että ainakaan metafyysisen tai mystisen tien etsijöitä tapaa ja voi vapaasti keskustella niistä asioista joita lähes kaikki, uskovatkin, ihmiset pitäisivät ihan hullujen houreina, että yleensä siitä ottaa kaiken irti. 

Tosin jos on esim. nettikeskustelun kautta rakentanut kovin vahvan kuvan jostain ihmisestä ja tämä onkin ihan erilainen, voi se vähän aluksi häiritä, ja sitten enemmänkin jos on jopa ihastunut tähän ihmiseen netin kautta. Itselleni kävi kerran opiskelijana näin. Netin kristillisellä keskustelupalstalla ihailin erään nimimerkin syvällisiä kirjoituksia. Hänellä tuntui olevan valtavasti tietoa keskiajan teologiasta, luostariperinteistä, alkukirkon ajoista ja siitä miten kristinusko muodostui siksi mitä se nyt on, ja myös jonkinlainen metafyysinen maailmankuva joka oli minun silloisen näkemykseni mukaan vaarallisen lähellä harhaoppia mutta ei niin paha että olisin suoraan juossut karkuun. Mies kiehtoi minua ja siinä yli parin vuoden nettituttuuden aikana ihastuin häneen kovasti. Hänellä oli samanlaisia tunteita minua kohtaan.

No, tuli sitten päivä jona tapasimme. Olin ajatellut miehen tietämyksen ja ehkä vähän kuivakan kirjoitustyylin perusteella, että hän olisi ehkä minua jonkin verran vanhempi, hillitty ja rauhallinen mies. Sellaisen perään minä olin kovasti, neli-viisikymppisten älykkötyyppien. Pettymys oli ihan kauhea, kun junasta tuli hevarityylinen "karju", nuori jätkä. Ja juovuksissa jo alun perin ja halusi heti baariin. Häntä kyllä selvästi kiinnosti oikeasti ne asiat joista kirjoittelikin ja olisi halunnut niistä puhua, mutta minä en päässyt yli pettymyksestäni  tyyppiin joten olin etäinen ja vähäpuheinen. Olisi siitä voinut hyvää keskusteluakin tulla jos olisin osannut olla ilman ennakko-odotuksia ja hyväksynyt hänet sellaisena ja siinä tilassa kuin hän oli. Mutta ei, minä otin nokkiini koska todellisuus ei täyttänytkään niitä odotuksia, jotka olin ilman mitään perusteita rakentanut omassa päässäni ja vieläpä ihastunut omiin kuvitelmiini.

Mistäpä sen tietää vaikka alitajuntasi naamioi aiheellisen varoituskellon äänen joksikin, jonka silloin tulkitsit omaksi rajoittuneisuudeksesi. 

Olen itsekin tavannut metafyysistä tietä taivaltavia jonkin verran, tai sanoisinko ihmisiä, jotka ovat kotonaan siinä maailmassa tavalla tai toisella. Osa on täysin vilpittömiä etsinnässään ja tarkoitusperissään, osa taas aivan jotain muuta. Joku voi olla suorastaan poikkeuksellinen syvällinen ja viisas ja siitäkin huolimatta ihmissuhteiden tasolla täysin narsisti, tai hakemassa jotain muuta mitä ei odottaisi. No, kukin menee omalla tyylillään. 

Ja siis tuohon 1192 viestiin täydennän ja painotan, että minulla ei ole mitään nuoria, rokkihenkisiä eikä juoviakaan ihmisiä vastaan.

Minulla on eräs ongelma. Se tietenkin hälvenisi, jos ymmärtäisin todellisuuden illuusioluonteen enkä välittäisi maallisista asioista, mutta kun en ole siinä pisteessä - ainakaan vielä, ehkä en koskaan?

Aina, kun aloitan uuden rutiinin tai kokeilen jotain uutta tekniikkaa - aiemmin manifestoidakseni jotain, nykyisin lähinnä saadakseni mielenrauhaa - pari päivää tai viikkoa menee tosi hyvin. Elämästä saattaa tulla yhtäkkiä aivan ihmeellistä, kuten edellisessä viestissäni taisin mainitakin. Tärkeintä on, että usein minulla on todella hyvä ja luottavainen olo. Sitten ikään kuin laiskistun, alan ottaa asiat itsestäänselvyytenä ja totun liiaksi olosuhteisiin -> palaan vanhoille tavoilleni, jolloin kaikki romahtaa ympäriltäni ja sisältäni joko vähitellen tai kerralla. Sitten taas "ryhdistäydyn", jolloin asiat paranevat ja kierre alkaa alusta...

Tämä on todella raskasta ja olen jopa miettinyt, että olenko mieleltäni aivan terve (kaksisuuntainen mielialahäiriö? persoonallisuushäiriö? masennus?). Kärsin samasta kierteestä myös painoni ja laihdutuksen kanssa, eli pysyn dieetillä max. pari viikkoa ja kun paino alkaa pudota, repsahdan ja syön sitten niiden aiempienkin päivien edestä. Molempia yhdistää myös se, että ennen romahdusta päätän, että en enää yritä manifestoida/tavoitella mielenrauhaa TAI että päätän, ettei minun tarvitsekaan laihduttaa.

Pahoittelen niin kovin pinnallista - mutta myös tuskallista - ongelmaani, mutta haluaisin ymmärtää, miten tästä kierteestä pääsee pois tai mitä tämä ylipäänsä tarkoittaa. Miksi teen näin itselleni?

14. En usko että sinulla on mitään tarvetta diagnosoida itseäsi millään sairausdiagnooseilla. Tuonkaltainen tila taitaa olla useimmilla luonnollinen tila, jossa ihminen elää, kun luonnollinen ihmismieli johtaa elämää.

Itsekin muistan taistelleeni juuri esim. lukemattomien dieettiyritysten kanssa niin, että lopulta en enää uskonut niihin yhtään aloittaessanikaan, kun olin jo kymmeniä kertoja aloittanut ja taas lopettanut. Lopulta saatoin aamupäivällä päättää että tänään syön kevyesti ja terveellisesti, ja iltapäivällä päättää, että ja hitot, oli kova työpäivä, minäpä menen hampurilaisravintolan kautta ja ostan vielä parit kaljat ja karkkipussinkin päälle. Minulla, luontaisella sotkun generoijalla, oli myös tavoite tehdä perusteellinen viikkosiivous joka torstai, meditoida piti kolmasti päivässä, kävellä 4 kertaa viikossa jne. Kaikkien päätösteni kanssa kävi kuten kuvaat: päätös, heti innokasta tsemppaamista ja hyvää oloa, romahdus. Ja uudestaan alusta.

Psykologinen tieto sanoo, että "tahdonvoima väsyy kuin lihas", ja että tottumuksista on hyvin vaikea päästä. Ja se on totta, mutta siinä on se henkinen puoli että oikeastaan koko toimintaa ohjaa "väärä minä". Pyrkimykset sinänsä voivat olla yleisesti ottaen hyviä, esim. elää terveellisemmin, päästä irti päihteestä, lopettaa jokin syntitapa, mutta koska muutos ei lähde syvemmän minän ymmärryksestä vaan egon taistelusta itseään vastaan, siitä tosiaan tulee tahdonvoimaa vaativaa taistelua. Ja kukaan ei jaksa taistella itseään vastaan loputtomiin. Tosiasiassa kumpikaan ei ole se oikea Minä, ei se joka piiskaa hyviin tapoihin, eikä se joka vastustaa sellaista kurinalaista elämää ja haluaisi vaan nauttia hetkessä, seurauksista viis. Molemmat puolet ovat sen ilmiön ilmenemismuotoja, jossa todellisen Itsen työkaluksi tarkoitettu mieli on alkanut esittää itseä, ilman yhteyttä syvempään näkemykseen ja viisauteen. 

Mutta todellinen muutos tulee vasta tietoisuuden tilan muutoksen kautta. Eikä se muutos tule minkäänlaisen itseään vastaan taistelun tai minkään ulkoisten tapojen muuttamisen kautta. Ulkoiset tavat muuttuu, kun sisäinen muuttuu. Tai oikeammin se ei muutu, sillä se on jo täydellinen - se mikä muuttuu on ymmärrys siitä, mikä pohjimmiltaan on.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Tosiasiassa kumpikaan ei ole se oikea Minä, ei se joka piiskaa hyviin tapoihin, eikä se joka vastustaa sellaista kurinalaista elämää ja haluaisi vaan nauttia hetkessä, seurauksista viis. Molemmat puolet ovat sen ilmiön ilmenemismuotoja, jossa todellisen Itsen työkaluksi tarkoitettu mieli on alkanut esittää itseä, ilman yhteyttä syvempään näkemykseen ja viisauteen. 

Kiitos. Kyse on tosiaan siitä, että yritän tahdonvoimalla muuttaa elämääni tai saavuttaa jotain parempaa. Olo on kuin sarjakuvissa, joissa henkilön toisella olkapäällä istuu enkeli ja toisella demoni. Enhän minä ole kumpikaan noista.

Ymmärrän ongelmasi, 14, eikä se minusta ole lainkaan pinnallinen. Tuo sisäinen taistelu, tapahtuipa se millä osa-alueella tahansa, väsyttää ja aiheuttaa juuri kuvaamasi kaltaisen kierteen, jossa ongelmat vain toistavat itseään. Olen itse kokenut aivan samaa mm. juuri terveellisten elämäntapojen ja "paremman" luonteen tavoittelussa. Henkisen tien myötä pystyin luopumaan yksi kerrallaan lähes kaikista taisteluista sisäisen luottamuksen avulla, mutta yksi oli ja pysyi: Lapsuudessani omaksumat epäterveet tavat reagoida kuormittaviin tilanteisiin kiusasivat minua ihan viime aikoihin asti. Tästä taistelusta oli vaikea luopua, sillä koin sen aiheuttavan suurta harmia läheisilleni ja siten uskoin olevani vastuussa siitä, että muutos täytyy tehdä: Jos ei itseni, niin ainakin läheisteni vuoksi. Monta kertaa petyin itseeni, kun vakaista aikomuksista huolimatta päätökseni olla "parempi" ihminen läheisilleni ei koskaan pitänyt.

Lopulta väsyin tähänkin taisteluun ja päätin, että hitot, minä en yritä enää ratkaista tätä mieleni avulla, kun ei siitä ollut mitään hyötyä. Järkeilin asiaa itselleni aiempien henkisten kokemusten avulla: Olin kokenut jo niin monta kertaa, että sisäinen heijastuu ulkoiseen, ei toisinpäin, joten olisi turhaa yrittää muuttaa tätäkään asiaa vain pakottamalla itseäni johonkin muottiin. Hyväksyin tilanteen ja päätin keskittyä perusasioihin: Sisäisessä keskuksessani olemiseen mahdollisimman usein siitä huolimatta, miltä tilanteet ulkoisesti näyttävät. Ja kuinka ollakaan, tämäkin ongelma on alkanut raueta aivan itsestään. Kun otin tältä asialta "vallan pois" eli en enää ruokkinut sitä omalla fokuksellani, se alkoi sulaa pois ja tehdä tietä jollekin todellisemmalle. En minä täydellinen ihminen vieläkään ole, mutta olen aivan hämmästynyt siitä, miten vuosikymmeniä mukanani kantama taakka on alkanut keventyä ilman, että minun on tarvinnut tietoisesti sitä yrittää jotenkin ratkaista. Ihan naurattaa, miten olen itse niin tiukasti pitänyt kiinni näistä ongelmista ja rajoitteista, kun ne eivät koskaan todellisia olleetkaan: Minä tein niistä ongelmia antamalla niille vallan "itseni yli", jolloin ne todella aiheuttivat syvää sisäistä tuskaa minulle. Paradoksaalisesti siis vasta asian hyväksyminen alkoi tuoda siihen muutosta. Ajattelen sen niin, että antautumalla sieluni ohjaukselle se kyllä hakeutuu itselleen luontaiseen tilaan: Pois itseni tai läheisteni vahingoittamisesta. Minun tehtäväni on vain tehdä tilaa tuolle sisäiselle ohjaukselle.

Nro 14 kirjoitti:

Minulla on eräs ongelma. Se tietenkin hälvenisi, jos ymmärtäisin todellisuuden illuusioluonteen enkä välittäisi maallisista asioista, mutta kun en ole siinä pisteessä - ainakaan vielä, ehkä en koskaan?

Aina, kun aloitan uuden rutiinin tai kokeilen jotain uutta tekniikkaa - aiemmin manifestoidakseni jotain, nykyisin lähinnä saadakseni mielenrauhaa - pari päivää tai viikkoa menee tosi hyvin. Elämästä saattaa tulla yhtäkkiä aivan ihmeellistä, kuten edellisessä viestissäni taisin mainitakin. Tärkeintä on, että usein minulla on todella hyvä ja luottavainen olo. Sitten ikään kuin laiskistun, alan ottaa asiat itsestäänselvyytenä ja totun liiaksi olosuhteisiin -> palaan vanhoille tavoilleni, jolloin kaikki romahtaa ympäriltäni ja sisältäni joko vähitellen tai kerralla. Sitten taas "ryhdistäydyn", jolloin asiat paranevat ja kierre alkaa alusta...

Tämä on todella raskasta ja olen jopa miettinyt, että olenko mieleltäni aivan terve (kaksisuuntainen mielialahäiriö? persoonallisuushäiriö? masennus?). Kärsin samasta kierteestä myös painoni ja laihdutuksen kanssa, eli pysyn dieetillä max. pari viikkoa ja kun paino alkaa pudota, repsahdan ja syön sitten niiden aiempienkin päivien edestä. Molempia yhdistää myös se, että ennen romahdusta päätän, että en enää yritä manifestoida/tavoitella mielenrauhaa TAI että päätän, ettei minun tarvitsekaan laihduttaa.

Pahoittelen niin kovin pinnallista - mutta myös tuskallista - ongelmaani, mutta haluaisin ymmärtää, miten tästä kierteestä pääsee pois tai mitä tämä ylipäänsä tarkoittaa. Miksi teen näin itselleni?

Kommentoin vielä tätä kohtaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei arkitietoisuudessa edelleenkään ymmärrä esimerkiksi materian illuusioluonnetta. Muuntuneen tietoisuuden tilassa toki näkökyky minullakin laajenee, mutta arjen tilanteissa kokemus illuusiosta on vain jonkinlaista sisäistä tietämistä tai aavistamista, ei täyttä ymmärrystä ja varmuutta. En siis usko, että näiden ongelmien hälveneminen edellyttäisi valaistumista, vaan niitä voi lievittää ihan puhtaasti siirtämällä omaa fokustaan pois ongelmista ja tavoitteista (edes sen mielenrauhan tavoittelusta). Nimittäin tavoittelemalla jotain kerrot itsellesi, ettei sinulla vielä ole sitä, mitä tavoittelet, ja luontaisesti tämä heijastuu lopulta myös kokemukseesi. Minä olen viime aikoina käyttänyt usein Mystikon pariin otteeseen mainitsemaa tekniikkaa oman mielen "paimentamisesta": Sillekin voi tosiaan vain todeta, että "hiljaa, sinä rauhaton mieli, minä keskityn nyt vain olemiseen" tms. Saattaa se siellä taustalla silti höpötellä, mutta ei siihen tarvitse samaistua. Mielenrauhaa ei siis tarvitse tavoitella, mieltä ei tarvitse pystyä hiljentämään täysin eikä muutenkaan olla mitenkään täysin valaistunut pystyäkseen tuntemaan tyyneyttä, jolloin se myös heijastuu ulkoiseen kokemusmaailmaan sitä enemmän, mitä useammin tätä tyyneyttä kokee.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko,

Parisuhteeni menevät usein samalla kaavalla. Taistelen aina alussa vastaan ihastumista syystä xyz ja kunnes lopulta päätän hyväksyä tilanteen ja "annan luvan"/antaudun ihastumiselle, niin mies katoaa tai tapahtuu muuta ulkoista mikä tekee suhteen mahdottomaksi.

Olen yrittänyt ho'oponoponoa, meditaatiota, puhdistautumista, henkisten tunnesiteiden katkaisemista...jne. Ilman merkittävää tulosta. Olen kuitenkin onnellinen yksinäni, mutta aina kun uusi ihana mies ilmaantuu, alan leikitellä ajatuksella parisuhteesta ja sitten alkavat ongelmat.

Mistä tällainen voi kummuta ja mitä asialle voi tehdä? Koen vahvasti, että nämä kokemukset kumpuavat minusta itsestäni, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut fixaamaan tätä.

Lainaan omaa viestiäni, kun en vielä ole saanut tähän itse selvyyttä tai muiden kokemuksia/mielipiteitä. Erityisesti nyt tämä asia tuntuu vaikealta. Muissa ihmissuhteissani ei ole juurikaan ongelmia ja saan manifestoitua ihania ihmisiä elämääni. Siksi tuntuukin omituiselta, että parisuhdeasiat tuottavat näin suuria vaikeuksia. Mietin, että koenko syvällä sisimmässäni, että en ansaitse hyvää parisuhdetta.

Kiitos jo etukäteen, jos joku osaa auttaa.

En tiedä mikä on sinun kuviosi, mutta itselläni oli niin, että en pohjimmiltani HALUNNUT parisuhdetta. Jos minulle olisi joku silloin aikanaan niin sanonut, olisin tosin väittänyt että mitään muuta en haluakaan, ja suru siitä etten näytä saavan parisuhdetta ja perhettä täyttää koko elämäni.

Jossain neljänkympin iän jälkeen, sairastuttuani, .lihottuani pahasti ja rupsahdettuani, hyväksyin lopulta sen että näin elämä meni että en saanut miestä enkä lapsia. Silloin tajusin, että sisimmässäni en koskaan edes halunnut, ja siksi loin sen kuvion jossa muka etsin puolisoa mutta aina jotenkin tavalla tai toisella suhde päättyi. Minulla pohjimmaisen haluamattomuuden syy oli se, että vaikka elämässäni hengellinen etsintä on ollut välillä jopa vuosikymmenen tauolla, kun en ole jaksanut uskoa löytämisen mahdollisuuteen, niin sittenkin kaikkein syvin sisin on ollut sitä mieltä että minulle ei  kuulu tavalliset perhe-elämät ja ihmisten kuviot koska ne voisivat uhata mahdollisuuksiani etsiä hengellisesti. 

Tämä on iso ja tärkeä oivallus. Monesti se, mitä me mielen tasolla luulemme haluavamme, ei ole lainkaan linjassa aitojen, syvimpien toiveidemme kanssa. Niinpä sabotoimme mielen tason pyrkimyksiämme alitajuisesti ja se saattaa näyttää siltä, että mikään ei oikein onnistu. Minulla on tästä samasta aiheesta samantyylisiä kokemuksia, ja vasta viime vuosina olen oivaltanut, että olen oikeasti koko ajan ollut matkalla kohti sieluni toiveita. Ne asiat, mitkä ovat näyttäneet aikanaan epäonnistumisilta, ovatkin lopulta palvelleet juuri sitä tietä, jolla sisimmässäni olen halunnut kulkea.

Kiitos vastauksista. Olen tosiaan huomannut itsekin, että ainoat vaiheet kun elämässäni sitoudun henkisyyden tielle ja teen meditaatioita ym, ovat silloin kun rakkauselämässäni on vaikeaa. Mikään muu "negatiivinen" asia mitä elämässäni on ollut ei ole koskaan saanut minua katsomaan sisäänpäin. Jollain tasolla tiedostan myös pelkääväni parisuhdetta. Eli tavallaan haluan parisuhteen, mutta samalla työnnän sitä pois. Henkinen polku on myös tärkeää minulle, joten voi olla että pelkään menettäväni "yhteyden" siihen polkuun, jos löytäisin oman rakkaan.

Kiitos myös nimimerkille Etsivä löytää vastauksista. Sielun ohjaukselle antautumisen ajatus resonoi nyt kovasti, joten pidän sen lähelläni.

Ihan naurattaa, miten olen itse niin tiukasti pitänyt kiinni näistä ongelmista ja rajoitteista, kun ne eivät koskaan todellisia olleetkaan: Minä tein niistä ongelmia antamalla niille vallan "itseni yli", jolloin ne todella aiheuttivat syvää sisäistä tuskaa minulle. Paradoksaalisesti siis vasta asian hyväksyminen alkoi tuoda siihen muutosta.

Niin siinä aina käy. Metafyysisesti ajattelevat ihmisetkin joskus ajattelevat, että jonkun asian hyväksyminen vasta olisi sille lopullista alistumista ja tae että jatkossakin luo sitä samaa ei-toivottua asiaa elämäänsä, mutta paljon enemmän sitä luo taistelemalla ja vastustamalla. 

Näin siksikin, koska jotain asiaa vastaan taisteleva ajattelee sitä paljon enemmän kuin sellainen, joka vaan myöntää että tällä hetkellä minulla on tällainen ominaisuus tai tapa josta en oikein pidä, mutta en minä sille nyt mitään voikaan joten en jaksa sitä murehtia - ikään kuin toteaa että ihminen minä vain olen ja kaikilla meillä on omat vikamme. Mutta sen sijaan jos tekee "viastaan" ongelman josta on päästävä, tekee suunnitelmia miten päästään tavoitteeseen, pistää oikein tosissaan mielensä tavoitteelle vastakkaisia voimia kuriin ja päättää onnistua vaikka tämä kovaa taistelua onkin - niin lopputuloksia on lähinnä 2 eikä kumpikaan niistä ole paras mahdollinen: 1) onnistuminen sillä hinnalla, että joutuu aina murehtimaan siitä asiasta ja taistelemaan itseään vastaan jonkin verran tai 2) erilaiset jojoilukierteet joissa tehdään parannusta ja langetaan taas, joskus samaan ei-toivottuun tapaan kerta toisensa jälkeen, joskus taas päästään yhdestä mutta tilalle tulee toinen yhtä epätoivottu.

Paljon parempi on hyväksyä se että ihmisyyden tasolla ei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla, mutta toisaalta jos muutosta on tapahtuakseen, se tulee sisäisen näkemisen ja oivaltamisen kautta, ei mielen tai itsekurin kautta. Eikä sen sisäisen näkemisen tarvitse tarkoittaa mitään henkistä valaistumista edes - vain jonkinlaista sisäistä ymmärrystä tiettyyn asiaan liittyen, älyn tasoa syvemmällä. Sitä ei voi mitenkään taas mielen keinoin itselleen pakottaa, ja siksi esim. AA:laiset usein sanovat niille jotka vielä repsahtelevat, että sinulla ei ole vaan tullut vielä pohja vastaan tai on vielä juomatonta viinaa. Koska niin monen kokemus on, että se vaatii jonkun syvän, henkilökohtaisen oivalluksen tai kokemuksen että pysyvä muutos oikeasti on mahdollinen, syvemmän kuin se että mielen tasolla tietää että nykymeno on epäterveellistä ja haitallista ja tahtoisin siitä eroon, mutta pahus kun nousuhumala tekee niin hyvää!

Täällä on ollut keskustelua Joel Goldsmithistä. Löysin eilen sivun jolla on Joelilta kysyttyjä kysymyksiä ja hänen vastauksiaan http://www.goldsmithglobal.org/questions-and-answers/ 

Näissä on aika mielenkiintoisia kuten täälläkin usein keskusteltu illuusionn käsite http://www.goldsmithglobal.org/questions-and-answers-from-joel-3182017/

Tänään keskustelin ystäväni kanssa elämän valinnoista, ja mieleeni tuli, kun täällä puhuttiin jossain vaiheessa todellisuuden säikeistä. Muistaakseni niin, että jokaisen olemassaolo muodostaa oman säikeensä, ja valinnat tavallaan oman polkunsa, mutta rinnalla ovat myös säikeinä kaikki ne valinnat, jotka olisi voinut tehdä toisin. Haluaisin ymmärtää tämän asian paremmin, onko joku muu pystynyt muodostamaan selkeämpää käsitystä säikeistä? Miten olet tullut ajatelleeksi näin? Ovatko nämä säikeet tavallaan lineaarisia ajan ketjuja tapahtumineen?

Nuo säikeet... Itse aloin jossain vaiheessa kokea meditaatiossa konkreettisesti sen, että todellisuus ei ole jokin yksi "oikea" todellisuus, vaan että todellisuuksia on rajaton määrä, ja ihminen vaan hyppii näillä "säikeillä", eri todellisuuksissa, kuvitellen koko ajan seuraavansa yhtä todellisuutta. Joka kerta kun hän tekee valinnan, tai edes kuvittelee jotain, hän kuitenkin luo oman rinnakkaistodellisuuden, ikään kuin uuden säikeen, ja se toinen vaihtoehto jatkaa omaa tietään, haarautuen loputtomasti edelleen. Jos olisin nyt tienristeyksessä ja päättäisin mennä oikealle, olisi silti olemassa myös todellisuus, jossa olisin mennyt vasemmalle - minä en vaan ihmismielelläni päättänyt seurata sitä potentiaalista todellisuutta. 

Nykyisin en oikeastaan näe sitä edes säikeinä, vaan sekin on illuusio joka johtuu siitä että ihminen kokee seisovansa tietyssä ajan ja paikan pisteessä, tietyssä todellisuudessa tiettynä aikana. Enemmänkin se olisi rajattomien mahdollisuuksien kenttä, joka ei toimi niin että vain jotkut mahdollisuuksista pullahtaisivat olemassaoleviksi, vaan niin että kaikki mahdollisuudet ovat aina realisoituneina jollain tasolla. Yhtä aikaa sekä muodoton "kenttä", pelkkää potentiaalisuutta ja näennäistä muodottomuutta, jopa kaaosta, mutta samaan aikaan kaikki maailmankaikkeudet ilmenneenä, kaikki todellisuuksien lukemattomat säikeet. 

Täällä on paljon puhuttu Vetovoiman laista, joka on eräänlainen ihmismielen melko alkeellinen muoto luoda todellisuutta ilman fyysistä työtä. Jokaisen, joka haluaa edistyä sellaisessa, todellisuutensa muodostamisessa, kannattaa pyrkiä kosketuksiin tuon rajattomien mahdollisuuksien kentän kanssa, näkemään kuinka illusorinen on se näkemys, että juuri se minkä ihmissilmät näkevät nyt, on Todellisuus, muuttamaton. Tosiasiassa kuka tahansa voisi manifestoida toisenlaisen todellisuuden nyt, valita erilaisen säikeen todellisuutta mitä seurata, mutta ihmiskunta on niin vahvasti ehdollistettu yhteen ainoaan, kiinteään ja fyysiseen todellisuuteen, että sellainen vaatii nykyihmiseltä paljon harjoittamista yleensä.

Teistisestä näkökulmasta minusta se ajatus on kaunis, ettei Jumalan luovuus ole niin rajoittunutta, että olisi luonut vain yhden maailman, jossa olennot koko ajan joutuvat tekemään valintoja, jotka estävät toisia ei-valittuja asioita toteutumasta. Ei - kaikki mahdollisuudet realisoituvat, nekin jotka olennot uneksivat tai fantasioivat. 

KM, olenko jo lähellä? 

onko manifestointi siis sitä että oppii tavallaan "kääntämään" tietoisuutensa kohti toivottua lopputulosta (todellisuuslinjaa)? Olen joskus meditaatiossa saanut kokemuksen siitä miten valtava määrä "minuja" on, ja itse olen ikään kuin kaiken keskellä pelkkä tarkkailija. Mutta en osaa "kääntää" tietoisuuttani ainakaan tietoisesti. Onko sinulla siihen mitään työkaluja? 

hetkinen, jos jokainen huolehtii itselleen suotuisan todellisuuslinjan ottamisesta niin miksi sitten on autettava myös muita? 

Onkohan kovinkin tavallista menettää mielenkiintonsa välittömään tietoiseen luomiseen ja "korkeampien" tietoisuuden tasojen kokemiseen? Ajatus siitä, että korkeammilla tietoisuuden tasoilla voin luoda mitä tahansa välittömästi kiehtoi minua kauan, mutta viime aikoina (muuntuneen tietoisuudentilan kokemusten myötä) se on alkanut tuntua oikeastaan melko tylsältä. Se, mitä tämä fyysinen ja ajallinen taso mahdollistaa verrattuna "kevyempiin" olemisen muotoihin on luomisprosessin ajallisen jatkumon kokeminen siten, ettei tietoisesti vielä täysin näe lopputulosta. Se on kuin alitajuinen osani tietäisi jo parhaan mahdollisen lopputuloksen ja ohjaa prosessia, mutta tietoinen mieleni kulkee silmät sidottuina ajan halki paljastaen osio kerrallaan sen, minkä intuitioni jo tiesi todeksi. Tämän luovan prosessin etenemisen voi kokea paitsi perinteisessä luovassa työssä (mm. taiteet ja käsityöt), myös ihan tavallisessa arjessa vaikkapa ihmissuhteiden ja työasioiden osalta. Prosessi on joka kerta yhtä ilahduttava ja saa aikaan "minä tiesin tämän, mutta en tiedä, miten sen tiesin" -tunteita. Hyvin vaikea sanallistaa tätäkin kokemusta, mutta ehkä joku saa ajatuksesta kiinni.

Korkeammilla tietoisuuden tasoilla tätä "tietämättömyyden muuntumista tietämiseksi" ei voi edes kokea, sillä siellä tietämättömyyden illuusiota ja lineaarisen ajan harhaa ei ole olemassakaan. Mystikko on usein sanonut kokevansa tämän ihmisyyden tason hyvin rajoittavana, mutta itselleni se on käynyt sitä mielenkiintoisemmaksi, mitä enemmän olen saanut maistiaisia todellisesta olemuksestani. On oikeastaan suorastaan nerokasta, miten tällainenkin kokemus on ylipäätään mahdollista rajattomalle, äärettömälle ja kaiken tietävälle tietoisuudelle. Siis kokea jotain, mitä ei ole... Olenko ainoa, kenen mielestä se on erittäin mielenkiintoista? :D

Minulle on käynyt viime aikoina niin, että oikeastaan koko henkinen tie ja etsintä on "typistynyt" pelkkään olemiseen ja kokemiseen ilman mitään tietoista päämäärää. Koin sisäisenä näkynä sen, miten oivallus on oikeastaan koko ajan ollut nenäni edessä, mutta ajatteleva mieleni on vetänyt minut kerta toisensa jälkeen kiertotielle: Etsimään ja yrittämään, pyrkimään ja tavoittelemaan, vaikka olisin koska tahansa voinut vain istua alas ja antaa oivalluksen tulla. Tämä sisäinen näky sai minut nauramaan ääneen, niin hauskaa se on, miten totaalisen väärältä alueelta ratkaisua olen hakenut. Toisaalta tämä toistuva kiertotielle ajautuminen on kyllä palvellut tarkoitusta siinä mielessä, että näiden kokemusten avulla olen pystynyt luopumaan pikkuhiljaa mielen kontrollista ja luottamaan intuitioon oppaanani. Täysin sokkona ja tietämättömänä en siihen olisi pystynyt, vaan se on vaatinut tosiaan hidasta kypsyttelyä ja valmistelua.

Minä tallaan edelleen sillä tasolla, että haluaisin luoda itselleni puolison enkä onnistu. Vaikka olen eläytynyt ja tuntenut iloa siitä miten hienoa se olisi. Huoh.